Riskinoton kannustaminen ja verotus

Toimittaja Raeste selostaa vero-oikeuden professori Heikki Niskakankaan näkemyksiä (HS 12.11.2009) Elinkeinoelämän keskusliiton yrittäjävaltuuskunnan kokouksessa: ”Suomen osinkoverotuksessa ... ongelma on, että se ohjaa yrittäjän riskinottoa täysin väärään suuntaan, mahdollisimman vähäriskisiin ja huonosti tuottaviin sijoituksiin”. Pohditaanpa ongelmaa aivan alusta eikä yksinomaan osinkoverotuksen kannalta.

Verojärjestelmä kannustaa riskinottoon eniten, silloin kun riskinoton tappiot saa vähentää korkeammalla verokannalla kuin riskinoton tuottoja verotetaan, eli jos tappiot saisi vähentää ansiotuloista, jolloin verottaja osallistuisi niiden kantamiseen viimeisen ansiotulo-euron veroprosentilla, mutta riskinoton voitot verotettaisiin osakeyhtiöverotuksessa, jonka jälkeinen voitto jaettaisiin pääomatulo-osinkoina, jotka ovat saajalleen osaksi verottomia; oletan ansiotulon rajaverosteen olevan osakeyhtiön verokantaa korkeamman.

Mutta juuri tällainenhan Suomen verojärjestelmä on! Yrittäjä toimii aluksi yksityisyrittäjänä, jolloin yritystulo jaetaan verotuksessa pääomatuloksi, jonka vero on 28 prosenttia, ja ansiotuloksi, jota verotetaan tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Jos yrittäjä toteuttaa riskillisen hankkeen, joka osoittautuu täysin menetetyksi, hän vähentää hankkeen menon progressiivisesti verotetuista yrittäjätuloista. Jos hanke onnistuu, hän muuttaa yrityksensa osakeyhtiöksi ja pääsee nauttimaan sen verokannasta.

Sama on tulema, jos yrittäjä alunalkaen toimii osakeyhtiönä, jossa ei ole lainkaan nettovarallisuutta, myyden esimerkiksi veroneuvoja. Jos yhtiö jakaa koko veronjälkeisen voittonsa osinkoina, sitä verotetaan 70 prosenttisesti ansiotulona, jonka korkein rajaveroaste on Helsingissä noin 53 prosenttia. Oletetaan, että tällainen osakeyhtiö päättää toteuttaa riskillisen hankkeen. Jos se epäonnistuu, koko hanke kirjataan kuluksi, joka vähentää osakeyhtiön verotettavaa tuloa ja yrittäjän ansiotulo-osinkoa; verottaja siis osallistuu epäonnistuneen hankkeen menoihin noin 54 prosentilla. Jos taas hanke onnistuu, yhtiölle muodostuu nettovarallisuutta, jolloin osa yhtiön jakamista osingoista tuleekin verotetuksi pääomatulona; jos yrittäjä saa yhtiöön säästämänsä yhtiöveron jälkeisen voiton itselleen myymällä yhtiönsä, hän maksaa lisäksi luovutusvoittoveron säästöistä eli hänen kokonaisveroasteekseen tulee noin 47 prosenttia.

Entä jo osakeyhtiön kautta toimiva yrittäjä, joka nostaa nyt pelkästään pääomatulo-osinkoja ja joka odottaa myös riskillisen hankkeen toteuttamisen jälkeenkin elävänsä pääomatulo-osingoilla? Tällöin verottaja osallistuu samalla verokannalla sekä riskinoton tappioihin että tuleviin tuottoihin, jolloin verotus ei suosi eikä rankaise riskinoton määrää vaan on neutraalia; riskipitoisten hankkeiden tuottovaatimus on juuri samaan riskiluokkaan kuuluvien hankkeiden pitkän aikavälin tuotto rahoitusmarkkinoilla, niiden riskillinen markkinakorko.

Nykyinen osakeyhtiöiden verojärjestelmä ei siten jarruta yritysten kasvua ja riskinottoa, vaan sisältää aivan päinvastaisia elementtejä. Kasvu on aina rahoitettava , mutta nykyjärjestelmä ei enää suosi velkarahoitusta samassa laajuudessa kuin 1980-luvulla, jolloin yrityksen oli kannattavaa toteuttaa jopa markkinakorkoa heikommin tuottavia hankkeita. Yhtiöiden taseet ovat paisuneet, koska ne ovat kasvaneet, eivätkä suinkaan sen takia, että ne eivät olisi kasvaneet, kuten kommentoivat medistit uskottelevat.

Edellä olen ajatellut riskihankkeen niin pieneksi, että sen menot voidaan aina vähentää verotettavasta tulosta. Käytännössä näin ei ole, vaan yrityksille syntyy tappioita, joita ne saavat vähentää verotuksessa vain tulevista elinkeinotoiminnan tuloista eikä välittömästi. Tällöin todellinen veroaste, jolla verottaja osallistuu tappioihin, voi olla huomattavasti alhaisempi kuin riskinoton tuottojen veroaste, mikä vääristää riskinottoa vähäriskisempiin kohteisiin, mutta kyse ei enää ole osinkoverotuksen vaan epäsymmetrisen tappioiden tasausjärjestelmän vaikutuksesta.

Verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinoton määrään ei siis voi päätellä yritysten nykyisistä taseista, joissa on rekisteröity vain onnistuneiden hankkeiden tämät hetkiset arvot. Tarkastelu perustuu tällöin valikoitumisharhan vääristämään aineistoon; nykyään taloustieteen matemaattis-tilastollisten menetelmien eli ekonometrian perusteiden tärkeimpiä oppeja on ymmärtää valikoitumisharha ja sen vaikutusten eliminointi tuloksissa ja johtopäätöksissä.

Oikeampi tapa katsoa verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinottoon perustuukin niiden vähennysten määrään, jotka yrittäjät tekevät verotuksessa sekä yksityisyrittäjinä että osakeyhtiöinä, ja sitä, kuinka vähennykset ovat menneisyydessä riippuneet verojärjestelmän muutoksista; riskillisiä tuotekehitysmenoja voi palkkoina ja raaka-aineina vähentää välittömästi verotettavasta tulosta kuten pienimmät kojeetkin.

Alivaltiosihteeri Hetemäen johtaman verotuksen kehittämisryhmän työskentelyn todellinen ongelma on salamyhkäisyys. Olin keväällä 2007 Cambridgessa Englannissa Mirrlees -verokomission kolmipäiväisessä konferenssissa, jossa komission raportteja kommentoivat ensiksi opponentit ja raporttien kirjoittajat olivat vastaajina. Myös yleisölle varattiin useita tunteja aikaa esittää kysymyksiään raporttien tekijöille.

Hetemäen ryhmän pitäisi avautua samoin: sen jäsenet kirjoittamaan raporttinsa ja keskusteluttamaan analyysinsa ja johtopäätöksensa asiantuntijakritiikin avustamina! Nyt ryhmän jäsenet vuotavat erilaisia ”mutu”-akanoitaan lehdistön välityksellä lukijoille ja aivopesevät meitä suomalaisen ”Mätäkuun markkinat” –perinteen mukaisesti.

Niin media kaikaa kuin siihen raikaa!

”Kaikki ammattikunnat ovat maallikkojen vastaisia salaliittoja”, sanoi George Bernard Shaw perinnetiedon mukaan. Taloustieteilijöitä syytetään usein taas siitä, että päätöksentekijä saa useamman tilannearvion kuin taloustieteilijöiden luku, joilta hän tilasi tilannearvion. Tämä ei koske Suomea, koska meillä päätöksentekijä ei tilaa tilannearvioita riippumattomilta tahoilta. Siksi meiltä puuttuu keskustelun perinne; keskustelu on mielipiteiden esittämistä, missä on tärkeintä niiden esittäjätaho.

Tosiasioihin perustuva johdonmukainen päättely, argumentointi, jonka lähtötiedot ja ajatuskulut ovat muiden tarkistettavissa ja ymmärrettävissä, on Suomessa luokattoman vähäistä kahdesta syystä. Pitkään vallinneena säännöstelykautena taloutta ja sen instituutioita koskevat päätökset tehtiin vallan kammareissa. Elimme keskusjohtoisessa kabinettitaloudessa, jossa ei ollut sijaa argumentoivalle keskustelulle, ainoastaan mielipiteille, jotka päättäjät leimasivat loiskiehunnaksi Kekkosta lainaten.

Argumentoivalle keskustelulle ei ole myöskään sopivia keskustelupaikkoja. Kansantaloustieteellinen aikakauskirja on tavattoman hidas, keskustelun avauksille puoli vuotta ja vastineille neljännesvuosi, eivätkä siinä olevat artikkelit herätä laajempaa mielenkiintoa ellei kirjoittaja ole verkostoitunut medistien kanssa. Se soveltuu taloutta koskevien ikuisuuskysymysten pohdintaan, mutta ei ajankohtaisempien kysymysten saattamiseksi raiteille.

Nopeatempoisen keskustelun paikat, päivä- ja viikkolehdet, pyrkivät rajoittamaan keskustelun tavoittelemansa linjan mukaiseksi. Kysymys ei ole salaliitosta vaan täysin avoimesta mielikuvavaikuttamisesta Pihtiputaan Mummoon, kuvitteelliseen keskivertolukijaan. Keinot ovat tosiasioiden vääristely tai huomiotta jättäminen, itse keksityt ”tosiasiat”, mielikuvien moralisointi sekä samanmielisten kannanottojen julkaiseminen muut lehdet- ja mielipideosastoissa sekä uutisissa poliitikkojen toistamina. Luodaan illuusio yleisesti hyväksytystä epäkohdasta.

Mätäkuun markkinat –pamfletti sisältää esimerkkejä siitä, minkälaista tosiasioihin perustuvaa johdonmukaista päättelyä lehdistö julkaisee ja EI julkaise, syventäviä tausta-analyyseja taloutemme instituutioiden kestoaiheista, ajankohtaisiakaan unohtamatta, sekä myllykirjeitä. Esittelen kirjan syntyä ja sisällön taustoja Oulunkylän kirjastossa.

Äänenavaus

Kommentti-palstaansa (HS 2.11.09) ”Epäkohdat nousevat taas esiin” toimittaja Tuomo Pietiläinen on sujauttanut: ”Keskituloisen veroprosentti kun on yhä korkeampi kuin pääomatuloa nostavan miljonäärin”. Kuka on keskituloinen?

Verohallinnon Verotilaston Taulukon 5 mukaan vuonna 2007 veronalaisten kaikkien ansiotulojen keskitulo eli mediaani, jonka yläpuolella on puolet tulonansaitsijoista, oli vain 20000 euroa. Jos otetaan pelkkien palkkatulojen keskitulo, se oli noin 26700 euroa laskettuna saman tilaston luokitellusta aineistosta eikä yksilöhavainnoista. Tällöin palkan keskimääräinen veroprosentti oli vain 22.6 prosenttia eli selvästi pääomatulon veroprosentin alapuolella.

Palkkatulojen tuli olla kokonaista 37000 euroa vuonna 2007, jotta palkanansaitsijan veroprosentti nousi pääomatulon 28 prosenttiin. Tulorajan ylitti vain runsas viidesosa palkanansaitsijoista; tilastosta on suoraan laskettavissa 35000 euroa ylittäneiden määräksi 26.4 prosenttia palkanansaitsijoista ja 30.9 prosenttia kaikista ansiotuloja saaneista.

Mutta kun unohtaa osakeyhtiöveron vaikutuksen ja tuijottaa vain numeeris-naivistisia henkilökohtaisen pääomatulon veroprosentteja, päätyy toimittaja Pietiläisen ”epäkohtiin”. Populistien armeijan kuoro ei kykene laulamaan nouteista!