Andrew J. Polsky
“Elusive Victories, The American
Presidency at War” (Oxford 2012) on loistava teos USA:n seitsemästä
presidentistä sodan vietävinä. Jo Abraham Lincoln tunnusti, että tapahtumat
kontrolloivat häntä. Saman kokivat Woodrow Wilson, Franklin D. Roosevelt,
Lyndon Johnson, Richard Nixon, George W. Bush ja Barack Obama.
Polsky yleistää
tapahtumien analyysin viiteen arvoitukseen: 1) kuinka on mahdollista että
presidentit ovat voineet lähettää amerikkalaisia joukkoja melkein minne tahansa
ilman tehokkaita poliittisia rajoituksia? 2) miksi presidentit ylipäällikköinä
eivät tahdo löytää tehokasta tapaa saavuttaa ne kansalliset tavoitteet, jotka
he asettivat sodan alussa? 3) miksi sodanaikaisilla presidenteillä on
säännöllisesti vaikeuksia saada ei-sotilaalliset haasteensa hoidettua kuten suunnitelman
konfliktin jälkihoitoa varten? 4) miksi sodanaikaiset presidentit, jopa
suurella voittomarginaalilla valitut, kärsivät tappion kotimaan politiikassa ja
joutuvat perääntymään uudistusohjelmiensa tavoitteissa? 5) miksi presidentit
havaitsevat, että heidät on itseasiassa riisuttu strategisista vaihtoehdoista muuttaa
aloittamiensa sotien kulkua, joissa heidän liikkumatilansa on vähäinen?
Täten tutkimus päätyy
eräänlaiseen yleiseen amerikkalaiseen ajopuuteoriaan.
Kirja alkaa kahden
invaasion kuvauksella: harjaantumattomat joukot ja laivasto espanjalais-amerikkalaisella
sodassa 1898, jossa USA asetti tavoitteekseen Kuuban vapauttamisen, ja
maailman teknologisesti edistyneimmän ja hyvin harjoitetun armeijan isku
Iraniin kevättalvella 2003, minkä tavoitteena oli demokratian vienti. Miksi
edellinen onnistui, mutta jälkimmäinen epäonnistui surkeasti?
Maailmansodat
Kantava teema on
juuri demokratian vienti muihin maihin; USA:n osallistuminen ensimmäiseen
maailmansotaan perustuu tällaiseen ideologiaan.
Jo ennen USA:n
osallistumispäätöstä Woodrow Wilson valmensi kansaa USA:n ylevistä päämääristä:
kestävän rauhan puolesta; pienten ja suurten kansojen vapauttaminen; maailman
täytyy olla turvallinen demokratialle; USA ei tavoittele valloituksia eikä
dominioita; USA ei ole Entente-valtojen jäsen vaan kanssataistelija, jolla on yhteinen
vihollinen Ranskan ja Englannin kanssa, mutta eri tavoitteet; Saksaa ei saa
lannistaa rauhanehdoissa, vaan siitä pitää tehdä Kansain Liiton vastuuntuntoinen
jäsen.
Näin naapurista katsottuna
mielenkiintoinen on Wilsonin arvio bolshevikkien vallankumouksesta merkkinä
demokratian tavoittelusta, jota USA tulisi edistämään: Venäjä on sydämeltään
demokraattinen, taistellen maailmassa vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan
puolesta (s. 114, alaviitta 121).
Yhtä uskomaton on
Wilsonin hallinnon aikaansaama kansalaisoikeuksien laaja polkeminen kotimaisen
opposition taltuttamiseksi, millä ei ole vertaa muiden sodanaikaisten presidenttien
toimesta.
Franklin D.
Roosevelt ajalta on hyvän yleiskuvan lisäksi mielenkiintoisia yksityiskohtia:
USA laivasi 350000 kuorma-autoa Neuvostoliittoon toisen maailman sodan kahden
viimeisen vuoden aikana (siitä ei ole mainintaa montako miljoonaa tonnia
säilykepurkkilihaa lähetettiin); kuinka kansa ja kongressi väsyivät sodan
aikana sekä virallisesti organisoituihin että laittomiin lakkoihin eri teollisuuden
aloilla; ammattiliittoja politiikassaan suosineen Rooseveltin hallinto oli myötäsukainen
laittomiakin lakkoja kohtaan, mutta pakotti lopulta kaivosmiehet, keskeiset
tukijansa, takaisin töihin.
Vietnamin sodan
aika on mielenkiintoista yksityiskohtien kertausta. Toisin kuin Wilson ja
Roosevelt Lyndon Johnson ei asettanut tavoitteeksi maailmanjärjestyksen
muuttamista vaan perimänsä tilanteen säilyttämisen, päätavoitteena
Etelä-Vietnamin itsenäisyyden varjeleminen. Tällä hän ajoi itsensä nurkkaan,
poliittiset aloitteet jäivät kommunistisen Pohjois-Vietnamin johtajien käsiin.
Johnson ei ymmärtänyt strategisen joustavuuden merkitystä kansainvälisessä
voimapolitiikassa, jossa perääntyminen on joskus viisas vaihtoehto.
Irak
Ensimmäisen maailmansodan
vertainen on mielenkiinnossa George W. Bushin Irakin sotaretkeä koskeva luku.
USA:n sotilaat eivät olleet harjaantuneet yhteistoimintaan siviiliväestön
kanssa: demokraattisen Irakin rauhanrakentamisen tavoite repeytyi nopeasti
repaleiksi.
Siviilihallinnon
ja infrastruktuurin toiminta kangerteli heti alun alkaen, mutta Paul Bremerin
tultua prokonsuliksi laajana mandaattinaan muuttaa Irak vapaamieliseksi,
demokraattiseksi yhteiskunnaksi hän omavaltaisesti hylkäsi Bushin hyväksymän
tavoitteen säilyttää jatkuvuus sekä sotilaallisessa että siviilihallinnossa.
Siksi hän erotutti kaikki sotilaat ja virkamiehet, joilla hän epäili olevan
yhteyksiä baath-puolueeseen: kolme ylintä organisaatiokerrostumaa jokaisessa
ministeriössä sai lähteä, yhteensä noin 85000 henkilöä.
Puolueuskollisten
mukana menivät asiantuntijat ja tekninen erikoishenkilöstö. Bremer ei tajunnut,
että yhden puolueen hallitsemassa diktatuurissa opportunismi oli edellytys, jos
halusi vastuulliseen asemaan. Opportunistit
vaihtavat puolta kun valta vaihtuu.
Seuraavaksi
Bremer hajotti koko Irakin armeijan ja turvallisuuspalvelut: 300000
aseistettua, työtöntä, USA:lle vihamielistä irakilaista.
Bremerin lyhytaikainen
edeltäjä oli sentään kutsunut Irakin uskonnollisten ja maallisten oppositioryhmien
edustajat luonnostelemaan tietä itsehallintoon, mutta Bremer julisti itsensä
ylimmäksi päättäjäksi ja yritti istuttaa maahan ulkopuolisen valloittajan perustuslain
halventaen ja loukaten irakilaisia, marginalisoiden erityisesti sunnit.
Bremerin
hallinnon työntekijät olivat suurimmaksi osaksi republikaanisen puoleen
kampanjatyöntekijöitä presidentin vaaleissa, jotka eivät osanneet arabiaa ja
joilla ei ollut kykyä ja taitoa auttaa irakilaisia hallinnon pyörittämisessä.
Näin ei ollut
mikään ihme, että shiiojen pyhimpään moskeijaan hyökättiin helmikuussa 2006,
minkä seurauksena alkoivat hyökkäykset sunnimoskeijoihin, korkeimmillaan 3000
tuhotekoa viikossa; seurasi etninen puhdistus kuin Balkanilla edellisellä
vuosikymmenellä; amerikkalaiset raportoivat poliiseiksi pukeutuneista
hyökkääjistä, mutta paikalliset tiesivät heidän olevan poliiseja.
Barack Obaman
vastoinkäymiset perimissään sodissa ovat jo niin äskettäisiä, että ne eivät
enää herättäneet minussa sellaisia elämyksiä kuin Irakia koskeva luku on, jonka
valossa Irakin ja Syyrian tilanteen kehittyminen nykyiseksi on varsin luonnollinen
ja ymmärrettävä tapahtumaketju.