perjantai 16. lokakuuta 2015

Snellman otti ulkomaista lainaa 1867 viljanostoihin

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo ja sosiaalitieteiden laitoksen johtaja Keijo Rahkonen (HS vieraskynä 26.9.2015) kertovat 1860-luvun kato- ja nälkävuosina valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä toimineen J.V. Snellmanin ja Suomen suurruhtinaskunnan ”kieltäytyneen ottamasta ulkomaista velkaa, jolla olisi rahoitettu viljan tuontia”.
Samaa levittää Elina Grundström HS vieraskynässä 13.10.2015: ”HS:n sunnuntaisivujen jutussa kuvattiin (30.8), miten J. V. Snellman ja Zacharias Topelius antoivat nälkävuosina suomalaisten ennemmin vaikka nääntyä kuin ostaa viljaa velaksi ulkomailta”.

Törmäsin tähän sekohistorialliseen Snellman-käsitykseen ensi kerran 1990-luvulla, kun eräs Aamulehden toimittajista sitä käyttäen tölvi haastatteluani selostamatta pakinassaan luonnollisesti sitä, mitä olin sanonut.
Oiva Turpeinen: NÄLKÄ VAI TAUTI TAPPOI? – Kauhunvuodet 1866 – 1868 (Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1986) on tieteellinen tutkimus 1860-luvun pahimmista kato- ja nälkävuosista ja johtaa täysin päinvastaiseen käsitykseen senaattori Snellmanista; ks. yhteenvetoni
Suomalaisista 9/10 sai elantonsa maataloudesta 1800-luvun puolivälissä. Parin kymmenen vuoden ajan ilmasto-olot olivat olleet suotuisat, kunnes vuosina 1856 – 1867 oli useita katovuosia ja vain kolme runsaan sadon vuotta. Kylvöt tehtiin myöhässä vuonna 1867 ja syyskuun alun pakkaset lopulta tuhosivat suurruhtinaskunnan viljasadon. Senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkö J.V. Snellman ja senaatti toimivat heti erittäin ripeästi noin kuukauden ajan, kunnes vakituinen kenraalikuvernööri palasi virkaansa.
Lainaa ei ollut saatavissa Venäjältä, koska Keski-Aasiassa meneillään olevien valloitusten vuoksi keisarikunta kamppaili taloudellisissa vaikeuksissa. Snellman käytti hyväkseen Saksan yhteyksiään ja neuvotteli nopeasti Rothschildin pankkiiriliikkeeltä 5,4 miljoonan markan lainan. Keisari hyväksyi sen Krimillä syyskuun lopulla ja varojen siirtämisen keisarillisella kirjeellä 24.9.1867 perustettuun hätäapurahastoon.
Vuonna 1867 valtion tulot olivat vain noin 16 miljoonaa markkaa. Laina oli siten kolmasosa valtion tuloista.
Lainavaroilla ostettiin viljaa Keski-Euroopasta, olihan Pietari viljan suhteen suurruhtinaskunnan kanssa samassa tilanteessa: kato oli kohdannut samanaikaisesti myös Venäjää ja Ruotsia.
Viljan ostot syksyllä 1867 tapahtuivat hitaasti siksi, että yksityiset viljakauppiaat olivat haluttomia ostamaan ulkomaista viljaa hallituksen asettamilla ehdoilla, koska viljan kansainvälinen hinta nousi nopeasti paljon korkeammalle. Viljan toimitukset Pohjois-Pohjanmaalle viivästyivät aluksi talven tultua kuukautta normaalia aikaisemmin sekä Perämeren ja Merenkurkun satamien jäätyessä.
Kaiken viljan, jauhojen ja jyvien tuonti vuonna 1867 oli 74 miljoonaa kiloa ja vienti 10 miljoonaa kiloa.
Talvella 1868 lainan loppuosa käytettiin siemenviljan ostoon. Se toimitettiin hevos- ja rekipelein Pohjois-Suomeen. Ongelmaksi muodostui se, miten rahoitetaan siemenviljan osto eteläisempiä läänejä varten, joissa myös oli pula siemenestä, koska keisarille oli perusteltu Rothschildilta otettavaa lainaa vain kolmen pohjoisimman läänin tarpeilla.
Kenraalikuvernööri oli erittäin tarmollinen ja sai lopulta Venäjän finanssiasiainministerin Mikael Reuternin kanssa aikaan sopimuksen: Venäjä myöntää jo talvella 1868 rahoitusta Riihimäki-Pietari-radan rakennustöitä varten vuodeksi 1869, joista voitiin lainata 300000 ruplaa, 1,2 miljoonaa markkaa, siemenviljan ostoa varten.
Tämä lyhytaikainen laina takasi sen, että siementä oli tarjolla myös eteläisempiin lääneihin. Vuoden 1868 sadosta tuli koko maassa erittäin hyvä, paikoin ennätyksellinen.
Julkisuudessa usein esiintyvä käsitys, että Suomen suurruhtinaskunta ei ottanut ulkomaista lainaa viljanostoihin hätätilasyksynä 1867 perustuu Turpeisen mukaan Snellmanin ulkomaista lainanottoa torjuviin kirjoituksiin Virallisessa lehdessä, siis hallinnon tiedotuslehdessä. Eihän hän voinut myöntää arvostelijoilleen suurruhtinaskunnan olevan ottamassa ulkomaista lainaa ja vaikeuttaa kirjoituksella meneillään olevia lainaneuvotteluja Pankkiiriliike Rothschildin kanssa, kun lainan lopullinen koko sekä korko- ja kuoletusehdot olivat vielä sopimatta.

Virallisen lehden jälkikäteislukijat eivät vain ole viitsineet tutkia lähteitä Turpeisen tapaan, miten hallinto todella toimi kriittisimpänä syksynä 1867.

Miksi sekohistoriallinen Snellman-myytti elää edelleenkin? Hauskuuttavatko nykyprofessorit opiskelijoita sen avulla edelleenkin kuten ehkä heitä aikoinaan heräteltiin luennoilla?

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Ajan kuluessa tutkijoiden totuudet muuttuvat, varsinkin kun tapahtumista on kulunut 150 vuotta. Siksi on paras pysyttäytyä aikalaisten todistuksissa. Tässä tapauksessa aikalaistodistus sisältyy teokseen ÄIDIN MUISTELMIA, jossa muistiinmerkitsijä on papin tytär (ja myöh. myös papin rouva) Lydia Hällfors, jonka muistelmat on painoon saattanut Helmi Krohn vuonna 1924. Lainaus siitä: "Ennenkuin viranomaiset ehtivät saada tietoa hädästä, - enenkuin rahat oli määrätty ja virkateitse lähettety, - ennenkuin jauholähetykset hevoskuormittain etelästä saapuivat - oli nälkä jo tehnyt tehtävänsä ja kaatanut satoja, tuhansiakin, tautivuoteelle, jossa nälkälavantauti teki useimmista lopun." Samassa kirjassa mainitaan sen sijaan kuvernööriltä tulleesta ohjeesta tehdä leipää nurmiheinistä, kun aikaisempi ohje tehdä leipää jäkälästä ja oljista oli osoittautunut virheellisesli ja pöhöttänyt vain vatsoja ilman että se soveltuisi ihmiselle (pettuleipä sen sijaan saa kehut hyvänä ravinnonlähteenä).

Toivon että tutkijä sallii tämän vastakkaisen näkemyksenkin julkaisemisen.

nimim. Äiti