Ekonomisti tarvitsee kolme pistettä trendin havaitsemiseen, journalisti kaksi, vitsaillaan anglo-saksisessa mediassa. Tähän olen lisännyt, että sosiologi yleistää jo yhdestä havainnosta.
Helsingin Sanomat julistaa toivon valoa tänään web-sivunsa pääuutisena ja myös paperilehdessään. Mihin se perustuu?
Tilastokeskus julkisti eilen ennusteensa teollisuustuotannon muutoksesta syyskuussa: kasvua vuodentakaisesta syyskuusta ja myös kausitasoitettu tuotanto kasvoi elokuusta 2015. Toimialoittain tuotanto kasvoi eniten kaivostoiminnassa ja supistui eniten, lähes 10 prosenttia, sähkö- ja elektroniikkateollisuudessa.
Samaan aikaan tilastokeskus julkisti teollisuuden uudet tilaukset: pudotusta kolmannes vuodentakaisesta, kasvua vain tekstiiliteollisuudessa!
Epätoivoinen kirjoittaja kuuluu selvästi sosiologien ryhmään.
Tarun mukaan Pandoran lippaaseen jäi jäljelle vain Toivo, jonka sieltä tietysti jokainen havaitsee.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsingin Sanomat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsingin Sanomat. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Epätoivon valo!
Labels:
ekonomisti,
Helsingin Sanomat,
journalisti,
Pandoran lipas,
sosiologi,
teollisuustuotanto,
Tilastokeskus,
tilauskanta,
Toivo
tiistai 14. huhtikuuta 2015
ELÄKERAHAN TUOTTOASTEIDEN MIELEKKÄÄSTÄ JÄLKITARKKAILUSTA
Eläkerahan tuotto
on ollut alle tavoitteen, reaalisen 3,5 prosentin vuosikasvun,
eläkevakuutusyhtiöissä yhtä yhtiötä lukuun ottamatta kymmenvuotisjaksona 2005- 2014 (HS
Talous 19.3.15). Analyysi antaa aiheen seuraaviin kommentteihin.
Ensinnäkin 3,5
prosentin vuosittainen reaalituotto on aivan liian alhainen. Kansainvälisillä
rahoitusmarkkinoilla on tarjolla pitkällä aikavälillä yli 4,5 prosentin
reaalinen vuosituottoaste eläkevakuutusyhtiöiden sijoitussalkkujen nykyisille koostumuksille.
Eläkesijoittamisessa
pitkä aikaväli on neljä sukupolvea. Siksi yhden prosenttiyksikön
vuosituottoasteiden eron kustannus on valtaisa: jotta sadan vuoden kuluttua
olisi eläkkeiden maksamiseen käytettävissä tämän päivän ostovoimaltaan sata
euroa, on 3,5 prosentin reaalituotolla sijoitettava tänään yli kaksi ja puolikertainen
määrä euroja kuin 4,5 prosentin vuosituotolla; ulotettaessa tarkastelu 50 vuoden
päähän, on tänään vastaavasti sijoitettava kaksi kolmasosaa suurempi rahamäärä.
Yhteinen etumme
vaatii, että emme aseta eläkerahojemme vartijoille rimaa liian alhaalle.
Toiseksi on
huomattava, että Helsingin Sanomien analyysi ei paljasta, onko toteutunut vuosituottoaste
yksittäisten vuosituottojen aritmeettinen keskiarvo vai sijoitusten
keskimääräinen reaalinen vuosituottoaste korkoa korolle eli tuottoasteiden
geometrinen keskiarvo.
Aritmeettinen keskiarvo on pitkällä aikavälillä
osaketuotoissa noin prosenttiyksikön geometrista keskiarvoa korkeampi. Tarkkailtaessa
jälkikäteen toteutuneita tuottoasteita on geometrinen tuottoaste oikea
viitekorko, jollainen yllämainittu rahoitusmarkkinoiden tarjoama 4,5 prosenttia on nimenomaan.
Kolmanneksi on
tärkeätä, että tuottojen lyhyen aikavälin jälkitarkkailussa, kuten 2005 – 2014,
ei verrata toteutuneita tuottoasteita tavoitteeseen 4,5 prosenttia vaan tavoitteen
viiteindeksin kehitykseen kyseisenä ajanjaksona, koska kymmenen vuotta on tavattoman lyhyt aikaväli eläkevarojen sijoittamisessa.
Eläketurvakeskuksen ja
valvovan ministeriön tulisikin joka vuosi julkaista jälkikäteen viiteindeksin
mukainen tuottoaste.
Labels:
aritmeettinen keskiarvo,
Eläketurvakeskus,
eläkevarat,
geometrinen keskiarvo,
Helsingin Sanomat,
reaalikorko,
sijoittaminen,
tuottojen jälkitarkkailu,
viiteindeksi
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Oliko toimittajan erottaminen odottamatonta?
Ehkei ollut ensimmäinen
kerta, kun potkut tulivat välittömästi kansainvälisen uutistoimiston
palveluksessa olleelle suomalaisen toimittajakoulun käyneelle haastatellun lausunnon manipuloinnin johdosta, kuten Agence
France-Presse (AFP) teki hiljakkoin. Sen täkäläinen toimittaja luki Kauppalehden haastattelun
valtiovarainministeri Jutta Urpilaisesta, jonka Kauppalehden toimittaja oli
otsikoinut ”Suomi ei hirttäydy euroon hinnalla millä hyvänsä ja kaikkiin
tilanteisiin varaudutaan”, mutta AFP:n toimittaja pani sen käännöksessään suorana
lainauksena Urpilaisen suuhun eikä Kauppalehden tulkintana Urpilaisen
sanomisista.
Mitä siitä tulisi, jos
AFP, Associated Press (AP) ja Reuters välittäisivät jatkuvasti uutisia, jotka
eivät pidä paikkaansa? Kyse ei siis suinkaan ole toimittajan vaan
uutistoimiston uskottavuudesta.
Mutta ikioma Helsingin
Sanomat (HS) näkee asian aivan päinvastoin. Sen kulttuuriosaston uutisanalyysi ”EU huojuu
kirjainten varassa” kirjoitti 14.7.2012, että ”Pienestä riippuu sanojen
ammattilaisen leipä ja uskottavuus” moralisoidessaan AFP:n erottamista.
Ilmeisesti HS:ssa ei
edelleenkään ole toimitushuoneissa seinillä eettistä huoneentaulua, toimittajan
kymmentä käskyä, kun se pyrkii kääntämään lukijoidensa eettiset sarvet poispäin
uutisvälityksen luotettavuudesta; sanojen ammattilainen on aivan eri ammatti
kuin uutisvälityksen ammattilainen.
Valitettavasti Suomessa
toimituskulttuuriin kuuluu haastatellun lausuntojen oikominen ja tarkoitushakuinen
tulkitseminen vähintään siten, että otsikointi ja väliotsikot eivät vastaa
haastattelun todellista sisältöä.
Labels:
Helsingin Sanomat,
Jutta Urpilainen,
rälssitetty työ,
toimittajakoulu,
toimittajan eettinen huoneentaulu,
uusjournalismi
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Markkinavoimat palkkajarruna
Keskisormi pystyssä Helsingin Sanomat kirjoittaa käynnissä olevista palkkaneuvotteluista ja inflaatioarviosta ammattiliittojen palkka-ankkurina pääkirjoitussivullaan tänään. Hämmästyttävintä kirjoituksessa on taloudellisen tilanneanalyysin täydellinen puute, aivan kuin kabinettien voimapolitiikan ei tarvitsisi ottaa huomioon suhteellisten hintojen muutoksista aiheutuvaa sopeutumisen tarvetta työmarkkinoilla, siis aivan kuin markkinavoimia ei olisi olemassakaan.
Mistä suhteellisten hintojen muutoksesta hörisen? Kuluttajahinnat nousivat joulukuusta 2009 joulukuuhun 2010 kokonaista 2,9 prosenttia; Tilastokeskus: ”Kuluttajahintoja nosti joulukuussa edellisestä vuodesta eniten polttonesteiden, osakehuoneistojen ja kiinteistöjen, elintarvikkeiden ja alkoholittomien juomien sekä sähkön kallistuminen. Myös vuokrankorotukset, kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluiden, vaatteiden sekä tupakan hintojen nousu vuoden 2009 joulukuusta vaikuttivat inflaatioon.”
Hörisen siis polttonesteiden ja sähkön sekä elintarvikkeiden ja eräiden raaka-aineiden, kuten perusmetallien ja puuvillan, maailmanmarkkinahintojen noususta. Tällaiset hinnannousut ovat sekä Suomen että Euroopan päätöksenteon ulkopuolelta annettuja talouksien tarjontapuolen suhteellisten hintojen muutoksia eli tarjontashokkeja. Kaiken lisäksi Suomen poliitikot ovat päättäneet korottaa erityisesti energian, liikenteen ja asumisen veroja tämän vuoden alusta, jotka nostavat tuotantopanosten kustannuksia eli jotka ovat kotimaan työmarkkinaosapuolille kansantalouden tarjontapuolen lisäshokki.
Toimittajakouluissa ei opiskella taloustiedettä. Siksi tarjontashokit ovat lehdistölle tuntematon käsite, puhumattakaan että media kykenisi ymmärtämään niitä markkinavoimia, joita vääjäämätön sopeutuminen tarjontashokkeihin synnyttää. Siksi lehdet eivät myöskään julkaise ulkopuolista tilanneanalyysia ”mitä tämmöinen on? eihän tästä kukaan keskustele!” –tyyliin. Mutta asiaan.
Tarjontashokit ovat ongelmallisia, koska ne sinänsä ensimmäisen kierroksen vaikutuksina alentavat kokonaistuotannon tasoa ja nostavat hintatasoa eli mitattua inflaatiota. Keskuspankkien tehtävä on puolestaan rahapolitiikan keinoin estää se, että kertaluonteinen hintatason nousu ei johda inflaatio-odotusten nousuun ja toisen kierroksen palkkojen ja hintojen nousukierteeseen. Rahapoliittisessa päätöksenteossa keskuspankit siis antavat tarjontashokkien mennä läpi ensimmäisellä kierroksella. Siksi niiden tavoitteenasettelussa hintavakautta tavoitellaan keskipitkällä aikavälillä, joka yleensä on käytännössä noin kaksi vuotta, mutta joka shokin kovuudesta johtuen voi olla pidempikin.
Koska tarjontashokki on työmarkkinoiden päätöksenteon ulkopuolinen suhteellisten hintojen muutos, ammattiliittojen yritys estää reaaliansiotason nousun pysähdys ulosmittaamalla hintatason nousu palkoissa johtaa vain stagflaatioon, stagnaation ja inflaation yhdistelmään: tuotanto ja työllisyys jäävät jälkeen potentiaalisen tuotannon tasosta, mutta mitattu inflaatio vain kiihtyy, kunnes kasvanut työttömyys palauttaa järjen palkanasetantaan. Reaaliansiotason todennäköinen pysähdys tänä vuonna tarkoittaa itse asiassa sitä, että suomalainen työntekijä kantaa solidaarisesti osansa kansainvälisen rahoituskriisin siivoamisesta.
Ennen kuin keskuspankit käyttävät rahapoliittista arsenaalia, ne yleensä välittävät viestinsä markkinoille eli kommunikoivat tulevat aikeensa. Meillä jos missään pitäisi olla runsaasti kokemusta markka-ajalta kilpailukykyä rapauttavasta kustannus- ja hintakierteestä. Tilanneanalyysia ei voi esittää, koska eduskuntavaalit ovat tulossa ja koska tilanneanalyysi suosisi taas puolueita, jotka eivät ole vallassa. Siksi lehdistö viestittää vain pellekeynesiläisten totuutta, Wahlroosin "charlatanic Keynesians" the Financial Times -lehdessä 7.6.2010.
Mistä suhteellisten hintojen muutoksesta hörisen? Kuluttajahinnat nousivat joulukuusta 2009 joulukuuhun 2010 kokonaista 2,9 prosenttia; Tilastokeskus: ”Kuluttajahintoja nosti joulukuussa edellisestä vuodesta eniten polttonesteiden, osakehuoneistojen ja kiinteistöjen, elintarvikkeiden ja alkoholittomien juomien sekä sähkön kallistuminen. Myös vuokrankorotukset, kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluiden, vaatteiden sekä tupakan hintojen nousu vuoden 2009 joulukuusta vaikuttivat inflaatioon.”
Hörisen siis polttonesteiden ja sähkön sekä elintarvikkeiden ja eräiden raaka-aineiden, kuten perusmetallien ja puuvillan, maailmanmarkkinahintojen noususta. Tällaiset hinnannousut ovat sekä Suomen että Euroopan päätöksenteon ulkopuolelta annettuja talouksien tarjontapuolen suhteellisten hintojen muutoksia eli tarjontashokkeja. Kaiken lisäksi Suomen poliitikot ovat päättäneet korottaa erityisesti energian, liikenteen ja asumisen veroja tämän vuoden alusta, jotka nostavat tuotantopanosten kustannuksia eli jotka ovat kotimaan työmarkkinaosapuolille kansantalouden tarjontapuolen lisäshokki.
Toimittajakouluissa ei opiskella taloustiedettä. Siksi tarjontashokit ovat lehdistölle tuntematon käsite, puhumattakaan että media kykenisi ymmärtämään niitä markkinavoimia, joita vääjäämätön sopeutuminen tarjontashokkeihin synnyttää. Siksi lehdet eivät myöskään julkaise ulkopuolista tilanneanalyysia ”mitä tämmöinen on? eihän tästä kukaan keskustele!” –tyyliin. Mutta asiaan.
Tarjontashokit ovat ongelmallisia, koska ne sinänsä ensimmäisen kierroksen vaikutuksina alentavat kokonaistuotannon tasoa ja nostavat hintatasoa eli mitattua inflaatiota. Keskuspankkien tehtävä on puolestaan rahapolitiikan keinoin estää se, että kertaluonteinen hintatason nousu ei johda inflaatio-odotusten nousuun ja toisen kierroksen palkkojen ja hintojen nousukierteeseen. Rahapoliittisessa päätöksenteossa keskuspankit siis antavat tarjontashokkien mennä läpi ensimmäisellä kierroksella. Siksi niiden tavoitteenasettelussa hintavakautta tavoitellaan keskipitkällä aikavälillä, joka yleensä on käytännössä noin kaksi vuotta, mutta joka shokin kovuudesta johtuen voi olla pidempikin.
Koska tarjontashokki on työmarkkinoiden päätöksenteon ulkopuolinen suhteellisten hintojen muutos, ammattiliittojen yritys estää reaaliansiotason nousun pysähdys ulosmittaamalla hintatason nousu palkoissa johtaa vain stagflaatioon, stagnaation ja inflaation yhdistelmään: tuotanto ja työllisyys jäävät jälkeen potentiaalisen tuotannon tasosta, mutta mitattu inflaatio vain kiihtyy, kunnes kasvanut työttömyys palauttaa järjen palkanasetantaan. Reaaliansiotason todennäköinen pysähdys tänä vuonna tarkoittaa itse asiassa sitä, että suomalainen työntekijä kantaa solidaarisesti osansa kansainvälisen rahoituskriisin siivoamisesta.
Ennen kuin keskuspankit käyttävät rahapoliittista arsenaalia, ne yleensä välittävät viestinsä markkinoille eli kommunikoivat tulevat aikeensa. Meillä jos missään pitäisi olla runsaasti kokemusta markka-ajalta kilpailukykyä rapauttavasta kustannus- ja hintakierteestä. Tilanneanalyysia ei voi esittää, koska eduskuntavaalit ovat tulossa ja koska tilanneanalyysi suosisi taas puolueita, jotka eivät ole vallassa. Siksi lehdistö viestittää vain pellekeynesiläisten totuutta, Wahlroosin "charlatanic Keynesians" the Financial Times -lehdessä 7.6.2010.
Labels:
charlatanic Keynesians,
Helsingin Sanomat,
markkinavoimat,
palkka-ankkuri,
politiikka,
raha,
tarjontashokki,
työmarkkinat,
vaalit,
Wahlroos,
yhteiskunta
torstai 4. maaliskuuta 2010
Kova kovaa vastaan
Helsingin Sanomien (HS) pääkirjoituksen 2.3.2010 otsikko ”AKT:n lakonuhkat eivät saa sympatiaa” oli näyttävästi Auto- ja kuljetusalan työntekijäjärjestön AKT:n vastainen. Varsinainen teksti sisälsi vain pahoittelua, ”AKT:n lakkoherkkyys on harmillista”, ja toivoi ”AKT:ltä kohtuullisuutta vaatimuksissaan ja vastuullisuutta yhteiskunnalle tärkeiden toimintojen ylläpitämiseksi"; harvoin yhteiskunnalle mitättömien toimintojen edustajat ovatkaan lakossa, poikkeuksena Korkeakoulujen henkilöstöliitto KHL 1980-luvun puolivälissä.
HS muistutti kuitenkin: ”Lähes jokaisen avainalan lakon yhteydessä Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) vaatii työntekijöiden lakko-oikeuksien tiukentamista”. Yksi tiukennuksen tarve olisi kieltää ammattiliitoilta tukilakkoilu ja yleislakot: todellisen poliittisen lakon järjestämisessä ei tarvita ammattiliittoja. USA kielsi ne jo vuonna 1947 poistaessaan Roosevelt’in New Deal’in luomia tehottomuuksia.
Tehokkain keino välttää AKT:n kaltaiset lakot olisi muuttaa lainsäädäntöä siten, että lakon voi aloittaa, vain jos jäsenäänestyksen määräenemmistö kannattaa sitä, esimerkiksi 60 prosenttia tai 2/3. Silloin työntekijätkin todennäköisesti olisivat paremmin selvillä siitä, miksi ovat lakossa: ay-toimitsijoiden suuren egon vai todellisten taloudellisten syiden vuoksi.
Samaa pahoittelee HS:n Merkintöjä-palstalla Antti Blåfield tänään 4.3.2010 korostettuaan kuitenkin työnantajien murtaneen sopimusyhteiskunnan: ”Kyse ei ole enää vain ihmisten oikeuksien puolustamisesta, vaan jäsenet pakotetaan väliajoin lakonuhkaan tai lakkoon, jotta saadaan nolla pilkku jotain enemmän kuin naapuriliiton työntekijät. Aggressiivisimmat liittojohtajat toimivat yleensä suojassa olevilla aloilla, joilla peruskysyntä on taattu”.
Kilpailun edellysten parantaminen satamatoiminnoissa ja huolinta-alalla toimivien yritysten välillä olisikin todellinen keino murtaa AKT:n vastakartelli työntekijäpuolella; kilpailulainsäädäntömme ja -virastomme on hampaaton. Kun olin ensimmäistä vuotta Englannissa 1977-1978, ahtaajien palkka oli Cardiffissa selvästi korkeampi kuin suomalaisen tai englantilaisen yliopiston professorin vuosipalkka; ollessani siellä viimeksi pidempään 1992 ahtaajan ansiot Cardiffissa vastasivat suomalaisen yliopiston assistentin palkkaa – ja ahtaajat olivat yksityisyrittäjiä, mutta tyytyväisiä sekä tuloihinsa että työoloihinsa.
Puheenjohtaja Kataisen tasa-arvotupovaalivoitot eivät riitä kuromaan luokanopettajien ansioita ahtaajien ansioiden tasolle hänen elinaikanaan; edelliset aloittavat alle 30000 eurosta viiden vuoden yliopistotutkinnon jälkeen, kun ahtaajien vuosiansiot ovat 47000 euroa lehtitietojen mukaan.
Blåfield muisti kuitenkin korostaa: ”Mutta vielä Timo Räty ja pojat ovat sankarpoikia”. Myös matkalaukkusumassa Blåfield puolusti ylihintaisen ammattitaidottoman työn etuja 14.1.2010 ”Vastuuta palvelusta ei voi ulkoistaa” (HS 14.1.2010); sympatiaa ei löytynyt työnantajalle eikä palvelun ulkoistajalle Finnairille. Olen ulkoistanut pukujen tekemisen Haloselle/Carlssonille: Blåfieldin logiikalla olen vastuussa siellä myynnissä olevista puvuista.
Saman mielipidepalstan ”Vastakkaisasettelu on täällä taas” –kirjoituksessa Juha Akkanen tuki samoin selkeästi AKT:tä: ”puheenjohtaja Timo Räty on sellainen, jonka kanssa ei kannata turhaan haastaa riitaa. Suomen kansantalouden orastava kasvu on sivuseikka, kun Räty hiiltyy” (HS 26.2.2010). Myös Akkanen muisti korostaa työmarkkinatilanteesta: ”Jos pitäisi ratkaista riitelyn aloittaja, niin kyllä se on työnantaja”.
Vain viisi vuotta sitten "Kova kovaa vastaan" otsikoidussa toimittaja Aaltosen kirjoituksen (HS 21.11.2004) houkutusjohdannossa luki: "AKT on ennenkin sulkenut satamat, kun autoliikenteen lakko ei ole tehonnut. Se on kova ase, joka halvaannuttaa Suomen nopeasti. Tällä kerralla työnantajat ovat ottaneet käyttöön samat keinot".
En ymmärtänyt silloin lainkaan viimeisen lauseen tosiapohjaa eikä kirjoituskaan selostanut sitä, mitä työnantajien ”kova kovaa vastaan” –keinot olisivat olleet, vaikka sanoikin Autoliikenteen työnantajaliiton olleen altavastaajana silloisessa propagandasodassa. Lakkoa vastaava työnantajan toimenpide on työsulku, mutta työnantaja ei pannut niitä silloin toimeen eikä myöskään uhannut työsuluilla.
HS kirjoittaa tietysti siten, kuin lukijat haluavat sen kirjoittavan HS:n teettämien mielipidetiedustelujen mukaan; sillä tavoin HS maksimoi levikkinsä. Lukijat siis ratkaisevat HS:n työmarkkinakirjoittelun pitkän linjan.
HS muistutti kuitenkin: ”Lähes jokaisen avainalan lakon yhteydessä Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) vaatii työntekijöiden lakko-oikeuksien tiukentamista”. Yksi tiukennuksen tarve olisi kieltää ammattiliitoilta tukilakkoilu ja yleislakot: todellisen poliittisen lakon järjestämisessä ei tarvita ammattiliittoja. USA kielsi ne jo vuonna 1947 poistaessaan Roosevelt’in New Deal’in luomia tehottomuuksia.
Tehokkain keino välttää AKT:n kaltaiset lakot olisi muuttaa lainsäädäntöä siten, että lakon voi aloittaa, vain jos jäsenäänestyksen määräenemmistö kannattaa sitä, esimerkiksi 60 prosenttia tai 2/3. Silloin työntekijätkin todennäköisesti olisivat paremmin selvillä siitä, miksi ovat lakossa: ay-toimitsijoiden suuren egon vai todellisten taloudellisten syiden vuoksi.
Samaa pahoittelee HS:n Merkintöjä-palstalla Antti Blåfield tänään 4.3.2010 korostettuaan kuitenkin työnantajien murtaneen sopimusyhteiskunnan: ”Kyse ei ole enää vain ihmisten oikeuksien puolustamisesta, vaan jäsenet pakotetaan väliajoin lakonuhkaan tai lakkoon, jotta saadaan nolla pilkku jotain enemmän kuin naapuriliiton työntekijät. Aggressiivisimmat liittojohtajat toimivat yleensä suojassa olevilla aloilla, joilla peruskysyntä on taattu”.
Kilpailun edellysten parantaminen satamatoiminnoissa ja huolinta-alalla toimivien yritysten välillä olisikin todellinen keino murtaa AKT:n vastakartelli työntekijäpuolella; kilpailulainsäädäntömme ja -virastomme on hampaaton. Kun olin ensimmäistä vuotta Englannissa 1977-1978, ahtaajien palkka oli Cardiffissa selvästi korkeampi kuin suomalaisen tai englantilaisen yliopiston professorin vuosipalkka; ollessani siellä viimeksi pidempään 1992 ahtaajan ansiot Cardiffissa vastasivat suomalaisen yliopiston assistentin palkkaa – ja ahtaajat olivat yksityisyrittäjiä, mutta tyytyväisiä sekä tuloihinsa että työoloihinsa.
Puheenjohtaja Kataisen tasa-arvotupovaalivoitot eivät riitä kuromaan luokanopettajien ansioita ahtaajien ansioiden tasolle hänen elinaikanaan; edelliset aloittavat alle 30000 eurosta viiden vuoden yliopistotutkinnon jälkeen, kun ahtaajien vuosiansiot ovat 47000 euroa lehtitietojen mukaan.
Blåfield muisti kuitenkin korostaa: ”Mutta vielä Timo Räty ja pojat ovat sankarpoikia”. Myös matkalaukkusumassa Blåfield puolusti ylihintaisen ammattitaidottoman työn etuja 14.1.2010 ”Vastuuta palvelusta ei voi ulkoistaa” (HS 14.1.2010); sympatiaa ei löytynyt työnantajalle eikä palvelun ulkoistajalle Finnairille. Olen ulkoistanut pukujen tekemisen Haloselle/Carlssonille: Blåfieldin logiikalla olen vastuussa siellä myynnissä olevista puvuista.
Saman mielipidepalstan ”Vastakkaisasettelu on täällä taas” –kirjoituksessa Juha Akkanen tuki samoin selkeästi AKT:tä: ”puheenjohtaja Timo Räty on sellainen, jonka kanssa ei kannata turhaan haastaa riitaa. Suomen kansantalouden orastava kasvu on sivuseikka, kun Räty hiiltyy” (HS 26.2.2010). Myös Akkanen muisti korostaa työmarkkinatilanteesta: ”Jos pitäisi ratkaista riitelyn aloittaja, niin kyllä se on työnantaja”.
Vain viisi vuotta sitten "Kova kovaa vastaan" otsikoidussa toimittaja Aaltosen kirjoituksen (HS 21.11.2004) houkutusjohdannossa luki: "AKT on ennenkin sulkenut satamat, kun autoliikenteen lakko ei ole tehonnut. Se on kova ase, joka halvaannuttaa Suomen nopeasti. Tällä kerralla työnantajat ovat ottaneet käyttöön samat keinot".
En ymmärtänyt silloin lainkaan viimeisen lauseen tosiapohjaa eikä kirjoituskaan selostanut sitä, mitä työnantajien ”kova kovaa vastaan” –keinot olisivat olleet, vaikka sanoikin Autoliikenteen työnantajaliiton olleen altavastaajana silloisessa propagandasodassa. Lakkoa vastaava työnantajan toimenpide on työsulku, mutta työnantaja ei pannut niitä silloin toimeen eikä myöskään uhannut työsuluilla.
HS kirjoittaa tietysti siten, kuin lukijat haluavat sen kirjoittavan HS:n teettämien mielipidetiedustelujen mukaan; sillä tavoin HS maksimoi levikkinsä. Lukijat siis ratkaisevat HS:n työmarkkinakirjoittelun pitkän linjan.
Labels:
AKT,
Helsingin Sanomat,
poliittinen lakko,
politiikka,
raha,
satamalakko,
talous,
tukilakko,
työmarkkinat,
yhteiskunta
torstai 11. helmikuuta 2010
Virkkunen lähtee
Päivän mediauutinen on se, että Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja vaihtuu 1.4.2010. Nykyinen Janne Virkkunen siirtyy projektitehtävien kautta eläkkeelle ensi vuodenvaihteessa. Toivottavasti Virkkunen julkaisee jossakin Kauppatieteiden kandidaattiyhdistys ry:ssä 30.1.2010 pitämänsä vuosijuhlapuheen.
Sen loppupuolen sanomista yksi oli, että silloin kun lehti kirjoittelullaan ajaa parempaa huomista, sen ei tarvitse oikaista kaikkia virheellisiä yksityiskohtia.
Siis politikoidessaan tasavallan tärkein lehti saa valehdella kuten Mätäkuun markkinat –pamfletissa osoitin; vertaa kirjoitukseni 1.2.2010 tässä blogissa siitä, mitä Virkkunen sanoi saman puheen jälkeisessä keskustelussa tasavallan tärkeimmästä henkilöstä.
Sen loppupuolen sanomista yksi oli, että silloin kun lehti kirjoittelullaan ajaa parempaa huomista, sen ei tarvitse oikaista kaikkia virheellisiä yksityiskohtia.
Siis politikoidessaan tasavallan tärkein lehti saa valehdella kuten Mätäkuun markkinat –pamfletissa osoitin; vertaa kirjoitukseni 1.2.2010 tässä blogissa siitä, mitä Virkkunen sanoi saman puheen jälkeisessä keskustelussa tasavallan tärkeimmästä henkilöstä.
Labels:
Helsingin Sanomat,
Janne Virkkunen,
journalismi,
media,
politiikka,
viestintä
maanantai 1. helmikuuta 2010
Virkkunen: Vanhanen valehtelee
Kauppatieteiden Kandidaattiyhdistys r.y. vietti 85. vuosijuhlaansa Ravintola Pörssissä viime lauantai-iltana 30.1.2010. Vastatessaan yleisön kysymyksiin ja kommentteihin päivällispuheen ”Ajankohtaista mediamaailmasta” pitänyt Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen totesi, että syy miksi tasavallan tärkeimmän henkilön, pääministeri Matti Vanhasen yksityiselämä kiinnostaa myös Helsingin Sanomia on se, että Vanhanen valehtelee, minkä hän myös toisti.
Labels:
Helsingin Sanomat,
Janne Virkkunen,
Matti Vanhanen,
media,
politiikka
perjantai 30. lokakuuta 2009
Populistien armeijan kuorolla harjoitukset
Toimittaja Heikki Arolan ”Osinkoverotus näivettää pörssiä” (Näkökulma-palsta HS 30.10.2009) toteaa: ”Pörssilistojen ulkopuolella olevien osakeyhtiöiden omistajilla on mahdollisuus nostaa osinkoja verovapaasti 90 000 euron rajaan saakka vuosittain”, ja hieman jäljempänä: ”Korkein hallinto-oikeus ratkaisi, että käytäntöä voidaan soveltaa myös lääkäriyhtiöihin, jotka tekevät työntekijöistään osakkaita. Palkka pystytään näin muuttamaan verottomaksi pääomatuloksi”; välissä Arola huomauttaa: ”Edellytyksenä on, että yhtiöön on kerätty tietty määrä varallisuutta”.
Jos listaamaton osakeyhtiö todella olisi toimittaja Arolan kuvittelema väline Suomessa veroasuinpaikkaa pitäville, maamme olisi täynnä maailman huippuartisteja ja formulakuljettajia, jotka asuisivat täällä vaaditut 184 päivää vuodessa. Jos toimittaja Arola olisi vaivautunut perehtymään hieman syvemmin mainitsemaansa edellytykseen, hän olisi havainnut, että palkka ei osakeyhtiön kautta muutu verottomaksi; kaikella varallisuudella on lisäksi pitkäaikaisen markkinatuoton sanelema vaihtoehtoiskustannus. Siksi Suomi ei ole huipputuloisten verokeidas.
Tällaisesta raikulipopulismista, poliittisen talouden mediamarkkinoilla vallitsevasta ympärivuotisesta mätäkuusta, annoin useita esimerkkejä Mätäkuun markkinat –pamfletissa; Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa populistien armeijan kuoron paukuttelu estää lukijoiden ja kuulijoiden itsenäiseen ajatteluun perustuvat vastineet, populistien armeijahan ei raakkaa ketään. Sen juhlaviikot alkavatkin ensi maanantaina, kun vuoden 2008 verotiedot tulevat julkisiksi.
Se, että listautumattoman osakeyhtiön jakamien pääomatulo-osinkojen omistajakohtainen verovapaus kannustaa passiivista sijoittajaa muuntamaan pääomatulona verotetut pörssiosingot aktiivisesti yritysriskiä ottavan yhtiön jakamiksi pääomatulona verotetuiksi osingoiksi, oli vuoden 2005 verouudistuksen toteuttaneen hallituksen ja sen valtiovarainministerin tietoinen valinta yrittäjyyden edistämiseksi – ja luettavissa verouudistuksen taustamuistioista. Listaamattomien pääomatulo-osinkojen verovapaus myös kasvattaa osakeyhtiömuotoisten yritysten alkuinvestoinnin kokoa, kuten argumentoinin Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa ”Pienten joutsenten tanssi”. Kyllä ne yhtiöt pörssiin menevät, kunhan ovat ensiksi kasvaneet riittävän suuriksi ja ehtineet hajauttaa omistuspohjaansa.
Jos listaamaton osakeyhtiö todella olisi toimittaja Arolan kuvittelema väline Suomessa veroasuinpaikkaa pitäville, maamme olisi täynnä maailman huippuartisteja ja formulakuljettajia, jotka asuisivat täällä vaaditut 184 päivää vuodessa. Jos toimittaja Arola olisi vaivautunut perehtymään hieman syvemmin mainitsemaansa edellytykseen, hän olisi havainnut, että palkka ei osakeyhtiön kautta muutu verottomaksi; kaikella varallisuudella on lisäksi pitkäaikaisen markkinatuoton sanelema vaihtoehtoiskustannus. Siksi Suomi ei ole huipputuloisten verokeidas.
Tällaisesta raikulipopulismista, poliittisen talouden mediamarkkinoilla vallitsevasta ympärivuotisesta mätäkuusta, annoin useita esimerkkejä Mätäkuun markkinat –pamfletissa; Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa populistien armeijan kuoron paukuttelu estää lukijoiden ja kuulijoiden itsenäiseen ajatteluun perustuvat vastineet, populistien armeijahan ei raakkaa ketään. Sen juhlaviikot alkavatkin ensi maanantaina, kun vuoden 2008 verotiedot tulevat julkisiksi.
Se, että listautumattoman osakeyhtiön jakamien pääomatulo-osinkojen omistajakohtainen verovapaus kannustaa passiivista sijoittajaa muuntamaan pääomatulona verotetut pörssiosingot aktiivisesti yritysriskiä ottavan yhtiön jakamiksi pääomatulona verotetuiksi osingoiksi, oli vuoden 2005 verouudistuksen toteuttaneen hallituksen ja sen valtiovarainministerin tietoinen valinta yrittäjyyden edistämiseksi – ja luettavissa verouudistuksen taustamuistioista. Listaamattomien pääomatulo-osinkojen verovapaus myös kasvattaa osakeyhtiömuotoisten yritysten alkuinvestoinnin kokoa, kuten argumentoinin Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa ”Pienten joutsenten tanssi”. Kyllä ne yhtiöt pörssiin menevät, kunhan ovat ensiksi kasvaneet riittävän suuriksi ja ehtineet hajauttaa omistuspohjaansa.
Labels:
Helsingin Sanomat,
kansainvälinen verotus,
Mätäkuun markkinat,
pienten joutsenten tanssi,
politiikka,
populismi,
pääomatulo,
raha,
talous
maanantai 26. lokakuuta 2009
Eikö kommentoijan pitäisi viitata lähteeseensä?
”Ei Suomi heikkoon taalaan kompastu” –näkökulmassa (HS 23.10.2009) toimittaja Jyri Raivio kirjoittaa: ”Yhdysvaltain hallinto sanoo pyrkivänsä vahvaan dollariin, Euroopan keskuspankki vakaisiin valuuttakursseihin”.
Missä ja koska ja kenen toimesta Euroopan keskuspankki on sanonut pyrkivänsä vakaisiin valuuttakursseihin? Se on päinvastoin ilmoittanut lukuisia kertoja pääjohtajansa sanomana että EKP:llä ei ole valuuttakurssitavoitetta. EKP:n hyvin tunnetusta inflaatiotavoitteesta ei seuraa euron vaihtokurssin vakaus, vaan sekä nimellisen että reaalisen korkotason vakaus.
Keynes sanoi asian monisanaisesti The General Theory - pääteoksensa (1936) loppupuolella ja selvimmin teoksessaan A Tract on Monetary Reform (1923): kansakunnan ei ole mieltä sitoa valuuttansa ulkoista arvoa (kultaan Keynesin aikana) vaan noudattaa sellaista korkopolitiikka, joka tuottaa mahdollisimman vakaan korkotason pitkällä aikavälillä.
Keynesiä lukematta jokainen Kullbergin aikaisen rahapolitiikan kokenut oppi asian Suomen 1990-alun laman kautta.
Missä ja koska ja kenen toimesta Euroopan keskuspankki on sanonut pyrkivänsä vakaisiin valuuttakursseihin? Se on päinvastoin ilmoittanut lukuisia kertoja pääjohtajansa sanomana että EKP:llä ei ole valuuttakurssitavoitetta. EKP:n hyvin tunnetusta inflaatiotavoitteesta ei seuraa euron vaihtokurssin vakaus, vaan sekä nimellisen että reaalisen korkotason vakaus.
Keynes sanoi asian monisanaisesti The General Theory - pääteoksensa (1936) loppupuolella ja selvimmin teoksessaan A Tract on Monetary Reform (1923): kansakunnan ei ole mieltä sitoa valuuttansa ulkoista arvoa (kultaan Keynesin aikana) vaan noudattaa sellaista korkopolitiikka, joka tuottaa mahdollisimman vakaan korkotason pitkällä aikavälillä.
Keynesiä lukematta jokainen Kullbergin aikaisen rahapolitiikan kokenut oppi asian Suomen 1990-alun laman kautta.
Labels:
Helsingin Sanomat,
journalismi,
Keynes,
Korko,
lama,
Mätäkuun markkinat,
politiikka,
raha,
talous,
uusjournalismi,
yhteiskunta
sunnuntai 11. toukokuuta 2008
Palkkatuloa ei saa yhtiöstä verottomana!
Kotimaan uutisissa Helsingin Sanomat (10.5.08) otsikoi ”Lääkäreiden verokeinottelua yritetään saada kuriin ennen kesää” kertoen pääpuolueiden viimeaikaisista sanomisista ja kirjoittaa lopussa: ”Esimerkiksi lääkäri, jonka yhtiöllä on miljoonan euron nettovarallisuus, voi nostaa 90000 euron palkkatulot verottomana”. Uutisen väite ei pidä paikkaansa.
Lääkäreiden omistamilla osakeyhtiöillä ei ole verovapautta kuten ole muidenkaan ammatinharjoittajien osakeyhtiöillä eikä yhtiöiden omistajilleen maksama palkka ole verotonta tuloa.
Kaikki osakeyhtiöt maksavat veroa 26 prosenttia verotettavasta tulosta. Jos palkan jättää yhtiöön, se lisää yhtiön verotettavaa tuloa. Siksi yhtiöön jätetty palkka tulee aina verotettua.
Verohallinnon Verotilaston taulukon 3 mukaan ansiotuloista maksettiin vuonna 2006 veroa valtiolle, kunnille, kirkolle ja sairausvakuutusmaksuina Kansaneläkelaitokselle keskimäärin yhteensä 26.0 prosenttia. Yhtiöön jätetty palkka ei siten nauti veroetua keskituloiseen palkanansaitsijaan nähden.
Kun lääkärin, putki- tai sähköasentajan osakeyhtiön osake ei ole julkisesti noteerattu eli kun yhtiö on listaamaton, osakkeenomistajan tällaisista yhtiöistä saamat osingot ovat verotuksessa pääomatuloa, jos osinko on korkeintaan 9 prosenttia jakavan yhtiön nettovarallisuudesta. Jos osinko on tätä korkeampi, lisäosinko tulee ansiotulojen verotuksen piiriin.
Jos pääomatuloiksi luokitellut listaamattomien osakeyhtiöiden jakamat osingot ovat omistajakohtaisesti korkeintaan 90000 euroa, hän ei maksa niistä henkilökohtaista pääomatuloveroa, mutta sen ylittävältä osalta kuten pörssiyhtiöiden osingoista.
Verojärjestelmämme verottaa samoin säädöksin listaamattoman yhtiön osakkeita omistavaa palkkatyöntekijää, eläkeläistä tai muuta passiivista sijoittajaa kuin oman osakeyhtiön kautta toimivia ammatinharjoittajia ja muita aktiivisia yrittäjiä. Se, mikä passiiviselle omistajalle on verotuksessa pääomatuloa, on sitä yhtäläisesti myös aktiiviselle omistajalle.
Monien maiden verojärjestelmät tuntevat jaon aktiivisiin ja passivisiin omistajiin, mutta samalla tietenkin syntyy houkutin kiertää säädösten aiottuja vaikutuksia. Ihminenhän on luonnostaan luova eikä verojuristi poikkea insinööristä tai Wall Streetin sijoitustuotteiden innovaattoreista. Siksi Suomen ei kannata harkita verojärjestelmässään nykyistä laajempaa jakoa aktiivisiin ja passiivisiin omistajiin.
Listaamattomien yhtiöiden pääomatulo-osinkojen veroetu 90000 euroon asti sijoittajaa kohti onkin ymmärrettävä: ensiksi esteeksi yhtiöiden listautumiselle, toiseksi kannusteeksi ryhtyä aktiiviseksi sijoittajaksi - listaamattoman yhtiön omistaja ei voi ratsastaa muiden tietämyksen varassa - ja kolmanneksi houkutteeksi ryhtyä aktiiviseksi yrittäjäksi.
Muistettava on myös, että kun koko verojärjestelmä otetaan huomioon, HS:ain uutisen miljoonaan euron yksityisomistus ei nauti läheskään samoja veroetuja kuin työntekijöiden yhdistyneet eläkesäästöt, joiden kasvottomien omistusten luovutusvoitot ja korkotuotot ovat kokonaan verovapaita - perintöveroista puhumattakaan.
Lääkäreiden omistamilla osakeyhtiöillä ei ole verovapautta kuten ole muidenkaan ammatinharjoittajien osakeyhtiöillä eikä yhtiöiden omistajilleen maksama palkka ole verotonta tuloa.
Kaikki osakeyhtiöt maksavat veroa 26 prosenttia verotettavasta tulosta. Jos palkan jättää yhtiöön, se lisää yhtiön verotettavaa tuloa. Siksi yhtiöön jätetty palkka tulee aina verotettua.
Verohallinnon Verotilaston taulukon 3 mukaan ansiotuloista maksettiin vuonna 2006 veroa valtiolle, kunnille, kirkolle ja sairausvakuutusmaksuina Kansaneläkelaitokselle keskimäärin yhteensä 26.0 prosenttia. Yhtiöön jätetty palkka ei siten nauti veroetua keskituloiseen palkanansaitsijaan nähden.
Kun lääkärin, putki- tai sähköasentajan osakeyhtiön osake ei ole julkisesti noteerattu eli kun yhtiö on listaamaton, osakkeenomistajan tällaisista yhtiöistä saamat osingot ovat verotuksessa pääomatuloa, jos osinko on korkeintaan 9 prosenttia jakavan yhtiön nettovarallisuudesta. Jos osinko on tätä korkeampi, lisäosinko tulee ansiotulojen verotuksen piiriin.
Jos pääomatuloiksi luokitellut listaamattomien osakeyhtiöiden jakamat osingot ovat omistajakohtaisesti korkeintaan 90000 euroa, hän ei maksa niistä henkilökohtaista pääomatuloveroa, mutta sen ylittävältä osalta kuten pörssiyhtiöiden osingoista.
Verojärjestelmämme verottaa samoin säädöksin listaamattoman yhtiön osakkeita omistavaa palkkatyöntekijää, eläkeläistä tai muuta passiivista sijoittajaa kuin oman osakeyhtiön kautta toimivia ammatinharjoittajia ja muita aktiivisia yrittäjiä. Se, mikä passiiviselle omistajalle on verotuksessa pääomatuloa, on sitä yhtäläisesti myös aktiiviselle omistajalle.
Monien maiden verojärjestelmät tuntevat jaon aktiivisiin ja passivisiin omistajiin, mutta samalla tietenkin syntyy houkutin kiertää säädösten aiottuja vaikutuksia. Ihminenhän on luonnostaan luova eikä verojuristi poikkea insinööristä tai Wall Streetin sijoitustuotteiden innovaattoreista. Siksi Suomen ei kannata harkita verojärjestelmässään nykyistä laajempaa jakoa aktiivisiin ja passiivisiin omistajiin.
Listaamattomien yhtiöiden pääomatulo-osinkojen veroetu 90000 euroon asti sijoittajaa kohti onkin ymmärrettävä: ensiksi esteeksi yhtiöiden listautumiselle, toiseksi kannusteeksi ryhtyä aktiiviseksi sijoittajaksi - listaamattoman yhtiön omistaja ei voi ratsastaa muiden tietämyksen varassa - ja kolmanneksi houkutteeksi ryhtyä aktiiviseksi yrittäjäksi.
Muistettava on myös, että kun koko verojärjestelmä otetaan huomioon, HS:ain uutisen miljoonaan euron yksityisomistus ei nauti läheskään samoja veroetuja kuin työntekijöiden yhdistyneet eläkesäästöt, joiden kasvottomien omistusten luovutusvoitot ja korkotuotot ovat kokonaan verovapaita - perintöveroista puhumattakaan.
Labels:
Helsingin Sanomat,
politiikka,
raha,
verokeinottelu,
verotus,
yhteiskunta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)