”Politiikka on
vallan hankkimista ja käyttämistä”, luonnehti Indira Gandhi. “Sdp:n kymmenen
laihaa vuotta” on Unto Hämäläisen kolumnin otsikko ystävänpäivänä (HS 14.2.2016).
Sdp:n ”pitkään tappiokierteeseen on monia syitä”, joista nimeää yhden: ”Sdp –
ja koko vasemmisto – on koko ajan ollut kummallisen kädetön Timo Soinin ja
perussuomalaisten edessä”.
Ihmettelyssä on
tulkitsemista kuin tasavallan presidentin puheissa ja lausunnoissa, koska 2011
vaalivoiton jälkeen Soini kuvasi puolueensa olevan ”työväenpuolue ilman
sosialismia”.
Vuoden 2007
vaalien alla viisi muuta puoluetta peesasi sosialidemokraatteja, kokoomus
kaikkein selvimmin, kuten tiivistin Aamulehden haastattelussa 31.12.2006. Soini
onnistui vaaleissa tekemään puolueestaan vielä seitsemännen. Miksi hänelle
löytyi tilaa?
Valta oli siis sosialidemokraateilla.
Se, miksi Sdp hävisi 2007 eduskuntavaalit, johtui uskottavimmin siitä, miten se
käytti valtaansa edellisen 12 vuoden aikana: puolueella oli pääministerin
salkku kahdeksan vuotta ja sen jälkeen 1. valtiovarainministeri; 2.
valtiovarainministeri oli Sdp:stä tai vasemmistoliitosta kahdeksan vuotta kuten
myös kauppa- ja teollisuusministeriö; työministeri oli Sdp:stä koko 12-vuotisjakson.
Sdp hankki vallan 1995 vaaleissa lupaamalla puolittaa työttömyyden vaalikaudessa. Sitä se ei uskaltanut tehdä
kahdessa eikä edes kolmessakaan, mutta kenkkäsi Soneran Telialle ja Enson
Storalle.
Vuoden 2007
eduskuntavaalit olivat selkeästi myös pääministerivaalit: Vanhanen, Heinäluoma
vai Katainen, joista Katainen istuvan hallituksen ulkopuolisena oli
takaa-ajaja; Soini ja perussuomalaiset olivat ulkopuolisia. Kärkikaksikosta valtiovarainministeri
Heinäluoma jäikin kolmanneksi, vaikka tasavalta oli vankassa nousukiidossa; Heinäluoma
selvästi tyrkytti itseään pääministeriksi kolmikosta eniten; hän halusi aina
sanoa viimeisen sanan joka asiasta.
Mutta
suomalaisethan ovat pohtijakansaa, jotka analysoivat nykytilaa ja viisailevat uutta. Eivät he halua valmista, vanhaa keittokirjaratkaisua.
Pitäisi siis analysoida sitä, minkälaisin keinoin Sdp oli hankkimassa pääministerivaltaa
2007. Sdp ei havainnut tasavallassa mitään ongelmia, kunhan pääministerivalta
vain olisi heillä.
Euro sokaisi. Se devalvoitui
2000-luvun alussa samalle tasolle kuin markka oli tosiasiallisesti loppukesästä
1993 kahden devalvaation (kellutuksen) jälkeen. Sdp, sosialidemokraattiset
virkamiehet ja painostusjärjestöt kuvittelivat, että vuosituhannen alun korkeasuhdanne syksyyn 2008 kuvasi normaalia pitkän aikavälin olotilaa ja että mitään institutionaalisia
uudistuksia ei tarvita investointien houkuttelemiseksi Suomeen, ei kotimaisten
eikä ulkomaisten yritysten toimesta; korostettiin vain työmarkkinaratkaisujen maltillisuutta.
Näillä eväillä Sdp pääsi 2011 vaalien jälkeen jälleen valtiovarainministeriön
valtiaaksi.
Mutta ongelmia
oli ja on. Itse asiassa ne ovat täysin samat kuin euroon, talous- ja
rahaliittoon EMU:un liityttäessä. Kirjoitin asiasta, ”Euroalueella
lyhytnäköinen työllisyyspolitiikka ei toimi” (HS talous, vieraskynä 31.11.1998),
ja annoin lausuntoja, ”Suomen talouden taikatemppu on ollut devalvoitunut euro”
(Kauppalehti 31.8.2001).
Vallassaolijoille
on luontaista, että he eivät havaitse luomiaan ongelmia; ks. esimerkiksi Työpaikkojen
tarjontaa ei tarvitse ymmärtää ja Sopeutusten
jaksotus on kallein vaihtoehto
Mutta tähän mennessä hallituksen
ulkopuolellakaan Sdp ei ole kyennyt havaitsemaan taloutemme kotoisia ongelmia,
jolloin niiden ratkaisuvaihtoehtojaan ei ole tarvinnut pohtia.
Albert Einstein, painovoima-aaltojen
olemassaolon ennustaja, neuvoi: ”Emme voi ratkaista ongelmiamme samalla
ajattelulla, jota käytimme, kun loimme ne”.