Amerikkalainen ajopuuteoria

Andrew J. Polsky “Elusive Victories, The American Presidency at War” (Oxford 2012) on loistava teos USA:n seitsemästä presidentistä sodan vietävinä. Jo Abraham Lincoln tunnusti, että tapahtumat kontrolloivat häntä. Saman kokivat Woodrow Wilson, Franklin D. Roosevelt, Lyndon Johnson, Richard Nixon, George W. Bush ja Barack Obama.

Polsky yleistää tapahtumien analyysin viiteen arvoitukseen: 1) kuinka on mahdollista että presidentit ovat voineet lähettää amerikkalaisia joukkoja melkein minne tahansa ilman tehokkaita poliittisia rajoituksia? 2) miksi presidentit ylipäällikköinä eivät tahdo löytää tehokasta tapaa saavuttaa ne kansalliset tavoitteet, jotka he asettivat sodan alussa? 3) miksi sodanaikaisilla presidenteillä on säännöllisesti vaikeuksia saada ei-sotilaalliset haasteensa hoidettua kuten suunnitelman konfliktin jälkihoitoa varten? 4) miksi sodanaikaiset presidentit, jopa suurella voittomarginaalilla valitut, kärsivät tappion kotimaan politiikassa ja joutuvat perääntymään uudistusohjelmiensa tavoitteissa? 5) miksi presidentit havaitsevat, että heidät on itseasiassa riisuttu strategisista vaihtoehdoista muuttaa aloittamiensa sotien kulkua, joissa heidän liikkumatilansa on vähäinen?

Täten tutkimus päätyy eräänlaiseen yleiseen amerikkalaiseen ajopuuteoriaan.

Kirja alkaa kahden invaasion kuvauksella: harjaantumattomat joukot ja laivasto espanjalais-amerikkalaisella sodassa 1898, jossa USA asetti tavoitteekseen Kuuban vapauttamisen, ja maailman teknologisesti edistyneimmän ja hyvin harjoitetun armeijan isku Iraniin kevättalvella 2003, minkä tavoitteena oli demokratian vienti. Miksi edellinen onnistui, mutta jälkimmäinen epäonnistui surkeasti?

Maailmansodat

Kantava teema on juuri demokratian vienti muihin maihin; USA:n osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan perustuu tällaiseen ideologiaan.

Jo ennen USA:n osallistumispäätöstä Woodrow Wilson valmensi kansaa USA:n ylevistä päämääristä: kestävän rauhan puolesta; pienten ja suurten kansojen vapauttaminen; maailman täytyy olla turvallinen demokratialle; USA ei tavoittele valloituksia eikä dominioita; USA ei ole Entente-valtojen jäsen vaan kanssataistelija, jolla on yhteinen vihollinen Ranskan ja Englannin kanssa, mutta eri tavoitteet; Saksaa ei saa lannistaa rauhanehdoissa, vaan siitä pitää tehdä Kansain Liiton vastuuntuntoinen jäsen.

Näin naapurista katsottuna mielenkiintoinen on Wilsonin arvio bolshevikkien vallankumouksesta merkkinä demokratian tavoittelusta, jota USA tulisi edistämään: Venäjä on sydämeltään demokraattinen, taistellen maailmassa vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta (s. 114, alaviitta 121).

Yhtä uskomaton on Wilsonin hallinnon aikaansaama kansalaisoikeuksien laaja polkeminen kotimaisen opposition taltuttamiseksi, millä ei ole vertaa muiden sodanaikaisten presidenttien toimesta.

Franklin D. Roosevelt ajalta on hyvän yleiskuvan lisäksi mielenkiintoisia yksityiskohtia: USA laivasi 350000 kuorma-autoa Neuvostoliittoon toisen maailman sodan kahden viimeisen vuoden aikana (siitä ei ole mainintaa montako miljoonaa tonnia säilykepurkkilihaa lähetettiin); kuinka kansa ja kongressi väsyivät sodan aikana sekä virallisesti organisoituihin että laittomiin lakkoihin eri teollisuuden aloilla; ammattiliittoja politiikassaan suosineen Rooseveltin hallinto oli myötäsukainen laittomiakin lakkoja kohtaan, mutta pakotti lopulta kaivosmiehet, keskeiset tukijansa, takaisin töihin.

Vietnamin sodan aika on mielenkiintoista yksityiskohtien kertausta. Toisin kuin Wilson ja Roosevelt Lyndon Johnson ei asettanut tavoitteeksi maailmanjärjestyksen muuttamista vaan perimänsä tilanteen säilyttämisen, päätavoitteena Etelä-Vietnamin itsenäisyyden varjeleminen. Tällä hän ajoi itsensä nurkkaan, poliittiset aloitteet jäivät kommunistisen Pohjois-Vietnamin johtajien käsiin. Johnson ei ymmärtänyt strategisen joustavuuden merkitystä kansainvälisessä voimapolitiikassa, jossa perääntyminen on joskus viisas vaihtoehto.

Irak

Ensimmäisen maailmansodan vertainen on mielenkiinnossa George W. Bushin Irakin sotaretkeä koskeva luku. USA:n sotilaat eivät olleet harjaantuneet yhteistoimintaan siviiliväestön kanssa: demokraattisen Irakin rauhanrakentamisen tavoite repeytyi nopeasti repaleiksi.

Siviilihallinnon ja infrastruktuurin toiminta kangerteli heti alun alkaen, mutta Paul Bremerin tultua prokonsuliksi laajana mandaattinaan muuttaa Irak vapaamieliseksi, demokraattiseksi yhteiskunnaksi hän omavaltaisesti hylkäsi Bushin hyväksymän tavoitteen säilyttää jatkuvuus sekä sotilaallisessa että siviilihallinnossa. 

Siksi hän erotutti kaikki sotilaat ja virkamiehet, joilla hän epäili olevan yhteyksiä baath-puolueeseen: kolme ylintä organisaatiokerrostumaa jokaisessa ministeriössä sai lähteä, yhteensä noin 85000 henkilöä.

Puolueuskollisten mukana menivät asiantuntijat ja tekninen erikoishenkilöstö. Bremer ei tajunnut, että yhden puolueen hallitsemassa diktatuurissa opportunismi oli edellytys, jos halusi vastuulliseen asemaan. Opportunistit vaihtavat puolta kun valta vaihtuu.

Seuraavaksi Bremer hajotti koko Irakin armeijan ja turvallisuuspalvelut: 300000 aseistettua, työtöntä, USA:lle vihamielistä irakilaista. 

Bremerin lyhytaikainen edeltäjä oli sentään kutsunut Irakin uskonnollisten ja maallisten oppositioryhmien edustajat luonnostelemaan tietä itsehallintoon, mutta Bremer julisti itsensä ylimmäksi päättäjäksi ja yritti istuttaa maahan ulkopuolisen valloittajan perustuslain halventaen ja loukaten irakilaisia, marginalisoiden erityisesti sunnit.

Bremerin hallinnon työntekijät olivat suurimmaksi osaksi republikaanisen puoleen kampanjatyöntekijöitä presidentin vaaleissa, jotka eivät osanneet arabiaa ja joilla ei ollut kykyä ja taitoa auttaa irakilaisia hallinnon pyörittämisessä.

Näin ei ollut mikään ihme, että shiiojen pyhimpään moskeijaan hyökättiin helmikuussa 2006, minkä seurauksena alkoivat hyökkäykset sunnimoskeijoihin, korkeimmillaan 3000 tuhotekoa viikossa; seurasi etninen puhdistus kuin Balkanilla edellisellä vuosikymmenellä; amerikkalaiset raportoivat poliiseiksi pukeutuneista hyökkääjistä, mutta paikalliset tiesivät heidän olevan poliiseja.

Barack Obaman vastoinkäymiset perimissään sodissa ovat jo niin äskettäisiä, että ne eivät enää herättäneet minussa sellaisia elämyksiä kuin Irakia koskeva luku on, jonka valossa Irakin ja Syyrian tilanteen kehittyminen nykyiseksi on varsin luonnollinen ja ymmärrettävä tapahtumaketju.

Lisää rajoitteita työllistämiselle!

Hallitustunnustelija Juha Sipilän ajamassa yhteiskuntasopimuksessa työaikaa pidennettäisiin, mutta "korvaukseksi työajan pidennyksestä työntekijät voisivat saada vahvistusta työsuhdeturvaansa". Yhteiskuntasopimuksella siten heikennettäisiin yritysten kannusteita työllistää ja investoida Suomessa.

Poliittisen järjestelmän filosofit, valtiofilosofit, kuten Jean-Jacques Rousseau, ovat kautta vuosisatojen puhuneet ja kirjoittaneet hallitusvallan laillisuudesta ja rajoittamisesta, kansalaisten oikeuksista ja vapauksista sekä vähemmistöjen oikeuksista. Tässä mielessä yhteiskuntasopimus tarkoittaa perustuslakia Magna Cartasta lähtien.

Mutta keskustapuolueessa elää jokin oma rajoittunut käsityksensä työmarkkinoiden sääntelystä, jolle aina vaalivoiton jälkeen annetaan nimitys yhteiskuntasopimus.

Nykyiseen hätätilanteeseen päädyttiin sisäisin revalvaatioin, tekemällä työmarkkinaeliitin mielestä korostetusti maltillisia palkkaratkaisuja, mutta kuitenkin Suomen kilpailukyky menettäen. Saksa onnistui tekemään sisäisen devalvaation saman aikana, itseasiassa vuodesta 1995 vuoteen 2007 noin 20 prosenttia; vuonna 1995 EU päätti yhteisen valuutan käyttöönoton aikataulusta Madridin kokouksessa.

Suomi tarvitsee sopimusta, joka työllistämisen rajoituksia poistaen luo edellytykset  kasvattaa yrityksissä työvoiman rajatuottavuutta ja lisätä työvoiman kysyntää ja uusia työpaikkoja. Siksi tällainen sisäinen devalvaatio, josta olen kirjoittanut useasti tällä sivustolla, nostaisi palkkatasoa kautta koko yritystoiminnan, ei suinkaan polkisi palkkoja kuten ammattiliittojen johtajat uskottelevat.

Hakaniemen torin laidoita tulevan sääntelyn on aika purkautua

Valta Eduskunnalle

Kokoomus ja sdp molemmat oppositioon kirjoitukseni oletti, että keskustan ja perussuomalaisten hallitus olisi muodostettavissa nopeaasti. Toisin näyttää käyvän; hallituksen muodostamisen koreografia on saanut kreikkalaisia vaikutteita: Soinin ja Sipilän väliset puheet vastaavat Tsiprasin puhelinsoittoja Merkelille, mutta perussuomalaisten puoluevirkailijoiden vastaukset hallituksenmuodostaja Sipilän kysymyksiin vastaavat takapenkille joutuneen Varoufakisin ajanpeluuta euroryhmässä.

Jos vain keskusta ja rkp muodostaisivat tynkähallituksen, talouspoliittinen valta siirtyisi eduskunnalle: lait valmisteltaisiin lopulta valiokunnissa ja kumileimattaisiin suuressa salissa; valiokuntien puheenjohtajat ja heidän päällystakkinsa saisivat julkisuusvallan; ministerit näkyisivät julkisuudessa vain käydessään EU:n kokouksissa, ulkoministeri ja puolustusministeri useamminkin, tai tehdessään paaterot.

Vahvat enemmistöhallitukset ovatkin jo yli parinkymmenen vuoden ajan luoneet tilanteen, että hallitus jyrää vasta-argumenteista huolimatta pikkupiirin päätökset läpi Eduskunnassa. Kataisen-Urpilaisen eurososialistinen hybridihallitus ei vain ollut sisäisesti vahva ja siksi se ei saanut suurissa kysymyksissä esityksiä lainkaan aikaiseksi.

Lisäys klo 15.08: Pienin mahdollinen eduskuntaenemmistö, jolla hallitus pääsisi alkuun, olisi sdp:n korvaaminen keskustalla nykyisessä Stubbin hallituspohjassa eli 101-98; hallitus: keskustan 49 + kokoomuksen 37 + ruotsalaisten 10 + kristillisten 5 = 101; puhemiehen, joka ei äänestä, ollessa perussuomalaisista oppositiolla olisi 98 kansanedustajaa.

Suurissa kysymyksissä hallituksen olisi siten saatava joko sosialidemokraattien tai perussuomalaisten tai molempien tuki.