”Populismin monet kasvot” HS-vieraskynässä 28.12.10 Evan johtaja Matti Apunen, Aamulehden entinen päätoimittaja, pitää populismina kaikkea poliittista irrottelua ja sellaiseksi kuvittelemaansa, paitsi unohtaa suurimmat populistit, valtaan nousseet vallassa olijat; Evan eli Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimistohan toimii joko vallassa olijoiden tai valtaan pyrkivien ajatuspajana.
Kaikki vähintään kolmekymppiset muistavat, kuinka Esko Aho nousi valtaan lupaamalla kansalle muutakin kuin pääministeri Holkerin suosittelemaa silakkaa. Ja toden totta, kärsimme hänen hallituksensa rahanjaosta vieläkin! Paradoksaalista siinä tosin on se, että edeltävä Holkerin hallitus laati rahanjakolait eräänlaisiksi menomiinoiksi tulevalle hallitukselle, mutta Ahon hallitus sai sen sijaan maineen valtion menojen suurleikkaajana yrittäessään purkaa rahanjuoksutuslakeja tai myöhentää niiden voimaantuloa. Toinen paradoksi on se, että tilastoista on vaikea havaita mitään julkisten menojen pysyviä leikkauksia kun vertailukaudeksi asetetaan vuodet 1985 -1987, jolloin sekä koko julkisen sektorin budjetti että vaihtotase olivat suunnilleen tasapainossa ja kansantalouden kasvu vastasi potentiaalisen tuotannon kasvuvauhtia. Tällaiseen tulokseen tulin 2002 valmistaessani esitelmää ”Hyvinvointipalvelut ja kuntien talousahdinko” Tampereen kesäyliopiston Kansan Talousseminaariin; ks. Mätäkuun markkinat -pamfletin 9. luku, Lamamyyttejä, joka analysoi Ahon hallituksen aikaisen talouspolitiikan väärinkäsityksiä mediassa yksityiskohtaisemmin.
Paavo Lipponen nousi valtaan lupaamalla puolittaa työttömyyden vaalikaudessa. Esimerkkejä työttömyyden puolittamisesta luvatussa ajassa löytyi maailmalta, joten vaalien aikaan Lipposen lupaus oli täysin realistinen. Populismiksi sen teki Lipposen hallitusten toteuttama vanhoillis-sos.komm –työmarkkina- ja sosiaalipolitiikka pyrkimällä turvaaman vanhat, täysin päinvastaista työmarkkinoiden tasapainoa tukevat kannusteet; ks. analyysiani Mätäkuun markkinat –pamfletin luvusta 5: Köyhyysloukku, työmarkkinat ja investoinnit.
Mutta ”leikkaukset” Lipposen hallitukselta sujuivat mainiosti, koska todellisuudessa ei tarvinnut leikata mitään, ainoastaan purkaa tulevaisuuteen siirrettyjä menomiinoja, ja koska leikkaaja oli nyt oikea hallitus; laskemalla eri vuosien menosäästöjä yhteen valtiovarainministeri Niinistö pääsikin useasti ylpeilemään kymmenien miljardien markkojen leikkauksilla, joita media ei vain tohtinut kutsua virtuaalileikkauksiksi.
Tuoreimman vallanvaihdon sai aikaan Jyrki Kataisen johtama Kokoomus ottamalla 2007 eduskuntavaalien loppukirin tasa-arvotupolla. Huonopuoli asiassa oli se, että kaikki katsoivat olevansa oikeutettuja samansuuruisiin palkkojen korotuksiin kuin Kataisen kohderyhmä: Suomi teki jälleen kerran sisäisen revalvaation, joutui kustannuskriisiin, kun maailmanmarkkinat alkoivat rangaista vientiämme hintojen pudotuksella, ulkoisella revalvaatiolla; ks. Mätäkuun markkinat, s. 155. Siksi kokonaistuotantomme putosi vuonna 2009 enemmän kuin kansainvälisen talouskriisin johdosta yhdessäkään pankkikriisin kokeneessa EU-maassa ja lähti kasvuun puoli vuotta myöhemmin kuin muualla.
Mutta Kataisen aikaansaama hallituksen vaihdos oli demokratian etu. Vain demokratiassa oppositio kykenee nousemaan valtaan ilman vallankaappausta.
Kuinka tunkkaista kansakuntamme henkevä talouskeskustelu olisikaan, jos kaikki puolueet edelleenkin olisivat yhtä sosialidemokraattisia kuin syksyllä 2006 tai eduskuntavaalien 2003 aikaan? Lipposen kauden hauskin keskustelutilanne taisi olla se, kun A-studio oli istuttanut Paperiliiton puheenjohtajan Jarmo Lähteenmäen ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkimusjohtajan Jaakko Kianderin yhtä aikaa studioon. Jopa haastattelija tuskastui keskustelun ”säkenöintiin”, kaksi vanhaa demaria kun eivät saaneet eroa toisistaan, eivät edes käsitellessään paperiteollisuuden ”alakohtaisia ongelmia”.
tiistai 28. joulukuuta 2010
torstai 23. joulukuuta 2010
Kaikki voivat voittaa verouudistuksessa!
Sellaisen Suomi toteutti 1993 eriyttäessään verotuksessa henkilökohtaiset tulot verotettaviin pääomatuloihin, joita verotetaan suhteellisella verokannalla, progressiivisella asteikolla verotettavista ansiotuloista. Uudistus poisti useimmat aikaisemman verojärjestelmän aiheuttamista pääomien jakautumisen vääristymistä muuntamalla pääomatulojen verojärjestelmän kohti neutraalimpaa verotusta: investointeja ja niiden rahoitusratkaisuja ei enää tehty yksinomaan verotussyistä kuten aikaisemmassa järjestelmässä.
Kirjoitin asiasta laajan analyysin: Fiscal consequences of greater openness: from tax avoidance and tax arbitrage to revenue growth. Uudistuksen alkuun liittyi verottajan taholta ongelmia, mutta se oli välttämätön osa Suomen talouden kansainvälistä avautumista, osa sitä hyvyyden kierrettä, jossa kaikki osat toisiaan voimistaen johtivat pääoman käytön tehostumiseen.
Se näkyy ensisijaisesti vuoden 1993 jälkeen investointien BKT-osuuden putoamisena noin kymmenellä prosenttiyksiköllä, mutta silti BKT:n eli bruttokansantuotoksen reaalikasvu säilyi samalla tasolla kuin se oli ollut vuodesta 1960 lähtien. Tämän säästyneen kymmenen prosenttiyksikön pääomien tuhlauksen suomalaiset käyttivät 1. kulutukseensa, 2. säästivät vaihtotaseen ylijäämän muodossa, mutta myös 3. ostamaan kasvaneen osan työikäisistä työelämän ulkopuolelle.
Moralistinen media kiinnittääkin huomionsa jälkimmäisen henkilökohtaloihin, mutta jättää kahden ensimmäisen ilmiön ilosanoman kertomatta, eikä edes uskalla analysoida kolmannen ilmiön syviä syntyjä.
Media on valitettavasti omaksunut roolinsa toisaalta joko ammattiyhdistysliikkeen tai työnantajien viidentenä kolonnana valtiomahtien joukossa; ks. Mätäkuun markkinat -kirjani. Painotus on vain muuttunut nykyisen hallituksen aikana. Sosialidemokraattien pitäessä valtaa 25 prosentin kannatusosuudella - Britanniassa konservatiivit tarvitsivat Thatcherin aikana valtansa uusintaan sentään noin 36 prosentin kannatuksen parlamenttivaaleissa - ammattiyhdistysliikkeen tiedotuskonttoritoiminta oli etusijalla, hallituksen vaihtumisen 2007 jälkeen puolestaan elinkeinoelämän ja sitä lähellä olevien instituutioiden syöttämät synkkyydet, joista tosin osa, kuten työeläkejärjestelmämme ominaisuuksien johdonmukainen vääristely, tukee myös ammattiyhdistyseliitin valtaa.
Aamulehden pääkirjoitus 22.12.2010 oli keksinyt Hetemäen verotyöryhmän arvion lopuksi:
”Verouudistuksestakin tiedetään tässä vaiheessa vain se, että kaikki eivät voi voittaa. Pian nähdään, onko puolueilla vaalien alla kanttia kertoa se äänestäjille”, jonka Helsingin Sanomat välitti 23.12.10 lukijoilleen ”Muut lehdet”–osiossa.
Lainauksessa on mielenkiintoista perustelemattoman perusväitteen lisäksi se, että ”tiedetään” on passiivissa. Minua kiinnostaa aina se, kuka tietää ja miksi hän tietää sen yleisesti todeksi.
Kirjoitin asiasta laajan analyysin: Fiscal consequences of greater openness: from tax avoidance and tax arbitrage to revenue growth. Uudistuksen alkuun liittyi verottajan taholta ongelmia, mutta se oli välttämätön osa Suomen talouden kansainvälistä avautumista, osa sitä hyvyyden kierrettä, jossa kaikki osat toisiaan voimistaen johtivat pääoman käytön tehostumiseen.
Se näkyy ensisijaisesti vuoden 1993 jälkeen investointien BKT-osuuden putoamisena noin kymmenellä prosenttiyksiköllä, mutta silti BKT:n eli bruttokansantuotoksen reaalikasvu säilyi samalla tasolla kuin se oli ollut vuodesta 1960 lähtien. Tämän säästyneen kymmenen prosenttiyksikön pääomien tuhlauksen suomalaiset käyttivät 1. kulutukseensa, 2. säästivät vaihtotaseen ylijäämän muodossa, mutta myös 3. ostamaan kasvaneen osan työikäisistä työelämän ulkopuolelle.
Moralistinen media kiinnittääkin huomionsa jälkimmäisen henkilökohtaloihin, mutta jättää kahden ensimmäisen ilmiön ilosanoman kertomatta, eikä edes uskalla analysoida kolmannen ilmiön syviä syntyjä.
Media on valitettavasti omaksunut roolinsa toisaalta joko ammattiyhdistysliikkeen tai työnantajien viidentenä kolonnana valtiomahtien joukossa; ks. Mätäkuun markkinat -kirjani. Painotus on vain muuttunut nykyisen hallituksen aikana. Sosialidemokraattien pitäessä valtaa 25 prosentin kannatusosuudella - Britanniassa konservatiivit tarvitsivat Thatcherin aikana valtansa uusintaan sentään noin 36 prosentin kannatuksen parlamenttivaaleissa - ammattiyhdistysliikkeen tiedotuskonttoritoiminta oli etusijalla, hallituksen vaihtumisen 2007 jälkeen puolestaan elinkeinoelämän ja sitä lähellä olevien instituutioiden syöttämät synkkyydet, joista tosin osa, kuten työeläkejärjestelmämme ominaisuuksien johdonmukainen vääristely, tukee myös ammattiyhdistyseliitin valtaa.
Aamulehden pääkirjoitus 22.12.2010 oli keksinyt Hetemäen verotyöryhmän arvion lopuksi:
”Verouudistuksestakin tiedetään tässä vaiheessa vain se, että kaikki eivät voi voittaa. Pian nähdään, onko puolueilla vaalien alla kanttia kertoa se äänestäjille”, jonka Helsingin Sanomat välitti 23.12.10 lukijoilleen ”Muut lehdet”–osiossa.
Lainauksessa on mielenkiintoista perustelemattoman perusväitteen lisäksi se, että ”tiedetään” on passiivissa. Minua kiinnostaa aina se, kuka tietää ja miksi hän tietää sen yleisesti todeksi.
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Osakeyhtiöverokantaa ei ole pakko laskea!
Jos käyttöomaisuusinvestoinnit saisi heti vähentää täysimääräisesti verotettavasta tulosta ja jos luottokorot olisivat vähennyskelvottomia, mutta käyttöomaisuuden myynti luettaisiin samoin sataprosenttisesti verotettavaksi tuloksi, osakeyhtiöverokantaa ei tarvitsisi alentaa. Ehkä sitä voisi jopa nostaa. Investointi ei nauttisi välittömän poiston vuoksi mitään verotukea, koska sen kumoaisi käyttöomaisuusesineen myynnin täysi veronalaisuus; ks. veropoistot eivät tuota verotukea.
Leasing-rahoitusyhtiöitä verotettaisiin samoin.
Pankeille hyvitettäisiin asiakkaiden jo luottokoron vähennyskelvottomuuden muodossa maksama osakeyhtiövero, aivan kuin yhtiöveronhyvitysjärjestelmä toimi aikanaan. Pankkeja siis tosiasiassa verotettaisiin siitä marginaalista, jota ne ansaitsevat yli omien rahoituskustannustensa.
Leasing-rahoitusyhtiöitä verotettaisiin samoin.
Pankeille hyvitettäisiin asiakkaiden jo luottokoron vähennyskelvottomuuden muodossa maksama osakeyhtiövero, aivan kuin yhtiöveronhyvitysjärjestelmä toimi aikanaan. Pankkeja siis tosiasiassa verotettaisiin siitä marginaalista, jota ne ansaitsevat yli omien rahoituskustannustensa.
Osakeyhtiöiden maksamat korot vähennyskelvottomiksi!
Verokeitaiden käyttö konsernien rahoituksessa vähenisi huomattavasti, jos osakeyhtiöiden ulkomailta ottamien lainojen korot tehtäisiin Suomen verotuksessa vähennyskelvottomiksi, koska lähdeverojen periminen verokeitaisiin maksetuista koroista ei ole edennyt.
Korkojen kanavointi verokeitaiden kautta on vain yksi siirtohinnoittelun muodoista, joilla konsernit siirtävät verotettavaa tuloa Suomesta alhaisemman verokannan saarekkeisiin.
Tällöin valtiolla säilyisi etuoikeus maksaa korkonsa ulkomaille ilman lähdeveroa.
Osakeyhtiöiden verokantaa ollaan Hetemäen työryhmän esitysten nojalla laskemassa. Samassa yhteydessä olisi luonteva poistaa osakeyhtiöiden sekä kotimaahan että ulkomaille maksamien korkojen vähennyskelpoisuus.
Pankkeja ja luottolaitoksia ei tarvitsisi enää verottaa Suomessa kuin kotitalouksilta ja muilta kuin osakeyhtiömuotoisilta yrityksiltä saamistaan korkotuloista. Pitäisikö Hetemäen ryhmän jatkaa työtään?
Korkojen kanavointi verokeitaiden kautta on vain yksi siirtohinnoittelun muodoista, joilla konsernit siirtävät verotettavaa tuloa Suomesta alhaisemman verokannan saarekkeisiin.
Tällöin valtiolla säilyisi etuoikeus maksaa korkonsa ulkomaille ilman lähdeveroa.
Osakeyhtiöiden verokantaa ollaan Hetemäen työryhmän esitysten nojalla laskemassa. Samassa yhteydessä olisi luonteva poistaa osakeyhtiöiden sekä kotimaahan että ulkomaille maksamien korkojen vähennyskelpoisuus.
Pankkeja ja luottolaitoksia ei tarvitsisi enää verottaa Suomessa kuin kotitalouksilta ja muilta kuin osakeyhtiömuotoisilta yrityksiltä saamistaan korkotuloista. Pitäisikö Hetemäen ryhmän jatkaa työtään?
maanantai 20. joulukuuta 2010
Veropoistot eivät tuota verotukea
Poliittiset kannanotot sisältävät toisinaan ajatuksen, että käyttöomaisuuspoistot pitäisi kieltää verotuksessa. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen verotukiselvitys ei mennyt näin vasemmalle, mutta piti koneiden, laitteiden ja rakennusten poisto-oikeuksia eräänä yritysten suurimmista verotuista.
Selvityksen ajatus on, että vero-poistot ovat ylisuuria ja siksi lykkäävät veronmaksua oikeisiin teknis-taloudellisiin poistoihin nähden. Virkamiehet luonnollisesti tietävät oikeat yrityskohtaiset kulumista ja vanhenemista vastaavat poistot.
Suomen vero-poistojärjestelmä on nykyisin kuitenkin sellainen, että verolakien suunnittelijoiden ei tarvitse tietää oikeita yrityskohtaisia poistoja, mutta silti veropoistojen ja oikeiden poistoasteiden mahdolliset erot eivät tuota yritykselle mitään veroetua tai verorankaisua eivätkä vaikuta investoinnin rahoituskustannukseen.
Syy on koneiden ja laitteiden osalta menojäännöspoistossa - myyty käyttöomaisuus pienentää koko myyntihinnaltaan poistamatonta menojäännöstä – ja rakennusten osalta siinä, että myyntihinnan ja poistamattoman arvon positiivinen ero lisää yrityksen verotettavaa tuloa ja negatiivinen ero vähentää sitä. Käytettyjen koneiden ja laitteiden myynti synnyttää siis tulevaisuudessa oikeita poistoja pienempiä menojäännöspoistoja – ja rakennuksen myynti synnyttää suuremman realisointivoiton, jos veropoistot ovat olleet todellisia suurempia, tai vähennyskelpoisen realisointitappion, jos veropoistot ovat olleet todellisia pienemmät.
Nämä kaksi eri vaihetta käyttöomaisuusesineen verokohtelussa kumoavat nykyarvomielessä toisensa: jos toisessa vaiheessa syntyy veroetua, sen kumoaa jäljellejäävän vaiheen lisävero. Verotukityöryhmä on ottanut huomioon vain olettamansa veroedun.
Kaiken lisäksi bruttoinvestoinnin arvo (havaittavissa) vastaa joka verovuosi oikein markkinahinnoin lasketun - käyttöomaisuusesineiden hinnat saavat siis vaihdella - käyttöomaisuuden arvon muutoksen (ei havaittavissa) ja oikean teknis-taloudellisen poiston (ei havaittavissa) summaa, mutta toisaalta myös havaittavien veropoistojen ja käyttöomaisuuden havaittavissa olevan kirjanpidon poistamattoman menojäännöksen muutoksen summaa. Siis on olemassa rajoitus, joka takaa pidemmän päälle sen, että investoiva yritys ei saa mitään veroetua, olipa veropoistojärjestelmä mikä tahansa.
Edellä oleva on suomennettua tieteellistä tekstiä. Työskentelin aihepiirin parissa vuosina 1977 -1983; työpaperiversioita oli eripituisia, lopputulos Liiketaloudellinen Aikakauskirja 3/1984, ss. 264-302. Tulokset ovat hieman sulavammassa muodossa myös artikkelissa "On Project Specific Discount Rates. Tax, Depreciation and Inflation Effects", Liiketaloudellinen Aikakauskirja 1/1988.
Opetus? Älä luota virkamiehistä ja painostusjärjestöjen edustajista koottujen työryhmien raportteihin elleivät ne sisällä riippumattomien asiantuntijoiden arvioita ao. raportin laadusta.
Ks. myös aikaisempi
Verotukien uutisointi: STT teki sen
Selvityksen ajatus on, että vero-poistot ovat ylisuuria ja siksi lykkäävät veronmaksua oikeisiin teknis-taloudellisiin poistoihin nähden. Virkamiehet luonnollisesti tietävät oikeat yrityskohtaiset kulumista ja vanhenemista vastaavat poistot.
Suomen vero-poistojärjestelmä on nykyisin kuitenkin sellainen, että verolakien suunnittelijoiden ei tarvitse tietää oikeita yrityskohtaisia poistoja, mutta silti veropoistojen ja oikeiden poistoasteiden mahdolliset erot eivät tuota yritykselle mitään veroetua tai verorankaisua eivätkä vaikuta investoinnin rahoituskustannukseen.
Syy on koneiden ja laitteiden osalta menojäännöspoistossa - myyty käyttöomaisuus pienentää koko myyntihinnaltaan poistamatonta menojäännöstä – ja rakennusten osalta siinä, että myyntihinnan ja poistamattoman arvon positiivinen ero lisää yrityksen verotettavaa tuloa ja negatiivinen ero vähentää sitä. Käytettyjen koneiden ja laitteiden myynti synnyttää siis tulevaisuudessa oikeita poistoja pienempiä menojäännöspoistoja – ja rakennuksen myynti synnyttää suuremman realisointivoiton, jos veropoistot ovat olleet todellisia suurempia, tai vähennyskelpoisen realisointitappion, jos veropoistot ovat olleet todellisia pienemmät.
Nämä kaksi eri vaihetta käyttöomaisuusesineen verokohtelussa kumoavat nykyarvomielessä toisensa: jos toisessa vaiheessa syntyy veroetua, sen kumoaa jäljellejäävän vaiheen lisävero. Verotukityöryhmä on ottanut huomioon vain olettamansa veroedun.
Kaiken lisäksi bruttoinvestoinnin arvo (havaittavissa) vastaa joka verovuosi oikein markkinahinnoin lasketun - käyttöomaisuusesineiden hinnat saavat siis vaihdella - käyttöomaisuuden arvon muutoksen (ei havaittavissa) ja oikean teknis-taloudellisen poiston (ei havaittavissa) summaa, mutta toisaalta myös havaittavien veropoistojen ja käyttöomaisuuden havaittavissa olevan kirjanpidon poistamattoman menojäännöksen muutoksen summaa. Siis on olemassa rajoitus, joka takaa pidemmän päälle sen, että investoiva yritys ei saa mitään veroetua, olipa veropoistojärjestelmä mikä tahansa.
Edellä oleva on suomennettua tieteellistä tekstiä. Työskentelin aihepiirin parissa vuosina 1977 -1983; työpaperiversioita oli eripituisia, lopputulos Liiketaloudellinen Aikakauskirja 3/1984, ss. 264-302. Tulokset ovat hieman sulavammassa muodossa myös artikkelissa "On Project Specific Discount Rates. Tax, Depreciation and Inflation Effects", Liiketaloudellinen Aikakauskirja 1/1988.
Opetus? Älä luota virkamiehistä ja painostusjärjestöjen edustajista koottujen työryhmien raportteihin elleivät ne sisällä riippumattomien asiantuntijoiden arvioita ao. raportin laadusta.
Ks. myös aikaisempi
Verotukien uutisointi: STT teki sen
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
Todellisuus karkaa kestävyysvajelaskelmien lähtötilanteesta!
Suomen eläkerahastoissa on varoja suhteessa BKT:en yhtä paljon kuin Saksalla on EMU-velkaa! Tilastokeskus julkisti perjantaina 17.12.2010 julkisen sektorin velkalukuja kuluvan vuoden kolmannen neljänneksen lopussa.
Suomen koko EMU-velka kasvoi neljänneksen aikana hieman yli miljardilla ja oli 83,8 miljardia euroa eli alle 47 prosenttia tämän vuoden arvioidusta bruttokansantuotoksesta BKT:sta.
Julkisyhteisöjen EMU-velka
Valtio on suuri velkarahalla pelaava sijoittaja, hedge-fund. Markkina-arvoin laskettuna sen nettovarallisuus oli miinuksella 22 miljardia euroa per 30.9.2010: varat vajaa 62 mrd ja velat vajaa 84 mrd. Paikallishallinnon finanssivarat ylittivät niukasti sen velat. Sosiaaliturvarahastojen eli eläkerahastojen nettovarat olivat nousseet jo yli 132 miljardin euron, mutta bruttovarat yli 137 miljardin euron eli 76 prosenttiin BKT:sta.
Julkisyhteisöjen rahoitusvarat ja velat
Virtasuurein tarkasteltuna kaikkien julkisyhteisöjen tulot kasvoivat vuoden 2010 kolmannella neljänneksellä 7,0 prosenttia verrattaessa kausitasoittamatonta tietoa edellisen vuoden vastaavaan tietoon. Tuloista kasvoivat eniten tuotannon ja tuonnin verot, tuloverot, omaisuustulot sekä saadut sosiaaliturvamaksut. Julkisyhteisöjen menot kasvoivat vastaavasti 4,0 prosenttia. Menoista kasvoivat eniten välituotekäyttö, palkansaajakorvaukset sekä maksetut rahamääräiset sosiaalietuudet.
Julkisyhteisöjen tulot ja menot
Kun ennustajien BKT:n kasvuennusteet tälle vuodelle ovat keskimäärin korkeintaan 3,5 prosenttia, näemme, että julkisyhteisöjen tulojen kasvuherkkyys on ollut vuodessa kaksinkertainen BKT:n kasvuun nähden.
Kannattaisiko kestävyysvajeurakoijien sittenkin tarkistaa lähtötilanteen arviotaan, vaikka aivan kokeilun vuoksi? Sama koskee kommentoivia papukaijoja. Kokeiluhan kuuluu markkinatalouteen. Neuvostojärjestelmähän romahti juuri sen takia, että siellä kaikki oli suunniteltua.
Asiasta aikaisemmin:
Tosipelleilyä!
Järjenvastainen kestävyysvajelaskelma
Miksi Suomen lainakorko ei ole alle Saksan?
ja siinä olevat linkit vanhempiin kirjoituksiini.
Suomen koko EMU-velka kasvoi neljänneksen aikana hieman yli miljardilla ja oli 83,8 miljardia euroa eli alle 47 prosenttia tämän vuoden arvioidusta bruttokansantuotoksesta BKT:sta.
Julkisyhteisöjen EMU-velka
Valtio on suuri velkarahalla pelaava sijoittaja, hedge-fund. Markkina-arvoin laskettuna sen nettovarallisuus oli miinuksella 22 miljardia euroa per 30.9.2010: varat vajaa 62 mrd ja velat vajaa 84 mrd. Paikallishallinnon finanssivarat ylittivät niukasti sen velat. Sosiaaliturvarahastojen eli eläkerahastojen nettovarat olivat nousseet jo yli 132 miljardin euron, mutta bruttovarat yli 137 miljardin euron eli 76 prosenttiin BKT:sta.
Julkisyhteisöjen rahoitusvarat ja velat
Virtasuurein tarkasteltuna kaikkien julkisyhteisöjen tulot kasvoivat vuoden 2010 kolmannella neljänneksellä 7,0 prosenttia verrattaessa kausitasoittamatonta tietoa edellisen vuoden vastaavaan tietoon. Tuloista kasvoivat eniten tuotannon ja tuonnin verot, tuloverot, omaisuustulot sekä saadut sosiaaliturvamaksut. Julkisyhteisöjen menot kasvoivat vastaavasti 4,0 prosenttia. Menoista kasvoivat eniten välituotekäyttö, palkansaajakorvaukset sekä maksetut rahamääräiset sosiaalietuudet.
Julkisyhteisöjen tulot ja menot
Kun ennustajien BKT:n kasvuennusteet tälle vuodelle ovat keskimäärin korkeintaan 3,5 prosenttia, näemme, että julkisyhteisöjen tulojen kasvuherkkyys on ollut vuodessa kaksinkertainen BKT:n kasvuun nähden.
Kannattaisiko kestävyysvajeurakoijien sittenkin tarkistaa lähtötilanteen arviotaan, vaikka aivan kokeilun vuoksi? Sama koskee kommentoivia papukaijoja. Kokeiluhan kuuluu markkinatalouteen. Neuvostojärjestelmähän romahti juuri sen takia, että siellä kaikki oli suunniteltua.
Asiasta aikaisemmin:
Tosipelleilyä!
Järjenvastainen kestävyysvajelaskelma
Miksi Suomen lainakorko ei ole alle Saksan?
ja siinä olevat linkit vanhempiin kirjoituksiini.
lauantai 18. joulukuuta 2010
Irlanti EU:n kolmas, Suomi yhdeksäs!
Ostovoimakorjattu bruttokansantuotos BKT henkeä kohti oli vuonna 2009 Luxemburgissa 271, kun koko EU:n keskiarvo normeerataan 100:ksi - euroalueen ollessa keskimäärin 109 - Irlannissa 127, Saksassa 116, Suomessa 113 ja Kreikassa 93. Ruotsi hakkasi tässä lajissa Suomen, mutta Viro jäi selvästi Kreikan taakse. Tilastoija on Eurostat, EU:n tilastovirasto; ks.
GDP per inhabitant in PPS
Irlannin lisäksi verokeitaita ylläpitävistä maista Hollanti on sijalla 2, Belgia 8, Yhdistynyt Kuningaskunta 10, Kypros 14, ja Malta sijalla 19 pisteluvussa 79. Verokeidasmaa Sveitsin pisteluku on 145 ja öljymaa Norjan 178. Islantikin voitti Suomen. Kannattaisko suomalaisten matkustella katselemassa vaurautta manner-Euroopassa eikä mennä rintapystyssä Vienaan tai Vologdaan?
GDP per inhabitant in PPS
Irlannin lisäksi verokeitaita ylläpitävistä maista Hollanti on sijalla 2, Belgia 8, Yhdistynyt Kuningaskunta 10, Kypros 14, ja Malta sijalla 19 pisteluvussa 79. Verokeidasmaa Sveitsin pisteluku on 145 ja öljymaa Norjan 178. Islantikin voitti Suomen. Kannattaisko suomalaisten matkustella katselemassa vaurautta manner-Euroopassa eikä mennä rintapystyssä Vienaan tai Vologdaan?
perjantai 17. joulukuuta 2010
Irlanti ja Saksa
Moody's pudotti Irlannin luottoluokitusta viisi pykälää Baa1:en ja jätti Irlannin edelleen tarkkailuluokalle. Niinköhän Moody's uskoo Irlannin eilen raportoidun kasvupyrähdyksen varaslähdöksi, vai onko se yhtä myöhässä kuin Suomen talousennustajat elokuussa 1993 pohtiessaan paneelissa, miten kasvu saataisiin käyntiin, kun samanaikaisesti se oli jo käynnistynyt, mutta ei ollut vielä havaittavissa.
Ifo-instituutti puolestaan julkisti tänään Saksan yritysten luottamusindikaattorinsa, joka nousi ennätyskorkealle vastoin ennustajien odotuksia.
Ifo-instituutti puolestaan julkisti tänään Saksan yritysten luottamusindikaattorinsa, joka nousi ennätyskorkealle vastoin ennustajien odotuksia.
OECD:n verotilastot ilmestyneet
Vuoteen 2009 ulottuvat verotilastot ilmestyivät eilen:
Taxation: Key Tables from OECD
Niistä käy ilmi Irlannin verotuksen keventyminen 2006-2009 vallan neljällä %-yksiköllä BKT:sta ja Kreikan kokonaisveroasteen lasku 3,2 prosenttiyksiöllä pelkästään vuonna 2009! Mutta myös se, että 12,5 prosentin verokannalla Irlanti kokosi vuonna 2009 enemmän yhtiöveroja, 2,8 prosenttia BKT:sta, kuin Suomi 26 prosentin verokannalla vain 2,0 prosenttia tai Saksa vain 1,3 prosenttia BKT:sta.
Näin eriarvoisesti maailma jakautuu. Microsoft maksaa osakeyhtiöveroa Irlantiin lehtitietojen mukaan noin yhden miljardin vuodessa.
Taxation: Key Tables from OECD
Niistä käy ilmi Irlannin verotuksen keventyminen 2006-2009 vallan neljällä %-yksiköllä BKT:sta ja Kreikan kokonaisveroasteen lasku 3,2 prosenttiyksiöllä pelkästään vuonna 2009! Mutta myös se, että 12,5 prosentin verokannalla Irlanti kokosi vuonna 2009 enemmän yhtiöveroja, 2,8 prosenttia BKT:sta, kuin Suomi 26 prosentin verokannalla vain 2,0 prosenttia tai Saksa vain 1,3 prosenttia BKT:sta.
Näin eriarvoisesti maailma jakautuu. Microsoft maksaa osakeyhtiöveroa Irlantiin lehtitietojen mukaan noin yhden miljardin vuodessa.
torstai 16. joulukuuta 2010
Irlannin talous kasvuun!
Eipä näytä suomalaisten lehtitalojen Internet-sivuja kiinnostaneen se, että Irlannin kolmannen neljänneksen talouskasvun ennakkoluvut tältä vuodelta ovat positiiviset ensimmäistä kertaa sitten 2007 viimeisen neljänneksen. Bruttokansantuotos GDP nousi edellisestä neljänneksestä 0,5 prosenttia ja bruttokansantulo GNP 1,1 prosenttia. Rakentaminen väheni eniten. Vientiylijäämää tuli ensimmäisen kerran vuoden 2003 jälkeen. Kotimainen kysyntä supistui julkisen kysynnän supistuessa hieman yksityistä kulutusta enemmän. Jos yksityinen varovaisuussäästäminen vähenee jatkossa, kasvu nopeutuu luonnollisesti.
Ks. Irlannin tilastoviraston tiedote.
Bruttokansantulo on BKT eli GDP korjattuna ulkomaille maksetuilla koroilla ja kotiutetuilla voitoilla. Irlannissa kotipaikkaa pitäviin yhtiöihin tuloutettiin ulkomailta nettomääräisesti voittoja ja korkoja enemmän kuin Irlannin valtion korkomaksut lisääntyivät edellisestä neljänneksestä ulkomaille. Siksi GNP:n kasvu oli GDP:n kasvua nopeampaa.
Ks. Irlannin tilastoviraston tiedote.
Bruttokansantulo on BKT eli GDP korjattuna ulkomaille maksetuilla koroilla ja kotiutetuilla voitoilla. Irlannissa kotipaikkaa pitäviin yhtiöihin tuloutettiin ulkomailta nettomääräisesti voittoja ja korkoja enemmän kuin Irlannin valtion korkomaksut lisääntyivät edellisestä neljänneksestä ulkomaille. Siksi GNP:n kasvu oli GDP:n kasvua nopeampaa.
Tosipelleilyä!
”Milloin tekemättä jättäminen voidaan katsoa teoksi” voi olla filosofisen väitöksen aihe, valtiovarainministeriön (VM) pöytään panemat tosiasiat pelleilyä, kuten VM:n raportti itsekin sanoo kestävyysvajelaskelmastaan; ks. eilinen kirjoitukseni. Mutta pikkujouluherkkuja on lisää.
Eläkemenot, sekä yksityiset työeläkkeet että valtion ja kuntien eläkkeet, ovat raportissa huipussaan 15,3 prosenttia bruttokansantuotoksesta (BKT) vuonna 2030, jonka jälkeen ne alenevat. Kuitenkin työeläkelaitokset ja muut sosiaaliturvalaitokset ovat raportin Julkisen talouden valinnat 2010-luvulle, Taloudelliset ja talouspoliittiset katsaukset 49/2010, mukaan koko laskelman aikajänteen nettoluotonantajia eli ylijäämäisiä lisäten sijoituksiaan rahoitusmarkkinoille. Bruttoeläkevarojen lasketaan kasvavan - senkin jälkeen kun suuret ikäluokat ovat haudassa - suhteessa BKT:en vuoden 2008 57,1 prosentista 71,8 prosenttiin vuonna 2060.
Tilastokeskuksen Julkisyhteisöjen rahoitustilinpidon mukaan jo 30.6.2010 sosiaaliturvarahastojen bruttovarat olivat 131,4 miljardia euroa eli 73 prosenttia tämän vuoden noin 180 miljardin BKT:sta!
Näin suuri tasoero lähtötilanteen luvuissa ei tietysti merkitse mitään Mätäkuun markkinoiden Suomessa, silloin kun tavoitellaan parempaa huomista - onhan tosi kyseessä.
Eläkemenot, sekä yksityiset työeläkkeet että valtion ja kuntien eläkkeet, ovat raportissa huipussaan 15,3 prosenttia bruttokansantuotoksesta (BKT) vuonna 2030, jonka jälkeen ne alenevat. Kuitenkin työeläkelaitokset ja muut sosiaaliturvalaitokset ovat raportin Julkisen talouden valinnat 2010-luvulle, Taloudelliset ja talouspoliittiset katsaukset 49/2010, mukaan koko laskelman aikajänteen nettoluotonantajia eli ylijäämäisiä lisäten sijoituksiaan rahoitusmarkkinoille. Bruttoeläkevarojen lasketaan kasvavan - senkin jälkeen kun suuret ikäluokat ovat haudassa - suhteessa BKT:en vuoden 2008 57,1 prosentista 71,8 prosenttiin vuonna 2060.
Tilastokeskuksen Julkisyhteisöjen rahoitustilinpidon mukaan jo 30.6.2010 sosiaaliturvarahastojen bruttovarat olivat 131,4 miljardia euroa eli 73 prosenttia tämän vuoden noin 180 miljardin BKT:sta!
Näin suuri tasoero lähtötilanteen luvuissa ei tietysti merkitse mitään Mätäkuun markkinoiden Suomessa, silloin kun tavoitellaan parempaa huomista - onhan tosi kyseessä.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Järjenvastainen kestävyysvajelaskelma
”…kehityskulku on luonnollisesti todellisuudessa mahdoton”, toteaa valtiovarainministeriön (VM) raportti Julkisen talouden valinnat 2010-luvulle, Taloudelliset ja talouspoliittiset katsaukset 49/2010, laskelmastaan (s. 47). Se päätyy asteittain kiihtyvään julkisen talouden alijäämän kasvuun vuoden 2015 jälkeen: päätevuonna 2060 alijäämä olisi jo noin 18 prosenttia ja julkinen bruttovelka noin 280 prosenttia bruttokansantuotoksesta (BKT). Jos lopputulos on järjenvastainen, sama koskee luonnollisesti olettamuksia, joiden varaan laskelma rakentuu. VM soveltaa kahta kikkaa.
Oletus ”julkisten tulojen voidaan korkeintaan odottaa kasvavan samaa tahtia kuin kokonaistuotannon arvon” tuntuu viattomalta, mutta ratkaisee suhdannevaihteluista puhdistetun budjettierotuksen alijäämäiseksi, noin prosentiksi BKT:sta lähtötilanteessa vuonna 2015. Kuitenkin nimenomaan valtion tuloverojen eli ansiotuloveron, pääomatuloveron ja yhteisöveron tuotto romahti suhdannekäänteen toukokuun 2008 jälkeen paljon nopeammin kuin BKT laski. Myös suhdannesidonnaiset tulonsiirrot kasvoivat BKT:ta nopeammin. Siksi myös kansantalouden palautuessa takaisin kohti tuotantopotentiaaliaan valtion verotulojen kasvu tulee olemaan BKT:n kasvua huomattavasti nopeampaa ja suhdanteista riippuvien tulonsiirtojen väheneminen nopeampaa kuin BKT:n kasvu. Valtion budjettialijäämän sopeutumisessa on vain noin puolen vuoden viive reaalitalouden kasvuun nähden.
Julkinen sektori oli selvästi ylijäämäinen suhdannehuipussa 2007 ja ylijäämäinen vielä normaalivuonna 2008, joten potentiaalisen tuotannon tasolla se on edelleenkin ylijäämäinen, koska valtion tulo- ja tulonsiirtojen perusteille ei ole tapahtunut mitään ratkaisevaa muutosta tänä aikana. Siis jo VM:n laskelmien lähtötilanne vuonna 2015 on liian pessimistinen julkisen sektorin alijäämän osalta.
VM:n toinen kikka on panna julkisen velan reaalikoroksi suurempi luku kuin BKT:n reaalikasvuksi, jolloin luonnollisesti saadaan absurdi räjähtävä alijäämä pienelläkin lähtötilan alijäämällä, ja räjähtävä velkakanta.
Kenen tehtävä on suitsia VM:n joukkio? Eversti Sampo Ahto lainasi kerran sotahistoriallisella matkalla saksalaista filosofia: ”On kolme asiaa, joita vastaan ei kannata taistella: iskulauseet, byrokratia ja inhimillinen tyhmyys”.
Asiasta aikaisemmin:
Hämähäkit papukaijoina
Miksi Suomen valtionlainojen korko ei ole alle Saksan? ja siinä erityisesti lopussa olevat linkit.
Oletus ”julkisten tulojen voidaan korkeintaan odottaa kasvavan samaa tahtia kuin kokonaistuotannon arvon” tuntuu viattomalta, mutta ratkaisee suhdannevaihteluista puhdistetun budjettierotuksen alijäämäiseksi, noin prosentiksi BKT:sta lähtötilanteessa vuonna 2015. Kuitenkin nimenomaan valtion tuloverojen eli ansiotuloveron, pääomatuloveron ja yhteisöveron tuotto romahti suhdannekäänteen toukokuun 2008 jälkeen paljon nopeammin kuin BKT laski. Myös suhdannesidonnaiset tulonsiirrot kasvoivat BKT:ta nopeammin. Siksi myös kansantalouden palautuessa takaisin kohti tuotantopotentiaaliaan valtion verotulojen kasvu tulee olemaan BKT:n kasvua huomattavasti nopeampaa ja suhdanteista riippuvien tulonsiirtojen väheneminen nopeampaa kuin BKT:n kasvu. Valtion budjettialijäämän sopeutumisessa on vain noin puolen vuoden viive reaalitalouden kasvuun nähden.
Julkinen sektori oli selvästi ylijäämäinen suhdannehuipussa 2007 ja ylijäämäinen vielä normaalivuonna 2008, joten potentiaalisen tuotannon tasolla se on edelleenkin ylijäämäinen, koska valtion tulo- ja tulonsiirtojen perusteille ei ole tapahtunut mitään ratkaisevaa muutosta tänä aikana. Siis jo VM:n laskelmien lähtötilanne vuonna 2015 on liian pessimistinen julkisen sektorin alijäämän osalta.
VM:n toinen kikka on panna julkisen velan reaalikoroksi suurempi luku kuin BKT:n reaalikasvuksi, jolloin luonnollisesti saadaan absurdi räjähtävä alijäämä pienelläkin lähtötilan alijäämällä, ja räjähtävä velkakanta.
Kenen tehtävä on suitsia VM:n joukkio? Eversti Sampo Ahto lainasi kerran sotahistoriallisella matkalla saksalaista filosofia: ”On kolme asiaa, joita vastaan ei kannata taistella: iskulauseet, byrokratia ja inhimillinen tyhmyys”.
Asiasta aikaisemmin:
Hämähäkit papukaijoina
Miksi Suomen valtionlainojen korko ei ole alle Saksan? ja siinä erityisesti lopussa olevat linkit.
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Miksi Suomen valtionlainojen korko ei ole alle Saksan?
Pudottaisiko tukilakkoilun kieltäminen Suomen valtionlainojen koron alle Saksan? Näinhän pitäisi käydä. Vuoden 2009 Suomen EMU-velan kanta oli lähes 30 prosenttiyksikköä alhaisempi BKT:sta kuin Saksan 73,4 prosenttia, Suomen julkinen EMU-alijäämä oli 2009 2,5 prosenttia ja Saksan 3,0 prosenttia BKT:sta Eurostatin tilastojen mukaan.
Mutta miksi maailmassa ei ole Japanin valtionlainakriisiä vaikka sen valtiot velat ovat yli 200 prosenttia BKT:sta? Syy on tietenkin siinä, että Japanissa on valtaisa yksityinen finanssivarallisuus, joka toimii valtion velan hiljaisena takuuna. Japanin valtiolla on siis potentiaalista verotusvoimaa, jota sen vain ei tarvitse käyttää yksityisen varallisuuden verottamiseksi.
Suomalaisten yksityinen varallisuus jää kansainvälisissä vertailuissa yleensä selvästi jälkeen muista pohjoismaista ja länsieurooppalaisista maista, mutta meillä on kollektivisoitua finanssivarallisuutta puolestaan kansainvälisesti suhteellisen paljon. Erityisesti verrattuna Saksaan, jossa pakollisen työeläkejärjestelmän rahastot ovat vain pieniä puskurirahastoja, Suomi keikkuu yleensä EMU-maista kakkossijalla Hollannin jälkeen. Viimeisimmän käytettävissä olevan tilastotiedon mukaan vuodelta 2005 Saksassa pakollisen työeläkejärjestelmän rahastot olivat vain 4 prosenttia BKT:sta, Suomen vastaavan oltua 66 prosenttia; kaikki eläkerahastot olivat silloin Saksassa 17 prosenttia BKT:sta, Suomessa 76 prosenttia.
Kaiken lisäksi markkina-arvoihin laskettuna Suomen valtion nettovelka finanssivarallisuuden jälkeen oli vain 22 miljardia euroa 30.6.2010 eli vain noin 12 prosenttia BKT:sta. Mutta valtiovarainministeriön byrokraatit hommaavat meille Euroopan komissiolta moitteet ennustaessaan EMU-alijäämärajan rikkomista!
Miksi siis Suomen valtionlainojen korko on Saksaa korkeampi? Koska Suomen talouteen liittyy korkeampi poliittinen riski, ei enää Neuvostoliiton vuoksi, vaan sen vuoksi, että täällä ei ole ammattiyhdistysjohtajien suurta egoa kurissa pitävää työmarkkinalainsäädäntöä. Viennistä riippuvainen taloutemme voidaan halvaannuttaa nopeasti: yksi tärkeä vientisektori lakkoon ja sitä tukevat lailliset tukilakot muilla aloilla. Saksa elää myös viennistä, mutta ei salli tuki- eikä politikointilakkoilua; Ranska puolestaan on paljon Suomea enemmän palveluista elävä talous.
Tukilakkoilun kieltäminen viestisi joukkolainasijoittajille todellisesta poliittisesta vakaudesta eikä vain lumevakaudesta. Muuttamalla maamme markkinointistrategia lisäksi velkaongelmasta ja kestävyysvajeesta kärsivästä maasta tasaisesti vaurastuvan maan strategiaksi Suomen valtion lainojen korko pitäisi olla painettavissa pysyvästi alle Saksan korkotason. Pidemmän päälle säästö voisi olla puoliprosenttiyksikköä lainakannasta vastaten noin puolenprosenttiyksikön arvonlisäverokannan (ALV) alennusta; nykylainakannasta prosentti on noin 700 miljoonaa euroa eli 21 sadasosaa ALV:in tuotosta vuonna 2009.
Tukilakkoilun kieltämisen edut eivät suinkaan rajoittuisi valtionlainojen alentuvaan korkotasoon, vaan kaikki yrityksethän olisivat aikaisempaa valmiimpia investoimaan suomalaisiin työpaikkoihin, ei ainoastaan nyt jo Suomessa toimivat, vaan myös Suomea jatkuvasti analysoivat ulkomaiset yritykset. Mutta suuren egon omaavan kuvastin kuiskaa juuri niin kuin sille kerrotaan.
Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus
Mikä valtionvelka?
Valtion akuutin velkaongelman merkityksettömyys
Lannan levitystä
Julkisen talouden kestävyyslaskelmien hauhuu
Mutta miksi maailmassa ei ole Japanin valtionlainakriisiä vaikka sen valtiot velat ovat yli 200 prosenttia BKT:sta? Syy on tietenkin siinä, että Japanissa on valtaisa yksityinen finanssivarallisuus, joka toimii valtion velan hiljaisena takuuna. Japanin valtiolla on siis potentiaalista verotusvoimaa, jota sen vain ei tarvitse käyttää yksityisen varallisuuden verottamiseksi.
Suomalaisten yksityinen varallisuus jää kansainvälisissä vertailuissa yleensä selvästi jälkeen muista pohjoismaista ja länsieurooppalaisista maista, mutta meillä on kollektivisoitua finanssivarallisuutta puolestaan kansainvälisesti suhteellisen paljon. Erityisesti verrattuna Saksaan, jossa pakollisen työeläkejärjestelmän rahastot ovat vain pieniä puskurirahastoja, Suomi keikkuu yleensä EMU-maista kakkossijalla Hollannin jälkeen. Viimeisimmän käytettävissä olevan tilastotiedon mukaan vuodelta 2005 Saksassa pakollisen työeläkejärjestelmän rahastot olivat vain 4 prosenttia BKT:sta, Suomen vastaavan oltua 66 prosenttia; kaikki eläkerahastot olivat silloin Saksassa 17 prosenttia BKT:sta, Suomessa 76 prosenttia.
Kaiken lisäksi markkina-arvoihin laskettuna Suomen valtion nettovelka finanssivarallisuuden jälkeen oli vain 22 miljardia euroa 30.6.2010 eli vain noin 12 prosenttia BKT:sta. Mutta valtiovarainministeriön byrokraatit hommaavat meille Euroopan komissiolta moitteet ennustaessaan EMU-alijäämärajan rikkomista!
Miksi siis Suomen valtionlainojen korko on Saksaa korkeampi? Koska Suomen talouteen liittyy korkeampi poliittinen riski, ei enää Neuvostoliiton vuoksi, vaan sen vuoksi, että täällä ei ole ammattiyhdistysjohtajien suurta egoa kurissa pitävää työmarkkinalainsäädäntöä. Viennistä riippuvainen taloutemme voidaan halvaannuttaa nopeasti: yksi tärkeä vientisektori lakkoon ja sitä tukevat lailliset tukilakot muilla aloilla. Saksa elää myös viennistä, mutta ei salli tuki- eikä politikointilakkoilua; Ranska puolestaan on paljon Suomea enemmän palveluista elävä talous.
Tukilakkoilun kieltäminen viestisi joukkolainasijoittajille todellisesta poliittisesta vakaudesta eikä vain lumevakaudesta. Muuttamalla maamme markkinointistrategia lisäksi velkaongelmasta ja kestävyysvajeesta kärsivästä maasta tasaisesti vaurastuvan maan strategiaksi Suomen valtion lainojen korko pitäisi olla painettavissa pysyvästi alle Saksan korkotason. Pidemmän päälle säästö voisi olla puoliprosenttiyksikköä lainakannasta vastaten noin puolenprosenttiyksikön arvonlisäverokannan (ALV) alennusta; nykylainakannasta prosentti on noin 700 miljoonaa euroa eli 21 sadasosaa ALV:in tuotosta vuonna 2009.
Tukilakkoilun kieltämisen edut eivät suinkaan rajoittuisi valtionlainojen alentuvaan korkotasoon, vaan kaikki yrityksethän olisivat aikaisempaa valmiimpia investoimaan suomalaisiin työpaikkoihin, ei ainoastaan nyt jo Suomessa toimivat, vaan myös Suomea jatkuvasti analysoivat ulkomaiset yritykset. Mutta suuren egon omaavan kuvastin kuiskaa juuri niin kuin sille kerrotaan.
Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus
Mikä valtionvelka?
Valtion akuutin velkaongelman merkityksettömyys
Lannan levitystä
Julkisen talouden kestävyyslaskelmien hauhuu
perjantai 10. joulukuuta 2010
Jopa valtio velkaantui!
Marraskuussa 2010 kasvoi valtion velka Valtiokonttorin Treasury Finland raportoimana vallan kolme miljardia. Kun samaan aikaan likvidikassa pieneni miljardilla, valtio velkaantui nettomääräisesti lisää neljällä miljardilla. Menivätköhän tässä jo veronpalautusrahat pankeille?
torstai 9. joulukuuta 2010
Miksi tukilakkoilua ei kommentoida?
Aamun paikallislehdessäkään ei ollut toimittajan näkökulma-palstaa lentoemojen ja stuerttien lakosta ja tukilakoista. Yleensähän toimittajat ovat nykytyylin mukaan varsin kärkkäitä käyttämään ilmaisuvapauttaan tosiasioita oikovine fakta-osioineen. Varsinaisessa kommenttipalstassa voi käyttääkin toimittajan itse keksimiä tai toimittajakerholla todeksi kuviteltuja sanakäänteitä; ks. kirjassani Mätäkuun markkinat, luku 3 ”Totuuden muovailtavuus?” ja 7 ”Älyllinen epärehellisyys toimituksissa”; ks. myös Virkkunen lähtee: silloin kun lehti kirjoittelullaan ajaa parempaa huomista, sen ei tarvitse oikaista kaikkia virheellisiä yksityiskohtia.
Eilen 8.12.2010 sentään Helsingin Sanomien pääkirjoitus ”Finnairin työriita uhkaa levitä käsistä” kommentoi tilannetta, mutta sekin neuvoi vain ”välttämään uhittelua ja kovia puheita”. Lehti moitti Finnairin toimitusjohtajan näyttäneen ”julkisuudessa vain yhdet kasvot: hän on antanut rajuja ja provosoivia lausuntoja” ja lakkoyhdistyksen puheenjohtaja ”ei liioin ole profiloitunut harkittujen lausuntojen antajana”.
Lehden käsitys, että ongelma voidaan ratkaista lausuntojen sanamuotoa muuntamalla, on harvinaisen naiivi. Eikö tukilakkoilun laillisuutta ole tarve kumota, jotta tällaiset tilanteet eivät toistuisi jatkuvasti? Eikö yleensä ole tarve purkaa koko yleissitovan työehtosopimuksen käsitettä? Eikö ole tarve poistaa kaikkia niitä yhteiskunnan taloudellisia tukia, jotka pönkittävät ammattiyhdistysten neuvotteluvoimaa harjoittaa omanvoitonpyyntöä (rent seeking) muiden työntekijöiden ja kuluttajien kustannuksella?
Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus
Kova kovaa vastaan
Eilen 8.12.2010 sentään Helsingin Sanomien pääkirjoitus ”Finnairin työriita uhkaa levitä käsistä” kommentoi tilannetta, mutta sekin neuvoi vain ”välttämään uhittelua ja kovia puheita”. Lehti moitti Finnairin toimitusjohtajan näyttäneen ”julkisuudessa vain yhdet kasvot: hän on antanut rajuja ja provosoivia lausuntoja” ja lakkoyhdistyksen puheenjohtaja ”ei liioin ole profiloitunut harkittujen lausuntojen antajana”.
Lehden käsitys, että ongelma voidaan ratkaista lausuntojen sanamuotoa muuntamalla, on harvinaisen naiivi. Eikö tukilakkoilun laillisuutta ole tarve kumota, jotta tällaiset tilanteet eivät toistuisi jatkuvasti? Eikö yleensä ole tarve purkaa koko yleissitovan työehtosopimuksen käsitettä? Eikö ole tarve poistaa kaikkia niitä yhteiskunnan taloudellisia tukia, jotka pönkittävät ammattiyhdistysten neuvotteluvoimaa harjoittaa omanvoitonpyyntöä (rent seeking) muiden työntekijöiden ja kuluttajien kustannuksella?
Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus
Kova kovaa vastaan
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Paljonko bloggaamisella tienaa?
Tarkistin juuri tilille kertyneeksi summaksi 18,16 euroa maaliskuun lopusta 2008 lähtien, jolloin rupesin ottamaan mainoksia sivulle. Ilman niitä koko sivustoni eivät olisi näkyneet Googlen hauissa.
tiistai 7. joulukuuta 2010
Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus
Paavo Lipponen nousi pääministeriksi luvattuaan puolittaa työttömyyden vaalikaudessa. Populismia tai ei, mutta vuosien 1975 - 1978 nollakasvukokeilun, jota kansa kutsui lamaksi, synnyttämän työttömyyden puolittaminen vei 11 – 12 vuotta, riippuen vertailuajankohdista. Sen jälkeen työhön osallistumisen kannusteita heikennettiin: työttömyyseläkeputki tuli 1980-luvun puolivälissä; ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen maksuaikaa pidennettiin kahteen vuoteen 1989; paisutettiin työministeriön varoja ostaa työmarkkinoilta työntekijöitä koulutusohjelmiin pelkästään ansiosidonnaisjaksojen uusimiseksi; toimeentulotuen normitasoja korotettiin reaalisesti; jne.
Ovatkohan tukilakkoilu ja poliittinen lakkoilu olleet Suomessa aina laillisia vai onko ilmiö syntynyt nk. hyvinvointivaltion kyljessä muuttuneen työlakien tulkinnan kanssa? ”Mielenilmaisut eivät ole laittomia lakkoja, ainoastaan voimassa olevaan työehtosopimukseen kohdistuvat lakot”. Suurin piirtein näin totesi työoikeuden professori televisiohaastattelussa sen jälkeen, kun ahtaajat eivät perjantaina tehneetkään töitä alkuviikosta solmitun työehtosopimuksen jälkeen.
Myös työn taloustieteilijät korostavat usein, että työehtosopimuksilla työnantajat ostavat työrauhaa. Heillä on siten perusolettamuksena se, että tullessaan töihin yritykseen työntekijällä on oikeus mieltymyksensä mukaan tehdä wälläreitä.
Miksi yksikään yritys investoisi nykyaikana maahan, jossa työehtosopimukset ja työsopimukset eivät todellisuudessa takaa työntekovelvoitetta työaikana? Kauttakulkuliikenteenkin työpaikat ollaan menettämässä lopulta Venäjälle. Suomella on reservissä puolimiljoonaa työntekijää; ks. Mätäkuun markkinat ss. 48-49 ja Kova kovaa vastaan.
Tukilakkoilun laillisuus lisää ammattiyhdistysliikkeen ulosmittausvoimaa. Reaalinen ansiotaso onkin Suomessa korkeasuhdannevuoden 1989 jälkeen ollut Länsi-Euroopan maiden nopeimpia; vain Irlanti oli edellä, kun viimeksi asiaa tutkin. Mitalin toinen puoli on nopeasti noussut työn tuottavuus. Se olisi tavattoman hyvä asia, jos työhön osallistumisaste ja työttömyysaste olisivat pysyneet ennallaan. Palkanasetantavoimallaan ay-liike tuhoaa alemman tuottavuustason työpaikkoja, mikä tietysti nostaa keskimääräistä työn tuottavuutta. Suomalainen työn taloustieteilijä ymmärtää tämän, mutta ei sano sitä julkisesti.
Euroopan Unionin jäsenmaista poliittinen ja tukilakkoilu eivät ole sallittua Saksassa, Tanskassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa eikä Luxemburgissa, mutta vanhan (2004, ei kaikkia EU-maita) lähteeni mukaan sallittua Ranskassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Ruotsissa, loppujen silloisista jäsenmaista sijoittuessa välimaastoon; siis työmarkkinalakien puolesta Suomi on jo valmiiksi euroalueen nykyisten ja mahdollisten tulevien kriisimaiden joukossa.
Franklin D. Rooseveltin ”New Deal” –sokaistunut USA haivutti idealisminsa lopulta nopeasti ja kielsi tukilakkoilun (secondary picketing) ja poliittisen lakkoilun 1947 alkaen. Historioitsija Markku Ruotsilan kirjan Churchill ja Suomi (Otava 2002) mukaan Roosevelt uskoi USA:n ja Neuvostoliiton talousjärjestelmien lähestyvän toisiaan; siksi hän jätti Suomen Neuvostoliiton valvontakomission hoteihin syksyllä 1944.
Iso-Britanniassa yksi Thatcherin aikaansaannoksista oli se, että lakon aloitus pitää perustua aina ammattiyhdistyksen jäsenäänestykseen ja saada siinä määräenemmistö, jotta lakkoa ei käynnistetä pelkästään ammattiyhdistysjohtajien suuren egon vuoksi.
Ylen TV1:n Ykkösaamussa 4.12.2010 haastateltu SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Ihalainenkin ihmettelee jatkuvien riitojen työmarkkinoita ja kaipaa uutta konseptia Suomen Tietotoimiston mukaan.
Ihalaisen harteillahan Lipponenkin hallitsi. Kun poliitikot ja ay-johtajat kaipaavat yrityksiltä yhteiskuntavastuuta, olisiko heidän lopulta aika tehdä thatcherit?
Lawfulness of Strikes and Lock-outs, about 2004 (lisätty 9.12.10)
Ovatkohan tukilakkoilu ja poliittinen lakkoilu olleet Suomessa aina laillisia vai onko ilmiö syntynyt nk. hyvinvointivaltion kyljessä muuttuneen työlakien tulkinnan kanssa? ”Mielenilmaisut eivät ole laittomia lakkoja, ainoastaan voimassa olevaan työehtosopimukseen kohdistuvat lakot”. Suurin piirtein näin totesi työoikeuden professori televisiohaastattelussa sen jälkeen, kun ahtaajat eivät perjantaina tehneetkään töitä alkuviikosta solmitun työehtosopimuksen jälkeen.
Myös työn taloustieteilijät korostavat usein, että työehtosopimuksilla työnantajat ostavat työrauhaa. Heillä on siten perusolettamuksena se, että tullessaan töihin yritykseen työntekijällä on oikeus mieltymyksensä mukaan tehdä wälläreitä.
Miksi yksikään yritys investoisi nykyaikana maahan, jossa työehtosopimukset ja työsopimukset eivät todellisuudessa takaa työntekovelvoitetta työaikana? Kauttakulkuliikenteenkin työpaikat ollaan menettämässä lopulta Venäjälle. Suomella on reservissä puolimiljoonaa työntekijää; ks. Mätäkuun markkinat ss. 48-49 ja Kova kovaa vastaan.
Tukilakkoilun laillisuus lisää ammattiyhdistysliikkeen ulosmittausvoimaa. Reaalinen ansiotaso onkin Suomessa korkeasuhdannevuoden 1989 jälkeen ollut Länsi-Euroopan maiden nopeimpia; vain Irlanti oli edellä, kun viimeksi asiaa tutkin. Mitalin toinen puoli on nopeasti noussut työn tuottavuus. Se olisi tavattoman hyvä asia, jos työhön osallistumisaste ja työttömyysaste olisivat pysyneet ennallaan. Palkanasetantavoimallaan ay-liike tuhoaa alemman tuottavuustason työpaikkoja, mikä tietysti nostaa keskimääräistä työn tuottavuutta. Suomalainen työn taloustieteilijä ymmärtää tämän, mutta ei sano sitä julkisesti.
Euroopan Unionin jäsenmaista poliittinen ja tukilakkoilu eivät ole sallittua Saksassa, Tanskassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa eikä Luxemburgissa, mutta vanhan (2004, ei kaikkia EU-maita) lähteeni mukaan sallittua Ranskassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Ruotsissa, loppujen silloisista jäsenmaista sijoittuessa välimaastoon; siis työmarkkinalakien puolesta Suomi on jo valmiiksi euroalueen nykyisten ja mahdollisten tulevien kriisimaiden joukossa.
Franklin D. Rooseveltin ”New Deal” –sokaistunut USA haivutti idealisminsa lopulta nopeasti ja kielsi tukilakkoilun (secondary picketing) ja poliittisen lakkoilun 1947 alkaen. Historioitsija Markku Ruotsilan kirjan Churchill ja Suomi (Otava 2002) mukaan Roosevelt uskoi USA:n ja Neuvostoliiton talousjärjestelmien lähestyvän toisiaan; siksi hän jätti Suomen Neuvostoliiton valvontakomission hoteihin syksyllä 1944.
Iso-Britanniassa yksi Thatcherin aikaansaannoksista oli se, että lakon aloitus pitää perustua aina ammattiyhdistyksen jäsenäänestykseen ja saada siinä määräenemmistö, jotta lakkoa ei käynnistetä pelkästään ammattiyhdistysjohtajien suuren egon vuoksi.
Ylen TV1:n Ykkösaamussa 4.12.2010 haastateltu SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Ihalainenkin ihmettelee jatkuvien riitojen työmarkkinoita ja kaipaa uutta konseptia Suomen Tietotoimiston mukaan.
Ihalaisen harteillahan Lipponenkin hallitsi. Kun poliitikot ja ay-johtajat kaipaavat yrityksiltä yhteiskuntavastuuta, olisiko heidän lopulta aika tehdä thatcherit?
Lawfulness of Strikes and Lock-outs, about 2004 (lisätty 9.12.10)
maanantai 6. joulukuuta 2010
Vaihtuuko valtiovarainministerien vaakunaeläin?
Mistähän oppositiopoliitikkomme kuvittelivat tuoreen rahan tulevan Irlannin ja muiden euroalueen ongelmamaiden vanhojen velkojen uusintaan ja uusien alijäämien rahoittamiseksi, kun he kuuluttivat Irlannin valtion takaamisvaltuuksien eduskuntakäsittelyn yhteydessä tarvetta saada Irlantia ja irlantilaisia pankkeja rahoittaneet sijoittajat, pankit ja niiden omistajat kantamaan vastuunsa eli hyväksymään tappioita jo tekemistään sijoituksista osana uusien luottojen myöntämistä?
Toimittajat olivat niin innoissaan ”uskotteko, että…”- ja ”sataako tämä nyt opposition laariin”-kysymyksineen, ettei uuden rahan lähde pälkähtänyt yhdenkään mieleen. Eivätkä pääministeri, valtiovarainministeri ja muut hallituspuolueiden edustajat osanneet vetää tästä narusta. Poliitikot tarvitsevat julkisuutta. Siksi en muista yhdenkään poliitikon asettaneen haastattelijaa pinteeseen.
Siis mistä? Irlannin pankkien omistajat ovat jo käytännössä menettäneet sijoituksensa. Vain Bank of Ireland ei ole menossa täysin valtion omistukseen. Muiden merkittävien pankkien osalta valtion omistusosuus tulee olemaan tai on jo 99,9 prosenttia tai korkeampi.
Mikä on pankkien muiden rahoittajien tilanne? Vähittäistalletukset ovat valtion takaamia ja siksi yhtä varmoja kuin Irlannin valtion verotusvoima. Poliitikkomme peesaavat populistisesti saksa- ja ranskalaisia kollegojaan silmätikkunaan Irlannin 12,5 prosentin osakeyhtiöverokanta, jolla Irlanti OECD:n verotilastojen mukaan on kerännyt veroja prosenttiyksikön verran enemmän bruttokansantuotoksesta kuin Saksa noin 35 prosentin verokannallaan. Irlanti ei suostu nostamaan yhtiöverokantaansa, koska muutoin siellä tuotantotoimintaa harjoittavat monikansalliset yhtiöt muuttavat Puolaan. Verokeidasprosenttinakin 12,5 on puolta korkeampi kuin Alankomaiden kauttakulkuliiketoiminnalle todellisuudessa soveltama noin 8-9 prosenttia ja yli kaksinkertainen Belgian vastaavaan noin 5-6 prosenttiin nähden.
Oman pääoman ja talletusten välissä pankkien pitkäaikaisia rahoittajia ovat etuoikeusjärjestykseltään eriasteisiin joukkolainoihin sijoittaneet lopullisten säästäjien varoja hallinnoivat eläkevakuuttajat, eläkerahastot, henkivakuutusyhtiöt sekä rikkaiden että köyhien säästövaroja hoitavat sijoitusrahastot. Juuri näiden sijoittajien toivotaan uusivan sijoituksensa ja tuovan vielä lisärahaa uusien alijäämien rahoittamiseksi, mutta ensiksi poliitikkojen mukaan niiden olisi realisoitava lopullisia lisätappioita! Esimerkiksi Anglo Irish pankin etuoikeusasemassa viimeisimpien joukkolainojen sijoittajat joutuivat kuukausi sitten hyväksymään 80 prosentin pääomatappion joukkolainojen nimellisarvosta. Allied Irish pankin pitkäaikaissijoittajat joutuivat jo kesäkuussa 2009 hyväksymään tappiota kolmanneksen tai puolet nimellisarvosta osana velkojen silloista uudelleen järjestelyä.
Tukkurahan markkinoilla lyhyen ajan sijoitukset pankkien velkasitoumuksiin ovat peräisin tilapäisesti likviditeettiylijäämäisiltä yhtiöiltä tai muilta pankeilta. Siis poliitikkomme olisivat halunneet Eurooppaan oman Veljekset Lehmaninsa, jonka Ameriikan versio aiheutti juuri sen maailmanlaajuisen talouskasvun äkkipysähdyksen, josta Irlanti ei toipunut omin voimin.
Lyhyt on poliitikkojemme ja heidän kaksoissielujensa, toimittajien muisti. Vai johtuuko se siitä, että heidän ainoa taloustieteellinen koulutuksensa on kommarikeynesiläinen esikurssi, joka opettaa, että valtiovarainministeriöiden vaakunaeläin on kenguru: mitä tyhjempi sen kukkaro, sitä pidemmät loikat.
Vaakunaeläimen vaihtaminen koskee yhtälailla USA:n, Japanin kuin euroalueen valtiovarainministeriöitä. Yhdistynyt Kuningaskuntahan on jo uuden hallituksensa myötä vaihtamassa sen säästöporsaaseen; poliitikoilla on vain pidemmän päälle taipumus rikkoa se, jakaa varat köyhille ja rukoilla rikkaiden puolesta, kuten Gordon Brownin valtiovarain- ja pääministerikaudet osoittivat.
Toimittajat olivat niin innoissaan ”uskotteko, että…”- ja ”sataako tämä nyt opposition laariin”-kysymyksineen, ettei uuden rahan lähde pälkähtänyt yhdenkään mieleen. Eivätkä pääministeri, valtiovarainministeri ja muut hallituspuolueiden edustajat osanneet vetää tästä narusta. Poliitikot tarvitsevat julkisuutta. Siksi en muista yhdenkään poliitikon asettaneen haastattelijaa pinteeseen.
Siis mistä? Irlannin pankkien omistajat ovat jo käytännössä menettäneet sijoituksensa. Vain Bank of Ireland ei ole menossa täysin valtion omistukseen. Muiden merkittävien pankkien osalta valtion omistusosuus tulee olemaan tai on jo 99,9 prosenttia tai korkeampi.
Mikä on pankkien muiden rahoittajien tilanne? Vähittäistalletukset ovat valtion takaamia ja siksi yhtä varmoja kuin Irlannin valtion verotusvoima. Poliitikkomme peesaavat populistisesti saksa- ja ranskalaisia kollegojaan silmätikkunaan Irlannin 12,5 prosentin osakeyhtiöverokanta, jolla Irlanti OECD:n verotilastojen mukaan on kerännyt veroja prosenttiyksikön verran enemmän bruttokansantuotoksesta kuin Saksa noin 35 prosentin verokannallaan. Irlanti ei suostu nostamaan yhtiöverokantaansa, koska muutoin siellä tuotantotoimintaa harjoittavat monikansalliset yhtiöt muuttavat Puolaan. Verokeidasprosenttinakin 12,5 on puolta korkeampi kuin Alankomaiden kauttakulkuliiketoiminnalle todellisuudessa soveltama noin 8-9 prosenttia ja yli kaksinkertainen Belgian vastaavaan noin 5-6 prosenttiin nähden.
Oman pääoman ja talletusten välissä pankkien pitkäaikaisia rahoittajia ovat etuoikeusjärjestykseltään eriasteisiin joukkolainoihin sijoittaneet lopullisten säästäjien varoja hallinnoivat eläkevakuuttajat, eläkerahastot, henkivakuutusyhtiöt sekä rikkaiden että köyhien säästövaroja hoitavat sijoitusrahastot. Juuri näiden sijoittajien toivotaan uusivan sijoituksensa ja tuovan vielä lisärahaa uusien alijäämien rahoittamiseksi, mutta ensiksi poliitikkojen mukaan niiden olisi realisoitava lopullisia lisätappioita! Esimerkiksi Anglo Irish pankin etuoikeusasemassa viimeisimpien joukkolainojen sijoittajat joutuivat kuukausi sitten hyväksymään 80 prosentin pääomatappion joukkolainojen nimellisarvosta. Allied Irish pankin pitkäaikaissijoittajat joutuivat jo kesäkuussa 2009 hyväksymään tappiota kolmanneksen tai puolet nimellisarvosta osana velkojen silloista uudelleen järjestelyä.
Tukkurahan markkinoilla lyhyen ajan sijoitukset pankkien velkasitoumuksiin ovat peräisin tilapäisesti likviditeettiylijäämäisiltä yhtiöiltä tai muilta pankeilta. Siis poliitikkomme olisivat halunneet Eurooppaan oman Veljekset Lehmaninsa, jonka Ameriikan versio aiheutti juuri sen maailmanlaajuisen talouskasvun äkkipysähdyksen, josta Irlanti ei toipunut omin voimin.
Lyhyt on poliitikkojemme ja heidän kaksoissielujensa, toimittajien muisti. Vai johtuuko se siitä, että heidän ainoa taloustieteellinen koulutuksensa on kommarikeynesiläinen esikurssi, joka opettaa, että valtiovarainministeriöiden vaakunaeläin on kenguru: mitä tyhjempi sen kukkaro, sitä pidemmät loikat.
Vaakunaeläimen vaihtaminen koskee yhtälailla USA:n, Japanin kuin euroalueen valtiovarainministeriöitä. Yhdistynyt Kuningaskuntahan on jo uuden hallituksensa myötä vaihtamassa sen säästöporsaaseen; poliitikoilla on vain pidemmän päälle taipumus rikkoa se, jakaa varat köyhille ja rukoilla rikkaiden puolesta, kuten Gordon Brownin valtiovarain- ja pääministerikaudet osoittivat.
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Sellainen lehti kuin lukijatkin
”Köyhyys lisääntyy Suomessa”, otsikoi Helsingin Sanomat (HS) 31.7.2010 valtion vuoden 2011 budjettiehdotusta käsittelevän sivunsa A5. Otsikko perustuu ennusteeseen: köyhyysaste tulee valtiovarainministeriön mukaan olemaan ”tänä vuonna 13,1 prosenttia ja kasvaa ensi vuonna 13,2 prosenttiin”. Yli kuuden palstan otsikkoa kahta eri vuotta koskevien köyhyysennusteiden pienimmästä mahdollisesta muutoksesta voi pitää innovatiivisena, tilastomies taas osoituksena toimittajakoulujen täydellisestä ymmärtämättömyydestä sellaisia käsitteitä kuin luottamusväli tai pyöristysvirhe kohtaan.
Näennäisestä todellisuuspohjastaan huolimatta uutisesta kuitenkin tulee mätäkuun juttu, kun miettii HS:n antaman köyhyysasteen määritelmää tarkemmin: ”Köyhyysaste tarkoittaa sitä osuutta suomalaisista, joilla on käytettävissään vähemmän kuin 60 prosenttia koko väestön mediaanitulosta eli keskimmäisestä tulosta”. Siis valtiovarainministeriön tulee tietää väestön tulojakauman muoto tarkalleen sekä tänä että ensi vuonna: paljonko keskimmäisen tulo tulee muuttumaan ja kuinka väestö on jakautunut sen alapuolelle kumpanakin vuonna.
Tulojakaumathan eivät missään maassa eivätkä milloinkaan ole noudattaneet normaalijakaumaa, Gaussin kellokäyrää. Siksi tarkan ennusteen teko luonnistuu vain keskussuunnittelijoilta, jotka määritelmän mukaan tietävät tulevaisuuden tarkasti.
Pääotsikon yläpuolen teksti ”Toimeentulotuen varassa elää ensi vuonna 400000 suomalaista” jättää kertomatta sen, että pelkästään toimeentulotuen varassa ei Suomessa elä kukaan, vaan saa vähintäänkin asumistukea. Pääministeri Kekkosen Suomessa köyhien piti tehdä töitä pienestä alkaen; Kiviniemen Suomessa köyhä elää muutoinkin.
”Sellainen lehti kuin lukijatkin”, sanoisi entinen luokanvalvojani.
Näennäisestä todellisuuspohjastaan huolimatta uutisesta kuitenkin tulee mätäkuun juttu, kun miettii HS:n antaman köyhyysasteen määritelmää tarkemmin: ”Köyhyysaste tarkoittaa sitä osuutta suomalaisista, joilla on käytettävissään vähemmän kuin 60 prosenttia koko väestön mediaanitulosta eli keskimmäisestä tulosta”. Siis valtiovarainministeriön tulee tietää väestön tulojakauman muoto tarkalleen sekä tänä että ensi vuonna: paljonko keskimmäisen tulo tulee muuttumaan ja kuinka väestö on jakautunut sen alapuolelle kumpanakin vuonna.
Tulojakaumathan eivät missään maassa eivätkä milloinkaan ole noudattaneet normaalijakaumaa, Gaussin kellokäyrää. Siksi tarkan ennusteen teko luonnistuu vain keskussuunnittelijoilta, jotka määritelmän mukaan tietävät tulevaisuuden tarkasti.
Pääotsikon yläpuolen teksti ”Toimeentulotuen varassa elää ensi vuonna 400000 suomalaista” jättää kertomatta sen, että pelkästään toimeentulotuen varassa ei Suomessa elä kukaan, vaan saa vähintäänkin asumistukea. Pääministeri Kekkosen Suomessa köyhien piti tehdä töitä pienestä alkaen; Kiviniemen Suomessa köyhä elää muutoinkin.
”Sellainen lehti kuin lukijatkin”, sanoisi entinen luokanvalvojani.
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Epä-älyllistä politikointia osa-aikaeläkkeillä
Osa-aikaeläkkeiden tulkintaongelma poistuisi vakuutusmatemaattisesti rehdissä järjestelmässä, kuten myös valitun eläkkeelle jäämisiän pitäminen ongelmana. Mutta jostain syystä toimitukset julkaisevat mieluummin tosiasioihin perustumattomia kannanottoja asiantuntija-arvioina kuin sellaisia, joiden faktapohja ja niihin nojaava päättely olisi lukijoiden tarkistettavissa.
Kaiken tieteellisen kirjoittamisen, silloinkin kun se kohdistuu suurelle yleisölle, kantava periaate on kirjoittaa siten, että kirjoitusten sisältämät päätelmät ovat muiden replikoitavissa, toistettavissa. Vain tällöin keskustelu etenee, muutoinhan se junnaa ojan ja allikon välissä.
Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLAn toimitusjohtaja Sixten Korkman kirjoittaa Helsingin Sanomien vieraskynässä 29.11.2010 ”Keskusjärjestöt saisivat jälleen aktivoitua” lähinnä työaikakysymyksistä, että ikääntyvien työntekijöiden lyhennetty työviikko voi olla joissakin työajan joustotilanteissa hyvä ratkaisu, mutta sivaltaa sitten: ”samaa ei voi sanoa nykyisestä osa-aikaeläkkeestä, joka käytännössä tarkoittaa vapaa-ajan subventointia muiden veronmaksajien kustannuksella”. Lainausmerkeissä olevan kohdan toimitus on lisäksi erottanut mustalla ladotuksi houkutustekstiksi, mutta minulle taloustieteilijänä se on täysin käsittämätön. Tohtorimiehenä Korkmanin tulisi esittää jonkinlainen perustelu väitteensä tueksi, jotta lukija voi yrittää varmistua ajatuskulun oikeellisuudesta; lukijan tehtävä ei ole arvailla Korkmanin päättelyä.
Jos pakollinen työeläkejärjestelmä olisi kaikilta osiltaan vakuutettujen kannalta vakuutusmatemaattisesti rehti (actuarially fair), sen paremmin osa-aikaeläkkeessä kuin vakuutetun valitsemassa eläkkeelle jäämisiässä ei olisi mitään ongelmaa. Sama koskee Korkmanin mainitsemaa elinajanodotteen vaikutusta eläkkeen suuruuteen ja eläkkeelle jäämisikään.
Vakuutusmatemaattinen rehtiys tarkoittaa sitä, että maksettujen eläkevakuutusmaksujen ja saavutettavien eläke-etujen nykyarvot ovat yhtä suuret työuran alussa. Rahoitusteoriassa käsite tunnetaan investoinnin nettonykyarvona yhtä kuin nolla eli kun investoinnin ”sisäinen” korko, jolla diskontattuna investoinnin tuottojen nykyarvo on yhtä suuri kuin investoinnin vaatimien menojen nykyarvo, vastaa investoinnin tarvitseman rahoituksen vaihtoehtoistuottoa rahoitusmarkkinoilla. Vedonlyönnin teoriassa järjestelmää kutsutaan pelaajien kannalta rehdiksi, jos vedonlyönnin järjestäjä jakaa panokset kokonaan voittoina eikä vie itse mitään välistä.
Nykyisin vaaditaan läpinäkyvyyttä kaikkialla, paitsi ei työeläkejärjestelmältä. Sen paremmin Eläketurvakeskus (ETK), ETLA kuin sosiaali- ja terveysministeriö (STM) ei tuota laskelmia, jotka osoittaisivat sen, millä edellytyksillä pakollinen työeläkevakuutus olisi nuoren - tai työuran pidennystä vuodella miettivän vanhan - työntekijän kannalta rehti sijoitus.
Onko olemassa yhtäkään tahoa, joka voisi asiassa aktivoitua?
Kaiken tieteellisen kirjoittamisen, silloinkin kun se kohdistuu suurelle yleisölle, kantava periaate on kirjoittaa siten, että kirjoitusten sisältämät päätelmät ovat muiden replikoitavissa, toistettavissa. Vain tällöin keskustelu etenee, muutoinhan se junnaa ojan ja allikon välissä.
Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLAn toimitusjohtaja Sixten Korkman kirjoittaa Helsingin Sanomien vieraskynässä 29.11.2010 ”Keskusjärjestöt saisivat jälleen aktivoitua” lähinnä työaikakysymyksistä, että ikääntyvien työntekijöiden lyhennetty työviikko voi olla joissakin työajan joustotilanteissa hyvä ratkaisu, mutta sivaltaa sitten: ”samaa ei voi sanoa nykyisestä osa-aikaeläkkeestä, joka käytännössä tarkoittaa vapaa-ajan subventointia muiden veronmaksajien kustannuksella”. Lainausmerkeissä olevan kohdan toimitus on lisäksi erottanut mustalla ladotuksi houkutustekstiksi, mutta minulle taloustieteilijänä se on täysin käsittämätön. Tohtorimiehenä Korkmanin tulisi esittää jonkinlainen perustelu väitteensä tueksi, jotta lukija voi yrittää varmistua ajatuskulun oikeellisuudesta; lukijan tehtävä ei ole arvailla Korkmanin päättelyä.
Jos pakollinen työeläkejärjestelmä olisi kaikilta osiltaan vakuutettujen kannalta vakuutusmatemaattisesti rehti (actuarially fair), sen paremmin osa-aikaeläkkeessä kuin vakuutetun valitsemassa eläkkeelle jäämisiässä ei olisi mitään ongelmaa. Sama koskee Korkmanin mainitsemaa elinajanodotteen vaikutusta eläkkeen suuruuteen ja eläkkeelle jäämisikään.
Vakuutusmatemaattinen rehtiys tarkoittaa sitä, että maksettujen eläkevakuutusmaksujen ja saavutettavien eläke-etujen nykyarvot ovat yhtä suuret työuran alussa. Rahoitusteoriassa käsite tunnetaan investoinnin nettonykyarvona yhtä kuin nolla eli kun investoinnin ”sisäinen” korko, jolla diskontattuna investoinnin tuottojen nykyarvo on yhtä suuri kuin investoinnin vaatimien menojen nykyarvo, vastaa investoinnin tarvitseman rahoituksen vaihtoehtoistuottoa rahoitusmarkkinoilla. Vedonlyönnin teoriassa järjestelmää kutsutaan pelaajien kannalta rehdiksi, jos vedonlyönnin järjestäjä jakaa panokset kokonaan voittoina eikä vie itse mitään välistä.
Nykyisin vaaditaan läpinäkyvyyttä kaikkialla, paitsi ei työeläkejärjestelmältä. Sen paremmin Eläketurvakeskus (ETK), ETLA kuin sosiaali- ja terveysministeriö (STM) ei tuota laskelmia, jotka osoittaisivat sen, millä edellytyksillä pakollinen työeläkevakuutus olisi nuoren - tai työuran pidennystä vuodella miettivän vanhan - työntekijän kannalta rehti sijoitus.
Onko olemassa yhtäkään tahoa, joka voisi asiassa aktivoitua?
tiistai 30. marraskuuta 2010
Maabrändinä Ollila?
”Kylmä ja pimeä” on Suomi-kuva, johon törmään useimmiten. Sitä, että pysyvän lumen tulon jälkeen Suomessa on valoisampaa kuin Englannissa tai Ranskassa, englantilaisen tai ranskalaisen on mahdoton käsittää; Helsinki on kylmin paikkakunta päivittäisissä säätiedoissa melkein aina ja keskilämpötilavertailuissa aina.
Ulkoministeri Stubbin vuonna 2008 asettaman maabrändivaltuuskunnan raportin tiedotteesta ei käy selville se, miten työryhmän hahmottelema luomuruokaan, juomakelpoiseen järviveteen, kouluviihtyvyyden edistämiseen ja rauhansovitteluun perustuva Suomi-strategia voittaa kylmyyden ja pimeyden. Siksi varsinaista raporttiakaan ei kannata tulostaa etsiäkseen, onko asia haudattu jonnekin sen lukuisista yksityiskohdista.
Kylmyys ja pimeys ovat luonnollisesti Suomen heikkouksia, kun taas työryhmä haluaa Suomen vahvistavan vahvuuksiaan. Ulkoministeriön tiedote: ”Suomi-kuvan on pohjauduttava todellisiin, olemassa oleviin vahvuuksiin”, valtuuskunnan puheenjohtaja Jorma Ollila sanoi; "Suomi-kuva ei kehity kampanjoilla, vaan todellisilla teoilla. Parantamalla maailmaa teemme myös Suomesta paremman maan asua ja tehdä työtä.”
Todellakin, ” parantaa maailmaa”, jotta Suomi-strategia ”saa maailman kääntymään puoleemme entistä useammin ja tehokkaammin”. 1970-luvun alun ylioppilasjohtajana Ollila on parantumaton maailmanparantaja neljä vuosikymmentä myöhemminkin.
”Kerran porilainen, aina porilainen”, sanottiin Porin Prikaatissa. 40 vuotta sitten alokkaita aivopestiin vaivihkaa, että Porin Prikaati on pysyvämpi instituutio kuin tasavallan presidentti, koska prikaatin varsinainen kunniamarssi, Porilaisten marssi, on lainassa tasavallan presidentille. Tulevaisuus näyttää, muuttuuko tasavallan presidentti tarpeettomaksi EU-Suomessa. Ehkä nopeammin tapahtuu vain se, mikä alkoi jo Koiviston presidenttiyden alussa: Porilaisten marssi soi harvemmin ja harvemmin; siksi jonain päivänä virkamiestyöryhmä palauttaa marssin alkuperäiselle paikalleen.
Se, että Suomi kuuluu nyt poliittisesti Eurooppaan, on eittämätön vahvuus, joka monessa tilanteessa kompensoi kylmyyden ja pimeyden. Mutta tunnetaanko poliittiset johtajamme Euroopassa tai maailmalla?
USA:ssa on vastaava ongelma: kukaan ei tahdo muistaa yhtäkään senaattoria, joka tulee tai olisi tullut Idahosta, Mainesta tai Dakotoista, vaikka kullakin osavaltiolla on aina kaksi senaattoria Washingtonissa. Pienen EU-maan poliittisen johtajan on tehtävä jotakin koko Euroopan tai maailman hyväksi edistääkseen maansa tunnettavuutta. Lausuntoja antavia poliitikkoja maailma on täynnä; vain todelliset teot kehittävät Suomi-kuvaa, kuten Ollila todellisena tekijänä filosofoi; Olli Rehnkin on mahtavan komissaarialun jälkeen kuihtumassa kahden rivin lausunnonantajaksi kansainvälisten uutistoimistojen välittämissä pitkissä arvioinneissa - jonnekin sinne loppupuolelle.
Tulisiko Ahtisaari-päivistä maailmalla suuren yleisön keskuudessa yhtään tunnetummat kuin Millennium -palkinnosta? Entä jos rahalla palkittaisiinkin NJK-Regatan voittaja? Helsinkihän on merellisempi kaupunki kuin Venetsia! Vai kykenisikö Ollila tasavallan presidenttinä nostamaan Ahtisaari-päivät maailman tietoisuuteen?
Onko Millennium -teknologiapalkinto edes insinöörien ja keksijöiden keskuudessa yhtä tunnettu kuin Sibelius tai nykyajan mainiot kapellimestarimme ja oopperalaulajamme ovat klassisessa musiikissa?
Se, että suomalaiset pääsevät kansainväliselle huipulle mahdollisimman monella rintamalla, edistää Suomi-kuvaa. Pitää jatkuvasti kuulua maailmalla voittajiin; viidennet sijat eivät riitä eivätkä edes satunnaiset mitalisijat. Pitää myös olla maailman medioissa arvostetumpi kuin kotimaassa; näinhän oli Ahtisaaren laita 1990-luvun lopussa.
Ulkoministeri Stubbin vuonna 2008 asettaman maabrändivaltuuskunnan raportin tiedotteesta ei käy selville se, miten työryhmän hahmottelema luomuruokaan, juomakelpoiseen järviveteen, kouluviihtyvyyden edistämiseen ja rauhansovitteluun perustuva Suomi-strategia voittaa kylmyyden ja pimeyden. Siksi varsinaista raporttiakaan ei kannata tulostaa etsiäkseen, onko asia haudattu jonnekin sen lukuisista yksityiskohdista.
Kylmyys ja pimeys ovat luonnollisesti Suomen heikkouksia, kun taas työryhmä haluaa Suomen vahvistavan vahvuuksiaan. Ulkoministeriön tiedote: ”Suomi-kuvan on pohjauduttava todellisiin, olemassa oleviin vahvuuksiin”, valtuuskunnan puheenjohtaja Jorma Ollila sanoi; "Suomi-kuva ei kehity kampanjoilla, vaan todellisilla teoilla. Parantamalla maailmaa teemme myös Suomesta paremman maan asua ja tehdä työtä.”
Todellakin, ” parantaa maailmaa”, jotta Suomi-strategia ”saa maailman kääntymään puoleemme entistä useammin ja tehokkaammin”. 1970-luvun alun ylioppilasjohtajana Ollila on parantumaton maailmanparantaja neljä vuosikymmentä myöhemminkin.
”Kerran porilainen, aina porilainen”, sanottiin Porin Prikaatissa. 40 vuotta sitten alokkaita aivopestiin vaivihkaa, että Porin Prikaati on pysyvämpi instituutio kuin tasavallan presidentti, koska prikaatin varsinainen kunniamarssi, Porilaisten marssi, on lainassa tasavallan presidentille. Tulevaisuus näyttää, muuttuuko tasavallan presidentti tarpeettomaksi EU-Suomessa. Ehkä nopeammin tapahtuu vain se, mikä alkoi jo Koiviston presidenttiyden alussa: Porilaisten marssi soi harvemmin ja harvemmin; siksi jonain päivänä virkamiestyöryhmä palauttaa marssin alkuperäiselle paikalleen.
Se, että Suomi kuuluu nyt poliittisesti Eurooppaan, on eittämätön vahvuus, joka monessa tilanteessa kompensoi kylmyyden ja pimeyden. Mutta tunnetaanko poliittiset johtajamme Euroopassa tai maailmalla?
USA:ssa on vastaava ongelma: kukaan ei tahdo muistaa yhtäkään senaattoria, joka tulee tai olisi tullut Idahosta, Mainesta tai Dakotoista, vaikka kullakin osavaltiolla on aina kaksi senaattoria Washingtonissa. Pienen EU-maan poliittisen johtajan on tehtävä jotakin koko Euroopan tai maailman hyväksi edistääkseen maansa tunnettavuutta. Lausuntoja antavia poliitikkoja maailma on täynnä; vain todelliset teot kehittävät Suomi-kuvaa, kuten Ollila todellisena tekijänä filosofoi; Olli Rehnkin on mahtavan komissaarialun jälkeen kuihtumassa kahden rivin lausunnonantajaksi kansainvälisten uutistoimistojen välittämissä pitkissä arvioinneissa - jonnekin sinne loppupuolelle.
Tulisiko Ahtisaari-päivistä maailmalla suuren yleisön keskuudessa yhtään tunnetummat kuin Millennium -palkinnosta? Entä jos rahalla palkittaisiinkin NJK-Regatan voittaja? Helsinkihän on merellisempi kaupunki kuin Venetsia! Vai kykenisikö Ollila tasavallan presidenttinä nostamaan Ahtisaari-päivät maailman tietoisuuteen?
Onko Millennium -teknologiapalkinto edes insinöörien ja keksijöiden keskuudessa yhtä tunnettu kuin Sibelius tai nykyajan mainiot kapellimestarimme ja oopperalaulajamme ovat klassisessa musiikissa?
Se, että suomalaiset pääsevät kansainväliselle huipulle mahdollisimman monella rintamalla, edistää Suomi-kuvaa. Pitää jatkuvasti kuulua maailmalla voittajiin; viidennet sijat eivät riitä eivätkä edes satunnaiset mitalisijat. Pitää myös olla maailman medioissa arvostetumpi kuin kotimaassa; näinhän oli Ahtisaaren laita 1990-luvun lopussa.
tiistai 23. marraskuuta 2010
Mikä valtionvelka?
Papukaijajournalistit toistelevat valtion eri velkalukuja kertomatta täsmällisesti, minkä rodun ”Vilkkilän kissasta” on kyse. Yksi käyttää koko julkisen sektorin EMU-velkaa, toinen vain valtion EMU-velkaa, kolmas Valtiokonttorin hoitamaa velkaa, neljäs bruttomääräistä lisävelkaa ilman valtionvelan kuoletuksia, viides väittää budjetissa ennustettua lisävelanottoa jo toteutuneeksi, jne.
Kenen tahansa on ilmeisen vaikea perehtyä tarkkoihin käsitteisiin ja toisinaan tuntuu siltä, että lukijat, kuulijat ja toimittajat ovat nimenomaan tyytyväisiä valtion ja kuntien velkaantumisongelman paisutteluun: yksi tavoittelee sitä, että suurituloisia verotettaisiin rankemmin, toinen taas sitä, että tulonsiirtojen ja julkisten menojen lisäyspaineet eivät kasvaisi. – Ja kansanedustuslaitos on kansa pienoiskoossa!
Itse olen seurannut kirjoituksissani Valtiokonttorin hoitamaa nimellismääräistä velkaa ja nimellismääräisen velan lisäystä. Jälkimmäisen olen lisäksi korjannut valtion kassavarojen muutoksella. Valtiokonttorin velkalukujakin on useita. Tällä hetkellä merkittävää on valtion lainakannan markkina-arvon ero sen nimellismäärästä; lainojen kiinteiden kuponkikorkojen ollessa markkinakorkojen yläpuolella (alapuolella) sijoittajien kannattaa maksaa lainoista niiden nimellistä velkamäärää enemmän (vähemmän).
Kuinka suuria eroja eri luvuissa on? Täydellisimmät luvut ovat Tilastokeskuksen tuottamia ja vertailukelpoisia EU:n tilastoviranomaisen, Eurostatin, jäsenmaiden välillä.
Julkisyhteisöjen eli valtion, paikallishallinnon ja sosiaaliturvarahastojen (mukana pakollinen yksityisen sektorin työeläkevakuutus) EMU-velka oli 82,6 miljardia euroa 30.6.2010, siitä valtion 74,9 mrd, paikallishallinnon 11,6 mrd ja sosiaaliturvarahastojen 0,0 mrd. Valtion ja kuntien keskinäisten velkojen ja saatavien eliminoinnin vuoksi kokonaisvelka on osien summaa pienempi, siis EMU-velka on konsolidoitu kuin konsernitaseessa. EMU-velka on kirjattu nimellismääräänsä.
Julkisyhteisöjen rahoitustilinpidossa varat, velat ja nettorahoitusvarallisuus tilastoidaan myös markkina-arvoihin ilman konsolidointia: 30.6.2010 valtion velka oli 81,7 mrd euroa, paikallishallinnon 21,0 mrd ja sosiaaliturvarahastojen 4,9 mrd eli yhteensä 107,6 mrd. Valtion rahoitusvarallisuuden markkina-arvo, jossa on mukana kassavarojen ja pörssisijoitusten lisäksi valtion myöntämät lainat, oli puolestaan niin mittava, että valtion nettorahoitusvarallisuus oli vain 22,0 mrd miinuksella; vuoden 2007 lopussa se oli jopa 2,8 mrd plussalla; valtio onkin itse asiassa valtaisa hedge-rahasto! Kuntienkin rahoitusvarat ylittivät niiden velat 1,0 miljardilla! Sosiaaliturvarahastojen nettorahoitusvarallisuus oli 126,5 miljardia euroa 30.6.2010.
Valtiokonttorin Rahoitustoimialan hoitaman valtionvelan nimellismäärä oli 69.8 miljardia euroa 30.6.2010. Ero EMU-velkaan muodostuu Finnvera Oy:n lainanotosta valtion riskillä ja joistakin rahastoista.
Kokonaan toisen kirjoituksen arvoinen olisi käydä läpi eri virtasuureet: korkomenot bruttona ja nettona ja nettolainanotto. Lisäongelmansa on myös valtion myöntämät takaukset, velkojahan nekin ovat. Onneksi tappiota tekevien tai huonosti kannattavien valtionyhtiöiden jatkuvista pääomittamisista on päästy eroon.
Kenen tahansa on ilmeisen vaikea perehtyä tarkkoihin käsitteisiin ja toisinaan tuntuu siltä, että lukijat, kuulijat ja toimittajat ovat nimenomaan tyytyväisiä valtion ja kuntien velkaantumisongelman paisutteluun: yksi tavoittelee sitä, että suurituloisia verotettaisiin rankemmin, toinen taas sitä, että tulonsiirtojen ja julkisten menojen lisäyspaineet eivät kasvaisi. – Ja kansanedustuslaitos on kansa pienoiskoossa!
Itse olen seurannut kirjoituksissani Valtiokonttorin hoitamaa nimellismääräistä velkaa ja nimellismääräisen velan lisäystä. Jälkimmäisen olen lisäksi korjannut valtion kassavarojen muutoksella. Valtiokonttorin velkalukujakin on useita. Tällä hetkellä merkittävää on valtion lainakannan markkina-arvon ero sen nimellismäärästä; lainojen kiinteiden kuponkikorkojen ollessa markkinakorkojen yläpuolella (alapuolella) sijoittajien kannattaa maksaa lainoista niiden nimellistä velkamäärää enemmän (vähemmän).
Kuinka suuria eroja eri luvuissa on? Täydellisimmät luvut ovat Tilastokeskuksen tuottamia ja vertailukelpoisia EU:n tilastoviranomaisen, Eurostatin, jäsenmaiden välillä.
Julkisyhteisöjen eli valtion, paikallishallinnon ja sosiaaliturvarahastojen (mukana pakollinen yksityisen sektorin työeläkevakuutus) EMU-velka oli 82,6 miljardia euroa 30.6.2010, siitä valtion 74,9 mrd, paikallishallinnon 11,6 mrd ja sosiaaliturvarahastojen 0,0 mrd. Valtion ja kuntien keskinäisten velkojen ja saatavien eliminoinnin vuoksi kokonaisvelka on osien summaa pienempi, siis EMU-velka on konsolidoitu kuin konsernitaseessa. EMU-velka on kirjattu nimellismääräänsä.
Julkisyhteisöjen rahoitustilinpidossa varat, velat ja nettorahoitusvarallisuus tilastoidaan myös markkina-arvoihin ilman konsolidointia: 30.6.2010 valtion velka oli 81,7 mrd euroa, paikallishallinnon 21,0 mrd ja sosiaaliturvarahastojen 4,9 mrd eli yhteensä 107,6 mrd. Valtion rahoitusvarallisuuden markkina-arvo, jossa on mukana kassavarojen ja pörssisijoitusten lisäksi valtion myöntämät lainat, oli puolestaan niin mittava, että valtion nettorahoitusvarallisuus oli vain 22,0 mrd miinuksella; vuoden 2007 lopussa se oli jopa 2,8 mrd plussalla; valtio onkin itse asiassa valtaisa hedge-rahasto! Kuntienkin rahoitusvarat ylittivät niiden velat 1,0 miljardilla! Sosiaaliturvarahastojen nettorahoitusvarallisuus oli 126,5 miljardia euroa 30.6.2010.
Valtiokonttorin Rahoitustoimialan hoitaman valtionvelan nimellismäärä oli 69.8 miljardia euroa 30.6.2010. Ero EMU-velkaan muodostuu Finnvera Oy:n lainanotosta valtion riskillä ja joistakin rahastoista.
Kokonaan toisen kirjoituksen arvoinen olisi käydä läpi eri virtasuureet: korkomenot bruttona ja nettona ja nettolainanotto. Lisäongelmansa on myös valtion myöntämät takaukset, velkojahan nekin ovat. Onneksi tappiota tekevien tai huonosti kannattavien valtionyhtiöiden jatkuvista pääomittamisista on päästy eroon.
lauantai 20. marraskuuta 2010
Välittömän verotuksen painopisteen muutos
Eilen mainitsin Suomessa vuosina 1987 - 2007 tapahtuneesta välittömän eli tulo- ja varallisuusverotuksen painopisteen muutoksesta työtuloista pääomatulojen verotukseen; ks. Köyhimmät vai itselliset?. Itse asiassa pääoman tuoton verot suhteessa bruttokansantuotokseen (BKT) ovat nelinkertaistuneet tänä aikana, kun myös kiinteistöveron tuotto 0,5 prosenttia BKT:sta otetaan huomioon; ks. viitattua konferenssiesitelmääni vuodelta 2008
Fiscal consequences of greater openness: from tax avoidance and tax arbitrage to revenue growth
jossa laskelmat ja tilastoviitteet on selitetty tarkemmin. Asunto- ja opintolainojen, vuonna 1987 myös kulutusluottojen, korkovähennysten aiheuttama verotulojen menetys on vähennetty pääoman tuoton verojen BKT-prosenttiosuudesta.
Muistio vastaa myös kysymykseen, keiden tuloverotus on tänä aikana keventynyt? Verohallinnon Verotilaston eli entisen verojen maksuunpanotilaston mukaan kahden alhaisimman tuloviidenneksen ansiotuloverojen BKT-osuus on vuosina 1995 – 2007 pysynyt ennallaan alle yhtenä prosenttina, mutta sekä kahden keskimmäisen tuloviidenneksen että korkeimman tuloviidenneksen ansiotuloverojen BKT-osuus on alentunut noin neljänneksellä.
Fiscal consequences of greater openness: from tax avoidance and tax arbitrage to revenue growth
jossa laskelmat ja tilastoviitteet on selitetty tarkemmin. Asunto- ja opintolainojen, vuonna 1987 myös kulutusluottojen, korkovähennysten aiheuttama verotulojen menetys on vähennetty pääoman tuoton verojen BKT-prosenttiosuudesta.
Muistio vastaa myös kysymykseen, keiden tuloverotus on tänä aikana keventynyt? Verohallinnon Verotilaston eli entisen verojen maksuunpanotilaston mukaan kahden alhaisimman tuloviidenneksen ansiotuloverojen BKT-osuus on vuosina 1995 – 2007 pysynyt ennallaan alle yhtenä prosenttina, mutta sekä kahden keskimmäisen tuloviidenneksen että korkeimman tuloviidenneksen ansiotuloverojen BKT-osuus on alentunut noin neljänneksellä.
perjantai 19. marraskuuta 2010
Köyhimmät vai itselliset?
”Suuri osa kansan köyhimmästä viidenneksestä aikoo äänestää tulevissa eduskuntavaaleissa perussuomalaisia”, tietää professori Risto Heiskala vieraskynässä HS 15.11.2010. Hän ei kuitenkaan anna mitään viitettä, että tieto perustuisi johonkin mielipidekyselyyn. Koko artikkeli näyttää enemmänkin perustuvan professorin omaan mielikuvitukseen parin viime vuosikymmenen aikana rattailta pudotetusta kansan viidenneksestä.
Hän esimerkiksi väittää, että ”pääomatulojen verotusta on samaan aikaan tuntuvasti kevennetty”. Kokoamani tosiasiat osoittavat aivan toista konferenssiesitelmässä, jonka Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi (VATT-muistioita 82, 2008). Vuonna 1987 osakeyhtiöveron ja pääomatulojen veron osuus bruttokansantuotoksesta (BKT), nettona korkovähennysten veromenetyksistä, oli vain 1,4 prosenttia, mutta ne olivat nousseet vuonna 2007 5,1 prosenttiin. Vastaava prosenttisosuus oli 2,5 vuonna 1995, jolloin nykyinen eriytetty tuloverotus toimi jo kolmatta vuotta. Itse asiassa Suomi siirsi välittömän verotuksen painotusta merkittävästi pääomatulojen verotukseen, koska ansiotulojen BKT-osuus putosi melkein viisi prosenttiyksikköä 12,6 prosenttiin vuodesta 1987 vuoteen 2007.
Heiskalan ”valtion velanmaksuinnossa … päätöksentekijät eivät välitä köyhimmästä viidenneksestä” vihjaa, että valtion lisälainanotto ja sen jakaminen köyhimmälle viidennekselle olisi ollut viisasta. Äänestäjien liikkumisessa perussuomalaisten kannattajiksi on tuskin kyse siitä, että he kaipaisivat valtionlainojen korkoraippaa Suomeenkin.
Pääkaupunkiseudun ja maakuntien lehdistä, Internetistä ja korvakuulolta on välittynyt aivan toisenlainen liikehdintä. Kyseessä eivät ole etuoikeutettujen ryhmät, jotka kansalaisjärjestöiksi naamioituneina rettelöivät Itsenäisyyspäivän iltana Helsingin kaduilla. Kyse on osaksi rälssitetyn työn etujen vartijoiden köyhyysloukkuun ajamista, mutta he eivät ainakaan alkuvuosina kuulu kansan köyhimpään viidennekseen. Merkittävämmän osan muodostanevat nykyajan itselliset, jotka työntekijöinä, ammatinharjoittajina tai yrittäjinä hankkivat tai ovat itse hankkineet elantonsa työllistäen ehkä myös muita.
Liikehdinnässä on kyse Tuntemattoman Suomen keinosta vaikuttaa politiikkaan vaihtamalla hallituksen koostumusta. Kuinka tunkkainen kuluva vaalikausi olisikaan ollut henkisesti, jos vanha hallitus olisi jatkanut viime eduskuntavaalien jälkeen!
Hän esimerkiksi väittää, että ”pääomatulojen verotusta on samaan aikaan tuntuvasti kevennetty”. Kokoamani tosiasiat osoittavat aivan toista konferenssiesitelmässä, jonka Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi (VATT-muistioita 82, 2008). Vuonna 1987 osakeyhtiöveron ja pääomatulojen veron osuus bruttokansantuotoksesta (BKT), nettona korkovähennysten veromenetyksistä, oli vain 1,4 prosenttia, mutta ne olivat nousseet vuonna 2007 5,1 prosenttiin. Vastaava prosenttisosuus oli 2,5 vuonna 1995, jolloin nykyinen eriytetty tuloverotus toimi jo kolmatta vuotta. Itse asiassa Suomi siirsi välittömän verotuksen painotusta merkittävästi pääomatulojen verotukseen, koska ansiotulojen BKT-osuus putosi melkein viisi prosenttiyksikköä 12,6 prosenttiin vuodesta 1987 vuoteen 2007.
Heiskalan ”valtion velanmaksuinnossa … päätöksentekijät eivät välitä köyhimmästä viidenneksestä” vihjaa, että valtion lisälainanotto ja sen jakaminen köyhimmälle viidennekselle olisi ollut viisasta. Äänestäjien liikkumisessa perussuomalaisten kannattajiksi on tuskin kyse siitä, että he kaipaisivat valtionlainojen korkoraippaa Suomeenkin.
Pääkaupunkiseudun ja maakuntien lehdistä, Internetistä ja korvakuulolta on välittynyt aivan toisenlainen liikehdintä. Kyseessä eivät ole etuoikeutettujen ryhmät, jotka kansalaisjärjestöiksi naamioituneina rettelöivät Itsenäisyyspäivän iltana Helsingin kaduilla. Kyse on osaksi rälssitetyn työn etujen vartijoiden köyhyysloukkuun ajamista, mutta he eivät ainakaan alkuvuosina kuulu kansan köyhimpään viidennekseen. Merkittävämmän osan muodostanevat nykyajan itselliset, jotka työntekijöinä, ammatinharjoittajina tai yrittäjinä hankkivat tai ovat itse hankkineet elantonsa työllistäen ehkä myös muita.
Liikehdinnässä on kyse Tuntemattoman Suomen keinosta vaikuttaa politiikkaan vaihtamalla hallituksen koostumusta. Kuinka tunkkainen kuluva vaalikausi olisikaan ollut henkisesti, jos vanha hallitus olisi jatkanut viime eduskuntavaalien jälkeen!
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Eläkkeiden rahastointiaste teennäisen alhainen
Entinen vakuutusylijohtaja, professori Tarmo Pukkila valaisi Helsingin Sanomissa 9.11.2010 seikkaperäisesti sitä, kuinka finanssikriisin syventyessä lokakuussa 2008 päädyttiin poikkeuslainsäädäntöön, jolla estettiin työeläkelaitoksia uhkaava osakkeiden pakkomyynti laitosten vakavaraisuuden säilyttämiseksi.
Herää kysymys, miksi työeläkelaitoksilla on vuosittain tarkasteltava vakavaraisuusvaatimus? Se on täysin ristiriidassa osakesijoitusten pitkän aikajänteen kanssa; eihän ole poissuljettu, että kaksi seitsemän laihan vuoden jaksoa sattuukin perätysten. Eläkevastuiden aikajänne on paljon pidempi, neljä sukupolvea.
Kuntien ja Valtion eläkerahastoilla ei ole vastaavia vakavaraisuussäännöksiä. Niitä hoidetaan käytännössä samoin kuin sijoitusrahastoista yhdistelmärahastoja. Näiden suurin ongelma on salkunhoitajariski eli riski, että salkunhoitaja epäonnistuu veikatessaan markkinoiden suunnan ja eri markkinalohkojen painotuksen ajoituksessa, mistä kaikilla yhdistelmärahastoihin sijoittaneilla on omakohtaisia kokemuksia. Mutta hajauttamalla koko eläkerahasto eri salkunhoitajien kesken tämäkin riski voidaan pitää hallinnassa.
Eläkerahastot ovat kuitenkin niin valtaisia sijoittajia, että niiden ei kannata juurikaan poiketa markkinaindeksien painotuksista; markkinoiden ala- ja ylämäet on yksinkertaisesti vain hyväksyttävä sellaisinaan - myös eläkevakuutettujen taholta.
Kaiken lisäksi yksityisten työeläkelaitosten vakavaraisuuden taso on itse asiassa lumetta. Syy on se, että eläkevastuiden taso tämän päivän rahassa on lumetta, koska ne diskontataan alemmalla reaalikorolla kuin mitä eläkerahastot tuottavat reaalisesti eläkevastuiden aikajänteellä. Näin Eläketurvakeskus saa laskelmissaan eläkevastuiden rahastointiasteen, rahastojen suhteen eläkevastuisiin, paljon todellista alhaisemmaksi.
Myös yksityisiä työeläkelaitoksia pitäisi voida hoitaa samoin sijoitusperiaattein kuin kuntien ja valtion eläkerahastoja, jolloin ei olisi tarvetta pakkorealisointeihin suhdannealamäissä.
Herää kysymys, miksi työeläkelaitoksilla on vuosittain tarkasteltava vakavaraisuusvaatimus? Se on täysin ristiriidassa osakesijoitusten pitkän aikajänteen kanssa; eihän ole poissuljettu, että kaksi seitsemän laihan vuoden jaksoa sattuukin perätysten. Eläkevastuiden aikajänne on paljon pidempi, neljä sukupolvea.
Kuntien ja Valtion eläkerahastoilla ei ole vastaavia vakavaraisuussäännöksiä. Niitä hoidetaan käytännössä samoin kuin sijoitusrahastoista yhdistelmärahastoja. Näiden suurin ongelma on salkunhoitajariski eli riski, että salkunhoitaja epäonnistuu veikatessaan markkinoiden suunnan ja eri markkinalohkojen painotuksen ajoituksessa, mistä kaikilla yhdistelmärahastoihin sijoittaneilla on omakohtaisia kokemuksia. Mutta hajauttamalla koko eläkerahasto eri salkunhoitajien kesken tämäkin riski voidaan pitää hallinnassa.
Eläkerahastot ovat kuitenkin niin valtaisia sijoittajia, että niiden ei kannata juurikaan poiketa markkinaindeksien painotuksista; markkinoiden ala- ja ylämäet on yksinkertaisesti vain hyväksyttävä sellaisinaan - myös eläkevakuutettujen taholta.
Kaiken lisäksi yksityisten työeläkelaitosten vakavaraisuuden taso on itse asiassa lumetta. Syy on se, että eläkevastuiden taso tämän päivän rahassa on lumetta, koska ne diskontataan alemmalla reaalikorolla kuin mitä eläkerahastot tuottavat reaalisesti eläkevastuiden aikajänteellä. Näin Eläketurvakeskus saa laskelmissaan eläkevastuiden rahastointiasteen, rahastojen suhteen eläkevastuisiin, paljon todellista alhaisemmaksi.
Myös yksityisiä työeläkelaitoksia pitäisi voida hoitaa samoin sijoitusperiaattein kuin kuntien ja valtion eläkerahastoja, jolloin ei olisi tarvetta pakkorealisointeihin suhdannealamäissä.
tiistai 9. marraskuuta 2010
Valtion velkaantuminen
Valtiokonttorin hoitama velka oli 31.10.2010 71,4 mrd euroa, jossa kasvua kuluvan vuoden aikana seitsemän (7) mrd euroa. Valtion likvidikassa oli puolestaan 10,6 mrd euroa, jossa on lisäystä yksi miljardi vuoden alusta.
Valtio on siten nettomääräisesti velkaantunut 10 kk:n aikana lisää kuusi miljardia euroa.
Valtio on siten nettomääräisesti velkaantunut 10 kk:n aikana lisää kuusi miljardia euroa.
Verotukien uutisointi: STT teki sen!
”VATT: Verotuet vievät valtiolta melkein 18 miljardia”, on Suomen Tietotoimisto STT otsikoinut uutisensa 5.11.2010. Varsinainen teksti alkaa: ”Erilaiset verohelpotukset ja muut verotuet leikkaavat valtion tuloja vuodessa lähes 18 miljardilla eurolla, laskee Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT.”
Ehkä raportin laatineen työryhmän tarkoitus oli saada toimitukset tekemään johtopäätökset, ”vievät valtiolta” ja ”leikkaavat valtion tuloja”, mutta VATT:in oma tiedote ei sisällä mainittuja kuten ei sen johdantokaan. Sen verran tutkijan suoraselkäisyyttä raportin laatijoilla on ollut että he ymmärtävät STT:n johtopäätöksen olevan absurdi.
Yritys kerätä miljardi lisää verotuloja julkiselle sektorille vähentää yksityisen sektorin tulonmuodostusta ei ainoastaan miljardilla, vaan myös verotuksen näkymättömän taakan kautta toisella miljardilla (ks. Mätäkuun markkinat –kirjani ss.30-31). Siis koottavat lisäverot ovat tulonsiirtoa yksityiseltä sektorilta julkiselle, mutta tämä toinen näkymätön miljardi alentaa pysyvästi BKT:n tasoa! Olen selvittänyt verotuksen näkymätön taakan muodostumista kirjassani tarkemmin, mutta perussyy on kaikille selvä: jokainen pyrkii valitsemaan sellaisen taloudellisen toiminnan muodon, jossa verovastus on vähäisin, vaikkapa olla haluamatta ottaa ylentämiseen liittyvää vastuuta ja korkeampaa palkkaa.
Verotukien laskentaa pitäisikin arvioida aina laajemmin siinä yhteydessä kun raportti julkistetaan. Meillä ei vain ole sellaista kulttuuria, koska esimerkiksi VATT on perustettu jatkamaan kahden taloudellisen keskussuunnitteluelimen toimintaa. Se on siis ikioma GOSPLANimme ja keskussuunnittelijat ovat määritelmän mukaan aina oikeassa.
Mitä verotukityöryhmän olisi pitänyt laskea? Sen olisi pitänyt 1. mallintaa verotuksen vaikutus työntekijöiden ja yritysten käyttäytymiseen, 2. sen jälkeen laajentaa eri verojen määräytymisen perustetta kuvaamallaan tavalla, ja lopuksi 3. pitäen julkisen sektorin keräämät verot ennallaan, mutta antaen veroasteiden alentua kysynyt, paljonko bruttokansantuotos BKT olisi muuttunut veropohjien laajentamisen seurauksena.
Jos BKT olisi kasvanut, se olisi sitä moralistien kiroamaa tehokkuusvoittoa. Jos BKT olisi vähentynyt, se olisi todistanut sen, että verotuet ovatkin olleet oikeutettuja ja lisänneet pohjoismaisen hyvinvointivaltiomme rahoituspohjaa. Sellainen tulos olisi voitto kaikille lobbareille, jotka ovat erikoistuneet ajamaan tietyn ryhmän etuja ja saaneet aikaan kyseiset verotuet, vuodot veropohjaan. – Tällaisten laskelmien tekoon eivät vain VATT:in paukut riitä; ks. Mätäkuun markkinat s. 15.
Ehkä raportin laatineen työryhmän tarkoitus oli saada toimitukset tekemään johtopäätökset, ”vievät valtiolta” ja ”leikkaavat valtion tuloja”, mutta VATT:in oma tiedote ei sisällä mainittuja kuten ei sen johdantokaan. Sen verran tutkijan suoraselkäisyyttä raportin laatijoilla on ollut että he ymmärtävät STT:n johtopäätöksen olevan absurdi.
Yritys kerätä miljardi lisää verotuloja julkiselle sektorille vähentää yksityisen sektorin tulonmuodostusta ei ainoastaan miljardilla, vaan myös verotuksen näkymättömän taakan kautta toisella miljardilla (ks. Mätäkuun markkinat –kirjani ss.30-31). Siis koottavat lisäverot ovat tulonsiirtoa yksityiseltä sektorilta julkiselle, mutta tämä toinen näkymätön miljardi alentaa pysyvästi BKT:n tasoa! Olen selvittänyt verotuksen näkymätön taakan muodostumista kirjassani tarkemmin, mutta perussyy on kaikille selvä: jokainen pyrkii valitsemaan sellaisen taloudellisen toiminnan muodon, jossa verovastus on vähäisin, vaikkapa olla haluamatta ottaa ylentämiseen liittyvää vastuuta ja korkeampaa palkkaa.
Verotukien laskentaa pitäisikin arvioida aina laajemmin siinä yhteydessä kun raportti julkistetaan. Meillä ei vain ole sellaista kulttuuria, koska esimerkiksi VATT on perustettu jatkamaan kahden taloudellisen keskussuunnitteluelimen toimintaa. Se on siis ikioma GOSPLANimme ja keskussuunnittelijat ovat määritelmän mukaan aina oikeassa.
Mitä verotukityöryhmän olisi pitänyt laskea? Sen olisi pitänyt 1. mallintaa verotuksen vaikutus työntekijöiden ja yritysten käyttäytymiseen, 2. sen jälkeen laajentaa eri verojen määräytymisen perustetta kuvaamallaan tavalla, ja lopuksi 3. pitäen julkisen sektorin keräämät verot ennallaan, mutta antaen veroasteiden alentua kysynyt, paljonko bruttokansantuotos BKT olisi muuttunut veropohjien laajentamisen seurauksena.
Jos BKT olisi kasvanut, se olisi sitä moralistien kiroamaa tehokkuusvoittoa. Jos BKT olisi vähentynyt, se olisi todistanut sen, että verotuet ovatkin olleet oikeutettuja ja lisänneet pohjoismaisen hyvinvointivaltiomme rahoituspohjaa. Sellainen tulos olisi voitto kaikille lobbareille, jotka ovat erikoistuneet ajamaan tietyn ryhmän etuja ja saaneet aikaan kyseiset verotuet, vuodot veropohjaan. – Tällaisten laskelmien tekoon eivät vain VATT:in paukut riitä; ks. Mätäkuun markkinat s. 15.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Liikunta, vaalituki ja Helsingin kaupunki
YLE on tänään julkaissut uutisen Urheiluopistosäätön poliisitutkinnasta.
Urheiluopistosäätiö pyörittää yhdessä Helsingin kaupungin kanssa Urheiluhallit Oy:n omistamia liikuntasaleja ja uimahalleja, mm. Mäkelänrinteen Uintikeskusta, jota kansa kutsuukin Lipposen uimahalliksi. Yksikköjä lienee viitisentoista.
Kun Lipposen vaalipäällikkö oli Urheiluhallit Oy:n entinen toimitusjohtaja, eikö myös Helsingin kaupungin tulisi avata tutkinta siitä, onko kyseisen yhtiön varoja valutettu vaalityöhön?
Vaikka asia olisi oikeudellisesti vanhentunut, moraalisesti se ei tietenkään vanhene koskaan. Saavathan hallit rakentamisvaiheessa muutakin tuhtia julkista tukea, yleensä veikkausvaroista.
Urheiluopistosäätiö pyörittää yhdessä Helsingin kaupungin kanssa Urheiluhallit Oy:n omistamia liikuntasaleja ja uimahalleja, mm. Mäkelänrinteen Uintikeskusta, jota kansa kutsuukin Lipposen uimahalliksi. Yksikköjä lienee viitisentoista.
Kun Lipposen vaalipäällikkö oli Urheiluhallit Oy:n entinen toimitusjohtaja, eikö myös Helsingin kaupungin tulisi avata tutkinta siitä, onko kyseisen yhtiön varoja valutettu vaalityöhön?
Vaikka asia olisi oikeudellisesti vanhentunut, moraalisesti se ei tietenkään vanhene koskaan. Saavathan hallit rakentamisvaiheessa muutakin tuhtia julkista tukea, yleensä veikkausvaroista.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Eläkejärjestelmä ei ole nuorten kannalta rehti
”Eläkejärjestelmä ei ole eläkkeensaajille kohtuullinen”, kirjoitti toiminnanjohtaja Timo Kokko sosialidemokraattien Eläkkeensaajien Keskusliitosta Helsingin Sanomissa 26.10.2010: nykyinen nk. taitettu työeläkeindeksi on vuoden 1995 jälkeen ottanut eläkkeissä huomioon vain 20 prosenttia työntekijöiden reaaliansiotason noususta ja eläkejärjestöjen kyselytiedustelun mukaan pienet eläkkeet ovat muodostuneet iäkkäiden ihmisten suurimmaksi ongelmaksi. Puolueidensa pyhinä kissoina toimivat poliittiset eläkeläisjärjestöt saavat Raha-automaattiyhdistykseltä (ks. www.ray.fi) avustuksia vuonna 2010 kaikkiaan 3.5 miljoonaa euroa – yleisavustusta vaalityöhön!
Vahvempaa todistusaineistoa eläkejärjestelmän kohtuuttomuudesta on saatavissa ETLA:n tutkimuksesta Hyvinvointivaltion rahoitus – Riittävätkö rahat, kuka maksaa? (Korkman-Lassila-Määttänen-Valkonen), Taloustieto Oy, Helsinki 2007. Sen mukaan työntekijöiden reaalituotto pakolliseen eläkejärjestelmään tekemille säästöille (siis se palkanosa, joka työnantajan ja työntekijän eläkevakuutusmaksuina jää työiässä eläkejärjestelmään) on tyypillisesti alle kolmen prosentin, joissakin tapauksissa tulevien sukupolvien osalta jopa alle kahden prosentin.
Samanaikaisesti eläkevakuuttajat ilmoittavat eläkerahastojen pitkän aikavälin reaalituottotavoitteeksi neljä prosenttia; itse olen käyttänyt laskelmissani realistisempaa 4.5 prosentin reaalituottoa, joka perustuu eri sijoitusluokkien (osakkeet ja kiinteistöt, yrityslainat, valtionlainat) satavuotiseen historiaan ja hyvään hajautukseen eri sijoitusmarkkinoilla. Mutta neljänkin prosentin reaalituotolla joku vie vuosittain välistä vähintään prosenttiyksikön, huonoimmassa tapauksessa yli kaksi prosenttiyksikköä!
Pakollinen eläkejärjestelmä ei siis vakuutettujen kannalta ole vakuutusmatemaattisesti rehti (actuarially fair); rahoitusteorian käsittein sen nettonykyarvo on vakuutetun kannalta negatiivinen! Reaali-investoinnin nettonyky-arvo on tunnetusti nolla, kun sen sisäinen korko vastaa investoinnin rahoituskustannusta, rahoitusvarojen vaihtoehtoistuottoa rahoitusmarkkinoilla; sisäinen korko on puolestaan se, jolla diskontattuna investoinnin tuottojen nykyarvo on yhtä suuri kuin investoinnin edellyttämien menojen nykyarvo. Veikkauspelit olisivat pelaajien kannalta rehtejä, jos panokset jaettaisiin sataprosenttisesti voittoina.
Nykyisin vaaditaan läpinäkyvyyttä kaikkialla, paitsi ei työeläkejärjestelmältä. Helsingin Sanomissa on viimepäivinä keskusteltu osa-aikaeläkkeiden edullisuudesta. Jos osa-aikaeläke ja lopullinen työeläke noudattaisivat aina vakuutusmatemaattisen rehtiyden periaatetta, osa-aikaeläkkeissä ei olisi mitään ongelmaa. Sama koskisi ”ennenaikaisia” eläkkeitä. Vakuutusmatemaattisen rehtiyden kannalta vouhotus eläkkeelle jäämisiän nostamisen tarpeesta onkin epä-älyllistä.
Eläketurvakeskus eikä sosiaali- ja terveysministeriö tuota laskelmia, jotka osoittaisivat sen, millä edellytyksillä pakollinen työeläkesäästö olisi nuorten työtekijöiden kannalta rehti sijoitus eli nettonykyarvoltaan nolla. Mielipidekirjoituksessaan Kokko veikkaa, ”että vaatimukset (taitetun) indeksin muuttamisesta tulevat jossain vaiheessa löytymään myös valveutuneiden nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen edunvalvontalistoilta.”
On hämmästyttävää, että nuoret isänmaan toivot eivät osaa taulukkolaskentaohjelmien kuten MS Excelin käyttöä ja kykenisivät vastaamaan kysymykseen:
Kuinka korkeaksi eläkkeiden riippuvuus työtekijöiden reaaliansiotasosta pitää nostaa, jotta pakollinen eläkesäästö olisi nuoren kannalta rehti sijoitus eläkerahastojen neljän prosentin reaalituotolla?
Tai, kuinka alhaiseksi pakollinen työeläkesäästö pitäisi pudottaa, jos nykyinen taitettu indeksi on voimassa vielä teidänkin ollessa eläkkeellä, jotta pakollinen työeläke olisi nuoren kannalta rehti sijoitus eläkerahastojen neljän prosentin reaalituotolla?
Vahvempaa todistusaineistoa eläkejärjestelmän kohtuuttomuudesta on saatavissa ETLA:n tutkimuksesta Hyvinvointivaltion rahoitus – Riittävätkö rahat, kuka maksaa? (Korkman-Lassila-Määttänen-Valkonen), Taloustieto Oy, Helsinki 2007. Sen mukaan työntekijöiden reaalituotto pakolliseen eläkejärjestelmään tekemille säästöille (siis se palkanosa, joka työnantajan ja työntekijän eläkevakuutusmaksuina jää työiässä eläkejärjestelmään) on tyypillisesti alle kolmen prosentin, joissakin tapauksissa tulevien sukupolvien osalta jopa alle kahden prosentin.
Samanaikaisesti eläkevakuuttajat ilmoittavat eläkerahastojen pitkän aikavälin reaalituottotavoitteeksi neljä prosenttia; itse olen käyttänyt laskelmissani realistisempaa 4.5 prosentin reaalituottoa, joka perustuu eri sijoitusluokkien (osakkeet ja kiinteistöt, yrityslainat, valtionlainat) satavuotiseen historiaan ja hyvään hajautukseen eri sijoitusmarkkinoilla. Mutta neljänkin prosentin reaalituotolla joku vie vuosittain välistä vähintään prosenttiyksikön, huonoimmassa tapauksessa yli kaksi prosenttiyksikköä!
Pakollinen eläkejärjestelmä ei siis vakuutettujen kannalta ole vakuutusmatemaattisesti rehti (actuarially fair); rahoitusteorian käsittein sen nettonykyarvo on vakuutetun kannalta negatiivinen! Reaali-investoinnin nettonyky-arvo on tunnetusti nolla, kun sen sisäinen korko vastaa investoinnin rahoituskustannusta, rahoitusvarojen vaihtoehtoistuottoa rahoitusmarkkinoilla; sisäinen korko on puolestaan se, jolla diskontattuna investoinnin tuottojen nykyarvo on yhtä suuri kuin investoinnin edellyttämien menojen nykyarvo. Veikkauspelit olisivat pelaajien kannalta rehtejä, jos panokset jaettaisiin sataprosenttisesti voittoina.
Nykyisin vaaditaan läpinäkyvyyttä kaikkialla, paitsi ei työeläkejärjestelmältä. Helsingin Sanomissa on viimepäivinä keskusteltu osa-aikaeläkkeiden edullisuudesta. Jos osa-aikaeläke ja lopullinen työeläke noudattaisivat aina vakuutusmatemaattisen rehtiyden periaatetta, osa-aikaeläkkeissä ei olisi mitään ongelmaa. Sama koskisi ”ennenaikaisia” eläkkeitä. Vakuutusmatemaattisen rehtiyden kannalta vouhotus eläkkeelle jäämisiän nostamisen tarpeesta onkin epä-älyllistä.
Eläketurvakeskus eikä sosiaali- ja terveysministeriö tuota laskelmia, jotka osoittaisivat sen, millä edellytyksillä pakollinen työeläkesäästö olisi nuorten työtekijöiden kannalta rehti sijoitus eli nettonykyarvoltaan nolla. Mielipidekirjoituksessaan Kokko veikkaa, ”että vaatimukset (taitetun) indeksin muuttamisesta tulevat jossain vaiheessa löytymään myös valveutuneiden nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen edunvalvontalistoilta.”
On hämmästyttävää, että nuoret isänmaan toivot eivät osaa taulukkolaskentaohjelmien kuten MS Excelin käyttöä ja kykenisivät vastaamaan kysymykseen:
Kuinka korkeaksi eläkkeiden riippuvuus työtekijöiden reaaliansiotasosta pitää nostaa, jotta pakollinen eläkesäästö olisi nuoren kannalta rehti sijoitus eläkerahastojen neljän prosentin reaalituotolla?
Tai, kuinka alhaiseksi pakollinen työeläkesäästö pitäisi pudottaa, jos nykyinen taitettu indeksi on voimassa vielä teidänkin ollessa eläkkeellä, jotta pakollinen työeläke olisi nuoren kannalta rehti sijoitus eläkerahastojen neljän prosentin reaalituotolla?
torstai 14. lokakuuta 2010
Eläkemaksu on pakkosäästämistä vanhuuden varalle, ei veroa
”Koskaan ei valehdella niin paljon, kuin jahdin jälkeen ja ennen vaaleja”, havaitsi rautakansleri Bismarck. ”Eläkelaisille [sic] ja palkansaajille jää nyt käteen yhtä paljon” otsikoidussa kirjoituksessa (Helsingin Sanomat, mielipide, 13.10.10) Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pekka Ravi pitää oikeudenmukaisena sitä, että ”samansuuruisesta tulosta sekä palkansaajalle että eläkeläiselle jää saman verran käyttöön verojen ja veronluonteisten maksujen jälkeen”, mutta hän pitää samalla palkansaajan eläkevakuutusmaksua veronluonteisena.
Jälkimmäinen ei pidä paikkaansa, koska tulevaisuuden eläke-edut riippuvat samalla tavoin palkasta kuin työiässä maksettavat eläkevakuutusmaksut. Verojen yleisluonteeseen kuuluu taas se, että yksilön saamat etuisuudet eivät riipu yksilön maksaman veron määrästä. Kaiken lisäksi eläkevakuutusmaksua ei makseta verottajalle vaan yksityiselle eläkevakuutusyhtiölle tai –säätiölle. Eläkevakuutusmaksuja myös rahastoidaan, mikä ei kuulu verojen ominaisuuksiin.
Työntekijän eläkemaksu myös vähentää eläkepalkkaa, jonka perusteella tuleva eläke määräytyy. Jos työntekijän eläkemaksu todella olisi veroa, maksaisi jokainen työeläkeläinen vielä eläkkeellä ollessaankin veroa aikaisemmasta verosta. Konsulit herätkää!
Sekä työnantajan että työntekijän osuudet työeläkevakuutusmaksusta ovatkin pakkosäästämistä vanhuuden varalle.
Myös työntekijän työttömyysvakuutusmaksu tilitetään muualle kuin verovirastoon, mutta se on jo selvästi vero, koska yksilökohtaiset vakuutusmaksut eivät johda samasuhteisiin etuisuuksiin; niillä rahoitetaan itse asiassa työmarkkinatukea vastaava kiinteäsummainen työttömyyskorvaus.
Palaanpa kansanedustaja Ravin perusväitteeseen. Olkoon esimerkkinä alle 53-vuotias työntekijä, jonka vuosipalkka on 20000 euroa. Verohallinnon verolaskurin mukaan hän maksaa tänä vuonna Helsingissä työeläkevakuutusmaksua 900 euroa, työttömyysvakuutusmaksua 80 euroa sekä tuloveroja ja sairausvakuutusmaksuja yhteensä 2713 euroa. Siis häneltä jää käteen näiden jälkeen 16307 euroa.
Vertailukelpoinen vuosieläke on 19020 euroa eli työntekijän nettopalkka eläke- ja työttömyysvakuutusmaksujen jälkeen. Sama verolaskuri antaa tällaisesta eläketulosta verojen ja sairausvakuutusmaksujen määräksi 3421 euroa. Eläkeläiselle jää käteen 15579 euroa eli 728 euroa vähemmän kuin työntekijälle, siis yli 60 euroa vähemmän kuukaudessa.
Metsästyskausi on parhaimmillaan ja vaalit ensi keväänä.
JK1. Saksan yhdistäjä, Preussin pääministeri Otto von Bismarck eli vuosina 1815 -1898.
JK2. Verotus uusiksi? -kirjassa (Taloustieto Oy 2007) vertailin laajemmin eläkeläisen ja työntekijän veroasteikkoja.
Jälkimmäinen ei pidä paikkaansa, koska tulevaisuuden eläke-edut riippuvat samalla tavoin palkasta kuin työiässä maksettavat eläkevakuutusmaksut. Verojen yleisluonteeseen kuuluu taas se, että yksilön saamat etuisuudet eivät riipu yksilön maksaman veron määrästä. Kaiken lisäksi eläkevakuutusmaksua ei makseta verottajalle vaan yksityiselle eläkevakuutusyhtiölle tai –säätiölle. Eläkevakuutusmaksuja myös rahastoidaan, mikä ei kuulu verojen ominaisuuksiin.
Työntekijän eläkemaksu myös vähentää eläkepalkkaa, jonka perusteella tuleva eläke määräytyy. Jos työntekijän eläkemaksu todella olisi veroa, maksaisi jokainen työeläkeläinen vielä eläkkeellä ollessaankin veroa aikaisemmasta verosta. Konsulit herätkää!
Sekä työnantajan että työntekijän osuudet työeläkevakuutusmaksusta ovatkin pakkosäästämistä vanhuuden varalle.
Myös työntekijän työttömyysvakuutusmaksu tilitetään muualle kuin verovirastoon, mutta se on jo selvästi vero, koska yksilökohtaiset vakuutusmaksut eivät johda samasuhteisiin etuisuuksiin; niillä rahoitetaan itse asiassa työmarkkinatukea vastaava kiinteäsummainen työttömyyskorvaus.
Palaanpa kansanedustaja Ravin perusväitteeseen. Olkoon esimerkkinä alle 53-vuotias työntekijä, jonka vuosipalkka on 20000 euroa. Verohallinnon verolaskurin mukaan hän maksaa tänä vuonna Helsingissä työeläkevakuutusmaksua 900 euroa, työttömyysvakuutusmaksua 80 euroa sekä tuloveroja ja sairausvakuutusmaksuja yhteensä 2713 euroa. Siis häneltä jää käteen näiden jälkeen 16307 euroa.
Vertailukelpoinen vuosieläke on 19020 euroa eli työntekijän nettopalkka eläke- ja työttömyysvakuutusmaksujen jälkeen. Sama verolaskuri antaa tällaisesta eläketulosta verojen ja sairausvakuutusmaksujen määräksi 3421 euroa. Eläkeläiselle jää käteen 15579 euroa eli 728 euroa vähemmän kuin työntekijälle, siis yli 60 euroa vähemmän kuukaudessa.
Metsästyskausi on parhaimmillaan ja vaalit ensi keväänä.
JK1. Saksan yhdistäjä, Preussin pääministeri Otto von Bismarck eli vuosina 1815 -1898.
JK2. Verotus uusiksi? -kirjassa (Taloustieto Oy 2007) vertailin laajemmin eläkeläisen ja työntekijän veroasteikkoja.
torstai 30. syyskuuta 2010
Ei-uutinen!
Minkähän vuoksi yksikään päätiedotusväline ei ole laatinut uutista tänään 30.9.2010 Tilastokeskuksen julkistamasta tilastosta "Julkisyhteisöjen tulot ja menot, 2. neljännes 2010". Sen mukaan julkisyhteisöjen eli valtionhallinnon, sosiaaliturvarahastojen ja paikallishallinnon rahoitusasema parani edellisvuoden vastaavasta neljänneksestä ja oli plussalla 1,5 miljardia euroa! Se tekee noin 0,8 prosenttia BKT:sta, siis vuositasolla yli kolme (3) prosenttia BKT:sta. Verotulot kasvoivat 5,2 prosenttia ja sosiaaliturvamaksut 5.6 prosenttia. Ehkä tilastojulkistus ei ollut uutinen, koska se ei tukenut papukaijajournalismin ylläpitämää kampanjaa verojen korottamis- ja menojen karsimistarpeesta. Eikö toimituksilla ole yhteiskuntavastuuta?
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
Hämähäkit papukaijoina
Onko Suomen valtiontaloudessa lyhyen tähtäimen rahoitusongelma? Entä keskipitkällä aikavälillä? Pitkällä aikavälillä? Kaikkiin kysymyksiin vastaus on: ei ole.
Tiedotusvälineitä seuraamalla saa kuitenkin aivan toisen vaikutelman - siis mielikuvan, kun hämähäkit pistäytyvät vuorollaan toistelemassa: ”valtio velkaantuu voimakkaasti”, ”valtiontalouden kestävyysvaje vaatii...”. Jopa pilapiirtäjät kopioivat toisiltaan samaa ”valtion 85 miljardin musta velkapilvi” -luonnosta.
Valtiontalouden lyhyen tähtäimen rahoitusongelma:
Valtion likvidikassa oli elokuun 2010 lopussa 12 miljardia euroa; heinä-syyskuussa 2008 ennen finanssikriisin kärjistymistä kansainväliseksi talouskriisiksi se oli vain kolme (3) miljardia. Valtio voi siten pienentää kassaansa yhdeksällä miljardilla eurolla ilman lisälainaa. Lehtitietojen mukaan valtion budjettiesitys ensi vuodelle ei sisällä tätä suurempaa nettolainanottoa.
Myöskään valtion lainojen markkinakorot eivät puhu minkään rahoituskriisin olemassaolosta; viime viikolla asiaa tarkistaessani 10 vuoden lainan tuotto oli 0.2 prosenttia korkeampi kuin yhtäpitkien Saksan lainojen tuotto eli hieman alle 2.7 prosentin nimelliskorko; niiden reaalikorko on siten noin yhden (1) prosentin; valtion lyhytaikaisen lainanoton reaalikorko on jopa negatiivinen. Tarkkailijoiden tulisikin olla huolestunut siitä, mihin Valtiokonttori on sijoittanut kassavarat.
Valtiontalouden keskipitkän aikavälin rahoitusongelma:
Valtiolla oli lainaa elokuun 2010 lopussa 69.8 miljardia euroa ja elokuun 2008 lopussa noin 48.5 miljardia euroa, siis lisäystä 21 miljardia. Kun siitä vähennetään samanaikainen kassan kasvu yhdeksän miljardia, valtion todellinen lisälainanotto oli talouskriisin aikana 13 miljardia euroa, joka on noin seitsemän (7) prosenttia vuoden 2008 nimellisestä 185 miljardin bruttokansantuotoksesta, BKT:sta.
BKT:n volyymi putosi suhdannehuipusta II/2008 melkein 10 prosenttia kuluvan vuoden 1. neljännekseen I/2010 asti Tilastokeskuksen kesä- ja syyskuussa 2010 julkistamien kansantalouden neljännesvuositilinpidon tietojen mukaan. Huomattava on, että valtion lainakanta ja likvidikassa eivät ole tänä vuonna juurikaan muuttuneet enää huhtikuun lopun tilanteesta; ks. blogikirjoitusta 11.5.2010. Todennäköisesti voimakkaasti nopeutunut BKT:n kasvu tämän vuoden toisella neljänneksellä heijastuu valtion rahoitustilanteeseen parantumisena noin puolen vuoden viiveellä, kuten vuonna 2008 tapahtui sen heikentyessä BKT:n lähtiessä laskuun.
Sama suhde BKT:n kasvun ja valtion rahoitustilanteen välillä on vallinnut menneisyydessä myös noususuhdanteissa. Mitään sellaista mullistusta ei ole tapahtunut vero- eikä menopolitiikassa etteikö se vallitsisi myös lähivuosina. Siis kun reaalinen BKT on kasvanut nykyisestä kumulatiivisesti 10 prosenttia vuoden 2008 BKT:n tasossa mitaten, valtion rahoitustilanne tulee vastaamaan samaa kuin lähtötilanteessa heinä-syyskuussa 2008.
Nykyennusteiden valossa BKT kasvaa vuosina 2010, 2011 ja 2012 juuri sellaista vauhtia että vaadittu kumulatiivinen kasvu tullaan saavuttamaan vuoden 2012 loppuun mennessä. Siis realistinen ennuste valtionvelan määrälle vuoden 2012 lopussa on 60 miljardia euroa (alle 30 prosentia BKT:sta!), jos valtion likvidikassan koko on 10 miljardia. Valtion velkaongelmasta ei täten ole näyttöä keskipitkän tähtäimen ennusteiden valossa.
Valtiontalouden pitkän aikavälin rahoitusongelma:
Kuluvan vuoden helmikuun blogikirjoitukseni sisältävät kritiikkiä valtiovarainministeriön (VM) julkisen talouden kestävyysvajelaskelmia kohtaan. Laskelmien perusongelma on se, että VM olettaa valtionvelan reaalikoroksi vallan kolme (3) prosenttia, mutta BKT:n reaaliseksi vuosikasvuksi alle kaksi prosenttia. Jokainen kansakoulusivistynyt maallikko ymmärtää, että tällainen olettamus vastaa räjähtävää velkauraa suhteessa BKT:hen, kun tarkastelujänne on useita vuosikymmeniä. Julkisen talouden kestävyysvaje siis oletetaan; sitä eivät VM:n laskelmat todista.
100:n vuoden aikavälillä valtioiden velka on maailmassa tuottanut reaalisesti alle kaksi prosenttia Dimson-Marsh-Staunton: A Triumph for Optimists -kirjan (Princeton University Press, 2002) reaalituottolaskelmien mukaan. Siksipä 50:ssä vuodessa VM:n korko-oletus yliarvioi valtionvelan laskelmien lopussa vuonna 2060 kaksinkertaiseksi.
Mitään julkisen talouden kestävyysongelmaa ei yksinkertaisesti ole olemassa, jos VM alentaisi valtionvelan reaalikoron vastaamaan pitkän ajan havaittuja reaalituottoja maailmassa; Suomihan ei ole kriisitalous lähtötilanteessakaan. Valtionvelan rasitus on pidemmällä aikavälillä vielä paremmin hallinnassa, jos VM olettaisi laskelmiensa taustaksi pessimismin asemasta realistisen BKT:n kasvuvauhdin.
Tiedotusvälineitä seuraamalla saa kuitenkin aivan toisen vaikutelman - siis mielikuvan, kun hämähäkit pistäytyvät vuorollaan toistelemassa: ”valtio velkaantuu voimakkaasti”, ”valtiontalouden kestävyysvaje vaatii...”. Jopa pilapiirtäjät kopioivat toisiltaan samaa ”valtion 85 miljardin musta velkapilvi” -luonnosta.
Valtiontalouden lyhyen tähtäimen rahoitusongelma:
Valtion likvidikassa oli elokuun 2010 lopussa 12 miljardia euroa; heinä-syyskuussa 2008 ennen finanssikriisin kärjistymistä kansainväliseksi talouskriisiksi se oli vain kolme (3) miljardia. Valtio voi siten pienentää kassaansa yhdeksällä miljardilla eurolla ilman lisälainaa. Lehtitietojen mukaan valtion budjettiesitys ensi vuodelle ei sisällä tätä suurempaa nettolainanottoa.
Myöskään valtion lainojen markkinakorot eivät puhu minkään rahoituskriisin olemassaolosta; viime viikolla asiaa tarkistaessani 10 vuoden lainan tuotto oli 0.2 prosenttia korkeampi kuin yhtäpitkien Saksan lainojen tuotto eli hieman alle 2.7 prosentin nimelliskorko; niiden reaalikorko on siten noin yhden (1) prosentin; valtion lyhytaikaisen lainanoton reaalikorko on jopa negatiivinen. Tarkkailijoiden tulisikin olla huolestunut siitä, mihin Valtiokonttori on sijoittanut kassavarat.
Valtiontalouden keskipitkän aikavälin rahoitusongelma:
Valtiolla oli lainaa elokuun 2010 lopussa 69.8 miljardia euroa ja elokuun 2008 lopussa noin 48.5 miljardia euroa, siis lisäystä 21 miljardia. Kun siitä vähennetään samanaikainen kassan kasvu yhdeksän miljardia, valtion todellinen lisälainanotto oli talouskriisin aikana 13 miljardia euroa, joka on noin seitsemän (7) prosenttia vuoden 2008 nimellisestä 185 miljardin bruttokansantuotoksesta, BKT:sta.
BKT:n volyymi putosi suhdannehuipusta II/2008 melkein 10 prosenttia kuluvan vuoden 1. neljännekseen I/2010 asti Tilastokeskuksen kesä- ja syyskuussa 2010 julkistamien kansantalouden neljännesvuositilinpidon tietojen mukaan. Huomattava on, että valtion lainakanta ja likvidikassa eivät ole tänä vuonna juurikaan muuttuneet enää huhtikuun lopun tilanteesta; ks. blogikirjoitusta 11.5.2010. Todennäköisesti voimakkaasti nopeutunut BKT:n kasvu tämän vuoden toisella neljänneksellä heijastuu valtion rahoitustilanteeseen parantumisena noin puolen vuoden viiveellä, kuten vuonna 2008 tapahtui sen heikentyessä BKT:n lähtiessä laskuun.
Sama suhde BKT:n kasvun ja valtion rahoitustilanteen välillä on vallinnut menneisyydessä myös noususuhdanteissa. Mitään sellaista mullistusta ei ole tapahtunut vero- eikä menopolitiikassa etteikö se vallitsisi myös lähivuosina. Siis kun reaalinen BKT on kasvanut nykyisestä kumulatiivisesti 10 prosenttia vuoden 2008 BKT:n tasossa mitaten, valtion rahoitustilanne tulee vastaamaan samaa kuin lähtötilanteessa heinä-syyskuussa 2008.
Nykyennusteiden valossa BKT kasvaa vuosina 2010, 2011 ja 2012 juuri sellaista vauhtia että vaadittu kumulatiivinen kasvu tullaan saavuttamaan vuoden 2012 loppuun mennessä. Siis realistinen ennuste valtionvelan määrälle vuoden 2012 lopussa on 60 miljardia euroa (alle 30 prosentia BKT:sta!), jos valtion likvidikassan koko on 10 miljardia. Valtion velkaongelmasta ei täten ole näyttöä keskipitkän tähtäimen ennusteiden valossa.
Valtiontalouden pitkän aikavälin rahoitusongelma:
Kuluvan vuoden helmikuun blogikirjoitukseni sisältävät kritiikkiä valtiovarainministeriön (VM) julkisen talouden kestävyysvajelaskelmia kohtaan. Laskelmien perusongelma on se, että VM olettaa valtionvelan reaalikoroksi vallan kolme (3) prosenttia, mutta BKT:n reaaliseksi vuosikasvuksi alle kaksi prosenttia. Jokainen kansakoulusivistynyt maallikko ymmärtää, että tällainen olettamus vastaa räjähtävää velkauraa suhteessa BKT:hen, kun tarkastelujänne on useita vuosikymmeniä. Julkisen talouden kestävyysvaje siis oletetaan; sitä eivät VM:n laskelmat todista.
100:n vuoden aikavälillä valtioiden velka on maailmassa tuottanut reaalisesti alle kaksi prosenttia Dimson-Marsh-Staunton: A Triumph for Optimists -kirjan (Princeton University Press, 2002) reaalituottolaskelmien mukaan. Siksipä 50:ssä vuodessa VM:n korko-oletus yliarvioi valtionvelan laskelmien lopussa vuonna 2060 kaksinkertaiseksi.
Mitään julkisen talouden kestävyysongelmaa ei yksinkertaisesti ole olemassa, jos VM alentaisi valtionvelan reaalikoron vastaamaan pitkän ajan havaittuja reaalituottoja maailmassa; Suomihan ei ole kriisitalous lähtötilanteessakaan. Valtionvelan rasitus on pidemmällä aikavälillä vielä paremmin hallinnassa, jos VM olettaisi laskelmiensa taustaksi pessimismin asemasta realistisen BKT:n kasvuvauhdin.
torstai 9. syyskuuta 2010
Valtio paisutti kassaansa
Valtiokonttorin Rahoitustoimialan tilastojen mukaan valtio paisutti elokuussa 2010 kassavarojaan enemmän kuin se lainasi lisää siten, että koko tämän vuoden aikana kassan lisääntymisellä vähennetty velanotto on ollut kolme (3) miljardia euroa.
maanantai 9. elokuuta 2010
Talouspapukaijoille: valtion velkaantuminen 7/2010
Valtiokonttorin mukaan heinäkuussa 2010 valtio pienensi likvidikassaansa huomattavasti enemmän kuin velkaansa siten että koko alkuvuonna eli 31.12.09-31.7.10 nousua on likvidikassassa +0.8 mrd ja valtionvelassa +4.3 mrd euroa. Siis valtion nettovelka on tänä aikana noussut kolme ja puoli miljardia euroa.
maanantai 12. heinäkuuta 2010
Valtion velkaantuminen
Valtion likvidikassa paisui kesäkuussa 2010 puolella miljardilla eurolla ja velka miljardilla Valtiokonttorin mukaan. Koko alkuvuoden aikana eli 31.12.09-30.6.10 vastaavat luvut ovat: likvidikassa +3.4 mrd ja valtionvelka +5.5 mrd euroa. Siis valtion nettovelka kasvoi puolessa vuodessa vain noin kaksi miljardia euroa.
Mitä talousviisaat toistavatkaan!
Mitä talousviisaat toistavatkaan!
maanantai 14. kesäkuuta 2010
Valtion velka aleni toukokuussa
Valtiokonttori sai viimeinkin laskettua valtion likvidikassan 31.5.2010. Se kasvoi puolella miljardilla eurolla edelliskuukaudesta. Kun valtion velkakanta kasvoi toukokuussa vain 100 miljoonaa euroa, valtion todellinen velka aleni.
perjantai 4. kesäkuuta 2010
Mistä vastuullinen johtajuus?
Professori Aki-Mauri Huhtinen Maanpuolustuskorkeakoulusta ja valtiosihteeri Raimo Sailas, valtiovarainministeriön kansliapäällikkö, kaipaavat rehdimpää ja vastuullisempaa johtajuutta tämän päivän lehdissä, edellinen Helsingin Sanomissa ja jälkimmäinen Kanavassa 4/2010; Sailas mollaa euroalueen poliittisia johtajia, jotka rikkovat tekemiään sopimuksia ja viivyttelevät päätöksiä murehtiessaan vain uudelleenvalintaansa.
Eilinen The Times kertoi Englannin keskuspankin pääjohtajan Mervyn Kingin kieltäytyneen yleisestä 2.5 prosentin palkankorotuksesta, koska hänen palkkansa oli jo EKP:n Trichet’n palkan tasolla ja selvästi korkeampi kuin Yhdysvaltain keskuspankin Fedin pääjohtajan Ben Bernanken palkka. Kingin kieltäytyminen oli jo toinen. Edellisellä kerralla hän kieltäytyi vallan 100000:nen punnan palkankorotuksesta tultuaan valituksi toiseksi kaudeksi. Todellinen syy on Iso-Britannian budjettileikkaukset, jotka tulevat tavalla tai toisella koskemaan kaikkia kansalaisia. Tässä tilanteessa King haluaa nimenomaan osallistua vastuunkantoon; pääministeri David Cameron on jo alentanut palkkaansa viidellä prosentilla. Myös muiden huippupoliitikkojen ja huippuvirkamiesten palkat joutuvat leikkurin kohteeksi. Sama toteutettiin Irlannissa jo viime vuonna osana valtiontalouden saneerausta.
Kun SITRA käytti professori Paul Krugmania Suomessa, tämä vastasi toimittajan ”mitä meillä pitäisi tehdä” –kysymykseen, että alentakaa palkkoja ja lisätkää julkisia kulutus- ja investointimenoja. Media unohti lausuman tarkoituksellisesti. Krugman mitä ilmeisemmin tarkoitti juuri julkisen sektorin palkkoja. Ne ovatkin kasvaneet Tilastokeskuksen ansiotasoindeksin mukaan nopeammin kuin yksityisen sektorin palkat, olipa vertailuvuosi 2008, 2005 tai 1995.
Media odottaa vesi kielellä Sailaksen leikkauslistaa: mistä valtiontalouden saneeraus aloitetaan.
Onko niin, että Ateenan ohella Helsinki on ainoa paikka, jossa poliitikot ja huippuvirkamiehet eivät osoita vastuullista johtajuutta nykyisessä taloudellisessa tilanteessa? Valtiovarainministeriön, työ- ja elinkeinomisteriön sekä opetusministeriön kansliapäälliköiden jäsenyys SITRAn hallituksessa perustuu lakiin ja asetuksiin. Samanlaisia sporttelitehtäviä on monilla muilla huippuvirkamiehillä, siis tehtävät kuuluvat heidän virkoihinsa; vain vastuunkanto puuttuu.
Eilinen The Times kertoi Englannin keskuspankin pääjohtajan Mervyn Kingin kieltäytyneen yleisestä 2.5 prosentin palkankorotuksesta, koska hänen palkkansa oli jo EKP:n Trichet’n palkan tasolla ja selvästi korkeampi kuin Yhdysvaltain keskuspankin Fedin pääjohtajan Ben Bernanken palkka. Kingin kieltäytyminen oli jo toinen. Edellisellä kerralla hän kieltäytyi vallan 100000:nen punnan palkankorotuksesta tultuaan valituksi toiseksi kaudeksi. Todellinen syy on Iso-Britannian budjettileikkaukset, jotka tulevat tavalla tai toisella koskemaan kaikkia kansalaisia. Tässä tilanteessa King haluaa nimenomaan osallistua vastuunkantoon; pääministeri David Cameron on jo alentanut palkkaansa viidellä prosentilla. Myös muiden huippupoliitikkojen ja huippuvirkamiesten palkat joutuvat leikkurin kohteeksi. Sama toteutettiin Irlannissa jo viime vuonna osana valtiontalouden saneerausta.
Kun SITRA käytti professori Paul Krugmania Suomessa, tämä vastasi toimittajan ”mitä meillä pitäisi tehdä” –kysymykseen, että alentakaa palkkoja ja lisätkää julkisia kulutus- ja investointimenoja. Media unohti lausuman tarkoituksellisesti. Krugman mitä ilmeisemmin tarkoitti juuri julkisen sektorin palkkoja. Ne ovatkin kasvaneet Tilastokeskuksen ansiotasoindeksin mukaan nopeammin kuin yksityisen sektorin palkat, olipa vertailuvuosi 2008, 2005 tai 1995.
Media odottaa vesi kielellä Sailaksen leikkauslistaa: mistä valtiontalouden saneeraus aloitetaan.
Onko niin, että Ateenan ohella Helsinki on ainoa paikka, jossa poliitikot ja huippuvirkamiehet eivät osoita vastuullista johtajuutta nykyisessä taloudellisessa tilanteessa? Valtiovarainministeriön, työ- ja elinkeinomisteriön sekä opetusministeriön kansliapäälliköiden jäsenyys SITRAn hallituksessa perustuu lakiin ja asetuksiin. Samanlaisia sporttelitehtäviä on monilla muilla huippuvirkamiehillä, siis tehtävät kuuluvat heidän virkoihinsa; vain vastuunkanto puuttuu.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Onko ilmakehän yläosa lämmennyt?
Ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen viittaa vieraskynässään ”Taloutta ei pidä kasvattaa vaan supistaa”, Helsingin Sanomat 26.5.10, usein esiintyvään väitteeseen talouskasvusta hyvinvointiyhteiskunnan pelastajana ja jatkaa topakasti: ”väite ei voi olla viisauden alku, koska se ei hyväksy tosiasioita”. Hieman myöhemmin hän kuitenkin hyväksyy vielä useimmin totena pidetyn kasvihuonekaasuolettamuksen kirjoittaessaan ”maapallon keskilämpötilan nousun rajoittaminen kahteen asteeseen edellyttäisi kasvihuonekaasujen nettopäästöjen vähenemistä nollaan vuosien 2050-60 tienoilla”.
Kasvihuonekaasujen oletetaan estävän lämmön karkaamisen maapallolta takaisin avaruuteen. Jos olettamus pitää paikkansa, ilmakehän yläosa lämpenee. Sitä mitataan satelliittien ja sääpallojen avulla. Jo ennen Vaisalan radiosondein varustettuja ilmapalloja meteorologit lähettivät vetytäytteisin ilmapalloin mittalaitteita ulkoilmakehään; maahan pudonneet laitteet piti vain löytää. Havaintoja pitäisi siten olla olemassa yli sadan vuoden ajanjaksolta, onhan Vaisalakin melkein 75 v.
Osoittavatko havaintosarjat ilmakehän yläosan lämmenneen? En ole mistään löytänyt siitä viitettä. Kun Helsingin Sanomat on profiloitunut sekä toimittajiensa että lukijoidensa mielipidelehdeksi, voisiko professori Hukkinen selventää keskustelun tilaa tältä osin ja julkistaa kyseisen aikasarjan?
Jos olettamus ei pidä paikkaansa, kasvihuonekaasujen nettopäästöjen vähentämiseen tähtäävä politiikka on sekä kansallisesti, EU-tasolla että kansainvälisesti kuluttajien, yritysten ja julkistalouksien kannalta täydellistä tuhlausta. Vielä pahempaa on politiikkaan liittyvä aivopesu länsimaissa. Uskonnon julistamisen asemasta tarvitsemme todellakin tosiasioihin perustuvaa päättelyä ja ennen kaikkea tosiasioiden julkistamista.
Kasvihuonekaasujen oletetaan estävän lämmön karkaamisen maapallolta takaisin avaruuteen. Jos olettamus pitää paikkansa, ilmakehän yläosa lämpenee. Sitä mitataan satelliittien ja sääpallojen avulla. Jo ennen Vaisalan radiosondein varustettuja ilmapalloja meteorologit lähettivät vetytäytteisin ilmapalloin mittalaitteita ulkoilmakehään; maahan pudonneet laitteet piti vain löytää. Havaintoja pitäisi siten olla olemassa yli sadan vuoden ajanjaksolta, onhan Vaisalakin melkein 75 v.
Osoittavatko havaintosarjat ilmakehän yläosan lämmenneen? En ole mistään löytänyt siitä viitettä. Kun Helsingin Sanomat on profiloitunut sekä toimittajiensa että lukijoidensa mielipidelehdeksi, voisiko professori Hukkinen selventää keskustelun tilaa tältä osin ja julkistaa kyseisen aikasarjan?
Jos olettamus ei pidä paikkaansa, kasvihuonekaasujen nettopäästöjen vähentämiseen tähtäävä politiikka on sekä kansallisesti, EU-tasolla että kansainvälisesti kuluttajien, yritysten ja julkistalouksien kannalta täydellistä tuhlausta. Vielä pahempaa on politiikkaan liittyvä aivopesu länsimaissa. Uskonnon julistamisen asemasta tarvitsemme todellakin tosiasioihin perustuvaa päättelyä ja ennen kaikkea tosiasioiden julkistamista.
tiistai 11. toukokuuta 2010
Valtio lainasi ja paisutti kassaansa
Valtiokonttorin mukaan valtion velka 30.4.2010 oli 68.7 mrd euroa, jossa on lisäystä lähes 21 mrd syyskuusta 2008. Valtion likvidikassa 30.4.2010 oli 12 mrd, jossa lisäystä yhdeksän (9) mrd 8/2008 lähtien. Nettona valtion bruttovelka on siten rahoitus-, talous- ja valtionlainakriisin aikana kasvanut 19 kk:ssa lähes 12 mrd euroa. Huhtikuun 2010 lainanotto meni pelkästään likvidikassan paisuttamiseen.
lauantai 8. toukokuuta 2010
Valtionlainakriisistä tulee maailmanlaajuinen!
Miksi Kreikan ja Välimeren maiden valtionlainakriisi on vain laajemman kakofonisen runoelman alkusoitto? Siksi, että valtioiden menojen setelirahoitus ei ole vain Euroopan keskuspankin (EKP) euromaiden pankeille tarjoama kannuste tehdä aitoa kassavirtaa, vaan samaa tekee Fed Yhdysvalloissa liittovaltion lainojen avulla, Englannin keskuspankki Yhdistyneiden Kuningaskuntien liikkeelle laskemien ”kultareunaisten” lainojen avulla, Ruotsin valtionpankki ja kaikki muutkin maailman keskuspankit.
Pankit ostavat jälkimarkkinoilta valtioiden velkainstrumentteja, vanhalla kielellä vekseleitä ja obligaatioita, jotka ovat pankkien säätelynormien kannalta nollariskisiä eli jotka eivät kasvata pankkien riskipainotettua tasetta. Siksi pankit eivät tarvitse omia pääomia ostaakseen niitä.
Seuraavassa vaiheessa pankit siirtävät ostamansa valtioiden velkainstrumentit keskuspankeista ohjauskorolla ottamiensa velkojen vakuuksiksi. Keskuspankit suorittavat kyllä nk. tukanleikkuun eli eivät myönnä pankeille lainaa aivan vakuuksien täyttä markkina-arvoa vastaan vaan hieman vähemmän. Keskuspankin turvamarginaali riippuu tarjotun vakuuden jäljellä olevasta juoksuajasta, maturiteetista, ja sen riskiluokasta.
Pankit tekevät voittoa, jos valtiot todella hoitavat lainojensa korot ja kuoletukset ajallaan, koska ohjauskorot ovat tällä hetkellä selvästi alle valtionlainojen markkinatuottojen; EKP myöntää pankeille luottoa yhden prosentin korolla.
Kreikka vain nyt sattuu olemaan maa, jonka osalta heräsi ensimmäisenä epäilys sen kyvystä uusia lainansa ajallaan, siis maa, jonka lainat eivät todellisuudessa ole nollariskisiä, vaan niihin sijoittavan täytyy ottaa huomioon pääomatappion mahdollisuus joko siinä muodossa että Kreikka ei maksa lainojaan takaisin täysimääräisesti tai että niiden takaisinmaksu viivästyy vuosia tai vuosikymmeniä. Tällöin europankin yhden prosentin korolla rahoittama sijoitus voi osoittautua tappiolliseksi, vaikka Kreikka-lainan markkinatuotto olisikin 19 prosenttia.
Mutta velkainstrumentin liikkeellelaskijan maksukyvyttömyys (default) ei ole ainoa riski, jonka sijoittaja kohtaa. Vaikka valtiot hoitavatkin velkasitoumuksensa ajallaan, niitä koskee paljon tavallisempi korkoriski: markkinakorkojen nousu laskee valtionlainojen markkinahintoja sitä enemmän mitä pitkäkestoisemmasta lainasta on kyse. Näin käy erityisesti, jos valtion lainojen tuottokäyrä jyrkkenee eli jos pitkän maturiteetin lainojen tuottoprosentti nousee lyhyiden lainojen tuottoprosentteja enemmän.
Noussut inflaation nopeutumisen riski on yleensä se tekijä, joka saa sijoittajat vähentämään sijoituksiaan pitkän juoksuajan kohteisiin. Siksi niiden tuotot, korot, nousevat ja obligaatioiden markkinahinnat laskevat. Sijoittajille tulee pääomatappioita. Pankit ovat rahoituksen välityksessä se porras, joka on kaikkein haavoittuvin sijoitustappioille, koska säätelijät sallivat pankkien toimivan pääasiassa velkarahoituksen avulla, vain minimaalisin omin pääomin.
Nykyisin länsimaiden keskuspankit eivät rahoita valtioita vanhanaikaisesti suoraan, vaan epäsuoraan pankkijärjestelmän kautta. Setelirahoitusta kutsutaan toisella nimellä myös rahapoliittiseksi elvytykseksi. Kun nykyisen kriisin todellinen syy oli rahapolitiikan löysääminen keskellä maailmantalouden nopeinta kasvusykliä vuonna 2003, erityisesti Fedin suorittama ohjauskoron lasku yhteen prosenttiin kesäkuussa 2003 (ks. Mätäkuun markkinat –kirjani), nykyinen euro-, punta- ja dollarialueen rahapoliittinen elvytys vastaa huumeriippuvaisten Subutex-hoitoa.
Julkisen velan lisäyksen setelirahoitus on aina ja kaikkialla lopulta johtanut nopeutuneeseen hintatason nousuun. Sijoittajat kautta maailman tiedostavat tämän ja siksi pelko erityisesti pitkien valtionlainojen koron noususta ja sen aiheuttamasta pääomatappiosta kohdistui kuluneella viikolla eniten pankkeihin, koska niiden pörssikurssit putosivat poikkeuksellisen reippaasti sekä Euroopassa että USA:ssa.
Iso-Britanniassa inflaatio on jo tänä talvena kiihtynyt yli virallisen hälytysrajan, mutta Bank of England selittelee sen olevan väliaikaista. Myös euroalueesta on muodostumassa saksalaisten pelkäämä inflaatioalue.
Kun Kreikan velkakriisi seestyy 19.5.2010, voi olla, että Kuningattaren kultareunaisten lainojen kriisi aloittaa intermezzon. Siinä vaiheessa PIGS-maiden velkakriisi on vain osa Sovereign Debt Crisis -sävelrunon toistuvaa pääteemaa.
Pankit ostavat jälkimarkkinoilta valtioiden velkainstrumentteja, vanhalla kielellä vekseleitä ja obligaatioita, jotka ovat pankkien säätelynormien kannalta nollariskisiä eli jotka eivät kasvata pankkien riskipainotettua tasetta. Siksi pankit eivät tarvitse omia pääomia ostaakseen niitä.
Seuraavassa vaiheessa pankit siirtävät ostamansa valtioiden velkainstrumentit keskuspankeista ohjauskorolla ottamiensa velkojen vakuuksiksi. Keskuspankit suorittavat kyllä nk. tukanleikkuun eli eivät myönnä pankeille lainaa aivan vakuuksien täyttä markkina-arvoa vastaan vaan hieman vähemmän. Keskuspankin turvamarginaali riippuu tarjotun vakuuden jäljellä olevasta juoksuajasta, maturiteetista, ja sen riskiluokasta.
Pankit tekevät voittoa, jos valtiot todella hoitavat lainojensa korot ja kuoletukset ajallaan, koska ohjauskorot ovat tällä hetkellä selvästi alle valtionlainojen markkinatuottojen; EKP myöntää pankeille luottoa yhden prosentin korolla.
Kreikka vain nyt sattuu olemaan maa, jonka osalta heräsi ensimmäisenä epäilys sen kyvystä uusia lainansa ajallaan, siis maa, jonka lainat eivät todellisuudessa ole nollariskisiä, vaan niihin sijoittavan täytyy ottaa huomioon pääomatappion mahdollisuus joko siinä muodossa että Kreikka ei maksa lainojaan takaisin täysimääräisesti tai että niiden takaisinmaksu viivästyy vuosia tai vuosikymmeniä. Tällöin europankin yhden prosentin korolla rahoittama sijoitus voi osoittautua tappiolliseksi, vaikka Kreikka-lainan markkinatuotto olisikin 19 prosenttia.
Mutta velkainstrumentin liikkeellelaskijan maksukyvyttömyys (default) ei ole ainoa riski, jonka sijoittaja kohtaa. Vaikka valtiot hoitavatkin velkasitoumuksensa ajallaan, niitä koskee paljon tavallisempi korkoriski: markkinakorkojen nousu laskee valtionlainojen markkinahintoja sitä enemmän mitä pitkäkestoisemmasta lainasta on kyse. Näin käy erityisesti, jos valtion lainojen tuottokäyrä jyrkkenee eli jos pitkän maturiteetin lainojen tuottoprosentti nousee lyhyiden lainojen tuottoprosentteja enemmän.
Noussut inflaation nopeutumisen riski on yleensä se tekijä, joka saa sijoittajat vähentämään sijoituksiaan pitkän juoksuajan kohteisiin. Siksi niiden tuotot, korot, nousevat ja obligaatioiden markkinahinnat laskevat. Sijoittajille tulee pääomatappioita. Pankit ovat rahoituksen välityksessä se porras, joka on kaikkein haavoittuvin sijoitustappioille, koska säätelijät sallivat pankkien toimivan pääasiassa velkarahoituksen avulla, vain minimaalisin omin pääomin.
Nykyisin länsimaiden keskuspankit eivät rahoita valtioita vanhanaikaisesti suoraan, vaan epäsuoraan pankkijärjestelmän kautta. Setelirahoitusta kutsutaan toisella nimellä myös rahapoliittiseksi elvytykseksi. Kun nykyisen kriisin todellinen syy oli rahapolitiikan löysääminen keskellä maailmantalouden nopeinta kasvusykliä vuonna 2003, erityisesti Fedin suorittama ohjauskoron lasku yhteen prosenttiin kesäkuussa 2003 (ks. Mätäkuun markkinat –kirjani), nykyinen euro-, punta- ja dollarialueen rahapoliittinen elvytys vastaa huumeriippuvaisten Subutex-hoitoa.
Julkisen velan lisäyksen setelirahoitus on aina ja kaikkialla lopulta johtanut nopeutuneeseen hintatason nousuun. Sijoittajat kautta maailman tiedostavat tämän ja siksi pelko erityisesti pitkien valtionlainojen koron noususta ja sen aiheuttamasta pääomatappiosta kohdistui kuluneella viikolla eniten pankkeihin, koska niiden pörssikurssit putosivat poikkeuksellisen reippaasti sekä Euroopassa että USA:ssa.
Iso-Britanniassa inflaatio on jo tänä talvena kiihtynyt yli virallisen hälytysrajan, mutta Bank of England selittelee sen olevan väliaikaista. Myös euroalueesta on muodostumassa saksalaisten pelkäämä inflaatioalue.
Kun Kreikan velkakriisi seestyy 19.5.2010, voi olla, että Kuningattaren kultareunaisten lainojen kriisi aloittaa intermezzon. Siinä vaiheessa PIGS-maiden velkakriisi on vain osa Sovereign Debt Crisis -sävelrunon toistuvaa pääteemaa.
maanantai 3. toukokuuta 2010
Kreikka-apu syö verojen alennusvaran Suomessa
Suomen valtion velkakriisiä koskevassa keskustelussa lehdistö on alistunut valtiovarainministeriön (VM) taitavaan ohjailuun eikä ole vaatinut siltä eikä myöskään tutkimuslaitoksilta laskelmia nk. täystyöllisyystason valtion budjettiylijäämästä. Kysymys on nykyisten vero- ja menoperusteiden tuottamasta budjettierotuksesta tuotannon tasolla, jolla työhön osallistumisaste ja työttömyysaste vastaavat täystyöllisyyttä eli vuosien 1989 ja 2007 tapaista tilannetta. Kirjoitin aiheesta 22.2.2010.
Taloustiede opettaa arvioimaan budjettipolitiikan tilaa nimenomaan täystyöllisyystasolla eikä tiettynä vuonna toteutuvan budjettierotuksen perusteella. VM:ssä oli aikoinaan ylijohtaja, joka leventeli jynssäyttävänsä ministeriöön töihin tulevilta yliopisto-opit pois parin ensimmäisen vuoden kuluessa. Myöskään talouspolitiikasta kirjoittavat toimittajat eivät yleensä ole opiskelleet taloustiedettä kahden opintoviikon sivuainekurssia pidemmälle vaan erilaisia tiedostavampia vaihtoehtoaineita. Siksi sen paremmin ministeriön raportit kuin lehdistön kommentaarit eivät evästä lukijoita itsenäiseen loogiseen pohdintaan vaan halpaan moralisointiin.
Laskelmieni mukaan valtiontalous olisi lievästi ylijäämäinen täystyöllisyystuotannon tasolla eli sen puolesta olisi tilaa erityisesti tuloverotuksen alennukselle. Kolmivuotinen Kreikan pelastus vaatii Suomelta noin 1.5 miljardia euroa. Sen kattamiseksi Suomen on otettava lisävelkaa ja oltava alentamatta verojaan.
Taloustiede opettaa arvioimaan budjettipolitiikan tilaa nimenomaan täystyöllisyystasolla eikä tiettynä vuonna toteutuvan budjettierotuksen perusteella. VM:ssä oli aikoinaan ylijohtaja, joka leventeli jynssäyttävänsä ministeriöön töihin tulevilta yliopisto-opit pois parin ensimmäisen vuoden kuluessa. Myöskään talouspolitiikasta kirjoittavat toimittajat eivät yleensä ole opiskelleet taloustiedettä kahden opintoviikon sivuainekurssia pidemmälle vaan erilaisia tiedostavampia vaihtoehtoaineita. Siksi sen paremmin ministeriön raportit kuin lehdistön kommentaarit eivät evästä lukijoita itsenäiseen loogiseen pohdintaan vaan halpaan moralisointiin.
Laskelmieni mukaan valtiontalous olisi lievästi ylijäämäinen täystyöllisyystuotannon tasolla eli sen puolesta olisi tilaa erityisesti tuloverotuksen alennukselle. Kolmivuotinen Kreikan pelastus vaatii Suomelta noin 1.5 miljardia euroa. Sen kattamiseksi Suomen on otettava lisävelkaa ja oltava alentamatta verojaan.
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
Kuinka Kreikka saa oikaistua surmansilmukkansa Stiglitz’in opein
Standard and Poor’s (S&P) alensi eilen illansuussa Kreikan lainojen luottoluokituksen roinalainojen tasolle, mikä nosti niiden tuoton 15 prosenttiin, kahden vuoden jäljellä olevan juoksuajan lainojen tuotto nousi vallan 19 prosenttiin. Käytännössä siis S&P ja sijoittajat odottavat, että Kreikka ei kykene hoitamaan lainojensa korkoja ja kuoletuksia ajallaan tai että osana Kreikan pelastuspakettia tulee olemaan sen velkojen osittainen anteeksianto. Siis sovittua lainaa ei maksettaisikaan takaisin täysimääräisesti, mitä saksalaiset poliitikot ovat vihjaisseet; Saksanhan rahoitusosuus on euromaista suurin, mutta ranskalaiset pankit hyötyisivät siitä eniten, ks. eilistä kirjoitustani.
Sijoittajien, kuten myös suomalaisten sijoitusrahastojen, realisoimattomat tappiot sijoituksista Kreikan valtion lainoihin kasvoivat eilen voimakkaasti yhdessä rytäkässä. Myös Portugalin luottoluokitus aleni kahdella pykälällä luokkaan A- ja sen lainojen tuotto nousi hieman yli yhdellä prosenttiyksiköllä. Pankkien on kuitenkin kirjattava lainat markkinahintoihin, joten niiden on voitava kattaa tappiot muiden sijoitustensa tuotoilla. Markkinoiden hermostuneisuus välittyi myös Irlannin ja Italian valtionlainojen riskipreemioiden nousuna.
Mutta kerrataanpa Maailmanpankin entisen pääekonomistin, taloustieteiden nobelisti Joseph Stiglitz’in kirjan Globalization and Its Contents (2002) neuvoja velkavaikeuksissa oleville maille, jotta ne kykenisivät välttämään Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n kuristavan otteen. Hänen pääneuvonsa oli, että ottakaa lisää velkaa ja painakaa lisää rahaa ja jakakaa ne sosiaalisten turvaverkkojen kautta kansalaisille. Siis jos sijoittajat alkavat hyljeksiä velkaongelmaisen maan lainoja, maan on Stiglitzin mukaan vain lisättävä lainojensa tarjontaa – ja kas lainat ovat aikaisempaa puoleensa vetävämpiä sijoituskohteina.
Euroalueella rahaa painaa vain Euroopan keskuspankki (EKP): kun euroalueen pankki X ostaa Portugalin valtion 10-vuotislainaa, jonka tuotto oli eilen 5.7 prosenttia, ja siirtää sen sitten EKP:in vakuudeksi lainalle, josta se maksaa korkoa EKP:lle nykyisin vain yhden (1) prosentin, pankki tekee voittoa korkoeron verran. Euroalueella valtion menojen setelirahoitus on siten sallittua pankkijärjestelmän kautta, mutta ei siten, että keskuspankit ostaisivat valtioiden lainoja suoraan.
Tämä ikilikkuja, rahanpainaminen, oli todellinen syy koko finanssikriisiin ja sitä seuranneeseen kansainväliseen talouskriisiin, joka on nyt vain muuttumassa velkaisten maiden lainakriisiksi.
Sijoittajien, kuten myös suomalaisten sijoitusrahastojen, realisoimattomat tappiot sijoituksista Kreikan valtion lainoihin kasvoivat eilen voimakkaasti yhdessä rytäkässä. Myös Portugalin luottoluokitus aleni kahdella pykälällä luokkaan A- ja sen lainojen tuotto nousi hieman yli yhdellä prosenttiyksiköllä. Pankkien on kuitenkin kirjattava lainat markkinahintoihin, joten niiden on voitava kattaa tappiot muiden sijoitustensa tuotoilla. Markkinoiden hermostuneisuus välittyi myös Irlannin ja Italian valtionlainojen riskipreemioiden nousuna.
Mutta kerrataanpa Maailmanpankin entisen pääekonomistin, taloustieteiden nobelisti Joseph Stiglitz’in kirjan Globalization and Its Contents (2002) neuvoja velkavaikeuksissa oleville maille, jotta ne kykenisivät välttämään Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n kuristavan otteen. Hänen pääneuvonsa oli, että ottakaa lisää velkaa ja painakaa lisää rahaa ja jakakaa ne sosiaalisten turvaverkkojen kautta kansalaisille. Siis jos sijoittajat alkavat hyljeksiä velkaongelmaisen maan lainoja, maan on Stiglitzin mukaan vain lisättävä lainojensa tarjontaa – ja kas lainat ovat aikaisempaa puoleensa vetävämpiä sijoituskohteina.
Euroalueella rahaa painaa vain Euroopan keskuspankki (EKP): kun euroalueen pankki X ostaa Portugalin valtion 10-vuotislainaa, jonka tuotto oli eilen 5.7 prosenttia, ja siirtää sen sitten EKP:in vakuudeksi lainalle, josta se maksaa korkoa EKP:lle nykyisin vain yhden (1) prosentin, pankki tekee voittoa korkoeron verran. Euroalueella valtion menojen setelirahoitus on siten sallittua pankkijärjestelmän kautta, mutta ei siten, että keskuspankit ostaisivat valtioiden lainoja suoraan.
Tämä ikilikkuja, rahanpainaminen, oli todellinen syy koko finanssikriisiin ja sitä seuranneeseen kansainväliseen talouskriisiin, joka on nyt vain muuttumassa velkaisten maiden lainakriisiksi.
tiistai 27. huhtikuuta 2010
Miksi Kreikka kykenee painostamaan euromaita?
Kreikan valtionlainakriisiä on nyt koettu puolisen vuotta. Jo vuoden 2008 lopussa Kreikan valtionlainojen riskilisä kasvoi voimakkaasti suhteessa Saksaan. Tosin riskilisä pieneni vuoden 2009 kuluessa, koska Kreikka itse asiassa kärsi kansainvälisestä talouskriisistä euromaista kaikkein vähiten BKT:n pudottua vain noin kaksi prosenttia edellisvuodesta. Maahan elää turismista ja saa vientituloja myös maataloustuotteista ja merenkulusta. Nuorison toive on päästä joskus elämänsä aikana julkisen sektorin suojatyöpaikkoihin, joissa maksetaan lukemani mukaan 14 kuukausipalkkaa vuodessa ja joihin kuuluu täydelliset terveydenhoitopalvelut. Vuosityöaika on kuitenkin lyhyt ja eläke-edut ruhtinaalliset kuten kirjoitin 19.3.2010.
Kreikan lainojen riskilisä alkoi kasvaa voimakkaasti suhteessa Saksaan noin puolivuotta sitten, kun Kreikan huijauksen syvyys alkoi paljastua. Miksi maa ei oikeastaan ole ryhtynyt mihinkään radikaaleihin julkisen talouden saneeraustoimiin vaan on kyennyt pitkittämään lankulle kävelyään tähän päivään saakka?
Syy on tietenkin siinä, että Kreikan suurimpia rahoittajia ovat euromaiden pankit ja Euroopan keskuspankki itse, koska se hyväksyy Kreikan lainat pankeille myöntämiensä luottojen vakuuksiksi. Ifo-instituutin 15.3.10 julkaiseman muistion mukaan Kreikan valtion lainoista on ranskalaisten pankkien taseissa noin 55 miljardia euroa ja saksalaisten pankkien taseissa noin 32 miljardia euroa eli yhteensä näissä kahdessa maassa noin kolmannes kaikista Kreikan valtionlainoista. Maaliskuusta Kreikan lainojen korkotaso on kuitenkin noussut 3-4 prosenttiyksikköä. Siis Ranskan ja Saksan pankeissa on koettu valtaisasta tappiot sijoituksista Kreikan lainoihin! Tappiot pitää pyöräyttää tuloksiin seuraavassa osavuosikatsauksessa.
Siis pelastaakseen pankkinsa Saksan ja Ranskan on pelastettava Kreikan valtio. Kreikan poliitikot ovat tienneet tämän aivan hyvin ja ovat siksi kyenneet kiristämään muita euromaita ja lykkäämään julkisen sektorinsa saneerausta.
Kreikan lainojen riskilisä alkoi kasvaa voimakkaasti suhteessa Saksaan noin puolivuotta sitten, kun Kreikan huijauksen syvyys alkoi paljastua. Miksi maa ei oikeastaan ole ryhtynyt mihinkään radikaaleihin julkisen talouden saneeraustoimiin vaan on kyennyt pitkittämään lankulle kävelyään tähän päivään saakka?
Syy on tietenkin siinä, että Kreikan suurimpia rahoittajia ovat euromaiden pankit ja Euroopan keskuspankki itse, koska se hyväksyy Kreikan lainat pankeille myöntämiensä luottojen vakuuksiksi. Ifo-instituutin 15.3.10 julkaiseman muistion mukaan Kreikan valtion lainoista on ranskalaisten pankkien taseissa noin 55 miljardia euroa ja saksalaisten pankkien taseissa noin 32 miljardia euroa eli yhteensä näissä kahdessa maassa noin kolmannes kaikista Kreikan valtionlainoista. Maaliskuusta Kreikan lainojen korkotaso on kuitenkin noussut 3-4 prosenttiyksikköä. Siis Ranskan ja Saksan pankeissa on koettu valtaisasta tappiot sijoituksista Kreikan lainoihin! Tappiot pitää pyöräyttää tuloksiin seuraavassa osavuosikatsauksessa.
Siis pelastaakseen pankkinsa Saksan ja Ranskan on pelastettava Kreikan valtio. Kreikan poliitikot ovat tienneet tämän aivan hyvin ja ovat siksi kyenneet kiristämään muita euromaita ja lykkäämään julkisen sektorinsa saneerausta.
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
Professori Ennuste ja Nordea-Viro
Professori Ülo Ennusteen avoin kirje Nordean Viron haarakonttorin toiminnasta häntä kohtaan on luettavissa:
http://uloennuste.wordpress.com/2010/04/24/to-whom-it-may-concern/
http://uloennuste.wordpress.com/2010/04/24/to-whom-it-may-concern/
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Paluu Ithakaan
Kreikan valtion lainojen tuotto seuraavan kahden vuoden ajaksi nousi eilen yli 10.2 prosentin vuosikoron, 10 vuoden lainojenkin vuosikorko oli yli 8.8 prosentin. Oli selvä, että matkaeväänsä syöneen Odysseuksen (ks. blogijuttuani 19.3.10) oli turvauduttava muukalaisten, euromaiden ja Kansainvälisen valuuttarahaston, apuun päästäkseen kotiin, koska Kreikan talous ei tule kasvamaan tänä vuonna vaan todennäköisimmin supistuu viime vuoden tapaan.
Kuinka pitkälle Suomen valtiontalouden nykykriisi on verrattavissa Kreikan kriisiin? Vain siihen asti kuin tilanteemme on kotikutoista, itseaiheutettua kustannuskriisiä tasa-arvotupojen kautta, jota jo kyllä kuvasin Mätäkuun markkinat –kirjassakin.
Syyskesällä olemme kaikki viisaampia tässä suhteessa.
Kuinka pitkälle Suomen valtiontalouden nykykriisi on verrattavissa Kreikan kriisiin? Vain siihen asti kuin tilanteemme on kotikutoista, itseaiheutettua kustannuskriisiä tasa-arvotupojen kautta, jota jo kyllä kuvasin Mätäkuun markkinat –kirjassakin.
Syyskesällä olemme kaikki viisaampia tässä suhteessa.
perjantai 9. huhtikuuta 2010
Valtion velkaantumisvauhti
Valtiokonttorin mukaan valtion bruttovelka kasvoi maaliskuussa 2.8 mrd euroa ja likvidikassa pieneni 0.2 mrd eurolla, joten valtion nettovelkaantuminen oli vallan 3 mrd euroa/kk. Iso luku! Kun sen kertoo 12:lla, saa yhden ennusteen velkaantumivauhdille vuodessa.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Kannattaako Kreikan erota eurosta?
Kreikalle lankeaa uusittaviksi tänä vuonna 50 miljardin euron lainat. Lisälainaa pitäisi saada 30 miljardia euroa suunnitellun tämänvuotisen budjettivajeen rahoittamiseksi. Kreikan BKT oli viime vuonna noin 240 miljardia euroa, Suomen 171 miljardia.
Jos julkisen velan reaalikorko on alhaisempi kuin kansantalouden reaalikasvu BKT:n trendillä, julkinen velka suhteessa BKT:hen pysyy vakaana, vaikka julkisen sektorin tulojen ja menojen erotus ilman velan korkoja eli nk. ensisijainen budjettierotus (primary deficit) olisi lievästi negatiivinen. Sama taloustieteen perusopinnoista tuttu aritmetiikka pätee maan ulkomaisen velan kurissa pysymiseen; ks. Taloustiede tänään, ss. 224-225.
Jos reaalikorko on reaalikasvua korkeampi, pienikin ensisijainen budjettivaje (tai vaihtotaseen vaje) kasvattaa lopulta julkista (ulkomaista) velkaa BKT:tä nopeammin eli velkaantuminen on räjähtävällä, kestämättömällä uralla, jollaiseksi valtiovarainministeriö OLETTAA Suomen tulevaisuuden vuoteen 2060 asti.
Kreikan lainojen nykyisellä noin 6 prosentin korkotasolla ja euroalueen inflaatiotavoite huomioiden reaalikorko olisi keskimäärin neljä prosenttia, jos Kreikka saisi uusittua lainakantansa 5-10 vuoden pituisin lainoin. Kreikan keskikasvu 10-vuotiskautena 1999 - 2008 oli suunnilleen juuri neljä prosenttia vuodessa. Se oli tosin osaksi Kreikan eurojärjestelmään hyväksymisen ansiota. Menneen vuosikymmenen valossa Kreikalla olisi siten kyky pidemmällä aikavälillä pitää velka hallinnassa suhteessa BKT:hen.
Kun mannaa satoi eli kun Kreikka pääsi nauttimaan euroalueen (Saksan) alhaisista koroista, kreikkalaisten poliitikkojen oli vain mahdotonta ratkaista ikuista ongelmaansa kasvattaa hyvinäkin vuosina budjettialijäämiä, jotka muuttuivat ammottaviksi vuoden 2008 lopussa kun kansainvälinen rahoituskriisi puhkesi yleiseksi talouskriisiksi.
Minne manna satoi? Ifo-instituutti on julkaissut muistion Kreikan talouden tilasta käyttäen lähinnä OECD:n tilastoja. Sen mukaan vuosina 1999-2008 Kreikassa (i) valtion työntekijöiden palkkataso nousi kokonaista 62 prosenttia enemmän kuin keskimäärin euroalueella vastaavana ajanjaksona, (ii) tulonsiirrot kasvoivat 74 prosenttia nopeammin kuin koko kansantalous, (iii) säästämisaste aleni euromaiden alhaisimmalle tasolle ja (iv) keskituloisen työntekijän eläke vuoden 2006 etujen mukaan tulisi olemaan 111 prosenttia aktiivityöajan nettoansioista maksettuaan vain 15 vuotta eläkemaksuja (Saksassa 61 prosenttia 35 vuoden jälkeen).
Kolme tai neljä vuotta kestävä julkisten palkkojen, tulonsiirtojen ja eläkkeiden jäädytys ei siten pitäisi olla kummoinenkaan tehtävä Suomen vuosien 1992 – 1997 perspektiivistä. Mutta kreikkalaispopulistit saavat arvovaltaisia neuvoja.
Presidentti Reaganin neuvonantajana toiminut ja nykyistä Obamaakin konsultoiva Harvardin professori Martin Feldstein piti Bloombergin uutisen mukaan fantasiana sitä, että Kreikka kykenisi supistamaan budjettivajeensa viime vuoden yli 12 prosentista kolmeen prosenttiin BKT:sta vuoteen 2012 mennessä, ja todellisena vaihtoehtona joko lainojen hoitamatta jättämistä tai eurosta irtaantumista ja devalvointia tai molempia.
Kuinka suuri deflaatio Kreikassa syntyisi, jos se siirtyisi ”uusdrakmaan” ja devalvoisi ja aloittaisi vyönkiristyksen? Kreikan valtion lainathan jäisivät euromääräisiksi, jos lainanantajien joukossa olisi yksikin ulkomainen sijoittaja. Samoin Kreikan pankeilla ja suuryrityksillä on euro- tai muun ulkomaanrahamääräisiä lainoja, koska koko Kreikan lainanotto ulkomailta eli vaihtotaseen vaje on samaa suuruusluokkaa kuin valtion budjettivaje. Vain kotitalouksien asunto- ja kulutusluotot saattaisivat olla muutettavissa uusdrakmoiksi. Kaikkiaan siis devalvoinnin takia euromääräisten lainojen arvo uusdrakmoissa nousisi aivan kuin Suomessa 1992-1993. Kreikan pankit tuskin pysyisivät pystyssä ilman tukia.
Kreikan talouden olisi devalvoinnin jälkeen kasvettava todella nopeasti, muutaman vuoden ehkä 6-7 prosentin luokkaa, kyetäkseen hoitamaan lainansa, koska sen valtion lainojen reaalikorko ei suinkaan laskisi vaan nousisi suhteessa euromaihin kunnes Kreikka olisi saanut valtion velkansa selvästi alenemaan BKT:hen verrattuna. Devalvoinnin jälkeen Kreikalta vaadittaisiin paljon suurempaa fantasiaa, vyön kiristystä, kuin pysymällä eurossa.
Nyt on puheiden ja finanssimarkkinoiden vastaisten sympatioiden keräämisen aika, mihin kuuluu asiantilan syyseuraussuhteiden tahallinen vääristely: Kreikan poliitikothan kritikoivat sitä, että sen valtion lainojen suursijoittajille vakuutusta myyneet instituutiot ovat tähän mennessä tehneet voittoa! – Aivan kuin Mätäkuun markkinat kuvaa suomalaista yhteiskunnallisesti tiedostavaa poliittisen talouden toimituskulttuuria.
- Vakuutuskorvauksethan lankevat maksettaviksi vasta, kun Kreikka jättää lainansa hoitamatta.
Rahoitusteorian reaalioption logiikka pätee politiikan markkinoilla toimijoihin: kannattaa aina viivyttää viimeiseen saakka ennen kuin on pakko tehdä kipeät päätökset, josko onni kääntyisi; tai silloin kun onnea on, kuten suomalaisilla poliitikoilla oli vuosituhannen vaihteessa Soneran kanssa, odotetaan ahneudessa ohi onnenhetken, josko onni olisi tulevaisuudessa vielä parempi, kunnes mannan kansalle jakamisen asemasta joudutaankin pakon sanelemina keräämään kansalta markat!
Jos julkisen velan reaalikorko on alhaisempi kuin kansantalouden reaalikasvu BKT:n trendillä, julkinen velka suhteessa BKT:hen pysyy vakaana, vaikka julkisen sektorin tulojen ja menojen erotus ilman velan korkoja eli nk. ensisijainen budjettierotus (primary deficit) olisi lievästi negatiivinen. Sama taloustieteen perusopinnoista tuttu aritmetiikka pätee maan ulkomaisen velan kurissa pysymiseen; ks. Taloustiede tänään, ss. 224-225.
Jos reaalikorko on reaalikasvua korkeampi, pienikin ensisijainen budjettivaje (tai vaihtotaseen vaje) kasvattaa lopulta julkista (ulkomaista) velkaa BKT:tä nopeammin eli velkaantuminen on räjähtävällä, kestämättömällä uralla, jollaiseksi valtiovarainministeriö OLETTAA Suomen tulevaisuuden vuoteen 2060 asti.
Kreikan lainojen nykyisellä noin 6 prosentin korkotasolla ja euroalueen inflaatiotavoite huomioiden reaalikorko olisi keskimäärin neljä prosenttia, jos Kreikka saisi uusittua lainakantansa 5-10 vuoden pituisin lainoin. Kreikan keskikasvu 10-vuotiskautena 1999 - 2008 oli suunnilleen juuri neljä prosenttia vuodessa. Se oli tosin osaksi Kreikan eurojärjestelmään hyväksymisen ansiota. Menneen vuosikymmenen valossa Kreikalla olisi siten kyky pidemmällä aikavälillä pitää velka hallinnassa suhteessa BKT:hen.
Kun mannaa satoi eli kun Kreikka pääsi nauttimaan euroalueen (Saksan) alhaisista koroista, kreikkalaisten poliitikkojen oli vain mahdotonta ratkaista ikuista ongelmaansa kasvattaa hyvinäkin vuosina budjettialijäämiä, jotka muuttuivat ammottaviksi vuoden 2008 lopussa kun kansainvälinen rahoituskriisi puhkesi yleiseksi talouskriisiksi.
Minne manna satoi? Ifo-instituutti on julkaissut muistion Kreikan talouden tilasta käyttäen lähinnä OECD:n tilastoja. Sen mukaan vuosina 1999-2008 Kreikassa (i) valtion työntekijöiden palkkataso nousi kokonaista 62 prosenttia enemmän kuin keskimäärin euroalueella vastaavana ajanjaksona, (ii) tulonsiirrot kasvoivat 74 prosenttia nopeammin kuin koko kansantalous, (iii) säästämisaste aleni euromaiden alhaisimmalle tasolle ja (iv) keskituloisen työntekijän eläke vuoden 2006 etujen mukaan tulisi olemaan 111 prosenttia aktiivityöajan nettoansioista maksettuaan vain 15 vuotta eläkemaksuja (Saksassa 61 prosenttia 35 vuoden jälkeen).
Kolme tai neljä vuotta kestävä julkisten palkkojen, tulonsiirtojen ja eläkkeiden jäädytys ei siten pitäisi olla kummoinenkaan tehtävä Suomen vuosien 1992 – 1997 perspektiivistä. Mutta kreikkalaispopulistit saavat arvovaltaisia neuvoja.
Presidentti Reaganin neuvonantajana toiminut ja nykyistä Obamaakin konsultoiva Harvardin professori Martin Feldstein piti Bloombergin uutisen mukaan fantasiana sitä, että Kreikka kykenisi supistamaan budjettivajeensa viime vuoden yli 12 prosentista kolmeen prosenttiin BKT:sta vuoteen 2012 mennessä, ja todellisena vaihtoehtona joko lainojen hoitamatta jättämistä tai eurosta irtaantumista ja devalvointia tai molempia.
Kuinka suuri deflaatio Kreikassa syntyisi, jos se siirtyisi ”uusdrakmaan” ja devalvoisi ja aloittaisi vyönkiristyksen? Kreikan valtion lainathan jäisivät euromääräisiksi, jos lainanantajien joukossa olisi yksikin ulkomainen sijoittaja. Samoin Kreikan pankeilla ja suuryrityksillä on euro- tai muun ulkomaanrahamääräisiä lainoja, koska koko Kreikan lainanotto ulkomailta eli vaihtotaseen vaje on samaa suuruusluokkaa kuin valtion budjettivaje. Vain kotitalouksien asunto- ja kulutusluotot saattaisivat olla muutettavissa uusdrakmoiksi. Kaikkiaan siis devalvoinnin takia euromääräisten lainojen arvo uusdrakmoissa nousisi aivan kuin Suomessa 1992-1993. Kreikan pankit tuskin pysyisivät pystyssä ilman tukia.
Kreikan talouden olisi devalvoinnin jälkeen kasvettava todella nopeasti, muutaman vuoden ehkä 6-7 prosentin luokkaa, kyetäkseen hoitamaan lainansa, koska sen valtion lainojen reaalikorko ei suinkaan laskisi vaan nousisi suhteessa euromaihin kunnes Kreikka olisi saanut valtion velkansa selvästi alenemaan BKT:hen verrattuna. Devalvoinnin jälkeen Kreikalta vaadittaisiin paljon suurempaa fantasiaa, vyön kiristystä, kuin pysymällä eurossa.
Nyt on puheiden ja finanssimarkkinoiden vastaisten sympatioiden keräämisen aika, mihin kuuluu asiantilan syyseuraussuhteiden tahallinen vääristely: Kreikan poliitikothan kritikoivat sitä, että sen valtion lainojen suursijoittajille vakuutusta myyneet instituutiot ovat tähän mennessä tehneet voittoa! – Aivan kuin Mätäkuun markkinat kuvaa suomalaista yhteiskunnallisesti tiedostavaa poliittisen talouden toimituskulttuuria.
- Vakuutuskorvauksethan lankevat maksettaviksi vasta, kun Kreikka jättää lainansa hoitamatta.
Rahoitusteorian reaalioption logiikka pätee politiikan markkinoilla toimijoihin: kannattaa aina viivyttää viimeiseen saakka ennen kuin on pakko tehdä kipeät päätökset, josko onni kääntyisi; tai silloin kun onnea on, kuten suomalaisilla poliitikoilla oli vuosituhannen vaihteessa Soneran kanssa, odotetaan ahneudessa ohi onnenhetken, josko onni olisi tulevaisuudessa vielä parempi, kunnes mannan kansalle jakamisen asemasta joudutaankin pakon sanelemina keräämään kansalta markat!
tiistai 9. maaliskuuta 2010
Valtio ei velkaantunut helmikuussa
Valtiokonttorin web-sivulta käy ilmi, että valtion velka ja likvidikassa olivat 28.2.2010 suunnilleen samalla tasolla kuin tammikuun lopussa eli sen nettovelanotto oli nolla. Tästä voi jokainen tehdä johtopäätöksensä: ekonomisti tarvitsee kolme havaintoa piirtääkseen trendin, journalisti kaksi, mutta sosiologi yleistää jo yhdestä.
Ministeri Katainen ex cathedra
”Julkiseen talouteen on syntynyt pysyvä 10 miljardin euron vaje, koska finanssikriisin johdosta BKT:n kasvuvauhti on pudonnut pysyvästi”, ilmoitti valtiovarainministeri Jyrki Katainen esitelmässään "Taloudellinen tilanne ja julkisen talouden haasteet" Taloustieteellisessä Yhdistyksessä 8.3.2010.
Tilaisuus oli ex cathedra: virka-asemansa takia puhuja esiintyy erehtymättömänä ja ilmoittaa perustelematta uskon asioista ja niihin liittyvistä opetuksista. Ministeri Katainen jopa iloitsi siitä, että näistä kysymyksistä vallitsee laaja yhteisymmärrys ja että hän ei ole nähnyt kyseenalaistettavan julkisen talouden kestävyysongelmaa.
Ministeri ja hänen taustajoukkonsa eivät selvästikään lue blogiani. Kirjoitukset 2.2.10, 21.2.10, 22.2.10 ja 23.2.10 edustavat vain jäävuoren huippua kritiikistä, jota perustellusti voi esittää valtiovarainministeriön (VM) julkisen talouden kestävyysvajearviosta. VM sotkee laskelmissaan seuraavan 50 vuoden aikana yksityisen ja julkisen työeläkejärjestelmän, kuntien ja valtion tulot ja menot siten, että yläsavolainen mykyrokkakin on jäsentyneempi kokonaisuus.
Tilaisuus oli ex cathedra: virka-asemansa takia puhuja esiintyy erehtymättömänä ja ilmoittaa perustelematta uskon asioista ja niihin liittyvistä opetuksista. Ministeri Katainen jopa iloitsi siitä, että näistä kysymyksistä vallitsee laaja yhteisymmärrys ja että hän ei ole nähnyt kyseenalaistettavan julkisen talouden kestävyysongelmaa.
Ministeri ja hänen taustajoukkonsa eivät selvästikään lue blogiani. Kirjoitukset 2.2.10, 21.2.10, 22.2.10 ja 23.2.10 edustavat vain jäävuoren huippua kritiikistä, jota perustellusti voi esittää valtiovarainministeriön (VM) julkisen talouden kestävyysvajearviosta. VM sotkee laskelmissaan seuraavan 50 vuoden aikana yksityisen ja julkisen työeläkejärjestelmän, kuntien ja valtion tulot ja menot siten, että yläsavolainen mykyrokkakin on jäsentyneempi kokonaisuus.
torstai 4. maaliskuuta 2010
Kova kovaa vastaan
Helsingin Sanomien (HS) pääkirjoituksen 2.3.2010 otsikko ”AKT:n lakonuhkat eivät saa sympatiaa” oli näyttävästi Auto- ja kuljetusalan työntekijäjärjestön AKT:n vastainen. Varsinainen teksti sisälsi vain pahoittelua, ”AKT:n lakkoherkkyys on harmillista”, ja toivoi ”AKT:ltä kohtuullisuutta vaatimuksissaan ja vastuullisuutta yhteiskunnalle tärkeiden toimintojen ylläpitämiseksi"; harvoin yhteiskunnalle mitättömien toimintojen edustajat ovatkaan lakossa, poikkeuksena Korkeakoulujen henkilöstöliitto KHL 1980-luvun puolivälissä.
HS muistutti kuitenkin: ”Lähes jokaisen avainalan lakon yhteydessä Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) vaatii työntekijöiden lakko-oikeuksien tiukentamista”. Yksi tiukennuksen tarve olisi kieltää ammattiliitoilta tukilakkoilu ja yleislakot: todellisen poliittisen lakon järjestämisessä ei tarvita ammattiliittoja. USA kielsi ne jo vuonna 1947 poistaessaan Roosevelt’in New Deal’in luomia tehottomuuksia.
Tehokkain keino välttää AKT:n kaltaiset lakot olisi muuttaa lainsäädäntöä siten, että lakon voi aloittaa, vain jos jäsenäänestyksen määräenemmistö kannattaa sitä, esimerkiksi 60 prosenttia tai 2/3. Silloin työntekijätkin todennäköisesti olisivat paremmin selvillä siitä, miksi ovat lakossa: ay-toimitsijoiden suuren egon vai todellisten taloudellisten syiden vuoksi.
Samaa pahoittelee HS:n Merkintöjä-palstalla Antti Blåfield tänään 4.3.2010 korostettuaan kuitenkin työnantajien murtaneen sopimusyhteiskunnan: ”Kyse ei ole enää vain ihmisten oikeuksien puolustamisesta, vaan jäsenet pakotetaan väliajoin lakonuhkaan tai lakkoon, jotta saadaan nolla pilkku jotain enemmän kuin naapuriliiton työntekijät. Aggressiivisimmat liittojohtajat toimivat yleensä suojassa olevilla aloilla, joilla peruskysyntä on taattu”.
Kilpailun edellysten parantaminen satamatoiminnoissa ja huolinta-alalla toimivien yritysten välillä olisikin todellinen keino murtaa AKT:n vastakartelli työntekijäpuolella; kilpailulainsäädäntömme ja -virastomme on hampaaton. Kun olin ensimmäistä vuotta Englannissa 1977-1978, ahtaajien palkka oli Cardiffissa selvästi korkeampi kuin suomalaisen tai englantilaisen yliopiston professorin vuosipalkka; ollessani siellä viimeksi pidempään 1992 ahtaajan ansiot Cardiffissa vastasivat suomalaisen yliopiston assistentin palkkaa – ja ahtaajat olivat yksityisyrittäjiä, mutta tyytyväisiä sekä tuloihinsa että työoloihinsa.
Puheenjohtaja Kataisen tasa-arvotupovaalivoitot eivät riitä kuromaan luokanopettajien ansioita ahtaajien ansioiden tasolle hänen elinaikanaan; edelliset aloittavat alle 30000 eurosta viiden vuoden yliopistotutkinnon jälkeen, kun ahtaajien vuosiansiot ovat 47000 euroa lehtitietojen mukaan.
Blåfield muisti kuitenkin korostaa: ”Mutta vielä Timo Räty ja pojat ovat sankarpoikia”. Myös matkalaukkusumassa Blåfield puolusti ylihintaisen ammattitaidottoman työn etuja 14.1.2010 ”Vastuuta palvelusta ei voi ulkoistaa” (HS 14.1.2010); sympatiaa ei löytynyt työnantajalle eikä palvelun ulkoistajalle Finnairille. Olen ulkoistanut pukujen tekemisen Haloselle/Carlssonille: Blåfieldin logiikalla olen vastuussa siellä myynnissä olevista puvuista.
Saman mielipidepalstan ”Vastakkaisasettelu on täällä taas” –kirjoituksessa Juha Akkanen tuki samoin selkeästi AKT:tä: ”puheenjohtaja Timo Räty on sellainen, jonka kanssa ei kannata turhaan haastaa riitaa. Suomen kansantalouden orastava kasvu on sivuseikka, kun Räty hiiltyy” (HS 26.2.2010). Myös Akkanen muisti korostaa työmarkkinatilanteesta: ”Jos pitäisi ratkaista riitelyn aloittaja, niin kyllä se on työnantaja”.
Vain viisi vuotta sitten "Kova kovaa vastaan" otsikoidussa toimittaja Aaltosen kirjoituksen (HS 21.11.2004) houkutusjohdannossa luki: "AKT on ennenkin sulkenut satamat, kun autoliikenteen lakko ei ole tehonnut. Se on kova ase, joka halvaannuttaa Suomen nopeasti. Tällä kerralla työnantajat ovat ottaneet käyttöön samat keinot".
En ymmärtänyt silloin lainkaan viimeisen lauseen tosiapohjaa eikä kirjoituskaan selostanut sitä, mitä työnantajien ”kova kovaa vastaan” –keinot olisivat olleet, vaikka sanoikin Autoliikenteen työnantajaliiton olleen altavastaajana silloisessa propagandasodassa. Lakkoa vastaava työnantajan toimenpide on työsulku, mutta työnantaja ei pannut niitä silloin toimeen eikä myöskään uhannut työsuluilla.
HS kirjoittaa tietysti siten, kuin lukijat haluavat sen kirjoittavan HS:n teettämien mielipidetiedustelujen mukaan; sillä tavoin HS maksimoi levikkinsä. Lukijat siis ratkaisevat HS:n työmarkkinakirjoittelun pitkän linjan.
HS muistutti kuitenkin: ”Lähes jokaisen avainalan lakon yhteydessä Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) vaatii työntekijöiden lakko-oikeuksien tiukentamista”. Yksi tiukennuksen tarve olisi kieltää ammattiliitoilta tukilakkoilu ja yleislakot: todellisen poliittisen lakon järjestämisessä ei tarvita ammattiliittoja. USA kielsi ne jo vuonna 1947 poistaessaan Roosevelt’in New Deal’in luomia tehottomuuksia.
Tehokkain keino välttää AKT:n kaltaiset lakot olisi muuttaa lainsäädäntöä siten, että lakon voi aloittaa, vain jos jäsenäänestyksen määräenemmistö kannattaa sitä, esimerkiksi 60 prosenttia tai 2/3. Silloin työntekijätkin todennäköisesti olisivat paremmin selvillä siitä, miksi ovat lakossa: ay-toimitsijoiden suuren egon vai todellisten taloudellisten syiden vuoksi.
Samaa pahoittelee HS:n Merkintöjä-palstalla Antti Blåfield tänään 4.3.2010 korostettuaan kuitenkin työnantajien murtaneen sopimusyhteiskunnan: ”Kyse ei ole enää vain ihmisten oikeuksien puolustamisesta, vaan jäsenet pakotetaan väliajoin lakonuhkaan tai lakkoon, jotta saadaan nolla pilkku jotain enemmän kuin naapuriliiton työntekijät. Aggressiivisimmat liittojohtajat toimivat yleensä suojassa olevilla aloilla, joilla peruskysyntä on taattu”.
Kilpailun edellysten parantaminen satamatoiminnoissa ja huolinta-alalla toimivien yritysten välillä olisikin todellinen keino murtaa AKT:n vastakartelli työntekijäpuolella; kilpailulainsäädäntömme ja -virastomme on hampaaton. Kun olin ensimmäistä vuotta Englannissa 1977-1978, ahtaajien palkka oli Cardiffissa selvästi korkeampi kuin suomalaisen tai englantilaisen yliopiston professorin vuosipalkka; ollessani siellä viimeksi pidempään 1992 ahtaajan ansiot Cardiffissa vastasivat suomalaisen yliopiston assistentin palkkaa – ja ahtaajat olivat yksityisyrittäjiä, mutta tyytyväisiä sekä tuloihinsa että työoloihinsa.
Puheenjohtaja Kataisen tasa-arvotupovaalivoitot eivät riitä kuromaan luokanopettajien ansioita ahtaajien ansioiden tasolle hänen elinaikanaan; edelliset aloittavat alle 30000 eurosta viiden vuoden yliopistotutkinnon jälkeen, kun ahtaajien vuosiansiot ovat 47000 euroa lehtitietojen mukaan.
Blåfield muisti kuitenkin korostaa: ”Mutta vielä Timo Räty ja pojat ovat sankarpoikia”. Myös matkalaukkusumassa Blåfield puolusti ylihintaisen ammattitaidottoman työn etuja 14.1.2010 ”Vastuuta palvelusta ei voi ulkoistaa” (HS 14.1.2010); sympatiaa ei löytynyt työnantajalle eikä palvelun ulkoistajalle Finnairille. Olen ulkoistanut pukujen tekemisen Haloselle/Carlssonille: Blåfieldin logiikalla olen vastuussa siellä myynnissä olevista puvuista.
Saman mielipidepalstan ”Vastakkaisasettelu on täällä taas” –kirjoituksessa Juha Akkanen tuki samoin selkeästi AKT:tä: ”puheenjohtaja Timo Räty on sellainen, jonka kanssa ei kannata turhaan haastaa riitaa. Suomen kansantalouden orastava kasvu on sivuseikka, kun Räty hiiltyy” (HS 26.2.2010). Myös Akkanen muisti korostaa työmarkkinatilanteesta: ”Jos pitäisi ratkaista riitelyn aloittaja, niin kyllä se on työnantaja”.
Vain viisi vuotta sitten "Kova kovaa vastaan" otsikoidussa toimittaja Aaltosen kirjoituksen (HS 21.11.2004) houkutusjohdannossa luki: "AKT on ennenkin sulkenut satamat, kun autoliikenteen lakko ei ole tehonnut. Se on kova ase, joka halvaannuttaa Suomen nopeasti. Tällä kerralla työnantajat ovat ottaneet käyttöön samat keinot".
En ymmärtänyt silloin lainkaan viimeisen lauseen tosiapohjaa eikä kirjoituskaan selostanut sitä, mitä työnantajien ”kova kovaa vastaan” –keinot olisivat olleet, vaikka sanoikin Autoliikenteen työnantajaliiton olleen altavastaajana silloisessa propagandasodassa. Lakkoa vastaava työnantajan toimenpide on työsulku, mutta työnantaja ei pannut niitä silloin toimeen eikä myöskään uhannut työsuluilla.
HS kirjoittaa tietysti siten, kuin lukijat haluavat sen kirjoittavan HS:n teettämien mielipidetiedustelujen mukaan; sillä tavoin HS maksimoi levikkinsä. Lukijat siis ratkaisevat HS:n työmarkkinakirjoittelun pitkän linjan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)