Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus

Paavo Lipponen nousi pääministeriksi luvattuaan puolittaa työttömyyden vaalikaudessa. Populismia tai ei, mutta vuosien 1975 - 1978 nollakasvukokeilun, jota kansa kutsui lamaksi, synnyttämän työttömyyden puolittaminen vei 11 – 12 vuotta, riippuen vertailuajankohdista. Sen jälkeen työhön osallistumisen kannusteita heikennettiin: työttömyyseläkeputki tuli 1980-luvun puolivälissä; ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen maksuaikaa pidennettiin kahteen vuoteen 1989; paisutettiin työministeriön varoja ostaa työmarkkinoilta työntekijöitä koulutusohjelmiin pelkästään ansiosidonnaisjaksojen uusimiseksi; toimeentulotuen normitasoja korotettiin reaalisesti; jne.

Ovatkohan tukilakkoilu ja poliittinen lakkoilu olleet Suomessa aina laillisia vai onko ilmiö syntynyt nk. hyvinvointivaltion kyljessä muuttuneen työlakien tulkinnan kanssa? ”Mielenilmaisut eivät ole laittomia lakkoja, ainoastaan voimassa olevaan työehtosopimukseen kohdistuvat lakot”. Suurin piirtein näin totesi työoikeuden professori televisiohaastattelussa sen jälkeen, kun ahtaajat eivät perjantaina tehneetkään töitä alkuviikosta solmitun työehtosopimuksen jälkeen.

Myös työn taloustieteilijät korostavat usein, että työehtosopimuksilla työnantajat ostavat työrauhaa. Heillä on siten perusolettamuksena se, että tullessaan töihin yritykseen työntekijällä on oikeus mieltymyksensä mukaan tehdä wälläreitä.

Miksi yksikään yritys investoisi nykyaikana maahan, jossa työehtosopimukset ja työsopimukset eivät todellisuudessa takaa työntekovelvoitetta työaikana? Kauttakulkuliikenteenkin työpaikat ollaan menettämässä lopulta Venäjälle. Suomella on reservissä puolimiljoonaa työntekijää; ks. Mätäkuun markkinat ss. 48-49 ja Kova kovaa vastaan.

Tukilakkoilun laillisuus lisää ammattiyhdistysliikkeen ulosmittausvoimaa. Reaalinen ansiotaso onkin Suomessa korkeasuhdannevuoden 1989 jälkeen ollut Länsi-Euroopan maiden nopeimpia; vain Irlanti oli edellä, kun viimeksi asiaa tutkin. Mitalin toinen puoli on nopeasti noussut työn tuottavuus. Se olisi tavattoman hyvä asia, jos työhön osallistumisaste ja työttömyysaste olisivat pysyneet ennallaan. Palkanasetantavoimallaan ay-liike tuhoaa alemman tuottavuustason työpaikkoja, mikä tietysti nostaa keskimääräistä työn tuottavuutta. Suomalainen työn taloustieteilijä ymmärtää tämän, mutta ei sano sitä julkisesti.

Euroopan Unionin jäsenmaista poliittinen ja tukilakkoilu eivät ole sallittua Saksassa, Tanskassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa eikä Luxemburgissa, mutta vanhan (2004, ei kaikkia EU-maita) lähteeni mukaan sallittua Ranskassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Ruotsissa, loppujen silloisista jäsenmaista sijoittuessa välimaastoon; siis työmarkkinalakien puolesta Suomi on jo valmiiksi euroalueen nykyisten ja mahdollisten tulevien kriisimaiden joukossa.

Franklin D. Rooseveltin ”New Deal” –sokaistunut USA haivutti idealisminsa lopulta nopeasti ja kielsi tukilakkoilun (secondary picketing) ja poliittisen lakkoilun 1947 alkaen. Historioitsija Markku Ruotsilan kirjan Churchill ja Suomi (Otava 2002) mukaan Roosevelt uskoi USA:n ja Neuvostoliiton talousjärjestelmien lähestyvän toisiaan; siksi hän jätti Suomen Neuvostoliiton valvontakomission hoteihin syksyllä 1944.

Iso-Britanniassa yksi Thatcherin aikaansaannoksista oli se, että lakon aloitus pitää perustua aina ammattiyhdistyksen jäsenäänestykseen ja saada siinä määräenemmistö, jotta lakkoa ei käynnistetä pelkästään ammattiyhdistysjohtajien suuren egon vuoksi.

Ylen TV1:n Ykkösaamussa 4.12.2010 haastateltu SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Ihalainenkin ihmettelee jatkuvien riitojen työmarkkinoita ja kaipaa uutta konseptia Suomen Tietotoimiston mukaan.

Ihalaisen harteillahan Lipponenkin hallitsi. Kun poliitikot ja ay-johtajat kaipaavat yrityksiltä yhteiskuntavastuuta, olisiko heidän lopulta aika tehdä thatcherit?

Lawfulness of Strikes and Lock-outs, about 2004 (lisätty 9.12.10)