Monelta lukijalta jäi eduskuntavaalien jälkeisessä humussa huomaamatta että Helsingin Sanomat julkaisi mielipideosastollaan 18.4.2011 seuraavan:
Kansakunta ei vaurastu tuhlaamalla
Helsingin Sanomat (Talous 17.4.2011) kuvasi apteekkien kylkeen perustettuja osakeyhtiöitä, joihin apteekkarit voivat säästää vain osakeyhtiön verokannalla verotettua yrittäjätuloa, joka muutoin olisi tullut verotetuksi ansiotulon progressiivisella veroasteikolla. Myydessään yhtiönsä apteekkaria verotetaan luovutusvoitosta.
Tällainen säästäminen tuottaa veroetua kaikkiin niihin palkanansaitsijoihin nähden, joiden ansiotulojen rajaveroaste ylittää osakeyhtiön verokannan mutta jotka sijoittavat luovutusvoittona verotettaviin kohteisiin. Samanlainen verokannuste olisi mielekästä suoda kaikille säästäjille eikä ainoastaan osakeyhtiöiden omistajille: sitä ansiotulojen osaa, joka säästetään ja sijoitetaan, tulisi verottaa vain osakeyhtiön verokannalla.
Verottajan rekistereistä käy selville kaikki luovutusvoittoveron alainen omaisuus ja sen tuottama verotettava pääomatulo. Jos maksetun pääomatuloveron jälkeen säästäjä on lisännyt sijoitusvarojaan, hän on säästänyt ansiotuloistaan.
Säästäjien yhtäläisen verokohtelun takaamiseksi ansiotuloilla tehtyjen sijoitusvarojen netto-ostot pitäisi siis vähentää verotettavasta ansiotulosta ja verottaa vain osakeyhtiön verokannalla. Realisoidut luovutusvoitot verotettaisiin nykyiseen tapaan pääomatuloina.
Näin kaikilla ansiotuloja hankkivilla olisi sama verokannuste kuin on korkean vaihtoehtoispalkan yrittäjillä säästää osakeyhtiöihinsä. Osa heistä on vieläpä sivutoimisia kuten konsultoivat vero-oikeuden professorit.
Kreikan kriisi lienee vihdoinkin opettanut, että kansakunta ei vaurastu tuhlaamalla vaan säästämällä. Valtionlainakriisiä ei ole Japanissa, vaikka velkaantumisaste on yli 200 prosenttia BKT:sta, koska Japanin korkea yksityinen varallisuus toimii valtion lainojen vakuutena sijoittajien arvioinneissa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste veropolitiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste veropolitiikka. Näytä kaikki tekstit
lauantai 30. huhtikuuta 2011
maanantai 20. joulukuuta 2010
Veropoistot eivät tuota verotukea
Poliittiset kannanotot sisältävät toisinaan ajatuksen, että käyttöomaisuuspoistot pitäisi kieltää verotuksessa. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen verotukiselvitys ei mennyt näin vasemmalle, mutta piti koneiden, laitteiden ja rakennusten poisto-oikeuksia eräänä yritysten suurimmista verotuista.
Selvityksen ajatus on, että vero-poistot ovat ylisuuria ja siksi lykkäävät veronmaksua oikeisiin teknis-taloudellisiin poistoihin nähden. Virkamiehet luonnollisesti tietävät oikeat yrityskohtaiset kulumista ja vanhenemista vastaavat poistot.
Suomen vero-poistojärjestelmä on nykyisin kuitenkin sellainen, että verolakien suunnittelijoiden ei tarvitse tietää oikeita yrityskohtaisia poistoja, mutta silti veropoistojen ja oikeiden poistoasteiden mahdolliset erot eivät tuota yritykselle mitään veroetua tai verorankaisua eivätkä vaikuta investoinnin rahoituskustannukseen.
Syy on koneiden ja laitteiden osalta menojäännöspoistossa - myyty käyttöomaisuus pienentää koko myyntihinnaltaan poistamatonta menojäännöstä – ja rakennusten osalta siinä, että myyntihinnan ja poistamattoman arvon positiivinen ero lisää yrityksen verotettavaa tuloa ja negatiivinen ero vähentää sitä. Käytettyjen koneiden ja laitteiden myynti synnyttää siis tulevaisuudessa oikeita poistoja pienempiä menojäännöspoistoja – ja rakennuksen myynti synnyttää suuremman realisointivoiton, jos veropoistot ovat olleet todellisia suurempia, tai vähennyskelpoisen realisointitappion, jos veropoistot ovat olleet todellisia pienemmät.
Nämä kaksi eri vaihetta käyttöomaisuusesineen verokohtelussa kumoavat nykyarvomielessä toisensa: jos toisessa vaiheessa syntyy veroetua, sen kumoaa jäljellejäävän vaiheen lisävero. Verotukityöryhmä on ottanut huomioon vain olettamansa veroedun.
Kaiken lisäksi bruttoinvestoinnin arvo (havaittavissa) vastaa joka verovuosi oikein markkinahinnoin lasketun - käyttöomaisuusesineiden hinnat saavat siis vaihdella - käyttöomaisuuden arvon muutoksen (ei havaittavissa) ja oikean teknis-taloudellisen poiston (ei havaittavissa) summaa, mutta toisaalta myös havaittavien veropoistojen ja käyttöomaisuuden havaittavissa olevan kirjanpidon poistamattoman menojäännöksen muutoksen summaa. Siis on olemassa rajoitus, joka takaa pidemmän päälle sen, että investoiva yritys ei saa mitään veroetua, olipa veropoistojärjestelmä mikä tahansa.
Edellä oleva on suomennettua tieteellistä tekstiä. Työskentelin aihepiirin parissa vuosina 1977 -1983; työpaperiversioita oli eripituisia, lopputulos Liiketaloudellinen Aikakauskirja 3/1984, ss. 264-302. Tulokset ovat hieman sulavammassa muodossa myös artikkelissa "On Project Specific Discount Rates. Tax, Depreciation and Inflation Effects", Liiketaloudellinen Aikakauskirja 1/1988.
Opetus? Älä luota virkamiehistä ja painostusjärjestöjen edustajista koottujen työryhmien raportteihin elleivät ne sisällä riippumattomien asiantuntijoiden arvioita ao. raportin laadusta.
Ks. myös aikaisempi
Verotukien uutisointi: STT teki sen
Selvityksen ajatus on, että vero-poistot ovat ylisuuria ja siksi lykkäävät veronmaksua oikeisiin teknis-taloudellisiin poistoihin nähden. Virkamiehet luonnollisesti tietävät oikeat yrityskohtaiset kulumista ja vanhenemista vastaavat poistot.
Suomen vero-poistojärjestelmä on nykyisin kuitenkin sellainen, että verolakien suunnittelijoiden ei tarvitse tietää oikeita yrityskohtaisia poistoja, mutta silti veropoistojen ja oikeiden poistoasteiden mahdolliset erot eivät tuota yritykselle mitään veroetua tai verorankaisua eivätkä vaikuta investoinnin rahoituskustannukseen.
Syy on koneiden ja laitteiden osalta menojäännöspoistossa - myyty käyttöomaisuus pienentää koko myyntihinnaltaan poistamatonta menojäännöstä – ja rakennusten osalta siinä, että myyntihinnan ja poistamattoman arvon positiivinen ero lisää yrityksen verotettavaa tuloa ja negatiivinen ero vähentää sitä. Käytettyjen koneiden ja laitteiden myynti synnyttää siis tulevaisuudessa oikeita poistoja pienempiä menojäännöspoistoja – ja rakennuksen myynti synnyttää suuremman realisointivoiton, jos veropoistot ovat olleet todellisia suurempia, tai vähennyskelpoisen realisointitappion, jos veropoistot ovat olleet todellisia pienemmät.
Nämä kaksi eri vaihetta käyttöomaisuusesineen verokohtelussa kumoavat nykyarvomielessä toisensa: jos toisessa vaiheessa syntyy veroetua, sen kumoaa jäljellejäävän vaiheen lisävero. Verotukityöryhmä on ottanut huomioon vain olettamansa veroedun.
Kaiken lisäksi bruttoinvestoinnin arvo (havaittavissa) vastaa joka verovuosi oikein markkinahinnoin lasketun - käyttöomaisuusesineiden hinnat saavat siis vaihdella - käyttöomaisuuden arvon muutoksen (ei havaittavissa) ja oikean teknis-taloudellisen poiston (ei havaittavissa) summaa, mutta toisaalta myös havaittavien veropoistojen ja käyttöomaisuuden havaittavissa olevan kirjanpidon poistamattoman menojäännöksen muutoksen summaa. Siis on olemassa rajoitus, joka takaa pidemmän päälle sen, että investoiva yritys ei saa mitään veroetua, olipa veropoistojärjestelmä mikä tahansa.
Edellä oleva on suomennettua tieteellistä tekstiä. Työskentelin aihepiirin parissa vuosina 1977 -1983; työpaperiversioita oli eripituisia, lopputulos Liiketaloudellinen Aikakauskirja 3/1984, ss. 264-302. Tulokset ovat hieman sulavammassa muodossa myös artikkelissa "On Project Specific Discount Rates. Tax, Depreciation and Inflation Effects", Liiketaloudellinen Aikakauskirja 1/1988.
Opetus? Älä luota virkamiehistä ja painostusjärjestöjen edustajista koottujen työryhmien raportteihin elleivät ne sisällä riippumattomien asiantuntijoiden arvioita ao. raportin laadusta.
Ks. myös aikaisempi
Verotukien uutisointi: STT teki sen
lauantai 20. marraskuuta 2010
Välittömän verotuksen painopisteen muutos
Eilen mainitsin Suomessa vuosina 1987 - 2007 tapahtuneesta välittömän eli tulo- ja varallisuusverotuksen painopisteen muutoksesta työtuloista pääomatulojen verotukseen; ks. Köyhimmät vai itselliset?. Itse asiassa pääoman tuoton verot suhteessa bruttokansantuotokseen (BKT) ovat nelinkertaistuneet tänä aikana, kun myös kiinteistöveron tuotto 0,5 prosenttia BKT:sta otetaan huomioon; ks. viitattua konferenssiesitelmääni vuodelta 2008
Fiscal consequences of greater openness: from tax avoidance and tax arbitrage to revenue growth
jossa laskelmat ja tilastoviitteet on selitetty tarkemmin. Asunto- ja opintolainojen, vuonna 1987 myös kulutusluottojen, korkovähennysten aiheuttama verotulojen menetys on vähennetty pääoman tuoton verojen BKT-prosenttiosuudesta.
Muistio vastaa myös kysymykseen, keiden tuloverotus on tänä aikana keventynyt? Verohallinnon Verotilaston eli entisen verojen maksuunpanotilaston mukaan kahden alhaisimman tuloviidenneksen ansiotuloverojen BKT-osuus on vuosina 1995 – 2007 pysynyt ennallaan alle yhtenä prosenttina, mutta sekä kahden keskimmäisen tuloviidenneksen että korkeimman tuloviidenneksen ansiotuloverojen BKT-osuus on alentunut noin neljänneksellä.
Fiscal consequences of greater openness: from tax avoidance and tax arbitrage to revenue growth
jossa laskelmat ja tilastoviitteet on selitetty tarkemmin. Asunto- ja opintolainojen, vuonna 1987 myös kulutusluottojen, korkovähennysten aiheuttama verotulojen menetys on vähennetty pääoman tuoton verojen BKT-prosenttiosuudesta.
Muistio vastaa myös kysymykseen, keiden tuloverotus on tänä aikana keventynyt? Verohallinnon Verotilaston eli entisen verojen maksuunpanotilaston mukaan kahden alhaisimman tuloviidenneksen ansiotuloverojen BKT-osuus on vuosina 1995 – 2007 pysynyt ennallaan alle yhtenä prosenttina, mutta sekä kahden keskimmäisen tuloviidenneksen että korkeimman tuloviidenneksen ansiotuloverojen BKT-osuus on alentunut noin neljänneksellä.
perjantai 19. marraskuuta 2010
Köyhimmät vai itselliset?
”Suuri osa kansan köyhimmästä viidenneksestä aikoo äänestää tulevissa eduskuntavaaleissa perussuomalaisia”, tietää professori Risto Heiskala vieraskynässä HS 15.11.2010. Hän ei kuitenkaan anna mitään viitettä, että tieto perustuisi johonkin mielipidekyselyyn. Koko artikkeli näyttää enemmänkin perustuvan professorin omaan mielikuvitukseen parin viime vuosikymmenen aikana rattailta pudotetusta kansan viidenneksestä.
Hän esimerkiksi väittää, että ”pääomatulojen verotusta on samaan aikaan tuntuvasti kevennetty”. Kokoamani tosiasiat osoittavat aivan toista konferenssiesitelmässä, jonka Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi (VATT-muistioita 82, 2008). Vuonna 1987 osakeyhtiöveron ja pääomatulojen veron osuus bruttokansantuotoksesta (BKT), nettona korkovähennysten veromenetyksistä, oli vain 1,4 prosenttia, mutta ne olivat nousseet vuonna 2007 5,1 prosenttiin. Vastaava prosenttisosuus oli 2,5 vuonna 1995, jolloin nykyinen eriytetty tuloverotus toimi jo kolmatta vuotta. Itse asiassa Suomi siirsi välittömän verotuksen painotusta merkittävästi pääomatulojen verotukseen, koska ansiotulojen BKT-osuus putosi melkein viisi prosenttiyksikköä 12,6 prosenttiin vuodesta 1987 vuoteen 2007.
Heiskalan ”valtion velanmaksuinnossa … päätöksentekijät eivät välitä köyhimmästä viidenneksestä” vihjaa, että valtion lisälainanotto ja sen jakaminen köyhimmälle viidennekselle olisi ollut viisasta. Äänestäjien liikkumisessa perussuomalaisten kannattajiksi on tuskin kyse siitä, että he kaipaisivat valtionlainojen korkoraippaa Suomeenkin.
Pääkaupunkiseudun ja maakuntien lehdistä, Internetistä ja korvakuulolta on välittynyt aivan toisenlainen liikehdintä. Kyseessä eivät ole etuoikeutettujen ryhmät, jotka kansalaisjärjestöiksi naamioituneina rettelöivät Itsenäisyyspäivän iltana Helsingin kaduilla. Kyse on osaksi rälssitetyn työn etujen vartijoiden köyhyysloukkuun ajamista, mutta he eivät ainakaan alkuvuosina kuulu kansan köyhimpään viidennekseen. Merkittävämmän osan muodostanevat nykyajan itselliset, jotka työntekijöinä, ammatinharjoittajina tai yrittäjinä hankkivat tai ovat itse hankkineet elantonsa työllistäen ehkä myös muita.
Liikehdinnässä on kyse Tuntemattoman Suomen keinosta vaikuttaa politiikkaan vaihtamalla hallituksen koostumusta. Kuinka tunkkainen kuluva vaalikausi olisikaan ollut henkisesti, jos vanha hallitus olisi jatkanut viime eduskuntavaalien jälkeen!
Hän esimerkiksi väittää, että ”pääomatulojen verotusta on samaan aikaan tuntuvasti kevennetty”. Kokoamani tosiasiat osoittavat aivan toista konferenssiesitelmässä, jonka Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi (VATT-muistioita 82, 2008). Vuonna 1987 osakeyhtiöveron ja pääomatulojen veron osuus bruttokansantuotoksesta (BKT), nettona korkovähennysten veromenetyksistä, oli vain 1,4 prosenttia, mutta ne olivat nousseet vuonna 2007 5,1 prosenttiin. Vastaava prosenttisosuus oli 2,5 vuonna 1995, jolloin nykyinen eriytetty tuloverotus toimi jo kolmatta vuotta. Itse asiassa Suomi siirsi välittömän verotuksen painotusta merkittävästi pääomatulojen verotukseen, koska ansiotulojen BKT-osuus putosi melkein viisi prosenttiyksikköä 12,6 prosenttiin vuodesta 1987 vuoteen 2007.
Heiskalan ”valtion velanmaksuinnossa … päätöksentekijät eivät välitä köyhimmästä viidenneksestä” vihjaa, että valtion lisälainanotto ja sen jakaminen köyhimmälle viidennekselle olisi ollut viisasta. Äänestäjien liikkumisessa perussuomalaisten kannattajiksi on tuskin kyse siitä, että he kaipaisivat valtionlainojen korkoraippaa Suomeenkin.
Pääkaupunkiseudun ja maakuntien lehdistä, Internetistä ja korvakuulolta on välittynyt aivan toisenlainen liikehdintä. Kyseessä eivät ole etuoikeutettujen ryhmät, jotka kansalaisjärjestöiksi naamioituneina rettelöivät Itsenäisyyspäivän iltana Helsingin kaduilla. Kyse on osaksi rälssitetyn työn etujen vartijoiden köyhyysloukkuun ajamista, mutta he eivät ainakaan alkuvuosina kuulu kansan köyhimpään viidennekseen. Merkittävämmän osan muodostanevat nykyajan itselliset, jotka työntekijöinä, ammatinharjoittajina tai yrittäjinä hankkivat tai ovat itse hankkineet elantonsa työllistäen ehkä myös muita.
Liikehdinnässä on kyse Tuntemattoman Suomen keinosta vaikuttaa politiikkaan vaihtamalla hallituksen koostumusta. Kuinka tunkkainen kuluva vaalikausi olisikaan ollut henkisesti, jos vanha hallitus olisi jatkanut viime eduskuntavaalien jälkeen!
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
ALV:n alennus elvyttäisi!
Miksi? Koska se vastaisi juuri sitä, mitä Keynes tarkoitti elvytyksellä: lopputuotteiden hintojen nostamista täystyöllisyyttä vastaavalle tasolle suhteessa työvoiman hintaan tai kuluttajien käytettävissä olevien reaalitulojen pysyvää kasvattamista.
Niillä aloilla, jossa arvonlisäveron (ALV) alennus ei laske täysimääräisesti hintoja, yritysten lopputuotteiden veroton hinta nousee suhteessa työn hintaan: yrityksille syntyisi kannustin teettää lisää työtä eli lyhyen aikavälin tarjonta lisääntyisi; oletus on tietenkin, että työn hinnasta päättävät ovat solidaarisia työttömille eivätkä ulosmittaa yritysten parantunutta työllistämiskykyä itselleen. Elvytys toisin sanoen tarkoittaa sitä, että yritysten kohtaama reaalipalkka alenee; vanhassa devalvaatioihin perustuvassa järjestelmässä se saavutettiin alentamalla kriisitilanteissa markan ulkoista arvoa, jolloin vientidollarilla yritys sai tililleen enemmän markkoja.
Tuotealojen, joissa ALV:n alennus menisi täysimääräisesti lopputuotteiden hintoihin, verolliset kuluttajahinnat alenisivat suhteessa muihin kuluttajahintoihin. Siksi kuluttajat ostaisivat näitä tuotteita aikaisempaa enemmän, mutta myös muita tuotteita, koska heidän nimellistulojensa ostovoima kasvaisi, eli lyhyen aikavälin kulutusmenot kasvaisivat.
Näistä pohdinnoista ei vielä voi päätyä johtopäätökseen, että ALV:n alennus kasvattaisi kokonaistuotantoa Suomen rajojen sisällä. Se toteutuu, jos ALV:n alennus on pysyvä eli sellainen että sen vaikutuksia ei minkään muun veron korotuksilla peruuteta. Tai jos peruutetaan, veronkorotuksen tulee olla vähemmän vääristävä kuin ALV:n kevennyksen avulla saatava vääristymien alentuma. Vain verotuksen aiheuttaman kokonaisvääristymän pienentyminen kasvattaa potentiaalista tuotantoa ja on siksi toimenpide, joka ei mitätöi edellä kuvattuja ALV:n alennuksen lyhyen aikavälin vaikutuksia. Siksi tällainen veroelvytys elvyttäisi Keynes’in tehokasta kysyntää; ks. Mätäkuun markkinat –pamflettini.
Suurimmat vääristymät syntyvät laveasta köyhyysloukusta, jonka kaventaminen lisäisi työhön osallistumista, vähentäisi tulonsiirtoja ja kasvattaisi tuloverojen tuottoa. Poliitikot voisivat aloittaa köyhyysloukun kaventamisen poistamalla opintotuen saannin tulorajat, kuten Mätäkuun markkinat argumentoi, ja rajoittamalla opintotuen vain tutkinnon todellisen pituuden mukaiseksi. Uudistus tekisi kaikki onnellisemmiksi: poliitikot, opiskelijat ja valtiovarainministeriön virkamiehet.
JK. Elintarvikkeiden ja ravintolapalvelujen arvonlisäveron muuttamista kommentoi professori Matti Virén artikkelissaan ”Verokarhun ihmeelliset seikkailut Suomessa”, Yhteiskuntapolitiikka 75 (2009:6), ss. 665-668. Se kuvaa herkullisimmin suomalaista veropoliittista valmistelua raporttini ”Verojärjestelmämme kehittämistarpeesta”, Vaasan kauppakorkeakoulun julkaisuja, Tutkimuksia 56, Vaasa 1979, ilmestymisen jälkeen. Virénin artikkeli on synnyttänyt myös jatkokeskustelua lehden verkkosivuilla.
Niillä aloilla, jossa arvonlisäveron (ALV) alennus ei laske täysimääräisesti hintoja, yritysten lopputuotteiden veroton hinta nousee suhteessa työn hintaan: yrityksille syntyisi kannustin teettää lisää työtä eli lyhyen aikavälin tarjonta lisääntyisi; oletus on tietenkin, että työn hinnasta päättävät ovat solidaarisia työttömille eivätkä ulosmittaa yritysten parantunutta työllistämiskykyä itselleen. Elvytys toisin sanoen tarkoittaa sitä, että yritysten kohtaama reaalipalkka alenee; vanhassa devalvaatioihin perustuvassa järjestelmässä se saavutettiin alentamalla kriisitilanteissa markan ulkoista arvoa, jolloin vientidollarilla yritys sai tililleen enemmän markkoja.
Tuotealojen, joissa ALV:n alennus menisi täysimääräisesti lopputuotteiden hintoihin, verolliset kuluttajahinnat alenisivat suhteessa muihin kuluttajahintoihin. Siksi kuluttajat ostaisivat näitä tuotteita aikaisempaa enemmän, mutta myös muita tuotteita, koska heidän nimellistulojensa ostovoima kasvaisi, eli lyhyen aikavälin kulutusmenot kasvaisivat.
Näistä pohdinnoista ei vielä voi päätyä johtopäätökseen, että ALV:n alennus kasvattaisi kokonaistuotantoa Suomen rajojen sisällä. Se toteutuu, jos ALV:n alennus on pysyvä eli sellainen että sen vaikutuksia ei minkään muun veron korotuksilla peruuteta. Tai jos peruutetaan, veronkorotuksen tulee olla vähemmän vääristävä kuin ALV:n kevennyksen avulla saatava vääristymien alentuma. Vain verotuksen aiheuttaman kokonaisvääristymän pienentyminen kasvattaa potentiaalista tuotantoa ja on siksi toimenpide, joka ei mitätöi edellä kuvattuja ALV:n alennuksen lyhyen aikavälin vaikutuksia. Siksi tällainen veroelvytys elvyttäisi Keynes’in tehokasta kysyntää; ks. Mätäkuun markkinat –pamflettini.
Suurimmat vääristymät syntyvät laveasta köyhyysloukusta, jonka kaventaminen lisäisi työhön osallistumista, vähentäisi tulonsiirtoja ja kasvattaisi tuloverojen tuottoa. Poliitikot voisivat aloittaa köyhyysloukun kaventamisen poistamalla opintotuen saannin tulorajat, kuten Mätäkuun markkinat argumentoi, ja rajoittamalla opintotuen vain tutkinnon todellisen pituuden mukaiseksi. Uudistus tekisi kaikki onnellisemmiksi: poliitikot, opiskelijat ja valtiovarainministeriön virkamiehet.
JK. Elintarvikkeiden ja ravintolapalvelujen arvonlisäveron muuttamista kommentoi professori Matti Virén artikkelissaan ”Verokarhun ihmeelliset seikkailut Suomessa”, Yhteiskuntapolitiikka 75 (2009:6), ss. 665-668. Se kuvaa herkullisimmin suomalaista veropoliittista valmistelua raporttini ”Verojärjestelmämme kehittämistarpeesta”, Vaasan kauppakorkeakoulun julkaisuja, Tutkimuksia 56, Vaasa 1979, ilmestymisen jälkeen. Virénin artikkeli on synnyttänyt myös jatkokeskustelua lehden verkkosivuilla.
sunnuntai 15. marraskuuta 2009
Riskinoton kannustaminen ja verotus
Toimittaja Raeste selostaa vero-oikeuden professori Heikki Niskakankaan näkemyksiä (HS 12.11.2009) Elinkeinoelämän keskusliiton yrittäjävaltuuskunnan kokouksessa: ”Suomen osinkoverotuksessa ... ongelma on, että se ohjaa yrittäjän riskinottoa täysin väärään suuntaan, mahdollisimman vähäriskisiin ja huonosti tuottaviin sijoituksiin”. Pohditaanpa ongelmaa aivan alusta eikä yksinomaan osinkoverotuksen kannalta.
Verojärjestelmä kannustaa riskinottoon eniten, silloin kun riskinoton tappiot saa vähentää korkeammalla verokannalla kuin riskinoton tuottoja verotetaan, eli jos tappiot saisi vähentää ansiotuloista, jolloin verottaja osallistuisi niiden kantamiseen viimeisen ansiotulo-euron veroprosentilla, mutta riskinoton voitot verotettaisiin osakeyhtiöverotuksessa, jonka jälkeinen voitto jaettaisiin pääomatulo-osinkoina, jotka ovat saajalleen osaksi verottomia; oletan ansiotulon rajaverosteen olevan osakeyhtiön verokantaa korkeamman.
Mutta juuri tällainenhan Suomen verojärjestelmä on! Yrittäjä toimii aluksi yksityisyrittäjänä, jolloin yritystulo jaetaan verotuksessa pääomatuloksi, jonka vero on 28 prosenttia, ja ansiotuloksi, jota verotetaan tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Jos yrittäjä toteuttaa riskillisen hankkeen, joka osoittautuu täysin menetetyksi, hän vähentää hankkeen menon progressiivisesti verotetuista yrittäjätuloista. Jos hanke onnistuu, hän muuttaa yrityksensa osakeyhtiöksi ja pääsee nauttimaan sen verokannasta.
Sama on tulema, jos yrittäjä alunalkaen toimii osakeyhtiönä, jossa ei ole lainkaan nettovarallisuutta, myyden esimerkiksi veroneuvoja. Jos yhtiö jakaa koko veronjälkeisen voittonsa osinkoina, sitä verotetaan 70 prosenttisesti ansiotulona, jonka korkein rajaveroaste on Helsingissä noin 53 prosenttia. Oletetaan, että tällainen osakeyhtiö päättää toteuttaa riskillisen hankkeen. Jos se epäonnistuu, koko hanke kirjataan kuluksi, joka vähentää osakeyhtiön verotettavaa tuloa ja yrittäjän ansiotulo-osinkoa; verottaja siis osallistuu epäonnistuneen hankkeen menoihin noin 54 prosentilla. Jos taas hanke onnistuu, yhtiölle muodostuu nettovarallisuutta, jolloin osa yhtiön jakamista osingoista tuleekin verotetuksi pääomatulona; jos yrittäjä saa yhtiöön säästämänsä yhtiöveron jälkeisen voiton itselleen myymällä yhtiönsä, hän maksaa lisäksi luovutusvoittoveron säästöistä eli hänen kokonaisveroasteekseen tulee noin 47 prosenttia.
Entä jo osakeyhtiön kautta toimiva yrittäjä, joka nostaa nyt pelkästään pääomatulo-osinkoja ja joka odottaa myös riskillisen hankkeen toteuttamisen jälkeenkin elävänsä pääomatulo-osingoilla? Tällöin verottaja osallistuu samalla verokannalla sekä riskinoton tappioihin että tuleviin tuottoihin, jolloin verotus ei suosi eikä rankaise riskinoton määrää vaan on neutraalia; riskipitoisten hankkeiden tuottovaatimus on juuri samaan riskiluokkaan kuuluvien hankkeiden pitkän aikavälin tuotto rahoitusmarkkinoilla, niiden riskillinen markkinakorko.
Nykyinen osakeyhtiöiden verojärjestelmä ei siten jarruta yritysten kasvua ja riskinottoa, vaan sisältää aivan päinvastaisia elementtejä. Kasvu on aina rahoitettava , mutta nykyjärjestelmä ei enää suosi velkarahoitusta samassa laajuudessa kuin 1980-luvulla, jolloin yrityksen oli kannattavaa toteuttaa jopa markkinakorkoa heikommin tuottavia hankkeita. Yhtiöiden taseet ovat paisuneet, koska ne ovat kasvaneet, eivätkä suinkaan sen takia, että ne eivät olisi kasvaneet, kuten kommentoivat medistit uskottelevat.
Edellä olen ajatellut riskihankkeen niin pieneksi, että sen menot voidaan aina vähentää verotettavasta tulosta. Käytännössä näin ei ole, vaan yrityksille syntyy tappioita, joita ne saavat vähentää verotuksessa vain tulevista elinkeinotoiminnan tuloista eikä välittömästi. Tällöin todellinen veroaste, jolla verottaja osallistuu tappioihin, voi olla huomattavasti alhaisempi kuin riskinoton tuottojen veroaste, mikä vääristää riskinottoa vähäriskisempiin kohteisiin, mutta kyse ei enää ole osinkoverotuksen vaan epäsymmetrisen tappioiden tasausjärjestelmän vaikutuksesta.
Verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinoton määrään ei siis voi päätellä yritysten nykyisistä taseista, joissa on rekisteröity vain onnistuneiden hankkeiden tämät hetkiset arvot. Tarkastelu perustuu tällöin valikoitumisharhan vääristämään aineistoon; nykyään taloustieteen matemaattis-tilastollisten menetelmien eli ekonometrian perusteiden tärkeimpiä oppeja on ymmärtää valikoitumisharha ja sen vaikutusten eliminointi tuloksissa ja johtopäätöksissä.
Oikeampi tapa katsoa verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinottoon perustuukin niiden vähennysten määrään, jotka yrittäjät tekevät verotuksessa sekä yksityisyrittäjinä että osakeyhtiöinä, ja sitä, kuinka vähennykset ovat menneisyydessä riippuneet verojärjestelmän muutoksista; riskillisiä tuotekehitysmenoja voi palkkoina ja raaka-aineina vähentää välittömästi verotettavasta tulosta kuten pienimmät kojeetkin.
Alivaltiosihteeri Hetemäen johtaman verotuksen kehittämisryhmän työskentelyn todellinen ongelma on salamyhkäisyys. Olin keväällä 2007 Cambridgessa Englannissa Mirrlees -verokomission kolmipäiväisessä konferenssissa, jossa komission raportteja kommentoivat ensiksi opponentit ja raporttien kirjoittajat olivat vastaajina. Myös yleisölle varattiin useita tunteja aikaa esittää kysymyksiään raporttien tekijöille.
Hetemäen ryhmän pitäisi avautua samoin: sen jäsenet kirjoittamaan raporttinsa ja keskusteluttamaan analyysinsa ja johtopäätöksensa asiantuntijakritiikin avustamina! Nyt ryhmän jäsenet vuotavat erilaisia ”mutu”-akanoitaan lehdistön välityksellä lukijoille ja aivopesevät meitä suomalaisen ”Mätäkuun markkinat” –perinteen mukaisesti.
Verojärjestelmä kannustaa riskinottoon eniten, silloin kun riskinoton tappiot saa vähentää korkeammalla verokannalla kuin riskinoton tuottoja verotetaan, eli jos tappiot saisi vähentää ansiotuloista, jolloin verottaja osallistuisi niiden kantamiseen viimeisen ansiotulo-euron veroprosentilla, mutta riskinoton voitot verotettaisiin osakeyhtiöverotuksessa, jonka jälkeinen voitto jaettaisiin pääomatulo-osinkoina, jotka ovat saajalleen osaksi verottomia; oletan ansiotulon rajaverosteen olevan osakeyhtiön verokantaa korkeamman.
Mutta juuri tällainenhan Suomen verojärjestelmä on! Yrittäjä toimii aluksi yksityisyrittäjänä, jolloin yritystulo jaetaan verotuksessa pääomatuloksi, jonka vero on 28 prosenttia, ja ansiotuloksi, jota verotetaan tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Jos yrittäjä toteuttaa riskillisen hankkeen, joka osoittautuu täysin menetetyksi, hän vähentää hankkeen menon progressiivisesti verotetuista yrittäjätuloista. Jos hanke onnistuu, hän muuttaa yrityksensa osakeyhtiöksi ja pääsee nauttimaan sen verokannasta.
Sama on tulema, jos yrittäjä alunalkaen toimii osakeyhtiönä, jossa ei ole lainkaan nettovarallisuutta, myyden esimerkiksi veroneuvoja. Jos yhtiö jakaa koko veronjälkeisen voittonsa osinkoina, sitä verotetaan 70 prosenttisesti ansiotulona, jonka korkein rajaveroaste on Helsingissä noin 53 prosenttia. Oletetaan, että tällainen osakeyhtiö päättää toteuttaa riskillisen hankkeen. Jos se epäonnistuu, koko hanke kirjataan kuluksi, joka vähentää osakeyhtiön verotettavaa tuloa ja yrittäjän ansiotulo-osinkoa; verottaja siis osallistuu epäonnistuneen hankkeen menoihin noin 54 prosentilla. Jos taas hanke onnistuu, yhtiölle muodostuu nettovarallisuutta, jolloin osa yhtiön jakamista osingoista tuleekin verotetuksi pääomatulona; jos yrittäjä saa yhtiöön säästämänsä yhtiöveron jälkeisen voiton itselleen myymällä yhtiönsä, hän maksaa lisäksi luovutusvoittoveron säästöistä eli hänen kokonaisveroasteekseen tulee noin 47 prosenttia.
Entä jo osakeyhtiön kautta toimiva yrittäjä, joka nostaa nyt pelkästään pääomatulo-osinkoja ja joka odottaa myös riskillisen hankkeen toteuttamisen jälkeenkin elävänsä pääomatulo-osingoilla? Tällöin verottaja osallistuu samalla verokannalla sekä riskinoton tappioihin että tuleviin tuottoihin, jolloin verotus ei suosi eikä rankaise riskinoton määrää vaan on neutraalia; riskipitoisten hankkeiden tuottovaatimus on juuri samaan riskiluokkaan kuuluvien hankkeiden pitkän aikavälin tuotto rahoitusmarkkinoilla, niiden riskillinen markkinakorko.
Nykyinen osakeyhtiöiden verojärjestelmä ei siten jarruta yritysten kasvua ja riskinottoa, vaan sisältää aivan päinvastaisia elementtejä. Kasvu on aina rahoitettava , mutta nykyjärjestelmä ei enää suosi velkarahoitusta samassa laajuudessa kuin 1980-luvulla, jolloin yrityksen oli kannattavaa toteuttaa jopa markkinakorkoa heikommin tuottavia hankkeita. Yhtiöiden taseet ovat paisuneet, koska ne ovat kasvaneet, eivätkä suinkaan sen takia, että ne eivät olisi kasvaneet, kuten kommentoivat medistit uskottelevat.
Edellä olen ajatellut riskihankkeen niin pieneksi, että sen menot voidaan aina vähentää verotettavasta tulosta. Käytännössä näin ei ole, vaan yrityksille syntyy tappioita, joita ne saavat vähentää verotuksessa vain tulevista elinkeinotoiminnan tuloista eikä välittömästi. Tällöin todellinen veroaste, jolla verottaja osallistuu tappioihin, voi olla huomattavasti alhaisempi kuin riskinoton tuottojen veroaste, mikä vääristää riskinottoa vähäriskisempiin kohteisiin, mutta kyse ei enää ole osinkoverotuksen vaan epäsymmetrisen tappioiden tasausjärjestelmän vaikutuksesta.
Verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinoton määrään ei siis voi päätellä yritysten nykyisistä taseista, joissa on rekisteröity vain onnistuneiden hankkeiden tämät hetkiset arvot. Tarkastelu perustuu tällöin valikoitumisharhan vääristämään aineistoon; nykyään taloustieteen matemaattis-tilastollisten menetelmien eli ekonometrian perusteiden tärkeimpiä oppeja on ymmärtää valikoitumisharha ja sen vaikutusten eliminointi tuloksissa ja johtopäätöksissä.
Oikeampi tapa katsoa verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinottoon perustuukin niiden vähennysten määrään, jotka yrittäjät tekevät verotuksessa sekä yksityisyrittäjinä että osakeyhtiöinä, ja sitä, kuinka vähennykset ovat menneisyydessä riippuneet verojärjestelmän muutoksista; riskillisiä tuotekehitysmenoja voi palkkoina ja raaka-aineina vähentää välittömästi verotettavasta tulosta kuten pienimmät kojeetkin.
Alivaltiosihteeri Hetemäen johtaman verotuksen kehittämisryhmän työskentelyn todellinen ongelma on salamyhkäisyys. Olin keväällä 2007 Cambridgessa Englannissa Mirrlees -verokomission kolmipäiväisessä konferenssissa, jossa komission raportteja kommentoivat ensiksi opponentit ja raporttien kirjoittajat olivat vastaajina. Myös yleisölle varattiin useita tunteja aikaa esittää kysymyksiään raporttien tekijöille.
Hetemäen ryhmän pitäisi avautua samoin: sen jäsenet kirjoittamaan raporttinsa ja keskusteluttamaan analyysinsa ja johtopäätöksensa asiantuntijakritiikin avustamina! Nyt ryhmän jäsenet vuotavat erilaisia ”mutu”-akanoitaan lehdistön välityksellä lukijoille ja aivopesevät meitä suomalaisen ”Mätäkuun markkinat” –perinteen mukaisesti.
sunnuntai 27. huhtikuuta 2008
Sijoitustuottojen verovapaus ei edistä yksityistä riskisijoittamista
Työ- ja elinkeinoministeriössä (TEM) on valmisteilla business-enkeleiden verokannusteita koskevat lakimuutokset. Hallituksen esitystä ei asiasta vielä ole. On ministeriön sisäinen taustamuistio, jota on elinkeinopäivillä jaettu toimittajille ja josta virkamies ja lobbari voivat keskustella aamutelevisiossa, mutta joka ei ole yleisten kirjastojen ja Internetin varassa olevan veroanalyytikon saatavissa.
Tekniikka & Talous –lehden toimittaja Raija Hallikainen kirjoitti viime perjantaina asiasta seuraavasti: ”Esityksen mukaan vähintään kolmeksi vuodeksi listautumattomiin kasvuyrityksiin tehdystä vähemmistösijoituksesta ei perittäisi luovutuksen yhteydessä henkilösijoittajilta tai yksityishenkilöiden omistavilta osakeyhtiöiltä myyntivoittoveroa”.
Valmistelun aikataulusta on tihkunut: hallitus linjaa ennen kesälomia kannustinmallin ja pyrkii antamaan hallituksen esityksen viimeistään lokakuussa Eduskunnalle, jotta uudistus astuisi voimaan ensi vuoden alussa.
Ken ymmärtää Verotus uusiksi? –kirjan johdantoluvun ja loppuluvun ”Pienten joutsenten tanssi”, tajuaa, että business-enkeleiden sijoitustuottojen verovapaudessa valtion rahakamarin vartija on lukitsemassa ovensa rahavirralta, joka päätyisi sinne ja auttaisi alentamaan muita veroja yleisesti.
Kirjan teemahan on pääomatulojen verotus: kuinka välittömän verotuksen veropohja tulisi määritellä, että verotus vaikuttaisi mahdollisimman vähän tai ei ollenkaan määrään, jonka kuluttajat haluaisivat säästää ja investoida eri ajankohtina.
Johdantoluvussa kirjoitin tuloverolle vaihtoehtoisesta menoverosta, joka verottaa vain kulutettua tulonosaa eli jossa itse säästämistapahtuma vähennetään verotettavista tuloista ja säästöjen kuluttaminen lisätään niihin.
Menoverossa valtio on siten kumppanina verokannan osuudella sekä tehdyssä säästämisessä että nostetuissa säästöissä. Jos säästämisen kohde on valtion obligaatiot, valtio ei kerää mitään nettoveroa, koska säästäjä saa saman koron, jonka valtio maksaa lainoistaan.
Jos taas kohde on riskillinen sijoitus, joka tuottaa keskimäärin valtion lainoistaan maksamaa korkoa enemmän, yhteiskunta kerää nettoverotuottoja. Menoverolla on siis se ominaisuus, että uuden säästämisen riskitön korko vapautuu verosta eli se ”normaali” tuotto, jota taloustieteen mallien mukaan ei pitäisi verottaa.
Jos siis kaikkien business-enkelien tekemät sijoitukset tuottavat keskimäärin saman riskilisän valtion lainojen reaalikoron lisäksi kuin osakemarkkinat keskimäärin ovat tuottaneet maailmassa yli sadan vuoden ajalta eli noin viisi prosenttia Dimson-Marsh-Staunton –laskelmien mukaan, tämän tuottosiivun verokannan osuudesta valtio aikoo luopua, kun se ei esitä business-enkelien sijoitusten käsittelyä menoveron periaatteiden mukaisesti.
Koska TEM esittää business-enkelien sijoitustuotot verovapaiksi, loogisesti myös samoista sijoituksista syntyviä tappioita ei voi sallia vähennettäviksi verollisista luovutusvoitoista tai alijäämähyvityksinä muista tuloista.
Tuottojen verovapaus ja tappioiden vähennyskelvottomuus synnyttää tietenkin kannusteen muuntaa tappiolliset, vähennyskelvottomat sijoitukset vähennyskelpoisiksi sijoituksiksi eli houkuttelee verojen välttämiseen tai jopa kiertoon. Se työllistäisi laki- ja tilimiehiä ja vaatisi lisää tarkastajia.
Alun alkaen yksityishenkilöt sijoittavat sijoitustuottojen verovapauden vallitessa vähäisemmän määrän yrityksiin, kuin jos heidän sijoituksensa saisi menoverokohtelun. Business-enkelien sijoitussalkku on tyypillisesti hyvin hajauttamaton. Siksi he sijoitustappioiden karttamisen vuoksi sijoittavat vähemmän riskillisiin kohteisiin kuin verollisessa maailmassa.
”Pienten joutsenten tanssi” –luvussa kirjoitin tappioiden vähennysoikeuden ja yrittäjien riskinoton suhteesta. Sijoitustappioiden takautuva verovähennysoikeus kannustaisi nykyistä laajempaan riskinottoon.
Menoveron etu tuloveroon olisi siinä, että menoverossa ei veroteta riskitöntä korkoa ja inflaation aiheuttamia ongelmia ei synny veropohjan määrittelyssä, koska sekä säästämisen verohyvitys että kulutukseen nostetuista säästöpääomista ja niiden tuotosta menevä vero tehdään samalla verokannalla.
Valtio siis kykenisi houkuttelemaan business-enkeleiltä sijoitusvaroja veroansaan, jos se pitäisi sijoitusten tuotot verollisina, mutta sallisi sijoitustappioiden vähennyskelpoisuuden takautuvasti tai alijäämähyvityksenä - ja veroansaan virtaisi vielä enemmän varoja, jos se verottaisi niitä menoveron periaatteen mukaisesti.
Tekniikka & Talous –lehden toimittaja Raija Hallikainen kirjoitti viime perjantaina asiasta seuraavasti: ”Esityksen mukaan vähintään kolmeksi vuodeksi listautumattomiin kasvuyrityksiin tehdystä vähemmistösijoituksesta ei perittäisi luovutuksen yhteydessä henkilösijoittajilta tai yksityishenkilöiden omistavilta osakeyhtiöiltä myyntivoittoveroa”.
Valmistelun aikataulusta on tihkunut: hallitus linjaa ennen kesälomia kannustinmallin ja pyrkii antamaan hallituksen esityksen viimeistään lokakuussa Eduskunnalle, jotta uudistus astuisi voimaan ensi vuoden alussa.
Ken ymmärtää Verotus uusiksi? –kirjan johdantoluvun ja loppuluvun ”Pienten joutsenten tanssi”, tajuaa, että business-enkeleiden sijoitustuottojen verovapaudessa valtion rahakamarin vartija on lukitsemassa ovensa rahavirralta, joka päätyisi sinne ja auttaisi alentamaan muita veroja yleisesti.
Kirjan teemahan on pääomatulojen verotus: kuinka välittömän verotuksen veropohja tulisi määritellä, että verotus vaikuttaisi mahdollisimman vähän tai ei ollenkaan määrään, jonka kuluttajat haluaisivat säästää ja investoida eri ajankohtina.
Johdantoluvussa kirjoitin tuloverolle vaihtoehtoisesta menoverosta, joka verottaa vain kulutettua tulonosaa eli jossa itse säästämistapahtuma vähennetään verotettavista tuloista ja säästöjen kuluttaminen lisätään niihin.
Menoverossa valtio on siten kumppanina verokannan osuudella sekä tehdyssä säästämisessä että nostetuissa säästöissä. Jos säästämisen kohde on valtion obligaatiot, valtio ei kerää mitään nettoveroa, koska säästäjä saa saman koron, jonka valtio maksaa lainoistaan.
Jos taas kohde on riskillinen sijoitus, joka tuottaa keskimäärin valtion lainoistaan maksamaa korkoa enemmän, yhteiskunta kerää nettoverotuottoja. Menoverolla on siis se ominaisuus, että uuden säästämisen riskitön korko vapautuu verosta eli se ”normaali” tuotto, jota taloustieteen mallien mukaan ei pitäisi verottaa.
Jos siis kaikkien business-enkelien tekemät sijoitukset tuottavat keskimäärin saman riskilisän valtion lainojen reaalikoron lisäksi kuin osakemarkkinat keskimäärin ovat tuottaneet maailmassa yli sadan vuoden ajalta eli noin viisi prosenttia Dimson-Marsh-Staunton –laskelmien mukaan, tämän tuottosiivun verokannan osuudesta valtio aikoo luopua, kun se ei esitä business-enkelien sijoitusten käsittelyä menoveron periaatteiden mukaisesti.
Koska TEM esittää business-enkelien sijoitustuotot verovapaiksi, loogisesti myös samoista sijoituksista syntyviä tappioita ei voi sallia vähennettäviksi verollisista luovutusvoitoista tai alijäämähyvityksinä muista tuloista.
Tuottojen verovapaus ja tappioiden vähennyskelvottomuus synnyttää tietenkin kannusteen muuntaa tappiolliset, vähennyskelvottomat sijoitukset vähennyskelpoisiksi sijoituksiksi eli houkuttelee verojen välttämiseen tai jopa kiertoon. Se työllistäisi laki- ja tilimiehiä ja vaatisi lisää tarkastajia.
Alun alkaen yksityishenkilöt sijoittavat sijoitustuottojen verovapauden vallitessa vähäisemmän määrän yrityksiin, kuin jos heidän sijoituksensa saisi menoverokohtelun. Business-enkelien sijoitussalkku on tyypillisesti hyvin hajauttamaton. Siksi he sijoitustappioiden karttamisen vuoksi sijoittavat vähemmän riskillisiin kohteisiin kuin verollisessa maailmassa.
”Pienten joutsenten tanssi” –luvussa kirjoitin tappioiden vähennysoikeuden ja yrittäjien riskinoton suhteesta. Sijoitustappioiden takautuva verovähennysoikeus kannustaisi nykyistä laajempaan riskinottoon.
Menoveron etu tuloveroon olisi siinä, että menoverossa ei veroteta riskitöntä korkoa ja inflaation aiheuttamia ongelmia ei synny veropohjan määrittelyssä, koska sekä säästämisen verohyvitys että kulutukseen nostetuista säästöpääomista ja niiden tuotosta menevä vero tehdään samalla verokannalla.
Valtio siis kykenisi houkuttelemaan business-enkeleiltä sijoitusvaroja veroansaan, jos se pitäisi sijoitusten tuotot verollisina, mutta sallisi sijoitustappioiden vähennyskelpoisuuden takautuvasti tai alijäämähyvityksenä - ja veroansaan virtaisi vielä enemmän varoja, jos se verottaisi niitä menoveron periaatteen mukaisesti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)