Intohimot kiristää osakeyhtiöiden kautta toimivien yrittäjien verotusta estävät viileän taloudellisen analyysin siitä, miten väitetty työtulon muuntaminen pääomatulo-osingoiksi ylipäätänsä tapahtuu. Pörssilistaamattomien yhtiöiden osingoista verottaja erottaa niitä jakavien yhtiöiden nettovarojen eli osakkeiden matemaattisen arvon perusteella ensiksi pääomatulo-osingot ja verottaa loppuosaa ansiotulona. Tämän jakosäännön vuoksi veronalaisen työtulon muunto pääomatulona verotetuiksi osingoiksi on monien vuosien yli ulottuva säästämisongelma. Yhtiöön säästetyillä veronjälkeisillä varoilla on kuitenkin kustannuksensa menetetyn riskisopeutetun korkotuoton muodossa. Siksi vain sen ylittävät pääomatulo-osingot edustavat aitoa työtulon muuntoa verotettavaksi pääomatuloksi.
Sivutoimisille yrittäjille, jotka tulevat toimeen päätoimensa tuloilla, osakeyhtiömuoto tarjoaa kuitenkin kannusteen käyttää osakeyhtiötä säästöporsaana. Vuosien mittaan kasvava pääomatulo-osinko mahdollistaa elintason kohottamisen, vaikka purkamisessa tai myynnissä realisoituvat, yhtiöön säästetyt voittovarat tullaankin verottamaan uudestaan luovutusvoittona; jos yhtiö siirtyy seuraaville sukupolville, ne tulevat perintöverotuksen kohteeksi.
Laantuisivatkohan intohimot yhtään, jos laki säätäisikin verottajan erottamaan ensiksi ansiotulona verotetun osingon ja verottaisi loppuosaa pääomatulona pörssiosinkojen tapaan? Osakkeiden matemaattisen arvon asemasta ansiotulo-osinkojen luonnollinen maksimiarvo voisi määräytyä korkeimman eläkevakuutettavan yrittäjän työtulon eli YEL-työtulon ylärajan perusteella. Raja voi luonnollisesti olla muukin, mutta joka tapauksessa se olisi osakkeenomistajakohtainen ilman velvollisuutta ottaa YEL-vakuutusta. Koska työtulo määritellään ennen veroja, myös ansiotulo-osinko tulee olla ennen osakeyhtiöveroa, siis osakeyhtiöveron hyvityksellä korotettuna.
Pörssilistaamattomista osakeyhtiöistä nostetut palkat ja palkkiot laskettaisiin yhteen asianomaisista yhtiöistä nostettujen osinkojen ja niiden osakeyhtiöveron hyvitysten kanssa ja verotettaisiin ansiotulona YEL-työtulon ylärajaan asti tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Sitä suuremmat osingot noteeraamattomista yhtiöistä verotettaisiin pääomatulona kuten pörssilistatuista yhtiöistä saadut osingot. Myös sellaisten yhtiöiden, joilla ei ole veronjälkeisiä pidätettyjä voittovaroja, osakkeiden luovutusvoitot pitäisi sisällyttää verotuksessa saman ylärajan piiriin, jotta yrittäjä ei kykene muuntamaan työtuloa luovutusvoitoksi. Suurta poliittista kiistaa voitaisiinkin käydä siitä, palautetaanko yhtiöveronhyvitys pienituloisimmille osakkeenomistajille vai ei.
Tämä uudistus mahdollistaisi alentaa nykyistä 26 prosentin osakeyhtiöverokantaa hieman. Luonnollisesti se elvyttäisi olemassa olevien, hajautetun omistusrakenteen yhtiöiden listautumiset pörsseihin, mutta osinkoverokannan nousu vaikuttaisi haitallisesti uusien osakeyhtiöiden perustantaan ja aloittavien yhtiöiden alkuinvestoinnin kokoon.
lauantai 19. joulukuuta 2009
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
”Emme elä pesemällä toistemme paitoja!”??
Sydämeni itkee verta aina kun kuulen tai luen otsikon väitteen. Miksi? Siksi että sen esittäjä ei ymmärrä markkinatalouden toimintaa ja vielä vähemmän hallitsee sitä kuvailevaa tiedettä, taloustiedettä. Vain pakottamiseen perustuvassa keskusjohtoisessa taloudessa meidät voidaan panna pesemään toistemme paitoja.
San Franciscossa näkee pesulamainoksia: viisi paitaa dollarilla tai jopa yhdeksän paitaa dollarilla; kaupunki on silmin nähden ja kaikin tilastoindikaattorein Helsinkiä vauraampi johtuen siitä, että ihmiset eivät siellä siellä pese toistensa paitoja; eikä paikallisissa lehdissä esiinny kolumneja, joissa vaaditaan nostamaan pesulapalvelujen tuottavuutta.
Markkinataloudessa ihmiset erikoistuvat suhteellisen etunsa mukaisiin tehtäviin eli niihin tehtäviin, joissa heidän tuottavuutensa markkinoiden palkitsemana on korkein. Lääkäri saattaa olla puuseppänä taitavampi kuin se, jolta hän ostaa keinutuolin. Mutta tehdessään keinutuolin isälleen 60-vuotislahjaksi hän joutuisi luopumaan yksityisvastaanottotunneista siinä määrin, että perheen elintaso laskisi suhteessa siihen, että hän ostaa keinutuolin ammattipuusepältä.
San Franciscossakin vain hyvin pieni määrä on pesulayrittäjiä tai töissä pesuloissa; luonnollisesti dollarilla pestyjen paitojen määrä on heille samanlainen houkutin kuin Juhla Mokka K-kauppiaille. Jostain syystä yksikään taloustietäjä ei ole Suomessa esittänyt, että kahvin paahtamisen tuottavuutta on nostettava, mutta vaatimuksia esiintyy jatkuvasti ”hyvinvointipalvelujen” ja muiden markkinoiden ulkopuolella tuotettujen ja julkisesti tarjolla olevien palvelujen osalta. Tuottavuuden nostattamisvaatimukset ovat peräisin talousvaikuttajiemme taipumuksesta ajatella keskusjohtoisen talouden suunnittelijoiden tavoin.
Jos otsikkoväitteen bagatellia esimerkkiä haluaa jatkaa, vaurastumme sillä, että paitapesijöiden ohella osa erikoistuu pesemään housuja, osa sukkia, jne. Erikoistumisen - ja vaurastumisemme - esteeksi muodostuu vain liian usein yrittäjien ja työntekijöiden valintoja rajoittava hyvinvointivaltio pakotteineen, kuten "Mätäkuun markkinat. Uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta" -pamfletti kuvaa.
San Franciscossa näkee pesulamainoksia: viisi paitaa dollarilla tai jopa yhdeksän paitaa dollarilla; kaupunki on silmin nähden ja kaikin tilastoindikaattorein Helsinkiä vauraampi johtuen siitä, että ihmiset eivät siellä siellä pese toistensa paitoja; eikä paikallisissa lehdissä esiinny kolumneja, joissa vaaditaan nostamaan pesulapalvelujen tuottavuutta.
Markkinataloudessa ihmiset erikoistuvat suhteellisen etunsa mukaisiin tehtäviin eli niihin tehtäviin, joissa heidän tuottavuutensa markkinoiden palkitsemana on korkein. Lääkäri saattaa olla puuseppänä taitavampi kuin se, jolta hän ostaa keinutuolin. Mutta tehdessään keinutuolin isälleen 60-vuotislahjaksi hän joutuisi luopumaan yksityisvastaanottotunneista siinä määrin, että perheen elintaso laskisi suhteessa siihen, että hän ostaa keinutuolin ammattipuusepältä.
San Franciscossakin vain hyvin pieni määrä on pesulayrittäjiä tai töissä pesuloissa; luonnollisesti dollarilla pestyjen paitojen määrä on heille samanlainen houkutin kuin Juhla Mokka K-kauppiaille. Jostain syystä yksikään taloustietäjä ei ole Suomessa esittänyt, että kahvin paahtamisen tuottavuutta on nostettava, mutta vaatimuksia esiintyy jatkuvasti ”hyvinvointipalvelujen” ja muiden markkinoiden ulkopuolella tuotettujen ja julkisesti tarjolla olevien palvelujen osalta. Tuottavuuden nostattamisvaatimukset ovat peräisin talousvaikuttajiemme taipumuksesta ajatella keskusjohtoisen talouden suunnittelijoiden tavoin.
Jos otsikkoväitteen bagatellia esimerkkiä haluaa jatkaa, vaurastumme sillä, että paitapesijöiden ohella osa erikoistuu pesemään housuja, osa sukkia, jne. Erikoistumisen - ja vaurastumisemme - esteeksi muodostuu vain liian usein yrittäjien ja työntekijöiden valintoja rajoittava hyvinvointivaltio pakotteineen, kuten "Mätäkuun markkinat. Uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta" -pamfletti kuvaa.
sunnuntai 15. marraskuuta 2009
Riskinoton kannustaminen ja verotus
Toimittaja Raeste selostaa vero-oikeuden professori Heikki Niskakankaan näkemyksiä (HS 12.11.2009) Elinkeinoelämän keskusliiton yrittäjävaltuuskunnan kokouksessa: ”Suomen osinkoverotuksessa ... ongelma on, että se ohjaa yrittäjän riskinottoa täysin väärään suuntaan, mahdollisimman vähäriskisiin ja huonosti tuottaviin sijoituksiin”. Pohditaanpa ongelmaa aivan alusta eikä yksinomaan osinkoverotuksen kannalta.
Verojärjestelmä kannustaa riskinottoon eniten, silloin kun riskinoton tappiot saa vähentää korkeammalla verokannalla kuin riskinoton tuottoja verotetaan, eli jos tappiot saisi vähentää ansiotuloista, jolloin verottaja osallistuisi niiden kantamiseen viimeisen ansiotulo-euron veroprosentilla, mutta riskinoton voitot verotettaisiin osakeyhtiöverotuksessa, jonka jälkeinen voitto jaettaisiin pääomatulo-osinkoina, jotka ovat saajalleen osaksi verottomia; oletan ansiotulon rajaverosteen olevan osakeyhtiön verokantaa korkeamman.
Mutta juuri tällainenhan Suomen verojärjestelmä on! Yrittäjä toimii aluksi yksityisyrittäjänä, jolloin yritystulo jaetaan verotuksessa pääomatuloksi, jonka vero on 28 prosenttia, ja ansiotuloksi, jota verotetaan tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Jos yrittäjä toteuttaa riskillisen hankkeen, joka osoittautuu täysin menetetyksi, hän vähentää hankkeen menon progressiivisesti verotetuista yrittäjätuloista. Jos hanke onnistuu, hän muuttaa yrityksensa osakeyhtiöksi ja pääsee nauttimaan sen verokannasta.
Sama on tulema, jos yrittäjä alunalkaen toimii osakeyhtiönä, jossa ei ole lainkaan nettovarallisuutta, myyden esimerkiksi veroneuvoja. Jos yhtiö jakaa koko veronjälkeisen voittonsa osinkoina, sitä verotetaan 70 prosenttisesti ansiotulona, jonka korkein rajaveroaste on Helsingissä noin 53 prosenttia. Oletetaan, että tällainen osakeyhtiö päättää toteuttaa riskillisen hankkeen. Jos se epäonnistuu, koko hanke kirjataan kuluksi, joka vähentää osakeyhtiön verotettavaa tuloa ja yrittäjän ansiotulo-osinkoa; verottaja siis osallistuu epäonnistuneen hankkeen menoihin noin 54 prosentilla. Jos taas hanke onnistuu, yhtiölle muodostuu nettovarallisuutta, jolloin osa yhtiön jakamista osingoista tuleekin verotetuksi pääomatulona; jos yrittäjä saa yhtiöön säästämänsä yhtiöveron jälkeisen voiton itselleen myymällä yhtiönsä, hän maksaa lisäksi luovutusvoittoveron säästöistä eli hänen kokonaisveroasteekseen tulee noin 47 prosenttia.
Entä jo osakeyhtiön kautta toimiva yrittäjä, joka nostaa nyt pelkästään pääomatulo-osinkoja ja joka odottaa myös riskillisen hankkeen toteuttamisen jälkeenkin elävänsä pääomatulo-osingoilla? Tällöin verottaja osallistuu samalla verokannalla sekä riskinoton tappioihin että tuleviin tuottoihin, jolloin verotus ei suosi eikä rankaise riskinoton määrää vaan on neutraalia; riskipitoisten hankkeiden tuottovaatimus on juuri samaan riskiluokkaan kuuluvien hankkeiden pitkän aikavälin tuotto rahoitusmarkkinoilla, niiden riskillinen markkinakorko.
Nykyinen osakeyhtiöiden verojärjestelmä ei siten jarruta yritysten kasvua ja riskinottoa, vaan sisältää aivan päinvastaisia elementtejä. Kasvu on aina rahoitettava , mutta nykyjärjestelmä ei enää suosi velkarahoitusta samassa laajuudessa kuin 1980-luvulla, jolloin yrityksen oli kannattavaa toteuttaa jopa markkinakorkoa heikommin tuottavia hankkeita. Yhtiöiden taseet ovat paisuneet, koska ne ovat kasvaneet, eivätkä suinkaan sen takia, että ne eivät olisi kasvaneet, kuten kommentoivat medistit uskottelevat.
Edellä olen ajatellut riskihankkeen niin pieneksi, että sen menot voidaan aina vähentää verotettavasta tulosta. Käytännössä näin ei ole, vaan yrityksille syntyy tappioita, joita ne saavat vähentää verotuksessa vain tulevista elinkeinotoiminnan tuloista eikä välittömästi. Tällöin todellinen veroaste, jolla verottaja osallistuu tappioihin, voi olla huomattavasti alhaisempi kuin riskinoton tuottojen veroaste, mikä vääristää riskinottoa vähäriskisempiin kohteisiin, mutta kyse ei enää ole osinkoverotuksen vaan epäsymmetrisen tappioiden tasausjärjestelmän vaikutuksesta.
Verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinoton määrään ei siis voi päätellä yritysten nykyisistä taseista, joissa on rekisteröity vain onnistuneiden hankkeiden tämät hetkiset arvot. Tarkastelu perustuu tällöin valikoitumisharhan vääristämään aineistoon; nykyään taloustieteen matemaattis-tilastollisten menetelmien eli ekonometrian perusteiden tärkeimpiä oppeja on ymmärtää valikoitumisharha ja sen vaikutusten eliminointi tuloksissa ja johtopäätöksissä.
Oikeampi tapa katsoa verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinottoon perustuukin niiden vähennysten määrään, jotka yrittäjät tekevät verotuksessa sekä yksityisyrittäjinä että osakeyhtiöinä, ja sitä, kuinka vähennykset ovat menneisyydessä riippuneet verojärjestelmän muutoksista; riskillisiä tuotekehitysmenoja voi palkkoina ja raaka-aineina vähentää välittömästi verotettavasta tulosta kuten pienimmät kojeetkin.
Alivaltiosihteeri Hetemäen johtaman verotuksen kehittämisryhmän työskentelyn todellinen ongelma on salamyhkäisyys. Olin keväällä 2007 Cambridgessa Englannissa Mirrlees -verokomission kolmipäiväisessä konferenssissa, jossa komission raportteja kommentoivat ensiksi opponentit ja raporttien kirjoittajat olivat vastaajina. Myös yleisölle varattiin useita tunteja aikaa esittää kysymyksiään raporttien tekijöille.
Hetemäen ryhmän pitäisi avautua samoin: sen jäsenet kirjoittamaan raporttinsa ja keskusteluttamaan analyysinsa ja johtopäätöksensa asiantuntijakritiikin avustamina! Nyt ryhmän jäsenet vuotavat erilaisia ”mutu”-akanoitaan lehdistön välityksellä lukijoille ja aivopesevät meitä suomalaisen ”Mätäkuun markkinat” –perinteen mukaisesti.
Verojärjestelmä kannustaa riskinottoon eniten, silloin kun riskinoton tappiot saa vähentää korkeammalla verokannalla kuin riskinoton tuottoja verotetaan, eli jos tappiot saisi vähentää ansiotuloista, jolloin verottaja osallistuisi niiden kantamiseen viimeisen ansiotulo-euron veroprosentilla, mutta riskinoton voitot verotettaisiin osakeyhtiöverotuksessa, jonka jälkeinen voitto jaettaisiin pääomatulo-osinkoina, jotka ovat saajalleen osaksi verottomia; oletan ansiotulon rajaverosteen olevan osakeyhtiön verokantaa korkeamman.
Mutta juuri tällainenhan Suomen verojärjestelmä on! Yrittäjä toimii aluksi yksityisyrittäjänä, jolloin yritystulo jaetaan verotuksessa pääomatuloksi, jonka vero on 28 prosenttia, ja ansiotuloksi, jota verotetaan tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Jos yrittäjä toteuttaa riskillisen hankkeen, joka osoittautuu täysin menetetyksi, hän vähentää hankkeen menon progressiivisesti verotetuista yrittäjätuloista. Jos hanke onnistuu, hän muuttaa yrityksensa osakeyhtiöksi ja pääsee nauttimaan sen verokannasta.
Sama on tulema, jos yrittäjä alunalkaen toimii osakeyhtiönä, jossa ei ole lainkaan nettovarallisuutta, myyden esimerkiksi veroneuvoja. Jos yhtiö jakaa koko veronjälkeisen voittonsa osinkoina, sitä verotetaan 70 prosenttisesti ansiotulona, jonka korkein rajaveroaste on Helsingissä noin 53 prosenttia. Oletetaan, että tällainen osakeyhtiö päättää toteuttaa riskillisen hankkeen. Jos se epäonnistuu, koko hanke kirjataan kuluksi, joka vähentää osakeyhtiön verotettavaa tuloa ja yrittäjän ansiotulo-osinkoa; verottaja siis osallistuu epäonnistuneen hankkeen menoihin noin 54 prosentilla. Jos taas hanke onnistuu, yhtiölle muodostuu nettovarallisuutta, jolloin osa yhtiön jakamista osingoista tuleekin verotetuksi pääomatulona; jos yrittäjä saa yhtiöön säästämänsä yhtiöveron jälkeisen voiton itselleen myymällä yhtiönsä, hän maksaa lisäksi luovutusvoittoveron säästöistä eli hänen kokonaisveroasteekseen tulee noin 47 prosenttia.
Entä jo osakeyhtiön kautta toimiva yrittäjä, joka nostaa nyt pelkästään pääomatulo-osinkoja ja joka odottaa myös riskillisen hankkeen toteuttamisen jälkeenkin elävänsä pääomatulo-osingoilla? Tällöin verottaja osallistuu samalla verokannalla sekä riskinoton tappioihin että tuleviin tuottoihin, jolloin verotus ei suosi eikä rankaise riskinoton määrää vaan on neutraalia; riskipitoisten hankkeiden tuottovaatimus on juuri samaan riskiluokkaan kuuluvien hankkeiden pitkän aikavälin tuotto rahoitusmarkkinoilla, niiden riskillinen markkinakorko.
Nykyinen osakeyhtiöiden verojärjestelmä ei siten jarruta yritysten kasvua ja riskinottoa, vaan sisältää aivan päinvastaisia elementtejä. Kasvu on aina rahoitettava , mutta nykyjärjestelmä ei enää suosi velkarahoitusta samassa laajuudessa kuin 1980-luvulla, jolloin yrityksen oli kannattavaa toteuttaa jopa markkinakorkoa heikommin tuottavia hankkeita. Yhtiöiden taseet ovat paisuneet, koska ne ovat kasvaneet, eivätkä suinkaan sen takia, että ne eivät olisi kasvaneet, kuten kommentoivat medistit uskottelevat.
Edellä olen ajatellut riskihankkeen niin pieneksi, että sen menot voidaan aina vähentää verotettavasta tulosta. Käytännössä näin ei ole, vaan yrityksille syntyy tappioita, joita ne saavat vähentää verotuksessa vain tulevista elinkeinotoiminnan tuloista eikä välittömästi. Tällöin todellinen veroaste, jolla verottaja osallistuu tappioihin, voi olla huomattavasti alhaisempi kuin riskinoton tuottojen veroaste, mikä vääristää riskinottoa vähäriskisempiin kohteisiin, mutta kyse ei enää ole osinkoverotuksen vaan epäsymmetrisen tappioiden tasausjärjestelmän vaikutuksesta.
Verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinoton määrään ei siis voi päätellä yritysten nykyisistä taseista, joissa on rekisteröity vain onnistuneiden hankkeiden tämät hetkiset arvot. Tarkastelu perustuu tällöin valikoitumisharhan vääristämään aineistoon; nykyään taloustieteen matemaattis-tilastollisten menetelmien eli ekonometrian perusteiden tärkeimpiä oppeja on ymmärtää valikoitumisharha ja sen vaikutusten eliminointi tuloksissa ja johtopäätöksissä.
Oikeampi tapa katsoa verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinottoon perustuukin niiden vähennysten määrään, jotka yrittäjät tekevät verotuksessa sekä yksityisyrittäjinä että osakeyhtiöinä, ja sitä, kuinka vähennykset ovat menneisyydessä riippuneet verojärjestelmän muutoksista; riskillisiä tuotekehitysmenoja voi palkkoina ja raaka-aineina vähentää välittömästi verotettavasta tulosta kuten pienimmät kojeetkin.
Alivaltiosihteeri Hetemäen johtaman verotuksen kehittämisryhmän työskentelyn todellinen ongelma on salamyhkäisyys. Olin keväällä 2007 Cambridgessa Englannissa Mirrlees -verokomission kolmipäiväisessä konferenssissa, jossa komission raportteja kommentoivat ensiksi opponentit ja raporttien kirjoittajat olivat vastaajina. Myös yleisölle varattiin useita tunteja aikaa esittää kysymyksiään raporttien tekijöille.
Hetemäen ryhmän pitäisi avautua samoin: sen jäsenet kirjoittamaan raporttinsa ja keskusteluttamaan analyysinsa ja johtopäätöksensa asiantuntijakritiikin avustamina! Nyt ryhmän jäsenet vuotavat erilaisia ”mutu”-akanoitaan lehdistön välityksellä lukijoille ja aivopesevät meitä suomalaisen ”Mätäkuun markkinat” –perinteen mukaisesti.
sunnuntai 8. marraskuuta 2009
Niin media kaikaa kuin siihen raikaa!
”Kaikki ammattikunnat ovat maallikkojen vastaisia salaliittoja”, sanoi George Bernard Shaw perinnetiedon mukaan. Taloustieteilijöitä syytetään usein taas siitä, että päätöksentekijä saa useamman tilannearvion kuin taloustieteilijöiden luku, joilta hän tilasi tilannearvion. Tämä ei koske Suomea, koska meillä päätöksentekijä ei tilaa tilannearvioita riippumattomilta tahoilta. Siksi meiltä puuttuu keskustelun perinne; keskustelu on mielipiteiden esittämistä, missä on tärkeintä niiden esittäjätaho.
Tosiasioihin perustuva johdonmukainen päättely, argumentointi, jonka lähtötiedot ja ajatuskulut ovat muiden tarkistettavissa ja ymmärrettävissä, on Suomessa luokattoman vähäistä kahdesta syystä. Pitkään vallinneena säännöstelykautena taloutta ja sen instituutioita koskevat päätökset tehtiin vallan kammareissa. Elimme keskusjohtoisessa kabinettitaloudessa, jossa ei ollut sijaa argumentoivalle keskustelulle, ainoastaan mielipiteille, jotka päättäjät leimasivat loiskiehunnaksi Kekkosta lainaten.
Argumentoivalle keskustelulle ei ole myöskään sopivia keskustelupaikkoja. Kansantaloustieteellinen aikakauskirja on tavattoman hidas, keskustelun avauksille puoli vuotta ja vastineille neljännesvuosi, eivätkä siinä olevat artikkelit herätä laajempaa mielenkiintoa ellei kirjoittaja ole verkostoitunut medistien kanssa. Se soveltuu taloutta koskevien ikuisuuskysymysten pohdintaan, mutta ei ajankohtaisempien kysymysten saattamiseksi raiteille.
Nopeatempoisen keskustelun paikat, päivä- ja viikkolehdet, pyrkivät rajoittamaan keskustelun tavoittelemansa linjan mukaiseksi. Kysymys ei ole salaliitosta vaan täysin avoimesta mielikuvavaikuttamisesta Pihtiputaan Mummoon, kuvitteelliseen keskivertolukijaan. Keinot ovat tosiasioiden vääristely tai huomiotta jättäminen, itse keksityt ”tosiasiat”, mielikuvien moralisointi sekä samanmielisten kannanottojen julkaiseminen muut lehdet- ja mielipideosastoissa sekä uutisissa poliitikkojen toistamina. Luodaan illuusio yleisesti hyväksytystä epäkohdasta.
Mätäkuun markkinat –pamfletti sisältää esimerkkejä siitä, minkälaista tosiasioihin perustuvaa johdonmukaista päättelyä lehdistö julkaisee ja EI julkaise, syventäviä tausta-analyyseja taloutemme instituutioiden kestoaiheista, ajankohtaisiakaan unohtamatta, sekä myllykirjeitä. Esittelen kirjan syntyä ja sisällön taustoja Oulunkylän kirjastossa.
Tosiasioihin perustuva johdonmukainen päättely, argumentointi, jonka lähtötiedot ja ajatuskulut ovat muiden tarkistettavissa ja ymmärrettävissä, on Suomessa luokattoman vähäistä kahdesta syystä. Pitkään vallinneena säännöstelykautena taloutta ja sen instituutioita koskevat päätökset tehtiin vallan kammareissa. Elimme keskusjohtoisessa kabinettitaloudessa, jossa ei ollut sijaa argumentoivalle keskustelulle, ainoastaan mielipiteille, jotka päättäjät leimasivat loiskiehunnaksi Kekkosta lainaten.
Argumentoivalle keskustelulle ei ole myöskään sopivia keskustelupaikkoja. Kansantaloustieteellinen aikakauskirja on tavattoman hidas, keskustelun avauksille puoli vuotta ja vastineille neljännesvuosi, eivätkä siinä olevat artikkelit herätä laajempaa mielenkiintoa ellei kirjoittaja ole verkostoitunut medistien kanssa. Se soveltuu taloutta koskevien ikuisuuskysymysten pohdintaan, mutta ei ajankohtaisempien kysymysten saattamiseksi raiteille.
Nopeatempoisen keskustelun paikat, päivä- ja viikkolehdet, pyrkivät rajoittamaan keskustelun tavoittelemansa linjan mukaiseksi. Kysymys ei ole salaliitosta vaan täysin avoimesta mielikuvavaikuttamisesta Pihtiputaan Mummoon, kuvitteelliseen keskivertolukijaan. Keinot ovat tosiasioiden vääristely tai huomiotta jättäminen, itse keksityt ”tosiasiat”, mielikuvien moralisointi sekä samanmielisten kannanottojen julkaiseminen muut lehdet- ja mielipideosastoissa sekä uutisissa poliitikkojen toistamina. Luodaan illuusio yleisesti hyväksytystä epäkohdasta.
Mätäkuun markkinat –pamfletti sisältää esimerkkejä siitä, minkälaista tosiasioihin perustuvaa johdonmukaista päättelyä lehdistö julkaisee ja EI julkaise, syventäviä tausta-analyyseja taloutemme instituutioiden kestoaiheista, ajankohtaisiakaan unohtamatta, sekä myllykirjeitä. Esittelen kirjan syntyä ja sisällön taustoja Oulunkylän kirjastossa.
maanantai 2. marraskuuta 2009
Äänenavaus
Kommentti-palstaansa (HS 2.11.09) ”Epäkohdat nousevat taas esiin” toimittaja Tuomo Pietiläinen on sujauttanut: ”Keskituloisen veroprosentti kun on yhä korkeampi kuin pääomatuloa nostavan miljonäärin”. Kuka on keskituloinen?
Verohallinnon Verotilaston Taulukon 5 mukaan vuonna 2007 veronalaisten kaikkien ansiotulojen keskitulo eli mediaani, jonka yläpuolella on puolet tulonansaitsijoista, oli vain 20000 euroa. Jos otetaan pelkkien palkkatulojen keskitulo, se oli noin 26700 euroa laskettuna saman tilaston luokitellusta aineistosta eikä yksilöhavainnoista. Tällöin palkan keskimääräinen veroprosentti oli vain 22.6 prosenttia eli selvästi pääomatulon veroprosentin alapuolella.
Palkkatulojen tuli olla kokonaista 37000 euroa vuonna 2007, jotta palkanansaitsijan veroprosentti nousi pääomatulon 28 prosenttiin. Tulorajan ylitti vain runsas viidesosa palkanansaitsijoista; tilastosta on suoraan laskettavissa 35000 euroa ylittäneiden määräksi 26.4 prosenttia palkanansaitsijoista ja 30.9 prosenttia kaikista ansiotuloja saaneista.
Mutta kun unohtaa osakeyhtiöveron vaikutuksen ja tuijottaa vain numeeris-naivistisia henkilökohtaisen pääomatulon veroprosentteja, päätyy toimittaja Pietiläisen ”epäkohtiin”. Populistien armeijan kuoro ei kykene laulamaan nouteista!
Verohallinnon Verotilaston Taulukon 5 mukaan vuonna 2007 veronalaisten kaikkien ansiotulojen keskitulo eli mediaani, jonka yläpuolella on puolet tulonansaitsijoista, oli vain 20000 euroa. Jos otetaan pelkkien palkkatulojen keskitulo, se oli noin 26700 euroa laskettuna saman tilaston luokitellusta aineistosta eikä yksilöhavainnoista. Tällöin palkan keskimääräinen veroprosentti oli vain 22.6 prosenttia eli selvästi pääomatulon veroprosentin alapuolella.
Palkkatulojen tuli olla kokonaista 37000 euroa vuonna 2007, jotta palkanansaitsijan veroprosentti nousi pääomatulon 28 prosenttiin. Tulorajan ylitti vain runsas viidesosa palkanansaitsijoista; tilastosta on suoraan laskettavissa 35000 euroa ylittäneiden määräksi 26.4 prosenttia palkanansaitsijoista ja 30.9 prosenttia kaikista ansiotuloja saaneista.
Mutta kun unohtaa osakeyhtiöveron vaikutuksen ja tuijottaa vain numeeris-naivistisia henkilökohtaisen pääomatulon veroprosentteja, päätyy toimittaja Pietiläisen ”epäkohtiin”. Populistien armeijan kuoro ei kykene laulamaan nouteista!
perjantai 30. lokakuuta 2009
Populistien armeijan kuorolla harjoitukset
Toimittaja Heikki Arolan ”Osinkoverotus näivettää pörssiä” (Näkökulma-palsta HS 30.10.2009) toteaa: ”Pörssilistojen ulkopuolella olevien osakeyhtiöiden omistajilla on mahdollisuus nostaa osinkoja verovapaasti 90 000 euron rajaan saakka vuosittain”, ja hieman jäljempänä: ”Korkein hallinto-oikeus ratkaisi, että käytäntöä voidaan soveltaa myös lääkäriyhtiöihin, jotka tekevät työntekijöistään osakkaita. Palkka pystytään näin muuttamaan verottomaksi pääomatuloksi”; välissä Arola huomauttaa: ”Edellytyksenä on, että yhtiöön on kerätty tietty määrä varallisuutta”.
Jos listaamaton osakeyhtiö todella olisi toimittaja Arolan kuvittelema väline Suomessa veroasuinpaikkaa pitäville, maamme olisi täynnä maailman huippuartisteja ja formulakuljettajia, jotka asuisivat täällä vaaditut 184 päivää vuodessa. Jos toimittaja Arola olisi vaivautunut perehtymään hieman syvemmin mainitsemaansa edellytykseen, hän olisi havainnut, että palkka ei osakeyhtiön kautta muutu verottomaksi; kaikella varallisuudella on lisäksi pitkäaikaisen markkinatuoton sanelema vaihtoehtoiskustannus. Siksi Suomi ei ole huipputuloisten verokeidas.
Tällaisesta raikulipopulismista, poliittisen talouden mediamarkkinoilla vallitsevasta ympärivuotisesta mätäkuusta, annoin useita esimerkkejä Mätäkuun markkinat –pamfletissa; Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa populistien armeijan kuoron paukuttelu estää lukijoiden ja kuulijoiden itsenäiseen ajatteluun perustuvat vastineet, populistien armeijahan ei raakkaa ketään. Sen juhlaviikot alkavatkin ensi maanantaina, kun vuoden 2008 verotiedot tulevat julkisiksi.
Se, että listautumattoman osakeyhtiön jakamien pääomatulo-osinkojen omistajakohtainen verovapaus kannustaa passiivista sijoittajaa muuntamaan pääomatulona verotetut pörssiosingot aktiivisesti yritysriskiä ottavan yhtiön jakamiksi pääomatulona verotetuiksi osingoiksi, oli vuoden 2005 verouudistuksen toteuttaneen hallituksen ja sen valtiovarainministerin tietoinen valinta yrittäjyyden edistämiseksi – ja luettavissa verouudistuksen taustamuistioista. Listaamattomien pääomatulo-osinkojen verovapaus myös kasvattaa osakeyhtiömuotoisten yritysten alkuinvestoinnin kokoa, kuten argumentoinin Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa ”Pienten joutsenten tanssi”. Kyllä ne yhtiöt pörssiin menevät, kunhan ovat ensiksi kasvaneet riittävän suuriksi ja ehtineet hajauttaa omistuspohjaansa.
Jos listaamaton osakeyhtiö todella olisi toimittaja Arolan kuvittelema väline Suomessa veroasuinpaikkaa pitäville, maamme olisi täynnä maailman huippuartisteja ja formulakuljettajia, jotka asuisivat täällä vaaditut 184 päivää vuodessa. Jos toimittaja Arola olisi vaivautunut perehtymään hieman syvemmin mainitsemaansa edellytykseen, hän olisi havainnut, että palkka ei osakeyhtiön kautta muutu verottomaksi; kaikella varallisuudella on lisäksi pitkäaikaisen markkinatuoton sanelema vaihtoehtoiskustannus. Siksi Suomi ei ole huipputuloisten verokeidas.
Tällaisesta raikulipopulismista, poliittisen talouden mediamarkkinoilla vallitsevasta ympärivuotisesta mätäkuusta, annoin useita esimerkkejä Mätäkuun markkinat –pamfletissa; Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa populistien armeijan kuoron paukuttelu estää lukijoiden ja kuulijoiden itsenäiseen ajatteluun perustuvat vastineet, populistien armeijahan ei raakkaa ketään. Sen juhlaviikot alkavatkin ensi maanantaina, kun vuoden 2008 verotiedot tulevat julkisiksi.
Se, että listautumattoman osakeyhtiön jakamien pääomatulo-osinkojen omistajakohtainen verovapaus kannustaa passiivista sijoittajaa muuntamaan pääomatulona verotetut pörssiosingot aktiivisesti yritysriskiä ottavan yhtiön jakamiksi pääomatulona verotetuiksi osingoiksi, oli vuoden 2005 verouudistuksen toteuttaneen hallituksen ja sen valtiovarainministerin tietoinen valinta yrittäjyyden edistämiseksi – ja luettavissa verouudistuksen taustamuistioista. Listaamattomien pääomatulo-osinkojen verovapaus myös kasvattaa osakeyhtiömuotoisten yritysten alkuinvestoinnin kokoa, kuten argumentoinin Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa ”Pienten joutsenten tanssi”. Kyllä ne yhtiöt pörssiin menevät, kunhan ovat ensiksi kasvaneet riittävän suuriksi ja ehtineet hajauttaa omistuspohjaansa.
maanantai 26. lokakuuta 2009
Eikö kommentoijan pitäisi viitata lähteeseensä?
”Ei Suomi heikkoon taalaan kompastu” –näkökulmassa (HS 23.10.2009) toimittaja Jyri Raivio kirjoittaa: ”Yhdysvaltain hallinto sanoo pyrkivänsä vahvaan dollariin, Euroopan keskuspankki vakaisiin valuuttakursseihin”.
Missä ja koska ja kenen toimesta Euroopan keskuspankki on sanonut pyrkivänsä vakaisiin valuuttakursseihin? Se on päinvastoin ilmoittanut lukuisia kertoja pääjohtajansa sanomana että EKP:llä ei ole valuuttakurssitavoitetta. EKP:n hyvin tunnetusta inflaatiotavoitteesta ei seuraa euron vaihtokurssin vakaus, vaan sekä nimellisen että reaalisen korkotason vakaus.
Keynes sanoi asian monisanaisesti The General Theory - pääteoksensa (1936) loppupuolella ja selvimmin teoksessaan A Tract on Monetary Reform (1923): kansakunnan ei ole mieltä sitoa valuuttansa ulkoista arvoa (kultaan Keynesin aikana) vaan noudattaa sellaista korkopolitiikka, joka tuottaa mahdollisimman vakaan korkotason pitkällä aikavälillä.
Keynesiä lukematta jokainen Kullbergin aikaisen rahapolitiikan kokenut oppi asian Suomen 1990-alun laman kautta.
Missä ja koska ja kenen toimesta Euroopan keskuspankki on sanonut pyrkivänsä vakaisiin valuuttakursseihin? Se on päinvastoin ilmoittanut lukuisia kertoja pääjohtajansa sanomana että EKP:llä ei ole valuuttakurssitavoitetta. EKP:n hyvin tunnetusta inflaatiotavoitteesta ei seuraa euron vaihtokurssin vakaus, vaan sekä nimellisen että reaalisen korkotason vakaus.
Keynes sanoi asian monisanaisesti The General Theory - pääteoksensa (1936) loppupuolella ja selvimmin teoksessaan A Tract on Monetary Reform (1923): kansakunnan ei ole mieltä sitoa valuuttansa ulkoista arvoa (kultaan Keynesin aikana) vaan noudattaa sellaista korkopolitiikka, joka tuottaa mahdollisimman vakaan korkotason pitkällä aikavälillä.
Keynesiä lukematta jokainen Kullbergin aikaisen rahapolitiikan kokenut oppi asian Suomen 1990-alun laman kautta.
torstai 8. lokakuuta 2009
Vale, tilasto, ...
Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen VATT:in seminaarissa 6.10.2009 tulevan vuosikymmenen vero- ja sosiaalipolitiikasta oli toinen pääpuhuja Helsingin yliopiston entinen tilastotieteen lehtori, sittemmin kansanedustaja ja puoluejohtaja Osmo Soininvaara sosiaaliturvan uudistusta pähkäilevästä SATA-komiteasta. Hänellä oli lukuisia teräviä huomioita köyhyysloukusta ja siitä, kuinka se estää työhön osallistumisen. Paneeliosassa hän hauskuutti yleisöä väittämällä, että kansantalous voisi paremmin, jos valtionyhtiöitä kuten Postia ja Valtionrautateitä ei olisi saneerattu, vaan niitä voitaisiin käyttää työllistämään työttömiksi joutuvat; nyt valtionyhtiöt voivat Soininvaaran mukaan hyvin liiketaloudellisesti, mutta kansantalous voi huonommin. Valtionyhtiöitä on muitakin YLEen asti.
Järkyttävintä Soininvaaran bluffissa ei ollut se, että hän itse uskoo siihen aidosti, vaan se, että Säätytalon yleisössä oli asiantuntijoita, virkamiehiä ja ammattipainostajia, jotka jakoivat Soininvaaran näkemyksen. Mätäkuun markkinat -kirjalla riittää töitä.
Millä rahoilla Postin, YLEn ja VR:n lisähenkilöstö pidettäisiin töissä? Entä jos meillä olisi vielä Osuustukkukauppa Oy eli OTK, joka kaatui vasta 1990-luvun alun lamassa, vaikka huojui puujaloilla jo ennen 1973-1974 hurjan BKT-kasvun vuosia? Siellä riitti johtajia ja heille päällystakkeina apulaisjohtajia omine sihteereineen; paikat oli miehitetty kahden vasemmistopuoleen jäsenillä. Sama toistui organisaatiossa alaspäin. Kaikki kuluttajathan sen maksoivat, ei ainoastaan E-kaupan jäsenet.
Voi vain kuvitella sitä, mikä elintasomme tulisi olemaan 2 x 7 vuoden jälkeen, jos poliitikot toteuttaisivat Soininvaaran opin. Taloudellisessa kasvussa avainroolissa ovat sen kannalta hyvin toimivat instituutiot, mistä Douglass North sai Nobel-palkintonsa yhdessä Robert Fogelin kanssa vuonna 1993.
Järkyttävintä Soininvaaran bluffissa ei ollut se, että hän itse uskoo siihen aidosti, vaan se, että Säätytalon yleisössä oli asiantuntijoita, virkamiehiä ja ammattipainostajia, jotka jakoivat Soininvaaran näkemyksen. Mätäkuun markkinat -kirjalla riittää töitä.
Millä rahoilla Postin, YLEn ja VR:n lisähenkilöstö pidettäisiin töissä? Entä jos meillä olisi vielä Osuustukkukauppa Oy eli OTK, joka kaatui vasta 1990-luvun alun lamassa, vaikka huojui puujaloilla jo ennen 1973-1974 hurjan BKT-kasvun vuosia? Siellä riitti johtajia ja heille päällystakkeina apulaisjohtajia omine sihteereineen; paikat oli miehitetty kahden vasemmistopuoleen jäsenillä. Sama toistui organisaatiossa alaspäin. Kaikki kuluttajathan sen maksoivat, ei ainoastaan E-kaupan jäsenet.
Voi vain kuvitella sitä, mikä elintasomme tulisi olemaan 2 x 7 vuoden jälkeen, jos poliitikot toteuttaisivat Soininvaaran opin. Taloudellisessa kasvussa avainroolissa ovat sen kannalta hyvin toimivat instituutiot, mistä Douglass North sai Nobel-palkintonsa yhdessä Robert Fogelin kanssa vuonna 1993.
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Tasavallan tarkimmin varjeltu verosalaisuus nro 2
Valtion taloudellinen tutkimuslaitos VATT järjesti eilen 6.10.2009 tulevan vuosikymmenen vero- ja sosiaalipolitiikkaa käsittelevän seminaarin, jonka pääpuhuja oli professori Peter Birch Sørensen Kööpenhaminan yliopistosta. Hän on Englannissa toimivan, tämän vuosisadan veropolitiikkaa tutkailevan Mirrlees Review –komission jäsen.
Yksi hänen terveisistään Suomen veropolitiikan piirtäjille oli se, että toimiessaan yrittäjänä osakeyhtiön kautta yksilön nostamien osinkojen kokonaisveroasteen pitää vastata korkeinta ansiotulojen rajaveroastetta. Jos jälkimmäinen on edellistä korkeampi, yksilöllä on luonnollinen kannuste muuntaa työtulonsa osakeyhtiön jakamiksi osingoiksi. Kyseessä on siis aivan sama ongelma kuin Suomessa on ollut veropolitikoinnin keskiössä jo syksystä 1995 lähtien.
Tulonmuunto ei kuitenkaan Suomen verojärjestelmässä voi tapahtua näin yksinkertaisesti, vaan sitä rajoittaa osinkojen jakaminen verotuksessa pääomatuloksi ja ansiotuloksi. Pääomatulona verotettava osinko erotetaan osinkoja jakavan yhtiön nettovarallisuuden käyvän arvon perusteella lopun osingosta ollessa ansiotuloa. Jos yrittäjä puhdistaa osakeyhtiöön jättämänsä palkan joka vuosi osingonjaolla, yhtiön nettovarat vastaavat vain osakepääoman minimiä eli ovat käytännössä nolla.
Ensin siis osakeyhtiö maksaa yrittäjän työtulosta 26 prosentin veron, jonka jälkeisen voiton yrittäjä nostaa osinkoina. Koska osinkoja jakavan osakeyhtiön nettovarallisuus on nolla, koko osinko on ansiotuloa, mutta siitä 70 prosenttia on verotettavaa. Näin työtulon tosiasiallinen rajaveroaste EMTR ansiotulo-osinkoina on
EMTR = 0.26 + (1-0.26)(0.7)MTR ,
jossa MTR on progressiivisen tuloveroasteikon rajaveroaste asianomaisessa tuloluokassa. Kuinka korkean tulisi MTR:n olla, että se olisi yhtä suuri kuin EMTR? Asetetaan EMTR=MTR edellisessä yhtälössä, yksi tuntematon ja yksi yhtälö, josta voidaan ratkaista MTR = 53.9 prosenttia. Se on hieman korkeampi kuin valtion tuloveroasteikon korkeimman rajaveroasteen ja kunnallisveroasteen summa Helsingissä.
Ansiotulo-osingon rajaveroaste on kuitenkin jokaisella tulotasolla korkeampi kuin työtulon rajaveroaste progressiivisessa asteikossa: edellinen lähtee 26 prosentista, osakeyhtiön verokannasta, mutta jälkimmäinen alkaa nollasta. Siksi ansiotulona verotetun osingon keskimääräinen veroaste on aina korkeampi kuin progressiivisella asteikolla verotetun työtulon keskimääräinen veroaste.
Osakeyhtiössä siis pitää olla varallisuutta, että sen voiton saa nostettua pääomatulona verotettuna osinkona. Tottakai yrittäjät yrittävät säästää osakeyhtiöihinsä saadakseen pääomatuloina verotettuja osinkoja, mutta sen jälkeen osingot ovatkin vain tuottoa yhtiöön säästetylle pääomalle, siis aitoja pääomatuloja.
Olen tarkastellut laajemmin tulonmuunnon mahdottomuuden ongelmaa, tasavallan tarkimmin varjeltua verosalaisuutta nro 2, sekä Mätäkuun markkinat –kirjassa että Verotus –lehden nrossa 1/2009.
Yksi hänen terveisistään Suomen veropolitiikan piirtäjille oli se, että toimiessaan yrittäjänä osakeyhtiön kautta yksilön nostamien osinkojen kokonaisveroasteen pitää vastata korkeinta ansiotulojen rajaveroastetta. Jos jälkimmäinen on edellistä korkeampi, yksilöllä on luonnollinen kannuste muuntaa työtulonsa osakeyhtiön jakamiksi osingoiksi. Kyseessä on siis aivan sama ongelma kuin Suomessa on ollut veropolitikoinnin keskiössä jo syksystä 1995 lähtien.
Tulonmuunto ei kuitenkaan Suomen verojärjestelmässä voi tapahtua näin yksinkertaisesti, vaan sitä rajoittaa osinkojen jakaminen verotuksessa pääomatuloksi ja ansiotuloksi. Pääomatulona verotettava osinko erotetaan osinkoja jakavan yhtiön nettovarallisuuden käyvän arvon perusteella lopun osingosta ollessa ansiotuloa. Jos yrittäjä puhdistaa osakeyhtiöön jättämänsä palkan joka vuosi osingonjaolla, yhtiön nettovarat vastaavat vain osakepääoman minimiä eli ovat käytännössä nolla.
Ensin siis osakeyhtiö maksaa yrittäjän työtulosta 26 prosentin veron, jonka jälkeisen voiton yrittäjä nostaa osinkoina. Koska osinkoja jakavan osakeyhtiön nettovarallisuus on nolla, koko osinko on ansiotuloa, mutta siitä 70 prosenttia on verotettavaa. Näin työtulon tosiasiallinen rajaveroaste EMTR ansiotulo-osinkoina on
EMTR = 0.26 + (1-0.26)(0.7)MTR ,
jossa MTR on progressiivisen tuloveroasteikon rajaveroaste asianomaisessa tuloluokassa. Kuinka korkean tulisi MTR:n olla, että se olisi yhtä suuri kuin EMTR? Asetetaan EMTR=MTR edellisessä yhtälössä, yksi tuntematon ja yksi yhtälö, josta voidaan ratkaista MTR = 53.9 prosenttia. Se on hieman korkeampi kuin valtion tuloveroasteikon korkeimman rajaveroasteen ja kunnallisveroasteen summa Helsingissä.
Ansiotulo-osingon rajaveroaste on kuitenkin jokaisella tulotasolla korkeampi kuin työtulon rajaveroaste progressiivisessa asteikossa: edellinen lähtee 26 prosentista, osakeyhtiön verokannasta, mutta jälkimmäinen alkaa nollasta. Siksi ansiotulona verotetun osingon keskimääräinen veroaste on aina korkeampi kuin progressiivisella asteikolla verotetun työtulon keskimääräinen veroaste.
Osakeyhtiössä siis pitää olla varallisuutta, että sen voiton saa nostettua pääomatulona verotettuna osinkona. Tottakai yrittäjät yrittävät säästää osakeyhtiöihinsä saadakseen pääomatuloina verotettuja osinkoja, mutta sen jälkeen osingot ovatkin vain tuottoa yhtiöön säästetylle pääomalle, siis aitoja pääomatuloja.
Olen tarkastellut laajemmin tulonmuunnon mahdottomuuden ongelmaa, tasavallan tarkimmin varjeltua verosalaisuutta nro 2, sekä Mätäkuun markkinat –kirjassa että Verotus –lehden nrossa 1/2009.
torstai 24. syyskuuta 2009
Uusjournalismi
ilmestyy kuluvan syyskuun lopussa. Se on pamfletti suomalaisesta uusjournalismista:
Onko kansalaisilla mitään oikeuksia sen suhteen, minkälaista ylhäältä päin tapahtuvaa vaikuttamista toimitukset harjoittavat?
Onko kansalaisilla mitään oikeuksia sen suhteen, minkälaista ylhäältä päin tapahtuvaa vaikuttamista toimitukset harjoittavat?
Poliittisen talouden mediamarkkinoilla vallitsee mätäkuu ympäri vuoden. Uutiset sisältävät kuviteltuja tosiasioita ja mielipidemuokkausta. Talousasioita vääristellään tietoisesti. Oikaisut eivät läheskään aina ilmesty lehtiin. ”Tosiasioilla ei ole mitään merkitystä, mutta mitä tahansa voi kuvitella todeksi” –palstat käsittelevät totuutta kaunokirjailijan vapaudella, suoltavat moralisointeja uutisten sekaan sumentaen lehtien perinteisen kahtiajaon uutisiin ja keskusteluun.
Television psykoluotauksissa kuviteltu ja toteutunut historia sekoitetaan varoittamatta katselijoita. Mediavälineet ylläpitävät valtaansa sylikoirajournalismilla ja uhraavat rehellisyyden valtansa eteen.
JK. Suomalainen uusjournalismi siis eroaa amerikkalaisesta neojournalismista tai uudesta journalismista, jossa uutisista kerrotaan fiktion keinoin, esimerkiksi nimet muuttaen, mutta tosiasioiden pitäessä ehdottomasti paikkansa. Englannin kielisellä alueella”new journalism” saattaa lisäksi vain viitata median institutionaalisen ympäristön kasvavaan pirstoutumiseen, johon perinteiset massatiedotusvälineet - lehdistö, radio ja televisio - joutuvat mukautumaan.
lauantai 19. syyskuuta 2009
Mätäkuun markkinat
Aloin pitää tätä blogia saadakseni kurinalaisuutta kirjoittamiseen. Nyt on valmistunut ensimmäinen kirja, joka aikaisemman aineistoni lisäksi käyttää hyväksi blogissa olleita kirjoituksia.
Jouko Ylä-Liedenpohja
Mätäkuun markkinat
uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta
Lillett-kustannus, Helsinki, 164 sivua
ISBN 978-951-97120-2-4
on pamfletti poliittisen talouden toimituskulttuurin eettisestä rappiosta.
Sisällys:
Esipuhe
1. Tosiasioiden vieroksunta ”totuusmediassa”
2. Taloustieteilijän näkökulma
3. Totuuden muovailtavuus?
4. Talousjärjestelmien vertailu
5. Köyhyysloukku, työmarkkinat ja investoinnit
6. Pääomatulojen verotus ja tulonjako
7. Älyllinen epärehellisyys toimituksissa
8. Finanssikriisi
9. Lamamyyttejä
Talousteorian vieroksunnasta (jäähyväisluento Tampereen yliopistossa)
Kirjan ilmestymispäivä on 30.9.2009.
Kirjaa myyvät kaikki kirjakaupat, myös verkkokaupat.
Lisäys 21.11.2016: Kirja on nopeimmin saatavissa klikkaamalla Ei kommentteja/kommentti -linkkiä ja jättämällä yhteystiedot, jolloin lähetän sen postitse
Jouko Ylä-Liedenpohja
Mätäkuun markkinat
uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta
Lillett-kustannus, Helsinki, 164 sivua
ISBN 978-951-97120-2-4
on pamfletti poliittisen talouden toimituskulttuurin eettisestä rappiosta.
Sisällys:
Esipuhe
1. Tosiasioiden vieroksunta ”totuusmediassa”
2. Taloustieteilijän näkökulma
3. Totuuden muovailtavuus?
4. Talousjärjestelmien vertailu
5. Köyhyysloukku, työmarkkinat ja investoinnit
6. Pääomatulojen verotus ja tulonjako
7. Älyllinen epärehellisyys toimituksissa
8. Finanssikriisi
9. Lamamyyttejä
Talousteorian vieroksunnasta (jäähyväisluento Tampereen yliopistossa)
Kirjan ilmestymispäivä on 30.9.2009.
Kirjaa myyvät kaikki kirjakaupat, myös verkkokaupat.
Lisäys 21.11.2016: Kirja on nopeimmin saatavissa klikkaamalla Ei kommentteja/kommentti -linkkiä ja jättämällä yhteystiedot, jolloin lähetän sen postitse
maanantai 27. huhtikuuta 2009
Nykyiset eläke-edut vastaavat vain 14 prosentin työeläkemaksua!
Pro Eläke r.y.:n seminaari, Helsingin yliopisto, Porthania, 27.4.2009 klo 10-12
Esitelmäni ”Eläkemaksut sekä rahastointi meillä ja muualla” tiivistelmä:
Suomen työeläkerahastot olivat EMU-maiden toiseksi suurimmat Hollannin jälkeen suhteessa BKT:hen vuoden 2005 lopussa, kun tarkastelussa on pakollinen joko lakeihin tai työnantajien ja työntekijöiden keskinäisiin alakohtaisiin sopimuksiin perustuvat eläkkeet. Suomen eläkerahastot kasvoivat nopeimmin Euroopassa vuosina 1990-2005, siitäkin huolimatta että lamavuosina 1991-1996 yksityisen sektorin rahastoja ei kyetty kasvattamaan eläkemaksujen ylijäämistä.
Sekä työuran että eläkeaikaisten eläke-etujen riippuvuus yleisen ansiotason reaalisesta kehityksestä on Suomessa EU-maiden heikoimmasta päästä, työuran aikana 80 prosenttisesti ja eläkeaikana 20 prosenttisesti. Eläkkeelle siirryttäessä suomalaisten eläkkeiden nettokorvaavuusaste – eläke verojen ja sosiaaliturvamaksujen jälkeen prosentteina vastaavasta palkasta – on eurooppalaista keskitasoa.
Suomen vanhushuoltosuhteen kehitys on seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa Euroopan epäedullisin, mutta jo vuosisadan puolivälissä tavanomaista eurooppalaista tasoa. Tämän vuoksi eläkerahastoja pyritään kartuttamaan lähes kaikkialla Euroopassa, poikkeuksena Saksa.
Suomen eläkemaksuprosentti, kun kansaneläkevakuutusmaksu on mukana, oli vuonna 2004 Euroopan korkeimpia. Rahastointi tuottaa tehokkuusetua, jos rahastovarojen reaalituotto ylittää työn tuottavuuden kasvun, mutta tehokkuustappiota, jos rahastojen reaalikorko jää sen alle.
Tarkasteltaessa kysymystä, mikä olisi Suomen nykyisessä työeläkejärjestelmässä oikea eläkemaksun taso, luonnollinen kiinnekohta on täysin rahastoiva, etuusperusteinen järjestelmä. Siinä kunkin ikäluokan maksamat eläkemaksut rahastoidaan. Ne ja niille kertyneet tuotot korkoa korolle riittävät juuri ja juuri eläkemenoihin.
Toisin sanoen, eläke-etuusvirran nykyinen pääoma-arvo (nykyarvo) on yhtä suuri kuin eläkemaksujen nykyinen pääoma-arvo, kun molemmat diskontataan rahastojen pitkän aikavälin reaalikorolla.
Oikea eläkemaksun taso etuusperusteisessa jakojärjestelmässä ensi kuussa työelämään tulevan uuden työntekijäryhmän kannalta on luonnollisesti se, että heidän maksamansa eläkemaksut vastaavat täysin rahastoivaa eläkemaksua. Silloin järjestelmä on heidän kannaltaan REHTI.
Jos eläkemaksujen nykyarvo on suurempi kuin eläke-etujen nykyarvo, he maksavat lisäksi myös jonkun muun ikäryhmän eläkkeitä; päinvastaisessa tapauksessa muut ikäryhmät osallistuvat ensi kuussa työelämään tulevien eläkkeiden kustantamiseen.
Oikea reaalinen diskonttokorko on eläkerahastojen reaalinen tuottoaste, joka on saavutettavissa kansainvälisesti hyvin hajautettujen rahastojen avulla. Eläkerahastojen viime vuosien sijoitusosuuksin painotettu keskituotto eri sijoituskohteiden reaalituotoista vuoden 1900 jälkeiseltä ajanjaksolta (Dimson-Marsh-Staunton: Triumpth of the Optimists, 2009) tuottaa diskonttokoroksi noin 4.5 prosenttia vuodessa, jossa merkittävin tekijä on osakkeiden ja kiinteistöjen 6.7 prosentin reaalituotto 50 prosentin sijoitusosuudella.
Tällä diskonttokorolla nykyisiä eläke-etuja vastaava täysin rahastoiva eläkemaksu on vain noin 14 prosentia palkasta; olen olettanut yleisen ansiotason nousevan reaalisesti keskimäärin 2 prosenttia vuosittain, 40 vuoden työuran, eläkkeen olevan 60 prosenttia loppupalkasta ja eläkeajaksi 20 vuotta.
Jos myös eläke-aikana eläke seuraa 80 prosenttisesti reaalisen ansiotason kehitystä, täysin rahastoiva eläkemaksu nousee noin 16 prosenttiin palkasta. Kaikkiin prosentteihin olen lisännyt työkyvyttömyys- ja perhe-eläke-etujen sekä muiden menojen osuudeksi noin 3.5 prosenttiyksikköä.
LIIKA eläkemaksu on VERO Suomessa tehtävälle työlle. Siksi nykyjärjestelmän todellinen uhka on kyvykkäimmän nuorison hakeutuminen töihin maihin, joiden eläkejärjestelmä on rehti.
Eläkemaksua voidaan nykysuhdannetilassa alentaa työmarkkinoita kuumentamatta nopeasti ja pysyvästi 16 prosenttiin. Samalla voidaan parantaa eläkeaikaisia etuja lähemmäksi yleistä länsi-eurooppalaista tasoa sekä torjua pitkäikäisiä eläkeläisiä uhkaavaa köyhyyttä nykyjärjestelmässä.
Jouko Ylä-Liedenpohja
Esitelmäni ”Eläkemaksut sekä rahastointi meillä ja muualla” tiivistelmä:
Suomen työeläkerahastot olivat EMU-maiden toiseksi suurimmat Hollannin jälkeen suhteessa BKT:hen vuoden 2005 lopussa, kun tarkastelussa on pakollinen joko lakeihin tai työnantajien ja työntekijöiden keskinäisiin alakohtaisiin sopimuksiin perustuvat eläkkeet. Suomen eläkerahastot kasvoivat nopeimmin Euroopassa vuosina 1990-2005, siitäkin huolimatta että lamavuosina 1991-1996 yksityisen sektorin rahastoja ei kyetty kasvattamaan eläkemaksujen ylijäämistä.
Sekä työuran että eläkeaikaisten eläke-etujen riippuvuus yleisen ansiotason reaalisesta kehityksestä on Suomessa EU-maiden heikoimmasta päästä, työuran aikana 80 prosenttisesti ja eläkeaikana 20 prosenttisesti. Eläkkeelle siirryttäessä suomalaisten eläkkeiden nettokorvaavuusaste – eläke verojen ja sosiaaliturvamaksujen jälkeen prosentteina vastaavasta palkasta – on eurooppalaista keskitasoa.
Suomen vanhushuoltosuhteen kehitys on seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa Euroopan epäedullisin, mutta jo vuosisadan puolivälissä tavanomaista eurooppalaista tasoa. Tämän vuoksi eläkerahastoja pyritään kartuttamaan lähes kaikkialla Euroopassa, poikkeuksena Saksa.
Suomen eläkemaksuprosentti, kun kansaneläkevakuutusmaksu on mukana, oli vuonna 2004 Euroopan korkeimpia. Rahastointi tuottaa tehokkuusetua, jos rahastovarojen reaalituotto ylittää työn tuottavuuden kasvun, mutta tehokkuustappiota, jos rahastojen reaalikorko jää sen alle.
Tarkasteltaessa kysymystä, mikä olisi Suomen nykyisessä työeläkejärjestelmässä oikea eläkemaksun taso, luonnollinen kiinnekohta on täysin rahastoiva, etuusperusteinen järjestelmä. Siinä kunkin ikäluokan maksamat eläkemaksut rahastoidaan. Ne ja niille kertyneet tuotot korkoa korolle riittävät juuri ja juuri eläkemenoihin.
Toisin sanoen, eläke-etuusvirran nykyinen pääoma-arvo (nykyarvo) on yhtä suuri kuin eläkemaksujen nykyinen pääoma-arvo, kun molemmat diskontataan rahastojen pitkän aikavälin reaalikorolla.
Oikea eläkemaksun taso etuusperusteisessa jakojärjestelmässä ensi kuussa työelämään tulevan uuden työntekijäryhmän kannalta on luonnollisesti se, että heidän maksamansa eläkemaksut vastaavat täysin rahastoivaa eläkemaksua. Silloin järjestelmä on heidän kannaltaan REHTI.
Jos eläkemaksujen nykyarvo on suurempi kuin eläke-etujen nykyarvo, he maksavat lisäksi myös jonkun muun ikäryhmän eläkkeitä; päinvastaisessa tapauksessa muut ikäryhmät osallistuvat ensi kuussa työelämään tulevien eläkkeiden kustantamiseen.
Oikea reaalinen diskonttokorko on eläkerahastojen reaalinen tuottoaste, joka on saavutettavissa kansainvälisesti hyvin hajautettujen rahastojen avulla. Eläkerahastojen viime vuosien sijoitusosuuksin painotettu keskituotto eri sijoituskohteiden reaalituotoista vuoden 1900 jälkeiseltä ajanjaksolta (Dimson-Marsh-Staunton: Triumpth of the Optimists, 2009) tuottaa diskonttokoroksi noin 4.5 prosenttia vuodessa, jossa merkittävin tekijä on osakkeiden ja kiinteistöjen 6.7 prosentin reaalituotto 50 prosentin sijoitusosuudella.
Tällä diskonttokorolla nykyisiä eläke-etuja vastaava täysin rahastoiva eläkemaksu on vain noin 14 prosentia palkasta; olen olettanut yleisen ansiotason nousevan reaalisesti keskimäärin 2 prosenttia vuosittain, 40 vuoden työuran, eläkkeen olevan 60 prosenttia loppupalkasta ja eläkeajaksi 20 vuotta.
Jos myös eläke-aikana eläke seuraa 80 prosenttisesti reaalisen ansiotason kehitystä, täysin rahastoiva eläkemaksu nousee noin 16 prosenttiin palkasta. Kaikkiin prosentteihin olen lisännyt työkyvyttömyys- ja perhe-eläke-etujen sekä muiden menojen osuudeksi noin 3.5 prosenttiyksikköä.
LIIKA eläkemaksu on VERO Suomessa tehtävälle työlle. Siksi nykyjärjestelmän todellinen uhka on kyvykkäimmän nuorison hakeutuminen töihin maihin, joiden eläkejärjestelmä on rehti.
Eläkemaksua voidaan nykysuhdannetilassa alentaa työmarkkinoita kuumentamatta nopeasti ja pysyvästi 16 prosenttiin. Samalla voidaan parantaa eläkeaikaisia etuja lähemmäksi yleistä länsi-eurooppalaista tasoa sekä torjua pitkäikäisiä eläkeläisiä uhkaavaa köyhyyttä nykyjärjestelmässä.
Jouko Ylä-Liedenpohja
perjantai 27. helmikuuta 2009
Eläkeiän nostamisen ideologia
Eläkesumutus jatkuu sekä hallituksen, opposition että median toimesta; myrskyä pesusoikkoon puhalletaan tosi toimin. Mieleen tulee Esko Ahon hallituksen viime metrit, kun ammattiyhdistysväellä oli suuri hätä saada sairaanhoitajat lakkoon ennen maaliskuun 1995 eduskuntavaaleja, koska muilla ei laman vuoksi ollut varaa lakkoilla. Mielenkiintoista on se, mitä ei sanota.
Hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009 huovata eläkeikää 63 vuodesta 65 vuoteen asteittain 12 vuoden kuluessa vuodesta 2011 alkaen koskee ensi sijassa yksityistä sektoria, jonka osalta taas eläkeikä juuri laskettiin 1.1.2005 alkaen 65 vuodesta 63 vuoteen. Siis entiseen eläkeikään palattaisiin vasta 2023. Luulenpa että tahti nopeutuu ensi vuosikymmenellä.
Valtion omien vanhempien työntekijöiden eläkeikä on jo nykyjärjestelmässä korkeampi, koska se määräytyy 31.12.1994 mennessä karttuneen eläkkeeseen oikeutetun palvelun perusteella: jos valtion palvelua oli silloin yli 20 vuotta, mutta alle 25 vuotta, eläkeikä on nyt 63 vuotta ja 8 kk, mutta alle 20 vuotta palvelleilla 64 vuotta, jne. siten, että alle viisi vuotta palvelleiden eläkeikä on jo nyt 65 vuotta. Sama koskee vanhan korvamerkityn valtionapujärjestelmän johdosta entisiä oppikoulunopettajia, vaikka he ovat kuntien palveluksessa. Kaiken kukkuraksi valtio ei suinkaan maksa yksityisen sektorin eläkkeitä. Poikkeuksena ovat maatalousyrittäjien eläkkeet, joita valtio tukee, mutta ne saattavat erota ehdoiltaan muista eläkkeistä sukupolvenvaihdosten vuoksi.
Mistä siis on kyse? Eläkeiän nostopäätös noudattaa virallista ideologiaamme: hyvinvointivaltio perustuu pakottamiseen eikä yksilön valintojen kunnioittamiseen. Asian perusluonne ei olisi muuttunut, jos päätös olisi tullut työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen kolmikantaisena esityksenä.
Yksityisen sopimisen vapauteen perustuvassa taloudessa ihmisillä olisi vapaus itse valita eläkkeelle siirtymisen ajankohtansa, ehtona tietysti se, että heidän päätöksensä perustuisivat aidolle markkinaperusteiselle diskonttokorolle kuten kirjoitin 2.9.2008. Tällöin he voisivat siirtyä eläkkeelle sillä hetkellä, kun ovat kartuttaneet riittävän ansioeläkkeen ja tehdä sen jälkeen mitä lystää; osa jatkaisi työntekoa tai yrittämistä kevennettynä tai uudessa toimenkuvassa tai siirtyisi kolmannelle sektorille; osa keskittyisi harrastuksiinsa, joihin myös voisi yhdistää työskentelyn ja lisäeläkkeen ansainnan.
Nykyjärjestelmässä varhennettu vanhuuseläke on mahdollista saada 62 vuotiaana, mutta aikaistuksessa eläkettä pienennetään 7.2 prosenttia vuodessa laskettuna varsinaisesta eläkeiästä. Reaalikorkona se on erittäin korkea sisältäen valtaisan rankaisukoron. Ennen 1.1.2005 vallinneessa eläkejärjestelmässä varhennusvähennys oli 4.8 prosenttia vuodessa.
Myös työkyvyttömyyden ja työttömyyseläkeputken kautta pääsee eläkkeelle ennen varsinaista vanhuuseläkeikää, mutta jälkimmäiseen sisältyy työntekokielto eläkkeellä oltaessa eli köyhyysloukku. Se on täysin järjetöntä 58-63 vuotiaiden, erittäin ammattitaitoisten ja kokeneiden työntekijöiden kannalta. Parempi olisi poistaa heti koko työttömyyseläkeputki ja antaa siihen joutuneille varhennettu vanhuuseläke ennen 1.1.2005 vallinneen varhennusvähennyksen mukaisesti. Se antaisi heille mahdollisuuden tehdä vanhuuseläkkeen lisäksi töitä ilman rankaisua ja samanaikaisesti ansaita lisätyöeläkettä nykysäännösten mukaan 1.5 prosenttia vuoden työtuloista. Lisäeläkkeen saa nostaa 68 vuotiaana.
Miksi valinnainen eläkeikä on parempi kuin pakotus yhtäläiseen eläkkeelle siirtymisikään? Eri ammateissa tulonansaintakyvyn kaari ei ole sama. Ruumiillista työtä tekevän, joka ammattikoulun ja armeijan jälkeen on 20-vuotiaasta työskennellyt 60-vuotiaaksi, ansiokyky sen jälkeen on todennäköisest heikentynyt suhteessa hänen huippuansioihinsa verrattuna seurusteluluonteisessa työssä olevaan, joka voi ”paiskia töitä” 70-vuotiaanakin ansiotason alenematta.
Sattuu vain olemaan niin, että painostusjärjestöjen toimitsijat, eläkepolitiikan ja talouspolitiikan keskussuunnittelijat kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Siksi heidän käsityksensä kansalaisten euronansainnan vaatimasta vapaa-ajan menetyksen subjektiivisesta kustannuksesta ovat harhaiset alaspäin; seurusteluluonteisessa työssä varsinainen työnteko, välttämätön ruokailu ja vapaa-ajan vietto saattavat lomittua joka päivä, mutta ruumiillisessa työssä ei ehkä kertaakaan vuoden kuluessa.
Mutta kyllä yli 60-vuotias rakennusmies tai irtisanottu teollisuustyöntekijä kykenee työskentelemään raihnaisenakin. Oikealla markkinaperusteisella reaalikorolla laskettu varhennettu vanhuuseläke tarjoaisi heille sekä perustoimeentulon että tarjoaisi mahdollisuuden tehdä joustavasti lisätöitä ja ansaita lisäeläkettä ilman olemassaolevan eläkkeen menetystä.
Jospa 1960- ja 1970-lukujen ideologiaa ajavat toimitsijat, eläke- ja talouspolitiikan suunnittelijat ovatkin kansakuntamme todellinen ongelma? Heidän luja näkemyksensä siitä, mikä on ”oikeaa” politiikkaa, estää työnteon ja luovuuden ja lopulta hidastaa elintasomme nousua.
Hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009 huovata eläkeikää 63 vuodesta 65 vuoteen asteittain 12 vuoden kuluessa vuodesta 2011 alkaen koskee ensi sijassa yksityistä sektoria, jonka osalta taas eläkeikä juuri laskettiin 1.1.2005 alkaen 65 vuodesta 63 vuoteen. Siis entiseen eläkeikään palattaisiin vasta 2023. Luulenpa että tahti nopeutuu ensi vuosikymmenellä.
Valtion omien vanhempien työntekijöiden eläkeikä on jo nykyjärjestelmässä korkeampi, koska se määräytyy 31.12.1994 mennessä karttuneen eläkkeeseen oikeutetun palvelun perusteella: jos valtion palvelua oli silloin yli 20 vuotta, mutta alle 25 vuotta, eläkeikä on nyt 63 vuotta ja 8 kk, mutta alle 20 vuotta palvelleilla 64 vuotta, jne. siten, että alle viisi vuotta palvelleiden eläkeikä on jo nyt 65 vuotta. Sama koskee vanhan korvamerkityn valtionapujärjestelmän johdosta entisiä oppikoulunopettajia, vaikka he ovat kuntien palveluksessa. Kaiken kukkuraksi valtio ei suinkaan maksa yksityisen sektorin eläkkeitä. Poikkeuksena ovat maatalousyrittäjien eläkkeet, joita valtio tukee, mutta ne saattavat erota ehdoiltaan muista eläkkeistä sukupolvenvaihdosten vuoksi.
Mistä siis on kyse? Eläkeiän nostopäätös noudattaa virallista ideologiaamme: hyvinvointivaltio perustuu pakottamiseen eikä yksilön valintojen kunnioittamiseen. Asian perusluonne ei olisi muuttunut, jos päätös olisi tullut työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen kolmikantaisena esityksenä.
Yksityisen sopimisen vapauteen perustuvassa taloudessa ihmisillä olisi vapaus itse valita eläkkeelle siirtymisen ajankohtansa, ehtona tietysti se, että heidän päätöksensä perustuisivat aidolle markkinaperusteiselle diskonttokorolle kuten kirjoitin 2.9.2008. Tällöin he voisivat siirtyä eläkkeelle sillä hetkellä, kun ovat kartuttaneet riittävän ansioeläkkeen ja tehdä sen jälkeen mitä lystää; osa jatkaisi työntekoa tai yrittämistä kevennettynä tai uudessa toimenkuvassa tai siirtyisi kolmannelle sektorille; osa keskittyisi harrastuksiinsa, joihin myös voisi yhdistää työskentelyn ja lisäeläkkeen ansainnan.
Nykyjärjestelmässä varhennettu vanhuuseläke on mahdollista saada 62 vuotiaana, mutta aikaistuksessa eläkettä pienennetään 7.2 prosenttia vuodessa laskettuna varsinaisesta eläkeiästä. Reaalikorkona se on erittäin korkea sisältäen valtaisan rankaisukoron. Ennen 1.1.2005 vallinneessa eläkejärjestelmässä varhennusvähennys oli 4.8 prosenttia vuodessa.
Myös työkyvyttömyyden ja työttömyyseläkeputken kautta pääsee eläkkeelle ennen varsinaista vanhuuseläkeikää, mutta jälkimmäiseen sisältyy työntekokielto eläkkeellä oltaessa eli köyhyysloukku. Se on täysin järjetöntä 58-63 vuotiaiden, erittäin ammattitaitoisten ja kokeneiden työntekijöiden kannalta. Parempi olisi poistaa heti koko työttömyyseläkeputki ja antaa siihen joutuneille varhennettu vanhuuseläke ennen 1.1.2005 vallinneen varhennusvähennyksen mukaisesti. Se antaisi heille mahdollisuuden tehdä vanhuuseläkkeen lisäksi töitä ilman rankaisua ja samanaikaisesti ansaita lisätyöeläkettä nykysäännösten mukaan 1.5 prosenttia vuoden työtuloista. Lisäeläkkeen saa nostaa 68 vuotiaana.
Miksi valinnainen eläkeikä on parempi kuin pakotus yhtäläiseen eläkkeelle siirtymisikään? Eri ammateissa tulonansaintakyvyn kaari ei ole sama. Ruumiillista työtä tekevän, joka ammattikoulun ja armeijan jälkeen on 20-vuotiaasta työskennellyt 60-vuotiaaksi, ansiokyky sen jälkeen on todennäköisest heikentynyt suhteessa hänen huippuansioihinsa verrattuna seurusteluluonteisessa työssä olevaan, joka voi ”paiskia töitä” 70-vuotiaanakin ansiotason alenematta.
Sattuu vain olemaan niin, että painostusjärjestöjen toimitsijat, eläkepolitiikan ja talouspolitiikan keskussuunnittelijat kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Siksi heidän käsityksensä kansalaisten euronansainnan vaatimasta vapaa-ajan menetyksen subjektiivisesta kustannuksesta ovat harhaiset alaspäin; seurusteluluonteisessa työssä varsinainen työnteko, välttämätön ruokailu ja vapaa-ajan vietto saattavat lomittua joka päivä, mutta ruumiillisessa työssä ei ehkä kertaakaan vuoden kuluessa.
Mutta kyllä yli 60-vuotias rakennusmies tai irtisanottu teollisuustyöntekijä kykenee työskentelemään raihnaisenakin. Oikealla markkinaperusteisella reaalikorolla laskettu varhennettu vanhuuseläke tarjoaisi heille sekä perustoimeentulon että tarjoaisi mahdollisuuden tehdä joustavasti lisätöitä ja ansaita lisäeläkettä ilman olemassaolevan eläkkeen menetystä.
Jospa 1960- ja 1970-lukujen ideologiaa ajavat toimitsijat, eläke- ja talouspolitiikan suunnittelijat ovatkin kansakuntamme todellinen ongelma? Heidän luja näkemyksensä siitä, mikä on ”oikeaa” politiikkaa, estää työnteon ja luovuuden ja lopulta hidastaa elintasomme nousua.
tiistai 13. tammikuuta 2009
Palaavatko taloudet kasvu-uralle?
Monet tosiasiat puoltavat kehittyneiden maiden talouskasvun palautumista, ehkä nopeastikin. Pankkien ja rahoituslaitosten uudelleen pääomittamisen jälkeen niiden keskinäinen luotonanto lienee jälleen käynnistynyt euroalueella, koska sen korkotasoa mittaava 3 kk:n euribor on jo normaalitasollaan 0.1 prosenttiyksikköä EKP:n ohjauskoron yläpuolella. Kun rahamarkkinat toimivat, myös yritysasiakkaiden luototus on mahdollista. Siksi lähikuukausien uutiset luottokannan kasvusta eri euromaissa sekä asunto- että yritysluottojen osalta ovat mielenkiintoisinta seurattavaa.
Myös Iso-Britannian pankkien tila näyttäisi rahoittuneen ja Yhdysvaltain on rauhoittumassa. Iso-Britanniassa kritikoidaan pankkeja siitä, että ne ovat kasvattaneet marginaalejaan ja vaativat aikaisempaa korkeampaa omarahoitusosuutta asuntokaupoissa, minkä vuoksi ensiasunnon ostajat eivät pääse hyötymään alentuneesta hintatasosta. Keskimääräinen omarahoitusosuus on noussut noin 15 prosenttiin asunnon hinnasta, joka suomalaisittain on alhainen.
USA:ssa kiinteäkorkoisen 30 vuoden asuntolainan korko on pudonnut jo melkein 5 prosenttiin ja lyhyempiaikaisen alle sen, joten edellytykset asuntokaupan käynnistymiseksi ovat olemassa. Sijoituskelpoisten yrityslainojen riskipreemio on kuitenkin vielä noin 4.5 prosenttiyksikköä yli 5 vuoden liittovaltion lainan tuoton, kun historiallisesti se on nousukausina ollut vain prosentin tai puolentoista luokkaa. Kun sopeutuminen sisältää vääjäämättä liittovaltion lainojen tuottotason nousun, se merkitsee pääomatappioita niihin sijoittaneille. USA:n elpymistä hidastavaksi tekijäksi voi siten muodostua se, kuka nämä tappiot kantaa.
Länsimaat ovat siten jälleen historiallisesti katsottuna alhaisten markkinakorkojen tilassa. Kun siihen yhdistyy vielä alentuneet asuntohinnat, tilanne on kaikkialla erityisen hyvä ensiasunnon ostajille, varsinkin jos on käteistä. Asuntomarkkinoiden käynnistyminen on siten oven takana eikä oven pitäisi olla takalukossa. Kun asuntoa vaihdetaan, tehdään myös muita suuria ostoksia.
Rahoitusmarkkinoiden ohella länsimaissa on rakennettu finanssipoliittisia elvytyspaketteja, jotka yleensä keskittyvät julkisten investointien aientamiseen ja takauksiin luottolaitoksille, jotka myöntävät erityisluottoja yrityksille. Eräs Bloomberg-TV:n haastateltava mainitsi, että kehittyneissä talouksissa olisi sitouduttu 5000 miljardin dollarin edestä pankkien ja rahoitusjärjestelmän pääomittamiseen ja niille myönnettäviin takauksiin sekä julkisten menojen aikaistamisohjelmiin tämän ja ensi vuoden kuluessa. Se on kolmasosa USA:n BKT:sta. Jossain vaiheessa nämä ohjelmat alkavat vaikuttaa, mutta tunnetusti finanssipoliittiset toimet kyetään toteuttamaan suhteellisen verkkaisesti rahapolitiikan käännöksiin nähden.
Kolmas kasvun käynnistymistä tukeva tekijä ovat alentuneet raaka-ainehinnat, erityisesti energian osalta. Se alentaa yritysten kustannuksia ja lisää kuluttajien tulojen ostovoimaa. Tämän johdosta euroalueellakin hintojen nousuvauhti voi pysähtyä tänä vuonna tilapäisesti muutamaksi kuukaudeksi. Siksi Euroopan keskuspankki voi alentaa ohjauskorkoaan vielä nykyisestä, mikä laskisi ainakin lyhyitä markkinakorkoja.
Mutta Euroopassakin on hieman pidemmällä aikavälillä riskinä inflaatioprosessin käynnistyminen uudestaan ja pitkien markkinakorkojen nousu, koska koko maailma on jälleen täynnä räjähdysaltista ”hallitsijan rahaa”, pankkien keskuspankeissa pitämiä lainattavissa olevia kassareservejä.
Kaikki nämä tekijät puoltavat sitä, että L-muotoinen suhdannekuva (nopea pudotus, pitkä pinnistely nollakasvun kanssa) voidaan sulkea pois kehittyneissä maissa. Pitää vain muistaa se, että kun kasvu palaa, se suuntautuu osaksi kokonaan uusille aloille; vanha kasvukuva ei toistu. Entä Suomi-Neidon tilanne?
Valtiovarainministeriö ennusti 18.12.2008 vain, että tänä vuonna ”tuotanto supistuu” viennin ja investointien vuoksi. Suomi elää viennistä, joka on 45 prosenttia BKT:sta ja joka suuntautuu lähes 75 prosentisesti Eurooppaan. Suurimmat vientimaamme ovat kaikki samassa tilassa kuin Suomi: tuotanto supistuu tällä hetkellä. Siksi vienti lähtee vetämään vasta sen jälkeen kun kehittyneiden maiden yleinen suhdannenousu on alkanut; Kiina ja muut Aasian kasvavat maat ovat pieniä vientikohteita. Oikea-aikaiset, aidot tuloveronkevennykset ja kotitalousvähennyksen kasvattaminen pitävät puolestaan yllä kotimarkkinoille suuntautuvaa tuotantoa ja estävät vuosien 1991-1994 kaltaisen työllisyyden romahduksen.
Valtion verotulojen vähentymistä ei pidä pelästyä eikä siihen tule reagoida kamreerin lailla. Tärkeintä on pitää kiinni budjettilupauksista. Kasvavasta työttömyydestäkin aiheutuu valtiolle menoja. Valtionvelan BKT-osuuden pitääkin kasvaa tällaisessa suhdannetilanteessa. Se ei merkitse pysyvää syömävelan ottoa. On muistettava, että valtionvelan BKT-osuuden voimakas aleneminen viime vuosina oli myös suhdanneluonteista, onnekasta globalisaatio-osinkoa, josta kaikki pääsevät nauttimaan veronalennusten muodossa.
Myös Iso-Britannian pankkien tila näyttäisi rahoittuneen ja Yhdysvaltain on rauhoittumassa. Iso-Britanniassa kritikoidaan pankkeja siitä, että ne ovat kasvattaneet marginaalejaan ja vaativat aikaisempaa korkeampaa omarahoitusosuutta asuntokaupoissa, minkä vuoksi ensiasunnon ostajat eivät pääse hyötymään alentuneesta hintatasosta. Keskimääräinen omarahoitusosuus on noussut noin 15 prosenttiin asunnon hinnasta, joka suomalaisittain on alhainen.
USA:ssa kiinteäkorkoisen 30 vuoden asuntolainan korko on pudonnut jo melkein 5 prosenttiin ja lyhyempiaikaisen alle sen, joten edellytykset asuntokaupan käynnistymiseksi ovat olemassa. Sijoituskelpoisten yrityslainojen riskipreemio on kuitenkin vielä noin 4.5 prosenttiyksikköä yli 5 vuoden liittovaltion lainan tuoton, kun historiallisesti se on nousukausina ollut vain prosentin tai puolentoista luokkaa. Kun sopeutuminen sisältää vääjäämättä liittovaltion lainojen tuottotason nousun, se merkitsee pääomatappioita niihin sijoittaneille. USA:n elpymistä hidastavaksi tekijäksi voi siten muodostua se, kuka nämä tappiot kantaa.
Länsimaat ovat siten jälleen historiallisesti katsottuna alhaisten markkinakorkojen tilassa. Kun siihen yhdistyy vielä alentuneet asuntohinnat, tilanne on kaikkialla erityisen hyvä ensiasunnon ostajille, varsinkin jos on käteistä. Asuntomarkkinoiden käynnistyminen on siten oven takana eikä oven pitäisi olla takalukossa. Kun asuntoa vaihdetaan, tehdään myös muita suuria ostoksia.
Rahoitusmarkkinoiden ohella länsimaissa on rakennettu finanssipoliittisia elvytyspaketteja, jotka yleensä keskittyvät julkisten investointien aientamiseen ja takauksiin luottolaitoksille, jotka myöntävät erityisluottoja yrityksille. Eräs Bloomberg-TV:n haastateltava mainitsi, että kehittyneissä talouksissa olisi sitouduttu 5000 miljardin dollarin edestä pankkien ja rahoitusjärjestelmän pääomittamiseen ja niille myönnettäviin takauksiin sekä julkisten menojen aikaistamisohjelmiin tämän ja ensi vuoden kuluessa. Se on kolmasosa USA:n BKT:sta. Jossain vaiheessa nämä ohjelmat alkavat vaikuttaa, mutta tunnetusti finanssipoliittiset toimet kyetään toteuttamaan suhteellisen verkkaisesti rahapolitiikan käännöksiin nähden.
Kolmas kasvun käynnistymistä tukeva tekijä ovat alentuneet raaka-ainehinnat, erityisesti energian osalta. Se alentaa yritysten kustannuksia ja lisää kuluttajien tulojen ostovoimaa. Tämän johdosta euroalueellakin hintojen nousuvauhti voi pysähtyä tänä vuonna tilapäisesti muutamaksi kuukaudeksi. Siksi Euroopan keskuspankki voi alentaa ohjauskorkoaan vielä nykyisestä, mikä laskisi ainakin lyhyitä markkinakorkoja.
Mutta Euroopassakin on hieman pidemmällä aikavälillä riskinä inflaatioprosessin käynnistyminen uudestaan ja pitkien markkinakorkojen nousu, koska koko maailma on jälleen täynnä räjähdysaltista ”hallitsijan rahaa”, pankkien keskuspankeissa pitämiä lainattavissa olevia kassareservejä.
Kaikki nämä tekijät puoltavat sitä, että L-muotoinen suhdannekuva (nopea pudotus, pitkä pinnistely nollakasvun kanssa) voidaan sulkea pois kehittyneissä maissa. Pitää vain muistaa se, että kun kasvu palaa, se suuntautuu osaksi kokonaan uusille aloille; vanha kasvukuva ei toistu. Entä Suomi-Neidon tilanne?
Valtiovarainministeriö ennusti 18.12.2008 vain, että tänä vuonna ”tuotanto supistuu” viennin ja investointien vuoksi. Suomi elää viennistä, joka on 45 prosenttia BKT:sta ja joka suuntautuu lähes 75 prosentisesti Eurooppaan. Suurimmat vientimaamme ovat kaikki samassa tilassa kuin Suomi: tuotanto supistuu tällä hetkellä. Siksi vienti lähtee vetämään vasta sen jälkeen kun kehittyneiden maiden yleinen suhdannenousu on alkanut; Kiina ja muut Aasian kasvavat maat ovat pieniä vientikohteita. Oikea-aikaiset, aidot tuloveronkevennykset ja kotitalousvähennyksen kasvattaminen pitävät puolestaan yllä kotimarkkinoille suuntautuvaa tuotantoa ja estävät vuosien 1991-1994 kaltaisen työllisyyden romahduksen.
Valtion verotulojen vähentymistä ei pidä pelästyä eikä siihen tule reagoida kamreerin lailla. Tärkeintä on pitää kiinni budjettilupauksista. Kasvavasta työttömyydestäkin aiheutuu valtiolle menoja. Valtionvelan BKT-osuuden pitääkin kasvaa tällaisessa suhdannetilanteessa. Se ei merkitse pysyvää syömävelan ottoa. On muistettava, että valtionvelan BKT-osuuden voimakas aleneminen viime vuosina oli myös suhdanneluonteista, onnekasta globalisaatio-osinkoa, josta kaikki pääsevät nauttimaan veronalennusten muodossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)