Eläkeiän nostamisen ideologia

Eläkesumutus jatkuu sekä hallituksen, opposition että median toimesta; myrskyä pesusoikkoon puhalletaan tosi toimin. Mieleen tulee Esko Ahon hallituksen viime metrit, kun ammattiyhdistysväellä oli suuri hätä saada sairaanhoitajat lakkoon ennen maaliskuun 1995 eduskuntavaaleja, koska muilla ei laman vuoksi ollut varaa lakkoilla. Mielenkiintoista on se, mitä ei sanota.

Hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009 huovata eläkeikää 63 vuodesta 65 vuoteen asteittain 12 vuoden kuluessa vuodesta 2011 alkaen koskee ensi sijassa yksityistä sektoria, jonka osalta taas eläkeikä juuri laskettiin 1.1.2005 alkaen 65 vuodesta 63 vuoteen. Siis entiseen eläkeikään palattaisiin vasta 2023. Luulenpa että tahti nopeutuu ensi vuosikymmenellä.

Valtion omien vanhempien työntekijöiden eläkeikä on jo nykyjärjestelmässä korkeampi, koska se määräytyy 31.12.1994 mennessä karttuneen eläkkeeseen oikeutetun palvelun perusteella: jos valtion palvelua oli silloin yli 20 vuotta, mutta alle 25 vuotta, eläkeikä on nyt 63 vuotta ja 8 kk, mutta alle 20 vuotta palvelleilla 64 vuotta, jne. siten, että alle viisi vuotta palvelleiden eläkeikä on jo nyt 65 vuotta. Sama koskee vanhan korvamerkityn valtionapujärjestelmän johdosta entisiä oppikoulunopettajia, vaikka he ovat kuntien palveluksessa. Kaiken kukkuraksi valtio ei suinkaan maksa yksityisen sektorin eläkkeitä. Poikkeuksena ovat maatalousyrittäjien eläkkeet, joita valtio tukee, mutta ne saattavat erota ehdoiltaan muista eläkkeistä sukupolvenvaihdosten vuoksi.

Mistä siis on kyse? Eläkeiän nostopäätös noudattaa virallista ideologiaamme: hyvinvointivaltio perustuu pakottamiseen eikä yksilön valintojen kunnioittamiseen. Asian perusluonne ei olisi muuttunut, jos päätös olisi tullut työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen kolmikantaisena esityksenä.

Yksityisen sopimisen vapauteen perustuvassa taloudessa ihmisillä olisi vapaus itse valita eläkkeelle siirtymisen ajankohtansa, ehtona tietysti se, että heidän päätöksensä perustuisivat aidolle markkinaperusteiselle diskonttokorolle kuten kirjoitin 2.9.2008. Tällöin he voisivat siirtyä eläkkeelle sillä hetkellä, kun ovat kartuttaneet riittävän ansioeläkkeen ja tehdä sen jälkeen mitä lystää; osa jatkaisi työntekoa tai yrittämistä kevennettynä tai uudessa toimenkuvassa tai siirtyisi kolmannelle sektorille; osa keskittyisi harrastuksiinsa, joihin myös voisi yhdistää työskentelyn ja lisäeläkkeen ansainnan.

Nykyjärjestelmässä varhennettu vanhuuseläke on mahdollista saada 62 vuotiaana, mutta aikaistuksessa eläkettä pienennetään 7.2 prosenttia vuodessa laskettuna varsinaisesta eläkeiästä. Reaalikorkona se on erittäin korkea sisältäen valtaisan rankaisukoron. Ennen 1.1.2005 vallinneessa eläkejärjestelmässä varhennusvähennys oli 4.8 prosenttia vuodessa.

Myös työkyvyttömyyden ja työttömyyseläkeputken kautta pääsee eläkkeelle ennen varsinaista vanhuuseläkeikää, mutta jälkimmäiseen sisältyy työntekokielto eläkkeellä oltaessa eli köyhyysloukku. Se on täysin järjetöntä 58-63 vuotiaiden, erittäin ammattitaitoisten ja kokeneiden työntekijöiden kannalta. Parempi olisi poistaa heti koko työttömyyseläkeputki ja antaa siihen joutuneille varhennettu vanhuuseläke ennen 1.1.2005 vallinneen varhennusvähennyksen mukaisesti. Se antaisi heille mahdollisuuden tehdä vanhuuseläkkeen lisäksi töitä ilman rankaisua ja samanaikaisesti ansaita lisätyöeläkettä nykysäännösten mukaan 1.5 prosenttia vuoden työtuloista. Lisäeläkkeen saa nostaa 68 vuotiaana.

Miksi valinnainen eläkeikä on parempi kuin pakotus yhtäläiseen eläkkeelle siirtymisikään? Eri ammateissa tulonansaintakyvyn kaari ei ole sama. Ruumiillista työtä tekevän, joka ammattikoulun ja armeijan jälkeen on 20-vuotiaasta työskennellyt 60-vuotiaaksi, ansiokyky sen jälkeen on todennäköisest heikentynyt suhteessa hänen huippuansioihinsa verrattuna seurusteluluonteisessa työssä olevaan, joka voi ”paiskia töitä” 70-vuotiaanakin ansiotason alenematta.

Sattuu vain olemaan niin, että painostusjärjestöjen toimitsijat, eläkepolitiikan ja talouspolitiikan keskussuunnittelijat kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Siksi heidän käsityksensä kansalaisten euronansainnan vaatimasta vapaa-ajan menetyksen subjektiivisesta kustannuksesta ovat harhaiset alaspäin; seurusteluluonteisessa työssä varsinainen työnteko, välttämätön ruokailu ja vapaa-ajan vietto saattavat lomittua joka päivä, mutta ruumiillisessa työssä ei ehkä kertaakaan vuoden kuluessa.

Mutta kyllä yli 60-vuotias rakennusmies tai irtisanottu teollisuustyöntekijä kykenee työskentelemään raihnaisenakin. Oikealla markkinaperusteisella reaalikorolla laskettu varhennettu vanhuuseläke tarjoaisi heille sekä perustoimeentulon että tarjoaisi mahdollisuuden tehdä joustavasti lisätöitä ja ansaita lisäeläkettä ilman olemassaolevan eläkkeen menetystä.

Jospa 1960- ja 1970-lukujen ideologiaa ajavat toimitsijat, eläke- ja talouspolitiikan suunnittelijat ovatkin kansakuntamme todellinen ongelma? Heidän luja näkemyksensä siitä, mikä on ”oikeaa” politiikkaa, estää työnteon ja luovuuden ja lopulta hidastaa elintasomme nousua.