Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori
Heikki Hiilamo ja sosiaalitieteiden laitoksen johtaja Keijo Rahkonen (HS
vieraskynä 26.9.2015) kertovat 1860-luvun kato- ja nälkävuosina
valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä toimineen J.V. Snellmanin ja Suomen
suurruhtinaskunnan ”kieltäytyneen ottamasta ulkomaista velkaa, jolla olisi
rahoitettu viljan tuontia”.
Samaa levittää Elina Grundström HS
vieraskynässä 13.10.2015: ”HS:n sunnuntaisivujen jutussa kuvattiin
(30.8), miten J. V. Snellman ja Zacharias Topelius antoivat
nälkävuosina suomalaisten ennemmin vaikka nääntyä kuin ostaa viljaa velaksi
ulkomailta”.
Törmäsin tähän sekohistorialliseen Snellman-käsitykseen ensi kerran 1990-luvulla, kun eräs Aamulehden toimittajista sitä käyttäen tölvi haastatteluani selostamatta pakinassaan luonnollisesti sitä, mitä olin sanonut.
Törmäsin tähän sekohistorialliseen Snellman-käsitykseen ensi kerran 1990-luvulla, kun eräs Aamulehden toimittajista sitä käyttäen tölvi haastatteluani selostamatta pakinassaan luonnollisesti sitä, mitä olin sanonut.
Oiva Turpeinen: NÄLKÄ VAI TAUTI TAPPOI? – Kauhunvuodet
1866 – 1868 (Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1986) on tieteellinen
tutkimus 1860-luvun pahimmista kato- ja nälkävuosista ja johtaa täysin
päinvastaiseen käsitykseen senaattori Snellmanista; ks. yhteenvetoni
Suomalaisista 9/10 sai elantonsa maataloudesta 1800-luvun
puolivälissä. Parin kymmenen vuoden ajan ilmasto-olot olivat olleet suotuisat, kunnes
vuosina 1856 – 1867 oli useita katovuosia ja vain kolme runsaan sadon vuotta. Kylvöt
tehtiin myöhässä vuonna 1867 ja syyskuun alun pakkaset lopulta tuhosivat suurruhtinaskunnan
viljasadon. Senaatin valtiovaraintoimituskunnan
päällikkö J.V. Snellman ja
senaatti toimivat heti erittäin ripeästi noin kuukauden ajan, kunnes
vakituinen kenraalikuvernööri palasi virkaansa.
Lainaa ei ollut saatavissa Venäjältä, koska Keski-Aasiassa
meneillään olevien valloitusten vuoksi keisarikunta kamppaili taloudellisissa
vaikeuksissa. Snellman käytti hyväkseen Saksan yhteyksiään ja neuvotteli nopeasti
Rothschildin pankkiiriliikkeeltä 5,4 miljoonan markan lainan. Keisari hyväksyi
sen Krimillä syyskuun lopulla ja varojen siirtämisen keisarillisella kirjeellä
24.9.1867 perustettuun hätäapurahastoon.
Vuonna 1867 valtion tulot olivat vain noin 16 miljoonaa
markkaa. Laina oli siten kolmasosa
valtion tuloista.
Lainavaroilla ostettiin viljaa Keski-Euroopasta, olihan
Pietari viljan suhteen suurruhtinaskunnan kanssa samassa tilanteessa: kato oli
kohdannut samanaikaisesti myös Venäjää ja Ruotsia.
Viljan ostot syksyllä 1867 tapahtuivat hitaasti siksi,
että yksityiset viljakauppiaat olivat haluttomia ostamaan ulkomaista viljaa
hallituksen asettamilla ehdoilla, koska viljan kansainvälinen hinta nousi nopeasti
paljon korkeammalle. Viljan
toimitukset Pohjois-Pohjanmaalle viivästyivät aluksi talven tultua kuukautta
normaalia aikaisemmin sekä Perämeren ja Merenkurkun satamien jäätyessä.
Kaiken viljan, jauhojen ja jyvien tuonti vuonna 1867 oli 74
miljoonaa kiloa ja vienti 10 miljoonaa kiloa.
Talvella 1868 lainan loppuosa käytettiin siemenviljan
ostoon. Se toimitettiin hevos- ja rekipelein Pohjois-Suomeen. Ongelmaksi
muodostui se, miten rahoitetaan siemenviljan osto eteläisempiä läänejä varten, joissa
myös oli pula siemenestä, koska keisarille oli perusteltu Rothschildilta
otettavaa lainaa vain kolmen pohjoisimman läänin tarpeilla.
Kenraalikuvernööri oli erittäin tarmollinen ja sai
lopulta Venäjän finanssiasiainministerin Mikael Reuternin kanssa aikaan
sopimuksen: Venäjä myöntää jo talvella 1868 rahoitusta Riihimäki-Pietari-radan
rakennustöitä varten vuodeksi 1869, joista voitiin lainata 300000 ruplaa, 1,2
miljoonaa markkaa, siemenviljan ostoa varten.
Tämä lyhytaikainen laina takasi sen, että siementä oli
tarjolla myös eteläisempiin lääneihin. Vuoden 1868 sadosta tuli koko maassa
erittäin hyvä, paikoin ennätyksellinen.
Julkisuudessa usein esiintyvä
käsitys, että Suomen suurruhtinaskunta ei ottanut ulkomaista lainaa viljanostoihin
hätätilasyksynä 1867 perustuu Turpeisen mukaan Snellmanin ulkomaista
lainanottoa torjuviin kirjoituksiin Virallisessa lehdessä, siis hallinnon
tiedotuslehdessä. Eihän hän voinut myöntää arvostelijoilleen suurruhtinaskunnan
olevan ottamassa ulkomaista lainaa ja vaikeuttaa kirjoituksella meneillään
olevia lainaneuvotteluja Pankkiiriliike Rothschildin kanssa, kun lainan
lopullinen koko sekä korko- ja kuoletusehdot olivat vielä sopimatta.
Virallisen lehden jälkikäteislukijat
eivät vain ole viitsineet tutkia lähteitä Turpeisen tapaan, miten hallinto
todella toimi kriittisimpänä syksynä 1867.
Miksi sekohistoriallinen Snellman-myytti elää
edelleenkin? Hauskuuttavatko nykyprofessorit opiskelijoita sen
avulla edelleenkin kuten ehkä heitä aikoinaan heräteltiin luennoilla?
1 kommentti:
Ajan kuluessa tutkijoiden totuudet muuttuvat, varsinkin kun tapahtumista on kulunut 150 vuotta. Siksi on paras pysyttäytyä aikalaisten todistuksissa. Tässä tapauksessa aikalaistodistus sisältyy teokseen ÄIDIN MUISTELMIA, jossa muistiinmerkitsijä on papin tytär (ja myöh. myös papin rouva) Lydia Hällfors, jonka muistelmat on painoon saattanut Helmi Krohn vuonna 1924. Lainaus siitä: "Ennenkuin viranomaiset ehtivät saada tietoa hädästä, - enenkuin rahat oli määrätty ja virkateitse lähettety, - ennenkuin jauholähetykset hevoskuormittain etelästä saapuivat - oli nälkä jo tehnyt tehtävänsä ja kaatanut satoja, tuhansiakin, tautivuoteelle, jossa nälkälavantauti teki useimmista lopun." Samassa kirjassa mainitaan sen sijaan kuvernööriltä tulleesta ohjeesta tehdä leipää nurmiheinistä, kun aikaisempi ohje tehdä leipää jäkälästä ja oljista oli osoittautunut virheellisesli ja pöhöttänyt vain vatsoja ilman että se soveltuisi ihmiselle (pettuleipä sen sijaan saa kehut hyvänä ravinnonlähteenä).
Toivon että tutkijä sallii tämän vastakkaisen näkemyksenkin julkaisemisen.
nimim. Äiti
Lähetä kommentti