maanantai 28. joulukuuta 2015

Pimeä professoriviisaus


”Kaiken maailman dosentit” ovat puhuttaneet insinööripääministerimme ohella ensisijassa sisäpiiriläisiä eli yliopistojen henkilökuntaa, joka tietysti on koonnut kaikki käytettävissä olevat keinot vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja poliitikkoihin yliopistojen budjettivarojen säilyttämiseksi: koskaan ennen ei tiede eikä koulutus ole olleet talouskasvua - ja jopa noususuhdannetta - niin voimakkaasti edistäviä keinoja kuin kuluneen syksyn painostuspuheissa ja -kirjoituksissa; valtion budjetin toisella momentilla työministeriö on kurssittanut ja kouluttanut työttömiä huippuvauhtia jo runsaan kahden vuosikymmenen ajan, mikä osaltaan estää kustannussopeutusta pitkittäen jättityöttömyyttämme; julkiselta sektorilta löytyy harvoin virkamiestä tai poliitikkoa, joka pitää oman sektorinsa toimintaa valtakunnan voimavarojen tuhlauksena (maatilahallituksen lopetus tulee ainoana mieleen).
Samalla tavoin menneen syksyn aikana painostivat yleistä mielipidettä kehitysyhteistyötyöntekijät omien työpaikkojensa ”tarpeellisuuden” puolesta; siihen aikaan kun kävin kansainvälisissä konferensseissa, niissä oli usein esiintyjiä, jotka esitelmissään propagoivat kansainvälisen kehitysyhteistyöjärjestöjen autuaallisesta voimasta saattaa alikehittyneet maat talouskasvun uralle; yhtä säännöllisesti yleisön joukosta tuli asiantunteva kysymys, miksi maailmassa on kehitysmaita, joiden valtion budjettituloista jopa 70 prosenttia tulee kansainvälisiltä järjestöiltä, mutta samanaikaisesti kaikesta tästä vuosikymmenien kestoisesta kehittämisestä huolimatta pääomien virtaussuunta on edelleenkin kehitysmaista kehittyneisiin maihin; ja miksi kehitysmaat käyttävät henkiset resurssinsa kehitysyhteistyöjärjestöjen miellyttämiseen, mutta eivät kehitä verojärjestelmäänsä ja lainsäädäntöään omaa yritystoimintaansa ja investointeja suosiviksi siten, että valtiot voisivat rakentaa budjettinsa omien verotulojensa varaan; suurlähettiläs Matti Kääriäinen julkaisi asiavyyhdestä kirjan Kehitysavun kirous (Into 2014), joka minulta on vielä lukematta.
Nämä kaksi esimerkkiä tavoittelevat samanlaista omanvoitonpyyntiä (rent seeking), kuin olen useasti aikaisemmin kirjoittanut ammattiyhdistysliikkeestä tai työnantajajärjestöistä.
Vuoden lopulla on tapana kerrata vuoden yllättävimpiä tapahtumia ja jakaa palkintoja. Kirjassaan Demokratian itsepuolustus (WSOY 1934) Urho Kekkonen käytti luonnehdintaa "pimeä professoriviisaus", jonka ehdottomasti ansaitsee professori Pertti Haaparanta lausunnostaan, jonka Suomen Kuvalehden toimittaja otti vakavasti.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Jälkisosialistisen aatemaailmattomuuden hämminki

”Uusliberalistisen ideologian narratiivissa”, aloitti kertomakirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja Laura Lindstedt erään lauseen nykyhallitusta suomivassa vastaanottopuheessaan eilen web-sivustojen ja aamun lehtien mukaan.

Aloin miettiä, mitenkä sen ymmärtäisi selkosuomalainen kaivinkoneyrittäjä Juvan Teboilin kahviossa, jos sellainen kohtaamispaikka olisi vielä olemassa.

Poikkeaisiko vastakkainen lainatusta:

Uusliberalistisen - käsitteenä sekään ei ole minulle koskaan valjennut, muuta kuin että se on eräänlainen sosialidemokraattinen kirosana - lähin vastakohta lienee jälkisosialistinen; vai tarkoittavatko ne samaa?; liberalistinen merkitsee toisaalta suvaitsevaista vastakohtana pakottamiselle, joka on hyvinvointivaltion, sosialidemokraattien sosialismin ydin.

Ideologia on aatemaailma.

Narratiivi on säntillinen tapahtumakertomus (orderly account of events) Oxford-sanakirjani mukaan.

Päädyin siten otsikon ilmaisuun, joka kuvannee paremmin maamme nykytilaa ylipäätänsä, vaikka meillä olisi valtakunnanviisas Raimo Sailaksen virkamieshallitus.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Epätoivon valo!

Ekonomisti tarvitsee kolme pistettä trendin havaitsemiseen, journalisti kaksi, vitsaillaan anglo-saksisessa mediassa. Tähän olen lisännyt, että sosiologi yleistää jo yhdestä havainnosta.

Helsingin Sanomat julistaa toivon valoa tänään web-sivunsa pääuutisena ja myös paperilehdessään. Mihin se perustuu?

Tilastokeskus julkisti eilen ennusteensa teollisuustuotannon muutoksesta syyskuussa: kasvua vuodentakaisesta syyskuusta ja myös kausitasoitettu tuotanto kasvoi elokuusta 2015. Toimialoittain tuotanto kasvoi eniten kaivostoiminnassa ja supistui eniten, lähes 10 prosenttia, sähkö- ja elektroniikkateollisuudessa.

Samaan aikaan tilastokeskus julkisti teollisuuden uudet tilaukset: pudotusta kolmannes vuodentakaisesta, kasvua vain tekstiiliteollisuudessa!

Epätoivoinen kirjoittaja kuuluu selvästi sosiologien ryhmään.

Tarun mukaan Pandoran lippaaseen jäi jäljelle vain Toivo, jonka sieltä tietysti jokainen havaitsee.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Snellman otti ulkomaista lainaa 1867 viljanostoihin

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo ja sosiaalitieteiden laitoksen johtaja Keijo Rahkonen (HS vieraskynä 26.9.2015) kertovat 1860-luvun kato- ja nälkävuosina valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä toimineen J.V. Snellmanin ja Suomen suurruhtinaskunnan ”kieltäytyneen ottamasta ulkomaista velkaa, jolla olisi rahoitettu viljan tuontia”.
Samaa levittää Elina Grundström HS vieraskynässä 13.10.2015: ”HS:n sunnuntaisivujen jutussa kuvattiin (30.8), miten J. V. Snellman ja Zacharias Topelius antoivat nälkävuosina suomalaisten ennemmin vaikka nääntyä kuin ostaa viljaa velaksi ulkomailta”.

Törmäsin tähän sekohistorialliseen Snellman-käsitykseen ensi kerran 1990-luvulla, kun eräs Aamulehden toimittajista sitä käyttäen tölvi haastatteluani selostamatta pakinassaan luonnollisesti sitä, mitä olin sanonut.
Oiva Turpeinen: NÄLKÄ VAI TAUTI TAPPOI? – Kauhunvuodet 1866 – 1868 (Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1986) on tieteellinen tutkimus 1860-luvun pahimmista kato- ja nälkävuosista ja johtaa täysin päinvastaiseen käsitykseen senaattori Snellmanista; ks. yhteenvetoni
Suomalaisista 9/10 sai elantonsa maataloudesta 1800-luvun puolivälissä. Parin kymmenen vuoden ajan ilmasto-olot olivat olleet suotuisat, kunnes vuosina 1856 – 1867 oli useita katovuosia ja vain kolme runsaan sadon vuotta. Kylvöt tehtiin myöhässä vuonna 1867 ja syyskuun alun pakkaset lopulta tuhosivat suurruhtinaskunnan viljasadon. Senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkö J.V. Snellman ja senaatti toimivat heti erittäin ripeästi noin kuukauden ajan, kunnes vakituinen kenraalikuvernööri palasi virkaansa.
Lainaa ei ollut saatavissa Venäjältä, koska Keski-Aasiassa meneillään olevien valloitusten vuoksi keisarikunta kamppaili taloudellisissa vaikeuksissa. Snellman käytti hyväkseen Saksan yhteyksiään ja neuvotteli nopeasti Rothschildin pankkiiriliikkeeltä 5,4 miljoonan markan lainan. Keisari hyväksyi sen Krimillä syyskuun lopulla ja varojen siirtämisen keisarillisella kirjeellä 24.9.1867 perustettuun hätäapurahastoon.
Vuonna 1867 valtion tulot olivat vain noin 16 miljoonaa markkaa. Laina oli siten kolmasosa valtion tuloista.
Lainavaroilla ostettiin viljaa Keski-Euroopasta, olihan Pietari viljan suhteen suurruhtinaskunnan kanssa samassa tilanteessa: kato oli kohdannut samanaikaisesti myös Venäjää ja Ruotsia.
Viljan ostot syksyllä 1867 tapahtuivat hitaasti siksi, että yksityiset viljakauppiaat olivat haluttomia ostamaan ulkomaista viljaa hallituksen asettamilla ehdoilla, koska viljan kansainvälinen hinta nousi nopeasti paljon korkeammalle. Viljan toimitukset Pohjois-Pohjanmaalle viivästyivät aluksi talven tultua kuukautta normaalia aikaisemmin sekä Perämeren ja Merenkurkun satamien jäätyessä.
Kaiken viljan, jauhojen ja jyvien tuonti vuonna 1867 oli 74 miljoonaa kiloa ja vienti 10 miljoonaa kiloa.
Talvella 1868 lainan loppuosa käytettiin siemenviljan ostoon. Se toimitettiin hevos- ja rekipelein Pohjois-Suomeen. Ongelmaksi muodostui se, miten rahoitetaan siemenviljan osto eteläisempiä läänejä varten, joissa myös oli pula siemenestä, koska keisarille oli perusteltu Rothschildilta otettavaa lainaa vain kolmen pohjoisimman läänin tarpeilla.
Kenraalikuvernööri oli erittäin tarmollinen ja sai lopulta Venäjän finanssiasiainministerin Mikael Reuternin kanssa aikaan sopimuksen: Venäjä myöntää jo talvella 1868 rahoitusta Riihimäki-Pietari-radan rakennustöitä varten vuodeksi 1869, joista voitiin lainata 300000 ruplaa, 1,2 miljoonaa markkaa, siemenviljan ostoa varten.
Tämä lyhytaikainen laina takasi sen, että siementä oli tarjolla myös eteläisempiin lääneihin. Vuoden 1868 sadosta tuli koko maassa erittäin hyvä, paikoin ennätyksellinen.
Julkisuudessa usein esiintyvä käsitys, että Suomen suurruhtinaskunta ei ottanut ulkomaista lainaa viljanostoihin hätätilasyksynä 1867 perustuu Turpeisen mukaan Snellmanin ulkomaista lainanottoa torjuviin kirjoituksiin Virallisessa lehdessä, siis hallinnon tiedotuslehdessä. Eihän hän voinut myöntää arvostelijoilleen suurruhtinaskunnan olevan ottamassa ulkomaista lainaa ja vaikeuttaa kirjoituksella meneillään olevia lainaneuvotteluja Pankkiiriliike Rothschildin kanssa, kun lainan lopullinen koko sekä korko- ja kuoletusehdot olivat vielä sopimatta.

Virallisen lehden jälkikäteislukijat eivät vain ole viitsineet tutkia lähteitä Turpeisen tapaan, miten hallinto todella toimi kriittisimpänä syksynä 1867.

Miksi sekohistoriallinen Snellman-myytti elää edelleenkin? Hauskuuttavatko nykyprofessorit opiskelijoita sen avulla edelleenkin kuten ehkä heitä aikoinaan heräteltiin luennoilla?

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

“Syrizan” nettovelkaantuminen 26 mrd

Kataisen/Stubbin ja Urpilaisen/Rinteen vetämä Syriza-hallitus velkaantui puuduttavaan tasaiseen tahtiin, etten jaksanut kommentoida sitä yli kahteen ja puoleen vuoteen. Viimeisin analyysi vertaili Kataisen hallituksen runsasta ensimmäistä vuotta Vanhasen hallituksen velanottoon kansainvälisen finanssikriisin puhkeamisen jälkeen.

Kuten edelliskerralla, syyskuun loppu on sovelias vertailukuukausi. Valtiokonttorin tilastokannan mukaan valtion bruttovelka oli 97,0 (77,9) miljardia euroa 30.9.15 (30.9.11) ja valtion likvidikassa vastaavina ajankohtina 4,1 (11,0) miljardia euroa.

Valtion bruttovelka kasvoi siten 19,1 miljardilla eurolla, mutta samanaikaisesti valtio söi likvidikassastaan 6,9 miljardia euroa. 

”Syrizamme” aikana valtion nettovelkaantuminen oli siten 26,0 miljardia euroa, keskimäärin 6,5 miljardia euroa vuodessa. (korjattu klo 10.32) Koko nelivuotisaikana nettovelkaantuminen oli kolmasosan lähtötilanteen valtion bruttovelasta.

Koko 1990-luvun pankkikriisi maksoi Suomelle noin 12 miljardia euroa senaikaista rahaa, josta valtion osuus oli puolet, pankkien sulatellessa toisen puolen voitoistaan ja omista pääomistaan. Rakkaan "Syrizamme" vuosittainen nettovelkaantuminen vastasi siten melkein (korjattu) veronmaksajien osuutta pankkikriisin luottotappioiden kantamisessa.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Suomen Kuvalehti Stalinin-Göbbelsin tiellä

Leikkaus tai elvytys –kolumnissaan (SK 40/2015 2.10.2015) toimittaja Teppo Tiilikainen kirjoittaa: professori Pertti Haaparannan mukaan Suomen ”teollisuuden yksikkökustannukset ovat enemmän kuin puolittuneet suhteessa Saksan teollisuuteen kahdessa vuodessa”. Siksi ”Haaparanta pitää Sipilän tuottavuusloikkaa täysin turhana”. Yksikkötyökustannus on työntekijöiden keskimäärin saama kokonaiskorvaus jaettuna heidän tuottavuudellaan, BKT/työntekijä.
Jos Haaparannan tilastojen tulkinta olisi totta, maassamme vierailisi solkenaan ulkomaisia lähetystöjä tutustumassa suomalaiseen yhdessä sopimisen kulttuuriin: kuinka sisäinen devalvaatio tehdään yhteisen edun ollessa kyseessä; maamme olisi ulkomaisten lehtien sivuilla tähtimaa ja myös kaikkien taloutta sivuavien kansainvälisten järjestöjen ylistämä.
EU:n virallisen tilastoijan EUROSTATin tilastot kertovat täysin päinvastaista: neljännesvuosittainen kaikkien teollisuudenalojen nimellinen yksikkötyökustannus (indeksin perusvuosi 2010 = 100) nousi Saksassa 4,5 prosenttia mutta Suomessa 6,6 prosenttia kahdessa vuodessa, toisesta neljänneksestä 2013 ja toiseen neljännekseen 2015. Edes yksikkökustannusten kasvuvauhti ei siis puolittunut Saksaan nähden, vaan oli Suomessa lähes puolitoistakertainen.
Stalinin kerrotaan sanoneen, että poliitikon pitää vain valehdella niin paljon, ettei kukaan kuvittele hänen uskaltavan valehdella niin rutkasti, ja toistaa valetta riittävän usein, niin sitä aletaan pitää totena; Göbbels on periaatteen toteuttajista tunnetuin.
Suomen Kuvalehti aikoo mahtua Stalinin-Göbbelsin tielle, koska luonnehdittuaan keynesiläisyyttä sama kirjoitus toteaa myös: ”Sipilän kilpailukykyloikka parantaisi tuottavuutta lähinnä työllisyyden kustannuksella”.
Väite ei vastaa Keynesin mallin johtopäätöstä. Sen sisäisen logiikan ulkopuolelta aiheutuva työvoiman rajatuottavuuden nousu, työn nimellisen yksikkökustannuksen pysyessä ennallaan, lisää työvoiman kysyntää. Eli samalla vuosityökorvauksella yritykset haluavat työllistää useamman työntekijän. Siksi ensimmäisen kierroksen vaikutus on aina työllisyyttä parantava; myös reaalipalkka nousee sopeutumisen johdosta. Sama johtopäätös seuraa kaikista keynesiläisistä malleista, joissa työmarkkinat on mallitettu.

perjantai 9. lokakuuta 2015

Tilinpäätös: työlliset

Kataisen ja Stubbin hallitusten aikana työllisten määrä väheni hieman yli 50000:lla ja valtio työllisti palveluihinsa vajaa 10000 henkilöä enemmän; edellinen on keskiarvo Työvoimatutkimuksen työllisistä kesä-elokuusta 2011 vastaaviin kuukausiin 2015 ja jälkimmäinen on työ- ja elinkeinoministeriön toivoimapoliittisin toimenpitein (2015 palveluihin) sijoitettujen lisäys keskimäärin samana aikana.

Aitojen työllisten nettovähennys neljässä vuodessa oli siten noin 60000 työpaikkaa.

Tässäkin blogissa on useassa eri kirjoituksessa mainioita neuvoja, kuinka hallitus sen poliittisesta koostumuksesta riippumatta voisi lisätä suoraan ja välittömästi työvoiman kysyntää, eli kansan kielellä, kuinka hallitus voisi lisätä työpaikkojen tarjontaa, uusia työpaikkoja, kasvattamalla tehokasta kysyntää.

Sylikoirajournalismi ei pakota poliitikkoja ymmärtämään työpaikkojen tarjontaa vaan suosii pellekeynesiläisiä toisen kierroksen kokonaiskysynnän lumelisäyksiä, joiden ensimmäisen kierroksen vaikutus on kansantalouden tehokasta kysyntää alentava.

Poliitikkoja kiinnostaa vain se, kuinka paljon he kykenevät kierrättämään veronmaksajien varoja julkisen sektorin kautta ymmärtämättä, että jokainen sen kautta kiertävä lisäeuro, verojen korotuksen vuoksi, aiheuttaa ylimääräisen yhden euron tuotannon menetyksen. 

Kerätty lisäveroeuro alentaa yksityisen sektorin tuotantoa kahdella eurolla, mutta käytettynä julkisiin kulutus- tai investointimenoihin lisää sitä yhdellä eurolla; näkymätön nettomääräinen tuotannon alentuminen on siten yksi euro, mitä kutsutaan verotuksen marginaaliseksi tehokkuustappioksi; ks. Mätäkuun markkinat, Uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta, ss. 30 – 31 seuraavassa:



tiistai 6. lokakuuta 2015

Erään ”Syriza”-hallituksen tilinpäätös: työttömyys

Jyrki Kataisen eurososialistinen hallitus, jossa Jutta Urpilainen vastasi jarruista, oli eräänlainen suomalainen Syriza-hallitus; Alexander Stubbin lumehallitus, jarruissa Antti Rinne, jatkoi samalla linjalla. Syriza-hallituksellamme, kuten aikaisemmillakin, oli tapana syyttää työttömyydestä ulkoisia tekijöitä ja rakennemuutosta.

Olen lukenut talousuutisia vuodesta 1953 alkaen. Koko ajan on ollut käynnissä rakennemuutos, välillä hieman hitaammin, välillä taas voimistuen. Helsingin Sanomien talousuutiset tahtovat edelleenkin olla yhtä käsittämättömiä kuin taantumavuonna 1953, mutta suomeksi ne sentään vielä ovat.

Seuraavassa taulukossa Työttömiä- sarakkeessa rivi TK = Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen luvut tuhansina; % = työttömyysaste edellisen mukaan; TEM = työ- ja elinkeinoministeriön työvoimatoimistoissa kuukauden lopun laaja työttömyys: työttömät työnhakijat + työttömyyseläkeläiset + toivoimapoliittisin toimenpitein (2015 palveluihin) sijoitetut.

Työttömiä
7/11
7/15
kasvu
8/11
8/15
kasvu
9/11
9/15
TK
192
232
+40
177
222
+45
180

%
6,9
8,4
+1,5
6,6
8,3
+1,7
6,9

TEM
373
483
+110
374
456
+82
395


Vertailukuukaudet heinä-, elo- ja syyskuu ovat siksi, että silloin uusi hallitus ei vielä ole saanut mitään aikaiseksi; tämän vuoden syyskuun tiedot eivät vielä ole saatavissa. 

Kataisen/Stubbin ja Urpilaisen/Rinteen hallituksen aikana työttömyys näyttää kasvaneen runsaan puolitoista prosenttiyksikköä eli yli 40000:lla henkilöllä ja laaja työttömyys kasvoi noin 100000:lla henkilöllä.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Yleissitovuuden tuhovoimasta

HS Mielipide julkaisi eilen 29.9.2015 seuraavan stilisoituna otsikolla Työehtosopimusten yleissitovuus alentaa elintasoa:

Suurena hyväntekijänä esiintyvä ammattiyhdistysliike ei valtansa sumentamana ymmärrä työehtosopimusten yleissitovuuden alentavan jäsentensä ja kaikkien kuluttajien elintasoa:
”…yleissitovat työehtosopimukset…(ovat) on työnantajien etu, koska näin ehkäistään palkkojen polkeminen ja kilpailun vääristyminen”, kirjoittivat STTK:n puheenjohtaja Antti Palola ja johtaja Katariina Murto (HS Mielipide 20.3.2015).
Mitä tapahtuisi, jos yleissitovuus poistettaisiin?
Syntyisi uusia yrityksiä ja vanhat yritykset laajentuisivat uusille aloille yrittäen horjuttaa niillä jo toimivien vakiintuneiden yritysten markkina-asemaa. Investoinnit, työvoiman tarve ja tuotanto kasvaisivat kilpailun lisääntymisen vuoksi; reaalipalkat nousisivat, koska työvoiman tuottavuus kasvaisi ja koska hintataso nousisi hitaammin toimivamman kilpailun vuoksi.
Työehtosopimusten yleissitovuus näivettää myös pikku- ja taantuvia tehdaspaikkakuntia: kun omakotitalo Putaalla maksaa kolmasosan Kehä III:n sisällä olevasta talosta, Putaalla aloittavan yrittäjän pitäisi voida maksaa alhaisempia palkkoja kuin samalla alalla maksetaan Kehä III:n sisäpuolella; näin se kykenisi kilpailussa käyttämään hyväkseen alhaisempien asumiskustannusten tuottamaa suhteellista etuaan. Yleissitovuuden poisto nostaisi työllisyyden ja reaalipalkkojen tasoja Putaalla ja Voikkaalla.
Taloudellisen päättelyn johtopäätös on siten: työehtosopimusten yleissitovuus laskee reaalipalkkoja, koska se alentaa työvoiman tuottavuutta estämällä uusien yritysten ja kilpailevien tuotteiden markkinoillepääsyä suosimalla vanhaa yritystoimintaa. Kuluttajat siis lopulta maksavat yleissitovuuden ylläpitämät tehottomuudet korkeampien hintojen muodossa.
----
JK. Kirjoitin yleissitovuudesta työnantajien kannalta Saksan tapauksessa: Aivopesua itäsaksalaisten avulla 13.12.2012. Jos itä-saksalaisten omat resurssit olisivat olleet täysimääräisesti käytettävissä Itä-Saksan jälleenrakennukseen pienemmin resurssien siirroin Länsi-Saksasta, Saksan markka olisi revalvoitunut vähemmän 1990-luvun alussa ja D-markan korkotaso olisi ollut alhaisempi: seurauksena Suomen 1990-luvun alun BKT:n pudotus olisi ollut  matalampi ja lama lyhyempi.

Suomalaiset siis maksoivat valtaisasti työehtosopimusten yleissitovuudesta yhdistyneessä Saksassa!

Meillä on tietysti yleissitovuus juuri sen takia, että suuryritysten johto ajattelee samoin kuin ammattiyhdistysjohto: uutta odottamatonta kilpailua pitää saada torjuttua ennakolta kaikin keinoin; kilpailun lisääntyminen on heille aina epätervettä, tuonti halpatuontia, jne.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Syrizan vasen laita valmistautui ryöstämään Kreikan keskuspankin

Der Spiegel kertoo lähemmin Syrizan suunnitelmista, jos Kreikka ei olisi saanut aikaan sopimusta viime sunnuntaiaamuna lainoittajiensa kanssa.
Kreikan keskuspankin pääjohtaja olisi erotettu (Eurojärjestelmässä pitäisi nimenomaan olla niin, että keskuspankin johto on riippumaton poliittisesta päätöksenteosta? Mutta myös Suomen Pankinkin johto on poliitikkojen valitsema, ei riippumattomien uskottujen miesten kuten Bank of England'in tapauksessa).
Sen jälkeen olisi rosvottu keskuspankin käteisrahareservi 22 miljardia euroa, jonka turvin olisi maksettu palkat ja eläkkeet kunnes drakma olisi saatu laskettua liikkeelle.
Samoin Spiegelin artikkeli vahvistaa Varoufakisin suunnitteleman rinnakkaisrahan, IOU:n = olen sinulle velkaa -seteleiden muodossa.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Varoufakis halusi rinnakkaisvaluutan

Olen ihmetellyt, kun missään ei ole ollut juttua: miksi Varoufakis sai potkut. Mutta Frankfurter Allgemeine Zeitung kertoo Varoufakisin ajaneen rinnakkaisvaluutan käyttöönottoa kansanäänestyksen jälkeen, siis epäjärjestyksenomaista eroa eurosta.


Tällöin Tsipras vetäisi hätäjarrua, vapautti Varoufakisin tehtävästään ja kääntyi politiikassaan 180 astetta eli lainoittajien puoleen. Kansan ääni, halu pysyä eurossa, siis painoi enemmän kuin taloustieteilijän joustava devalvaatio.


Nyt Tsiprasilla ja Kreikalla on FAZ:in mukaan kolme vaihtoehtoa:
1. kansallistakoot eli kansallisen yhtenäisyyden hallitus vuoden 2019 alkuun asti;
2. heikompi vaihtoehto olisi hallita vain syksyyn asti ja järjestää silloin uudet vaalit, koska vaalintulos on epävarma, ja
3. yrittää hallita vähemmistöhallituksen avulla

torstai 9. heinäkuuta 2015

Rinnakkaisvaluutta, Kreikan kolmas polku

Helsingin Sanomat esittelee tänään Kreikan ensimmäistä ja toista polkua, pysyä eurossa ja erota eurosta. Erityisesti saksalaisissa lehdissä on esiintynyt artikkeleita kolmannesta ratkaisusta, rinnakkaisvaluutasta, joka olisi käytössä tilivaluuttana, mutta euro säilyisi käteisvaluuttana.


Idean keksijäksi vuonna 2012 mainitaan Deutsche Bankin entinen pääekonomisti Thomas Mayer, joka oli toukokuun lopulla puolenviikon ajan Ateenassa selventämässä ajatuksen käytännöllisiä puolia Kreikan silloiselle valtiovarainministerille; ks. esim. Handelsblatt -haastattelu (lisätty 12.7.15 klo 11.20)


Valtio maksaisi työntekijöilleen osan palkoista euroissa, mutta loppuosan tilivaluuttana, Tsiprasin euroina. Tsiprasin eurojen ja oikean euron välinen vaihtokurssi määrittäisi Tsiprasin hallituksen markkina-arvon joka päivä Ateenan valuutanvaihtopisteissä.


Jos Tsipras saa politiikallaan Kreikan talouden jaloilleen, Tsiprasin eurojen arvo voisi nousta 1:1:en oikean euron kanssa. Spekulantit saisivat siten tehdä hyödyllistä työtään.


Todellista hyötyä Tsiprasin euroista olisi Kreikan kylmäkäynnistyksessä, jos osa työntekijöistä hyväksyisi Tsiprasin euron palkanmaksuksi eli jos työsopimuksia alettaisiin tehdä niissä. Näin vientisektori devalvoisi käytännössä. Koska osa julkisen sektorin palkoista maksettaisiin Tsiprasin euroissa, joka alussa devalvoituisi, julkisen talouden rasitus viennille vähentyisi. Vienti elpyisi, vientialat eli käytännössä maatalous alkaisi imeä resursseja ja työllistää. Kreikka alkaisi kasvaa. Tourismin avullahan maa perinteisesti imuroi oikeita euroja muualta Euroopasta.


Taloushistoriassa on rinnakkaisvaluuttoja esiintynyt usein sekasortoisissa oloissa: USA:ssa sisällissodan aikana pohjoisvaltiot joutuivat käytännössä luomaan oman tilapäisrahansa. Mitenkähän asia oli Suomessa 1918? Ainakin Kerenskin ruplasta suomalaisilla oli kokemusta.

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Amerikkalainen ajopuuteoria


Andrew J. Polsky “Elusive Victories, The American Presidency at War” (Oxford 2012) on loistava teos USA:n seitsemästä presidentistä sodan vietävinä. Jo Abraham Lincoln tunnusti, että tapahtumat kontrolloivat häntä. Saman kokivat Woodrow Wilson, Franklin D. Roosevelt, Lyndon Johnson, Richard Nixon, George W. Bush ja Barack Obama.

Polsky yleistää tapahtumien analyysin viiteen arvoitukseen: 1) kuinka on mahdollista että presidentit ovat voineet lähettää amerikkalaisia joukkoja melkein minne tahansa ilman tehokkaita poliittisia rajoituksia? 2) miksi presidentit ylipäällikköinä eivät tahdo löytää tehokasta tapaa saavuttaa ne kansalliset tavoitteet, jotka he asettivat sodan alussa? 3) miksi sodanaikaisilla presidenteillä on säännöllisesti vaikeuksia saada ei-sotilaalliset haasteensa hoidettua kuten suunnitelman konfliktin jälkihoitoa varten? 4) miksi sodanaikaiset presidentit, jopa suurella voittomarginaalilla valitut, kärsivät tappion kotimaan politiikassa ja joutuvat perääntymään uudistusohjelmiensa tavoitteissa? 5) miksi presidentit havaitsevat, että heidät on itseasiassa riisuttu strategisista vaihtoehdoista muuttaa aloittamiensa sotien kulkua, joissa heidän liikkumatilansa on vähäinen?

Täten tutkimus päätyy eräänlaiseen yleiseen amerikkalaiseen ajopuuteoriaan.

Kirja alkaa kahden invaasion kuvauksella: harjaantumattomat joukot ja laivasto espanjalais-amerikkalaisella sodassa 1898, jossa USA asetti tavoitteekseen Kuuban vapauttamisen, ja maailman teknologisesti edistyneimmän ja hyvin harjoitetun armeijan isku Iraniin kevättalvella 2003, minkä tavoitteena oli demokratian vienti. Miksi edellinen onnistui, mutta jälkimmäinen epäonnistui surkeasti?

Maailmansodat

Kantava teema on juuri demokratian vienti muihin maihin; USA:n osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan perustuu tällaiseen ideologiaan.

Jo ennen USA:n osallistumispäätöstä Woodrow Wilson valmensi kansaa USA:n ylevistä päämääristä: kestävän rauhan puolesta; pienten ja suurten kansojen vapauttaminen; maailman täytyy olla turvallinen demokratialle; USA ei tavoittele valloituksia eikä dominioita; USA ei ole Entente-valtojen jäsen vaan kanssataistelija, jolla on yhteinen vihollinen Ranskan ja Englannin kanssa, mutta eri tavoitteet; Saksaa ei saa lannistaa rauhanehdoissa, vaan siitä pitää tehdä Kansain Liiton vastuuntuntoinen jäsen.

Näin naapurista katsottuna mielenkiintoinen on Wilsonin arvio bolshevikkien vallankumouksesta merkkinä demokratian tavoittelusta, jota USA tulisi edistämään: Venäjä on sydämeltään demokraattinen, taistellen maailmassa vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta (s. 114, alaviitta 121).

Yhtä uskomaton on Wilsonin hallinnon aikaansaama kansalaisoikeuksien laaja polkeminen kotimaisen opposition taltuttamiseksi, millä ei ole vertaa muiden sodanaikaisten presidenttien toimesta.

Franklin D. Roosevelt ajalta on hyvän yleiskuvan lisäksi mielenkiintoisia yksityiskohtia: USA laivasi 350000 kuorma-autoa Neuvostoliittoon toisen maailman sodan kahden viimeisen vuoden aikana (siitä ei ole mainintaa montako miljoonaa tonnia säilykepurkkilihaa lähetettiin); kuinka kansa ja kongressi väsyivät sodan aikana sekä virallisesti organisoituihin että laittomiin lakkoihin eri teollisuuden aloilla; ammattiliittoja politiikassaan suosineen Rooseveltin hallinto oli myötäsukainen laittomiakin lakkoja kohtaan, mutta pakotti lopulta kaivosmiehet, keskeiset tukijansa, takaisin töihin.

Vietnamin sodan aika on mielenkiintoista yksityiskohtien kertausta. Toisin kuin Wilson ja Roosevelt Lyndon Johnson ei asettanut tavoitteeksi maailmanjärjestyksen muuttamista vaan perimänsä tilanteen säilyttämisen, päätavoitteena Etelä-Vietnamin itsenäisyyden varjeleminen. Tällä hän ajoi itsensä nurkkaan, poliittiset aloitteet jäivät kommunistisen Pohjois-Vietnamin johtajien käsiin. Johnson ei ymmärtänyt strategisen joustavuuden merkitystä kansainvälisessä voimapolitiikassa, jossa perääntyminen on joskus viisas vaihtoehto.

Irak

Ensimmäisen maailmansodan vertainen on mielenkiinnossa George W. Bushin Irakin sotaretkeä koskeva luku. USA:n sotilaat eivät olleet harjaantuneet yhteistoimintaan siviiliväestön kanssa: demokraattisen Irakin rauhanrakentamisen tavoite repeytyi nopeasti repaleiksi.

Siviilihallinnon ja infrastruktuurin toiminta kangerteli heti alun alkaen, mutta Paul Bremerin tultua prokonsuliksi laajana mandaattinaan muuttaa Irak vapaamieliseksi, demokraattiseksi yhteiskunnaksi hän omavaltaisesti hylkäsi Bushin hyväksymän tavoitteen säilyttää jatkuvuus sekä sotilaallisessa että siviilihallinnossa. 

Siksi hän erotutti kaikki sotilaat ja virkamiehet, joilla hän epäili olevan yhteyksiä baath-puolueeseen: kolme ylintä organisaatiokerrostumaa jokaisessa ministeriössä sai lähteä, yhteensä noin 85000 henkilöä.

Puolueuskollisten mukana menivät asiantuntijat ja tekninen erikoishenkilöstö. Bremer ei tajunnut, että yhden puolueen hallitsemassa diktatuurissa opportunismi oli edellytys, jos halusi vastuulliseen asemaan. Opportunistit vaihtavat puolta kun valta vaihtuu.

Seuraavaksi Bremer hajotti koko Irakin armeijan ja turvallisuuspalvelut: 300000 aseistettua, työtöntä, USA:lle vihamielistä irakilaista. 

Bremerin lyhytaikainen edeltäjä oli sentään kutsunut Irakin uskonnollisten ja maallisten oppositioryhmien edustajat luonnostelemaan tietä itsehallintoon, mutta Bremer julisti itsensä ylimmäksi päättäjäksi ja yritti istuttaa maahan ulkopuolisen valloittajan perustuslain halventaen ja loukaten irakilaisia, marginalisoiden erityisesti sunnit.

Bremerin hallinnon työntekijät olivat suurimmaksi osaksi republikaanisen puoleen kampanjatyöntekijöitä presidentin vaaleissa, jotka eivät osanneet arabiaa ja joilla ei ollut kykyä ja taitoa auttaa irakilaisia hallinnon pyörittämisessä.

Näin ei ollut mikään ihme, että shiiojen pyhimpään moskeijaan hyökättiin helmikuussa 2006, minkä seurauksena alkoivat hyökkäykset sunnimoskeijoihin, korkeimmillaan 3000 tuhotekoa viikossa; seurasi etninen puhdistus kuin Balkanilla edellisellä vuosikymmenellä; amerikkalaiset raportoivat poliiseiksi pukeutuneista hyökkääjistä, mutta paikalliset tiesivät heidän olevan poliiseja.

Barack Obaman vastoinkäymiset perimissään sodissa ovat jo niin äskettäisiä, että ne eivät enää herättäneet minussa sellaisia elämyksiä kuin Irakia koskeva luku on, jonka valossa Irakin ja Syyrian tilanteen kehittyminen nykyiseksi on varsin luonnollinen ja ymmärrettävä tapahtumaketju.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Lisää rajoitteita työllistämiselle!

Hallitustunnustelija Juha Sipilän ajamassa yhteiskuntasopimuksessa työaikaa pidennettäisiin, mutta "korvaukseksi työajan pidennyksestä työntekijät voisivat saada vahvistusta työsuhdeturvaansa". Yhteiskuntasopimuksella siten heikennettäisiin yritysten kannusteita työllistää ja investoida Suomessa.

Poliittisen järjestelmän filosofit, valtiofilosofit, kuten Jean-Jacques Rousseau, ovat kautta vuosisatojen puhuneet ja kirjoittaneet hallitusvallan laillisuudesta ja rajoittamisesta, kansalaisten oikeuksista ja vapauksista sekä vähemmistöjen oikeuksista. Tässä mielessä yhteiskuntasopimus tarkoittaa perustuslakia Magna Cartasta lähtien.

Mutta keskustapuolueessa elää jokin oma rajoittunut käsityksensä työmarkkinoiden sääntelystä, jolle aina vaalivoiton jälkeen annetaan nimitys yhteiskuntasopimus.

Nykyiseen hätätilanteeseen päädyttiin sisäisin revalvaatioin, tekemällä työmarkkinaeliitin mielestä korostetusti maltillisia palkkaratkaisuja, mutta kuitenkin Suomen kilpailukyky menettäen. Saksa onnistui tekemään sisäisen devalvaation saman aikana, itseasiassa vuodesta 1995 vuoteen 2007 noin 20 prosenttia; vuonna 1995 EU päätti yhteisen valuutan käyttöönoton aikataulusta Madridin kokouksessa.

Suomi tarvitsee sopimusta, joka työllistämisen rajoituksia poistaen luo edellytykset  kasvattaa yrityksissä työvoiman rajatuottavuutta ja lisätä työvoiman kysyntää ja uusia työpaikkoja. Siksi tällainen sisäinen devalvaatio, josta olen kirjoittanut useasti tällä sivustolla, nostaisi palkkatasoa kautta koko yritystoiminnan, ei suinkaan polkisi palkkoja kuten ammattiliittojen johtajat uskottelevat.

Hakaniemen torin laidoita tulevan sääntelyn on aika purkautua