Kova kovaa vastaan

Helsingin Sanomien (HS) pääkirjoituksen 2.3.2010 otsikko ”AKT:n lakonuhkat eivät saa sympatiaa” oli näyttävästi Auto- ja kuljetusalan työntekijäjärjestön AKT:n vastainen. Varsinainen teksti sisälsi vain pahoittelua, ”AKT:n lakkoherkkyys on harmillista”, ja toivoi ”AKT:ltä kohtuullisuutta vaatimuksissaan ja vastuullisuutta yhteiskunnalle tärkeiden toimintojen ylläpitämiseksi"; harvoin yhteiskunnalle mitättömien toimintojen edustajat ovatkaan lakossa, poikkeuksena Korkeakoulujen henkilöstöliitto KHL 1980-luvun puolivälissä.

HS muistutti kuitenkin: ”Lähes jokaisen avainalan lakon yhteydessä Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) vaatii työntekijöiden lakko-oikeuksien tiukentamista”. Yksi tiukennuksen tarve olisi kieltää ammattiliitoilta tukilakkoilu ja yleislakot: todellisen poliittisen lakon järjestämisessä ei tarvita ammattiliittoja. USA kielsi ne jo vuonna 1947 poistaessaan Roosevelt’in New Deal’in luomia tehottomuuksia.

Tehokkain keino välttää AKT:n kaltaiset lakot olisi muuttaa lainsäädäntöä siten, että lakon voi aloittaa, vain jos jäsenäänestyksen määräenemmistö kannattaa sitä, esimerkiksi 60 prosenttia tai 2/3. Silloin työntekijätkin todennäköisesti olisivat paremmin selvillä siitä, miksi ovat lakossa: ay-toimitsijoiden suuren egon vai todellisten taloudellisten syiden vuoksi.

Samaa pahoittelee HS:n Merkintöjä-palstalla Antti Blåfield tänään 4.3.2010 korostettuaan kuitenkin työnantajien murtaneen sopimusyhteiskunnan: ”Kyse ei ole enää vain ihmisten oikeuksien puolustamisesta, vaan jäsenet pakotetaan väliajoin lakonuhkaan tai lakkoon, jotta saadaan nolla pilkku jotain enemmän kuin naapuriliiton työntekijät. Aggressiivisimmat liittojohtajat toimivat yleensä suojassa olevilla aloilla, joilla peruskysyntä on taattu”.

Kilpailun edellysten parantaminen satamatoiminnoissa ja huolinta-alalla toimivien yritysten välillä olisikin todellinen keino murtaa AKT:n vastakartelli työntekijäpuolella; kilpailulainsäädäntömme ja -virastomme on hampaaton. Kun olin ensimmäistä vuotta Englannissa 1977-1978, ahtaajien palkka oli Cardiffissa selvästi korkeampi kuin suomalaisen tai englantilaisen yliopiston professorin vuosipalkka; ollessani siellä viimeksi pidempään 1992 ahtaajan ansiot Cardiffissa vastasivat suomalaisen yliopiston assistentin palkkaa – ja ahtaajat olivat yksityisyrittäjiä, mutta tyytyväisiä sekä tuloihinsa että työoloihinsa.

Puheenjohtaja Kataisen tasa-arvotupovaalivoitot eivät riitä kuromaan luokanopettajien ansioita ahtaajien ansioiden tasolle hänen elinaikanaan; edelliset aloittavat alle 30000 eurosta viiden vuoden yliopistotutkinnon jälkeen, kun ahtaajien vuosiansiot ovat 47000 euroa lehtitietojen mukaan.

Blåfield muisti kuitenkin korostaa: ”Mutta vielä Timo Räty ja pojat ovat sankarpoikia”. Myös matkalaukkusumassa Blåfield puolusti ylihintaisen ammattitaidottoman työn etuja 14.1.2010 ”Vastuuta palvelusta ei voi ulkoistaa” (HS 14.1.2010); sympatiaa ei löytynyt työnantajalle eikä palvelun ulkoistajalle Finnairille. Olen ulkoistanut pukujen tekemisen Haloselle/Carlssonille: Blåfieldin logiikalla olen vastuussa siellä myynnissä olevista puvuista.

Saman mielipidepalstan ”Vastakkaisasettelu on täällä taas” –kirjoituksessa Juha Akkanen tuki samoin selkeästi AKT:tä: ”puheenjohtaja Timo Räty on sellainen, jonka kanssa ei kannata turhaan haastaa riitaa. Suomen kansantalouden orastava kasvu on sivuseikka, kun Räty hiiltyy” (HS 26.2.2010). Myös Akkanen muisti korostaa työmarkkinatilanteesta: ”Jos pitäisi ratkaista riitelyn aloittaja, niin kyllä se on työnantaja”.

Vain viisi vuotta sitten "Kova kovaa vastaan" otsikoidussa toimittaja Aaltosen kirjoituksen (HS 21.11.2004) houkutusjohdannossa luki: "AKT on ennenkin sulkenut satamat, kun autoliikenteen lakko ei ole tehonnut. Se on kova ase, joka halvaannuttaa Suomen nopeasti. Tällä kerralla työnantajat ovat ottaneet käyttöön samat keinot".

En ymmärtänyt silloin lainkaan viimeisen lauseen tosiapohjaa eikä kirjoituskaan selostanut sitä, mitä työnantajien ”kova kovaa vastaan” –keinot olisivat olleet, vaikka sanoikin Autoliikenteen työnantajaliiton olleen altavastaajana silloisessa propagandasodassa. Lakkoa vastaava työnantajan toimenpide on työsulku, mutta työnantaja ei pannut niitä silloin toimeen eikä myöskään uhannut työsuluilla.

HS kirjoittaa tietysti siten, kuin lukijat haluavat sen kirjoittavan HS:n teettämien mielipidetiedustelujen mukaan; sillä tavoin HS maksimoi levikkinsä. Lukijat siis ratkaisevat HS:n työmarkkinakirjoittelun pitkän linjan.