Nykyiset eläke-edut vastaavat vain 14 prosentin työeläkemaksua!

Pro Eläke r.y.:n seminaari, Helsingin yliopisto, Porthania, 27.4.2009 klo 10-12


Esitelmäni ”Eläkemaksut sekä rahastointi meillä ja muualla” tiivistelmä:


Suomen työeläkerahastot olivat EMU-maiden toiseksi suurimmat Hollannin jälkeen suhteessa BKT:hen vuoden 2005 lopussa, kun tarkastelussa on pakollinen joko lakeihin tai työnantajien ja työntekijöiden keskinäisiin alakohtaisiin sopimuksiin perustuvat eläkkeet. Suomen eläkerahastot kasvoivat nopeimmin Euroopassa vuosina 1990-2005, siitäkin huolimatta että lamavuosina 1991-1996 yksityisen sektorin rahastoja ei kyetty kasvattamaan eläkemaksujen ylijäämistä.


Sekä työuran että eläkeaikaisten eläke-etujen riippuvuus yleisen ansiotason reaalisesta kehityksestä on Suomessa EU-maiden heikoimmasta päästä, työuran aikana 80 prosenttisesti ja eläkeaikana 20 prosenttisesti. Eläkkeelle siirryttäessä suomalaisten eläkkeiden nettokorvaavuusaste – eläke verojen ja sosiaaliturvamaksujen jälkeen prosentteina vastaavasta palkasta – on eurooppalaista keskitasoa.


Suomen vanhushuoltosuhteen kehitys on seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa Euroopan epäedullisin, mutta jo vuosisadan puolivälissä tavanomaista eurooppalaista tasoa. Tämän vuoksi eläkerahastoja pyritään kartuttamaan lähes kaikkialla Euroopassa, poikkeuksena Saksa.


Suomen eläkemaksuprosentti, kun kansaneläkevakuutusmaksu on mukana, oli vuonna 2004 Euroopan korkeimpia. Rahastointi tuottaa tehokkuusetua, jos rahastovarojen reaalituotto ylittää työn tuottavuuden kasvun, mutta tehokkuustappiota, jos rahastojen reaalikorko jää sen alle.


Tarkasteltaessa kysymystä, mikä olisi Suomen nykyisessä työeläkejärjestelmässä oikea eläkemaksun taso, luonnollinen kiinnekohta on täysin rahastoiva, etuusperusteinen järjestelmä. Siinä kunkin ikäluokan maksamat eläkemaksut rahastoidaan. Ne ja niille kertyneet tuotot korkoa korolle riittävät juuri ja juuri eläkemenoihin.


Toisin sanoen, eläke-etuusvirran nykyinen pääoma-arvo (nykyarvo) on yhtä suuri kuin eläkemaksujen nykyinen pääoma-arvo, kun molemmat diskontataan rahastojen pitkän aikavälin reaalikorolla.


Oikea eläkemaksun taso etuusperusteisessa jakojärjestelmässä ensi kuussa työelämään tulevan uuden työntekijäryhmän kannalta on luonnollisesti se, että heidän maksamansa eläkemaksut vastaavat täysin rahastoivaa eläkemaksua. Silloin järjestelmä on heidän kannaltaan REHTI.


Jos eläkemaksujen nykyarvo on suurempi kuin eläke-etujen nykyarvo, he maksavat lisäksi myös jonkun muun ikäryhmän eläkkeitä; päinvastaisessa tapauksessa muut ikäryhmät osallistuvat ensi kuussa työelämään tulevien eläkkeiden kustantamiseen.


Oikea reaalinen diskonttokorko on eläkerahastojen reaalinen tuottoaste, joka on saavutettavissa kansainvälisesti hyvin hajautettujen rahastojen avulla. Eläkerahastojen viime vuosien sijoitusosuuksin painotettu keskituotto eri sijoituskohteiden reaalituotoista vuoden 1900 jälkeiseltä ajanjaksolta (Dimson-Marsh-Staunton: Triumpth of the Optimists, 2009) tuottaa diskonttokoroksi noin 4.5 prosenttia vuodessa, jossa merkittävin tekijä on osakkeiden ja kiinteistöjen 6.7 prosentin reaalituotto 50 prosentin sijoitusosuudella.


Tällä diskonttokorolla nykyisiä eläke-etuja vastaava täysin rahastoiva eläkemaksu on vain noin 14 prosentia palkasta; olen olettanut yleisen ansiotason nousevan reaalisesti keskimäärin 2 prosenttia vuosittain, 40 vuoden työuran, eläkkeen olevan 60 prosenttia loppupalkasta ja eläkeajaksi 20 vuotta.


Jos myös eläke-aikana eläke seuraa 80 prosenttisesti reaalisen ansiotason kehitystä, täysin rahastoiva eläkemaksu nousee noin 16 prosenttiin palkasta. Kaikkiin prosentteihin olen lisännyt työkyvyttömyys- ja perhe-eläke-etujen sekä muiden menojen osuudeksi noin 3.5 prosenttiyksikköä.


LIIKA eläkemaksu on VERO Suomessa tehtävälle työlle. Siksi nykyjärjestelmän todellinen uhka on kyvykkäimmän nuorison hakeutuminen töihin maihin, joiden eläkejärjestelmä on rehti.


Eläkemaksua voidaan nykysuhdannetilassa alentaa työmarkkinoita kuumentamatta nopeasti ja pysyvästi 16 prosenttiin. Samalla voidaan parantaa eläkeaikaisia etuja lähemmäksi yleistä länsi-eurooppalaista tasoa sekä torjua pitkäikäisiä eläkeläisiä uhkaavaa köyhyyttä nykyjärjestelmässä.


Jouko Ylä-Liedenpohja