Suomen Kuvalehti Stalinin-Göbbelsin tiellä

Leikkaus tai elvytys –kolumnissaan (SK 40/2015 2.10.2015) toimittaja Teppo Tiilikainen kirjoittaa: professori Pertti Haaparannan mukaan Suomen ”teollisuuden yksikkökustannukset ovat enemmän kuin puolittuneet suhteessa Saksan teollisuuteen kahdessa vuodessa”. Siksi ”Haaparanta pitää Sipilän tuottavuusloikkaa täysin turhana”. Yksikkötyökustannus on työntekijöiden keskimäärin saama kokonaiskorvaus jaettuna heidän tuottavuudellaan, BKT/työntekijä.

Jos Haaparannan tilastojen tulkinta olisi totta, maassamme vierailisi solkenaan ulkomaisia lähetystöjä tutustumassa suomalaiseen yhdessä sopimisen kulttuuriin: kuinka sisäinen devalvaatio tehdään yhteisen edun ollessa kyseessä; maamme olisi ulkomaisten lehtien sivuilla tähtimaa ja myös kaikkien taloutta sivuavien kansainvälisten järjestöjen ylistämä.

EU:n virallisen tilastoijan EUROSTATin tilastot kertovat täysin päinvastaista: neljännesvuosittainen kaikkien teollisuudenalojen nimellinen yksikkötyökustannus (indeksin perusvuosi 2010 = 100) nousi Saksassa 4,5 prosenttia mutta Suomessa 6,6 prosenttia kahdessa vuodessa, toisesta neljänneksestä 2013 ja toiseen neljännekseen 2015. Edes yksikkökustannusten kasvuvauhti ei siis puolittunut Saksaan nähden, vaan oli Suomessa lähes puolitoistakertainen.

Stalinin kerrotaan sanoneen, että poliitikon pitää vain valehdella niin paljon, ettei kukaan kuvittele hänen uskaltavan valehdella niin rutkasti, ja toistaa valetta riittävän usein, niin sitä aletaan pitää totena; Göbbels on periaatteen toteuttajista tunnetuin.

Suomen Kuvalehti aikoo mahtua Stalinin-Göbbelsin tielle, koska luonnehdittuaan keynesiläisyyttä sama kirjoitus toteaa myös: ”Sipilän kilpailukykyloikka parantaisi tuottavuutta lähinnä työllisyyden kustannuksella”.

Väite ei vastaa Keynesin mallin johtopäätöstä. Sen sisäisen logiikan ulkopuolelta aiheutuva työvoiman rajatuottavuuden nousu, työn nimellisen yksikkökustannuksen pysyessä ennallaan, lisää työvoiman kysyntää. Eli samalla vuosityökorvauksella yritykset haluavat työllistää useamman työntekijän. Siksi ensimmäisen kierroksen vaikutus on aina työllisyyttä parantava; myös reaalipalkka nousee sopeutumisen johdosta. Sama johtopäätös seuraa kaikista keynesiläisistä malleista, joissa työmarkkinat on mallitettu.

Yleissitovuuden tuhovoimasta

HS Mielipide julkaisi eilen 29.9.2015 seuraavan stilisoituna otsikolla Työehtosopimusten yleissitovuus alentaa elintasoa:

Suurena hyväntekijänä esiintyvä ammattiyhdistysliike ei valtansa sumentamana ymmärrä työehtosopimusten yleissitovuuden alentavan jäsentensä ja kaikkien kuluttajien elintasoa:

”…yleissitovat työehtosopimukset…(ovat) on työnantajien etu, koska näin ehkäistään palkkojen polkeminen ja kilpailun vääristyminen”, kirjoittivat STTK:n puheenjohtaja Antti Palola ja johtaja Katariina Murto (HS Mielipide 20.3.2015).

Mitä tapahtuisi, jos yleissitovuus poistettaisiin?

Syntyisi uusia yrityksiä ja vanhat yritykset laajentuisivat uusille aloille yrittäen horjuttaa niillä jo toimivien vakiintuneiden yritysten markkina-asemaa. Investoinnit, työvoiman tarve ja tuotanto kasvaisivat kilpailun lisääntymisen vuoksi; reaalipalkat nousisivat, koska työvoiman tuottavuus kasvaisi ja koska hintataso nousisi hitaammin toimivamman kilpailun vuoksi.

Työehtosopimusten yleissitovuus näivettää myös pikku- ja taantuvia tehdaspaikkakuntia: kun omakotitalo Putaalla maksaa kolmasosan Kehä III:n sisällä olevasta talosta, Putaalla aloittavan yrittäjän pitäisi voida maksaa alhaisempia palkkoja kuin samalla alalla maksetaan Kehä III:n sisäpuolella; näin se kykenisi kilpailussa käyttämään hyväkseen alhaisempien asumiskustannusten tuottamaa suhteellista etuaan. Yleissitovuuden poisto nostaisi työllisyyden ja reaalipalkkojen tasoja Putaalla ja Voikkaalla.

Taloudellisen päättelyn johtopäätös on siten: työehtosopimusten yleissitovuus laskee reaalipalkkoja, koska se alentaa työvoiman tuottavuutta estämällä uusien yritysten ja kilpailevien tuotteiden markkinoillepääsyä suosimalla vanhaa yritystoimintaa. Kuluttajat siis lopulta maksavat yleissitovuuden ylläpitämät tehottomuudet korkeampien hintojen muodossa.

----

JK. Kirjoitin yleissitovuudesta työnantajien kannalta Saksan tapauksessa: Aivopesua itäsaksalaisten avulla 13.12.2012. Jos itä-saksalaisten omat resurssit olisivat olleet täysimääräisesti käytettävissä Itä-Saksan jälleenrakennukseen pienemmin resurssien siirroin Länsi-Saksasta, Saksan markka olisi revalvoitunut vähemmän 1990-luvun alussa ja D-markan korkotaso olisi ollut alhaisempi: seurauksena Suomen 1990-luvun alun BKT:n pudotus olisi ollut  matalampi ja lama lyhyempi.

Suomalaiset siis maksoivat valtaisasti työehtosopimusten yleissitovuudesta yhdistyneessä Saksassa!

Meillä on tietysti yleissitovuus juuri sen takia, että suuryritysten johto ajattelee samoin kuin ammattiyhdistysjohto: uutta odottamatonta kilpailua pitää saada torjuttua ennakolta kaikin keinoin; kilpailun lisääntyminen on heille aina epätervettä, tuonti halpatuontia, jne.

Miksi vakuutusmatemaattisesti rehti työeläkejärjestelmä olisi kaikkien yhteinen etu?

Joka aamu kyseisen päivän työstä maksettavien eläkevakuutusmaksujen arvo on korkeampi kuin saatavien eläke-etujen nykyarvo. Työeläkejärjestelmämme ei siis ole vakuutusmatemaattisesti rehti (actuarially fair).

---

Helsingin Sanomat Mielipide julkaisi 12.11.2014 seuraavan vastineeni otsikolla "Työeläkemaksun roima alennus turvaisi eläkkeet":

HS pääkirjoitus ”Työeläkemaksun roima alennus on vaaraksi tuleville eläkkeille” (11.11) ei mitenkään perustele väitettään, mutta pelottelee: ”ehdotus tekisi nopeasti työeläkerahastoihin ison loven” ja ”pahimmillaan … tulevien eläkeläisten eläke-etuuksia leikattaisiin tai eläkeikää nostettaisiin vielä lisää”.

Työeläkejärjestelmämme ei noudata periaatetta, että eläkemaksut vastaisivat eläke-etujen nykyarvoa työntekijän tullessa työelämään eli (että) järjestelmän kaikki osat olisivat vakuutusmatemaattisesti rehtejä, actuarially fair. Jos näin tehtäisiin, työeläkemaksu alenisi pysyvästi kolmanneksella nykyisestä

Mitään lovea työeläkerahastoihin ei kuitenkaan syntyisi, koska jokainen työelämään tuleva uusi työntekijä tulisi työssäoloaikana rahoittaneeksi omat eläkkeensä. Nykyiset työeläkerahastot kasvaisivat absoluuttiselta kooltaan koko ajan. Vain niiden suhde BKT:en asettuisi vakiotasolle.

---

Lisäkommentteja: HS pääkirjoituksen 11.11.14 pelottelu oli lehden kanta valtakunnan talousviisas Raimo Sailakseen kolumnissaan esittämään ajatukseen laskea työeläkevakuutusmaksuja tilapäisesti työllisyyden kasvattamiseksi, koska työllisyyden ja palkkasumman kasvattaminen on oleellisempi työeläkejärjestelmän kestävyyden turvaaja kuin maksujen jatkuva korottaminen tai eläkeiän korottaminen.

Taloustieteen oppien mukaan tilapäisten toimenpiteiden työllisyysvaikutukset ovat useimmiten kyseenalaisia perustuen joihinkin erityisolettamuksiin, koska hyvin toimivilla markkinoilla yritykset, työntekijät ja kuluttajat pyrkivät käyttäytymisellään kumoamaan tilapäisten toimien ajatellut vaikutukset: ennustaessaan että tilapäinen alennus tullaan myöhemmin korjaamaan työeläkevakuutusmaksujen korotuksella yritysten kannusteet työllistää lisää eivät kasva.

Työssä olevia on yli kaksinkertainen määrä kuin eläkeläisiä. Siksi on täysi mahdottomuus, että eläkerahastoihin syntyisi jokin tulevia eläkkeitä vaarantava lovi, jos eläkejärjestelmä olisi vakuutusmatemaattisesti rehti, jolloin jokaisen työpäivän eläkevakuutusmaksut rahoittavat kyseisestä työpäivästän saatavien eläkkeiden lisäykset.

Jos työeläkejärjestelmämme olisi kaikilta osiltaan vakuutusmatemaattisesti rehti, järjestelmän kannalta olisi samantekevää, hakeutuuko työntekijä vanhuuseläkkeelle 57 vuotiaana vai 67 vuotiaana; edellisessä tapauksessa hänen työeläkkeensä olisi vain paljon pienempi kuin jälkimmäisessä.

Viime vuonna aikaansaatu konsensus eläkeiän vähittäisestä noususta oli siten aivan turha vääntö; oikea uudistuksen kohde olisi ollut tehdä työeläkejärjestelmä aktuaarisesti rehdiksi.

Tällaisen uudistuksen välittömät edut olisivat valtaisat:

Työeläkevakuutusmaksut ovat vähennyskelpoisia verotuksessa myös siltä osin kun ne ovat vakuutusmatemaattisesti rehtejä korkeammat. Tältä osin valtio ja kunnat menettävät sekä tulo- että yhteisöveron tuottoa noin miljardia euroa tänä vuonna (vuonna 2013 työeläkevakuutusmaksut olivat noin 20 miljardia euroa).  

Tämän lisäksi yksityisille yrityksille syntyisi valtaisa kannuste lisätä työpaikkoja Suomessa eikä siirtää suomalaista työtä ulkomaille, mikä edelleen lisäisi Suomessa verotettavaa työtä ja voittoja ja niistä kertyviä verotuottoja.

Lisäksi valtion ja kuntien eläkemaksujen alennus laskisi suoraan niiden budjettialijäämiä. Täten verotulojen lisäyksen ja eläkevakuutusmaksujen alennuksen yhteisvaikutus helpottaisi valtion ja kuntien budjettialijäämiä ensi vuonna jo noin viisi miljardia euroa.

 

 

Politiikan markkinoiden aika

”Viikko on politiikassa pitkä jakso”, sanoi Harold Wilson, Yhdistyneen Kuningaskunnan pääministeri 1974 – 1976. Onko siksi mitään järkeä antaa Alexander Stubbin lumehallituksen jatkaa näyttelemistä Kataisen-Urpilaisen eurososialistisen hallituksen ohjelmistolla? Sehän rohkeni ”päättää” jopa uudistusohjelman toimeenpanosuunnitelmasta, aivan kuin suunnitelma olisi ohjelmaa konkreettisempi, kun uudistuksen sisältökin jäi hämäräksi.

Eduskuntavaalit ovat ensi huhtikuussa, joten hallituksen uusi miehitys ja roolijako ovat selvillä vasta noin 30:nen pitkän jakson jälkeen.

Vaalit eivät kuitenkaan takaa, että tasavallan talouspolitiikka muuttuisi ydinkysymyksissä, koska puolueet ovat yksinkertaisesti liian samankaltaisia. Ainoa ero ennen vuoden 2007 vaaleja vallinneeseen tilanteeseen verrattuna on nyt se, että muut puolueet eivät kosiskele sosialidemokraatteja päästäkseen hallitukseen ja että sosiaalidemokraattisia puolueita on yksi enemmän – perussuomalaiset.

Työllisyyden nopean parantamisen kannalta puolueet nostavatkin esiin täysin toisarvoisia ongelmia erottuakseen muista.

Myös virkamiehistö vertaa haarukkapalaa pitopöydälliseen. Jokainen ei-puolueuskovainen käsittää, että julkisen talouden kestävyysvaje on toisarvoinen ongelma valtion nykyisen vuosivelkaantumistahdin kanssa; molempien suuruusluokka miljardeissa on sama, mutta kestävyysvajeen ajanjakso on tästä hamaan tulevaisuuteen, valtiovarainministeriön laskelmissakin kolme sukupolvea.

Hallituksen luottamusäänestyksestä, Eduskunnassa tämän viikon perjantaina, on monta pitkää jaksoa ennen eduskuntavaaleja. Politiikan markkinoiden johtopaikka voi vaihtua, mutta ydinkysymyksessä, tehokkaan kysynnän kasvattamisessa, tuskin alkaa peesaus.

Kokoomuksen kehityskeskustelut

”Kuulkaas, meidän tehtävä täällä eduskunnassa on järjestää työttömiksi joutuville töitä tai muutoin taata heille sama elintaso kuin työssä ollessaan”, keskeytti Kimmo Sasi kokoomuksen kansanedustajille tamperelaisen edustajan Kari Kantalaisen kutsusta pitämäni alustuksen työttömyyttä pysyvästi alentavista keinoista keväällä 1997; Sasi saapui ja poistui kesken esitykseni. Paikalla oli myös kokoomuksen eduskuntaryhmän silloinen ja nykyinen puheenjohtaja; Arto Satonen eduskuntaryhmän silloisessa avustajan roolissa piti keinojani uusliberalismina.

Kollegani professori Ted Bergstrom, University of California – Santa Barbara, kysyi noin 12 vuotta sitten minulta eräässä konferenssissa, että mikä teitä suomalaisia vaivaa, kun olette useiden mittareiden perusteella taloudellisesti alisuoriutuva kansakunta muihin pohjoismaihin verrattuna, vaikka toisinaan pärjäätte tilapäisesti erinomaisesti. Kerroin hänelle yllä olevan ensikohtaamiseni Kimmo Sasin kanssa ja kerroin myös, että kyseessä on Suomen oikeistolaisin ja periaatteessa markkinahenkisin hallituspuolue.

- Kas vaan. Nyt ymmärrän, totesi professori Bergstrom. 

YLEn mukaan pääministeri, puheenjohtaja Stubb on käynnistänyt kokoomuslaisille kehityskeskustelut; tarvetta todella olisi työllisyys- ja työttömyysrintamalla. Työväen presidenttikin voisi herätellä koko poliitikko-, lobbari- ja toimittajakaartia.

Tasa-arvotupon tuhoa vai sittenkin vanhat voitonpyytäjät?

Marraskuun työttömyys- ja työllisyysluvut ovat todella surkeita: työttömiä 26000 enemmän ja työllisiä 37000 vähemmän kuin vuoden 2011 marraskuussa. Mutta luvut täsmäävät suunnilleen BKT:n nollakasvun kanssa, jota useat pitävät ihanteellisena tavoitteena.

Työllisyyskatsauksen mukaan tosiallisen työttömyyden eli työttömien työnhakijoiden, työttömyyseläkeläisten ja toimenpitein sijoitettujen määrän kasvu oli vuodessa 11000 henkilöä.

Saksa kykeni tekemään vuosina 1995 - 2008 sisäisen devalvaation eli sen hinta- ja palkkataso nousivat hitaammin kuin muiden euromaiden. Saksassa hinta- ja kustannustaso eivät alentuneet nimellisesti. Muut maat vain inflatoivat talouttaan Saksan pankkien tarjoamien halpojen luottojen avulla. 

Suomi onnistui sensijaan tekemään tasa-arvotupossa sisäisen revalvaation kuten analysoin Mätäkuun markkinat -kirjassa s. 155. Meillä yksityisen sektorin tehdyn työtunnin kustannus nousi heinä - syyskuussa 4,2 prosenttia verrattuna edellisvuoden 2011 vastaavaan ajankohtaan. Vuosivauhti vastaa suunnileen sitä, mitä se on ollut vuodesta 2007. 

Mutta mitkä työntekijäryhmät ovat menestyneet palkkakilpailussa parhaiten eli mitkä ryhmät ovat vauhdittaneet Suomen kilpailukyvyn menetystä? Vuodesta 2005 ansiotason nousu on ollut nopeinta valtiolla, nimenomaan naisilla, ja yhtä nopeaa kuin paperi- ja kartonkiteollisuuden kuukausipalkkaisilla.

Lyhyen tilastojen kaivannan tulos on siis se, että jos vuoden 2007 vaaleissa Kataisen voittoisa tasa-arvotupo pani ammattiliitot kilpailemaan palkankorotuksilla, niin säilyttääkseen suhteellisen asemansa paperi- ja kartonkiteollisuuden työntekijät ovat kyenneet nostamaan ansioitansa samaa vauhtia kuin Kataisen kohderyhmä; paperi- kartonkiteollisuuden ylikorkea palkkatasohan perustuu työntekijöiden voitonpyyntiin (rent seeking), kykyyn ulosmitata työnantajiltaan ja niiden asiakkailta todellista tuottavuuttaan (mitä on mahdoton havaita) ja vaihtoehtoisia työpaikkojaan korkeammat ansiot.

Tavoittaako Helsingin Sanomat IG Metallin?

Näennäisen objektiivisesti Helsingin Sanomat raportoi Saksan metallityöväenliiton IG Metallin ja Volkswagen-konsernin palkkasopimuksesta pääkirjoituksissaan sekä 14.2.2011 että tänään 16.2.2011: 16 kuukauden sopimus sisältää 3,2 prosentin palkankorotuksen ja kertaluonteisen yhden prosentin bonuksen vuosipalkasta, vähintään 500 euroa.


Mitä HS jättää kertomatta? Frankfurter Allgemeine Zeitung-lehden uutisen 8.2.2011 mukaan VW-sopimus ei sinänsä ole kovinkaan edustava vaan käsittää Saksassa vain satatuhatta työntekijää, mutta samaa korotustasoa tullaan soveltamaan VW:n tytäryhtiöissä; Volkswagenissa palkkatason korotukset olivat jäljessä metallin yleisestä palkkojen noususta, vaikka ennen VW-sopimusta Saksan koko metallialalla pidättäydyttiin 11 kuukauden ajan palkkojen korotuksista, jonka jälkeen tuli 2,7 prosentin korotus. Siis 3,2 prosentin korotus vain kuroi VW:n palkkatason kiinni muihin metallialanyrityksiin nähden. Bonus tuli luonnollisesti siitä, että VW:n työntekijät suunnitteluinsinööreistä liukuhihnan äärelle ovat tehneet hyvää työtä ja hyvin kaupaksi käyviä laadukkaita autoja; työntekijät ovat heittäneet tikkaa vain vapaa-aikanaan.

Suomen ansiotasoindeksi nousi Tilastokeskuksen mukaan viime vuoden loka-joulukuussa 2,1 prosenttia edellisvuoden vastaavasta jaksosta, mutta teollisuudessa 2,3 prosenttia.

”IG Metall olisi voinut puristaa enemmänkin” tietää HS:n mustalla painettu, lukijoita houkutteleva sisäteksti ystävänpäivänä stalinistisen keskussuunnittelijan varmuudella. Otsikkoa ei ole tarkoitettu IG Metallin eikä VW:n johdolle vaan tänne Suomeen. Mutta jos IG Metall olisi HS:n kuvittelemalla tavalla puristanut enemmän, missä tilanteessa se olisi sopimuskauden päätyttyä? Ettei IG Metallin teräväpää vain ole pidemmälle tulevaisuuteen katsova kuin HS:n pääkirjoitustoimitus?

Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus

Paavo Lipponen nousi pääministeriksi luvattuaan puolittaa työttömyyden vaalikaudessa. Populismia tai ei, mutta vuosien 1975 - 1978 nollakasvukokeilun, jota kansa kutsui lamaksi, synnyttämän työttömyyden puolittaminen vei 11 – 12 vuotta, riippuen vertailuajankohdista. Sen jälkeen työhön osallistumisen kannusteita heikennettiin: työttömyyseläkeputki tuli 1980-luvun puolivälissä; ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen maksuaikaa pidennettiin kahteen vuoteen 1989; paisutettiin työministeriön varoja ostaa työmarkkinoilta työntekijöitä koulutusohjelmiin pelkästään ansiosidonnaisjaksojen uusimiseksi; toimeentulotuen normitasoja korotettiin reaalisesti; jne.

Ovatkohan tukilakkoilu ja poliittinen lakkoilu olleet Suomessa aina laillisia vai onko ilmiö syntynyt nk. hyvinvointivaltion kyljessä muuttuneen työlakien tulkinnan kanssa? ”Mielenilmaisut eivät ole laittomia lakkoja, ainoastaan voimassa olevaan työehtosopimukseen kohdistuvat lakot”. Suurin piirtein näin totesi työoikeuden professori televisiohaastattelussa sen jälkeen, kun ahtaajat eivät perjantaina tehneetkään töitä alkuviikosta solmitun työehtosopimuksen jälkeen.

Myös työn taloustieteilijät korostavat usein, että työehtosopimuksilla työnantajat ostavat työrauhaa. Heillä on siten perusolettamuksena se, että tullessaan töihin yritykseen työntekijällä on oikeus mieltymyksensä mukaan tehdä wälläreitä.

Miksi yksikään yritys investoisi nykyaikana maahan, jossa työehtosopimukset ja työsopimukset eivät todellisuudessa takaa työntekovelvoitetta työaikana? Kauttakulkuliikenteenkin työpaikat ollaan menettämässä lopulta Venäjälle. Suomella on reservissä puolimiljoonaa työntekijää; ks. Mätäkuun markkinat ss. 48-49 ja Kova kovaa vastaan.

Tukilakkoilun laillisuus lisää ammattiyhdistysliikkeen ulosmittausvoimaa. Reaalinen ansiotaso onkin Suomessa korkeasuhdannevuoden 1989 jälkeen ollut Länsi-Euroopan maiden nopeimpia; vain Irlanti oli edellä, kun viimeksi asiaa tutkin. Mitalin toinen puoli on nopeasti noussut työn tuottavuus. Se olisi tavattoman hyvä asia, jos työhön osallistumisaste ja työttömyysaste olisivat pysyneet ennallaan. Palkanasetantavoimallaan ay-liike tuhoaa alemman tuottavuustason työpaikkoja, mikä tietysti nostaa keskimääräistä työn tuottavuutta. Suomalainen työn taloustieteilijä ymmärtää tämän, mutta ei sano sitä julkisesti.

Euroopan Unionin jäsenmaista poliittinen ja tukilakkoilu eivät ole sallittua Saksassa, Tanskassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa eikä Luxemburgissa, mutta vanhan (2004, ei kaikkia EU-maita) lähteeni mukaan sallittua Ranskassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Ruotsissa, loppujen silloisista jäsenmaista sijoittuessa välimaastoon; siis työmarkkinalakien puolesta Suomi on jo valmiiksi euroalueen nykyisten ja mahdollisten tulevien kriisimaiden joukossa.

Franklin D. Rooseveltin ”New Deal” –sokaistunut USA haivutti idealisminsa lopulta nopeasti ja kielsi tukilakkoilun (secondary picketing) ja poliittisen lakkoilun 1947 alkaen. Historioitsija Markku Ruotsilan kirjan Churchill ja Suomi (Otava 2002) mukaan Roosevelt uskoi USA:n ja Neuvostoliiton talousjärjestelmien lähestyvän toisiaan; siksi hän jätti Suomen Neuvostoliiton valvontakomission hoteihin syksyllä 1944.

Iso-Britanniassa yksi Thatcherin aikaansaannoksista oli se, että lakon aloitus pitää perustua aina ammattiyhdistyksen jäsenäänestykseen ja saada siinä määräenemmistö, jotta lakkoa ei käynnistetä pelkästään ammattiyhdistysjohtajien suuren egon vuoksi.

Ylen TV1:n Ykkösaamussa 4.12.2010 haastateltu SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Ihalainenkin ihmettelee jatkuvien riitojen työmarkkinoita ja kaipaa uutta konseptia Suomen Tietotoimiston mukaan.

Ihalaisen harteillahan Lipponenkin hallitsi. Kun poliitikot ja ay-johtajat kaipaavat yrityksiltä yhteiskuntavastuuta, olisiko heidän lopulta aika tehdä thatcherit?

Lawfulness of Strikes and Lock-outs, about 2004 (lisätty 9.12.10)