Pimeä professoriviisaus

”Kaiken maailman dosentit” ovat puhuttaneet insinööripääministerimme ohella ensisijassa sisäpiiriläisiä eli yliopistojen henkilökuntaa, joka tietysti on koonnut kaikki käytettävissä olevat keinot vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja poliitikkoihin yliopistojen budjettivarojen säilyttämiseksi: koskaan ennen ei tiede eikä koulutus ole olleet talouskasvua - ja jopa noususuhdannetta - niin voimakkaasti edistäviä keinoja kuin kuluneen syksyn painostuspuheissa ja -kirjoituksissa; valtion budjetin toisella momentilla työministeriö on kurssittanut ja kouluttanut työttömiä huippuvauhtia jo runsaan kahden vuosikymmenen ajan, mikä osaltaan estää kustannussopeutusta pitkittäen jättityöttömyyttämme; julkiselta sektorilta löytyy harvoin virkamiestä tai poliitikkoa, joka pitää oman sektorinsa toimintaa valtakunnan voimavarojen tuhlauksena (maatilahallituksen lopetus tulee ainoana mieleen).

Samalla tavoin menneen syksyn aikana painostivat yleistä mielipidettä kehitysyhteistyötyöntekijät omien työpaikkojensa ”tarpeellisuuden” puolesta; siihen aikaan kun kävin kansainvälisissä konferensseissa, niissä oli usein esiintyjiä, jotka esitelmissään propagoivat kansainvälisen kehitysyhteistyöjärjestöjen autuaallisesta voimasta saattaa alikehittyneet maat talouskasvun uralle; yhtä säännöllisesti yleisön joukosta tuli asiantunteva kysymys, miksi maailmassa on kehitysmaita, joiden valtion budjettituloista jopa 70 prosenttia tulee kansainvälisiltä järjestöiltä, mutta samanaikaisesti kaikesta tästä vuosikymmenien kestoisesta kehittämisestä huolimatta pääomien virtaussuunta on edelleenkin kehitysmaista kehittyneisiin maihin; ja miksi kehitysmaat käyttävät henkiset resurssinsa kehitysyhteistyöjärjestöjen miellyttämiseen, mutta eivät kehitä verojärjestelmäänsä ja lainsäädäntöään omaa yritystoimintaansa ja investointeja suosiviksi siten, että valtiot voisivat rakentaa budjettinsa omien verotulojensa varaan; suurlähettiläs Matti Kääriäinen julkaisi asiavyyhdestä kirjan Kehitysavun kirous (Into 2014), joka minulta on vielä lukematta.

Nämä kaksi esimerkkiä tavoittelevat samanlaista omanvoitonpyyntiä (rent seeking), kuin olen useasti aikaisemmin kirjoittanut ammattiyhdistysliikkeestä tai työnantajajärjestöistä.

Vuoden lopulla on tapana kerrata vuoden yllättävimpiä tapahtumia ja jakaa palkintoja. Kirjassaan Demokratian itsepuolustus (WSOY 1934) Urho Kekkonen käytti luonnehdintaa "pimeä professoriviisaus", jonka ehdottomasti ansaitsee professori Pertti Haaparanta lausunnostaan, jonka Suomen Kuvalehden toimittaja otti vakavasti.