Kävin eilen illalla Eläketurvakeksuksen sivuilla, jossa on raportti "Työeläkkeiden indeksisuoja TEL:sta TyEL:iin". Aivan niin vuoden 2035 lisäeläkemeno ei ole kuin saamani käsitys Sutisen uutisanalyysista. Kyllä siinä 2,2 miljardissa on korkoa korolle vaikutus mukana nostamassa vuosittaista kokonaiseläkemenoa.
Mutta se ei muuta miksikään sitä, että Sutisen uutisanalyysi on sekava: hänen pitäisi viitata ETK:n raportiin ja referoida sen laskelmat pääkohdiltaan niin, että lopputulos on kaikkien ymmärrettävissä eikä siten, että lukijan täytyy mennä verkkoon saadakseen selvän, mistä toimittajan uutisessa on kysymys.
Joka tapauksessa toimittaja ei tuo esille sitä minkä vuoden rahaa 2,2 mrd euroa on? Ja onko se iso vai pieni summa suhteessa esimerkiksi BKT:hen?
Vuoden 1990 BKT oli noin 500 miljardia markkaa, tämän vuoden todennäköisesti noin 1100 miljardia markkaa. Rahasumma, joka tänä vuonna on prosentti BKT:sta eli 11 miljardia markka on tietysti 2,2 prosenttia vuoden 1990 BKT:sta muuttamatta sitä vuoden 1990 arvoihin. Mutta se on väärä tapa tarkaastella asioita. Diskonttaamalla 11 miljardia nimellisen BKT:n kasvuvauhdilla vuoden 1990 rahaksi saadaan tietysti lopputulokseksi summa, joka on vain prosentin vuoden 1990 BKT:sta.
Lopuksi: Nykyinen työeläkemaksu on niin korkea, että vaikka eläkkeiden indeksoinnissa siirryttäisiin käyttämään vain ansiotason nousua sataprosenttisesti, nuoret työntekijät yhdessä työnantajiensa kanssa maksaisivat sittenkin eläkemaksujensa nykyarvona suuremman summan kuin he tulevat saamaan eläkkeidensä nykyarvona työuransa jälkeen.
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
tiistai 18. tammikuuta 2011
Nuoret maksavat jo liikaa eläkkeistään
Surkeat HS-politiikan uutisanalyysit jatkuvat: ”Indeksiremontista tulisi miljardiluokan lasku nuorille” kirjoitti politiikan toimittaja Teija Sutinen (HS 17.1.2011) eläkkeiden nk. taitetun indeksin muuttamisen vaikutuksista.
Taitetun indeksin määrittely onkin kirjoituksen ainoita selkeitä kohtia: maksussa olevia eläkkeitä korotetaan vuosittain indeksillä, jossa kuluttajahintaindeksin paino on 80 prosenttia ja yleisen ansiotasoindeksin paino 20 prosenttia. Tästä johtuu, että eläkkeet jäävät vähin erin jälkeen yleisestä palkkojen noususta, eikä toimittajan väittämästä: ”Koska ansiot nousevat Suomessa keskimäärin 1,75 prosenttia vuodessa ja inflaatio on ollut viime vuosina minimaalinen, eläkkeiden nousu on jäänyt palkkakehityksestä jälkeen”.
Muutoin vuodesta 1996 syyskuuhun 2010 eli käytännössä EMU-aikana (markasta tuli virallisesti ERM-jäsen 1996 lopulla) Tilastokeskuksen ansiotasoindeksi on noussut keskimäärin 3,6 prosenttia vuodessa ja reaalisestikin 1,95 prosenttia (kahden desimaalin tarkkuudella); papukaijahan ei paljasta sylttytehdasta. Mutta toimittaja tekee niin - ”Eläketurvakeskuksen ja työeläkevakuutusyhtiöiden asiantuntijat” - raportoidessaan, paljonko ensimmäisenä vuotena maksaisi eläkkeiden korotus nk. puoliväli-indeksillä, jossa ansiotason ja kuluttajahintojen nousuilla on yhtä suuri paino.
Koska summa on tavattoman pieni jopa eläkemaksujen vuosikertymään nähden, toimittaja laskee vuosisummat yhteen 2035 mennessä ja saa loppusummaksi 2,2 miljardia euroa, joka on jutun otsikon tausta. Mutta minkä vuoden rahaa se on?
Yleensähän ymmärrämme kovin huonosti jonkun kaukana tulevaisuudessa olevan rahamäärän; aivan yhtä huonosti emme ymmärrä kaukana menneisyydessä ilmaistuja rahasummia, jos olemme itse olleet silloin jo työelämässä. Parhaiten kaikki ymmärtävät tämän päivän rahanarvot. Siksi investointilaskelmat ja kustannusarviot pitää esittää päätöksentekijöille aina tämän päivän rahassa, siis nykyarvoina.
Muistuupa mieleen Helsingin kauppakorkeakoulun 1986 järjestämä iltapäivätilaisuus, jossa useiden yritysten edustajat esitelmöivät. Yksi heistä oli Wärtsilän silloinen valistusupseeri Ari Valjakka, joka esitelmässään laski sujuvasti yhteen eri vuosien rahasummia toimittaja Sutisen tavoin. Kun se toistui, huusin salista, ettekö te Wärtsilässä tunne lainkaan korkoa, johon Valjakka vastasi, että käytäntö on Wärtsilän johdon tapa tarkastella asioita. Eipä mennyt neljää vuottakaan, kun Wärtsilän Meriteollisuus kupsahti; Valjakasta tuli ensin Uuden Suomen ja jo ennen sen kupsahtamista Turun Sanomien (1990 - 2006) päätoimittaja.
Siis tulevat arvot pitäisi muuntaa tämän päivän rahaksi koron avulla eli diskontata, ja tämän päivän rahasummat pitäisi muuntaa tietyn tulevan vuoden arvoksi liittämällä korko pääomaan koronkorolla, jotta eri vuosien rahasummat olisivat vertailukelpoisia.
”Analyysinsa” lopuksi toimittaja pelottelee eläkemaksujen korotuksella, jos eläkkeiden indeksoinnissa painotettaisiin ansiotason nousua nykyistä enemmän, ja moralisoi muutoksesta nopeimmin hyötyjiä ja surkuttelee "laskusta" eniten maksavia.
Toimittaja ja hänen syltynkeittäjänsä eivät kuitenkaan hallitse varsinaista asiantilaa: nykyiset eläke-edut ovat taitetun indeksin vuoksi niin huonot, että kaikkien työssä nykyisin olevien palkoista työnantajien ja työntekijöiden yhteensä maksamat eläkevakuutusmaksut ylittävät jo kolmanneksella niiden vakuutusmatemaattisesti rehdin tason, vaikka eläkkeiden indeksoinnissa ansiotason paino nostettaisiin 80 prosenttiin eli samaan kuin eläkkeen määräävää eläkepalkkaa laskettaessa.
Minne tuo lähes neljän miljardin euron rahalähetys katoaa, siitä kai toimitusten pitäisi olla kiinnostuneita? Pelkkä eläkevakuutusjohtajien suurten ansioiden ja tulospalkkioiden moralisointi ei ole asian ydin, vaan lainsäädäntö tukee eläkejohtajien ja nomenklatuuran omanvoitonpyyntöä!
Asiasta aiemmin: Mätäkuun markkinat, s. 153.
Eläkejärjestelmä ei ole nuorten kannalta rehti
Taitetun indeksin määrittely onkin kirjoituksen ainoita selkeitä kohtia: maksussa olevia eläkkeitä korotetaan vuosittain indeksillä, jossa kuluttajahintaindeksin paino on 80 prosenttia ja yleisen ansiotasoindeksin paino 20 prosenttia. Tästä johtuu, että eläkkeet jäävät vähin erin jälkeen yleisestä palkkojen noususta, eikä toimittajan väittämästä: ”Koska ansiot nousevat Suomessa keskimäärin 1,75 prosenttia vuodessa ja inflaatio on ollut viime vuosina minimaalinen, eläkkeiden nousu on jäänyt palkkakehityksestä jälkeen”.
Muutoin vuodesta 1996 syyskuuhun 2010 eli käytännössä EMU-aikana (markasta tuli virallisesti ERM-jäsen 1996 lopulla) Tilastokeskuksen ansiotasoindeksi on noussut keskimäärin 3,6 prosenttia vuodessa ja reaalisestikin 1,95 prosenttia (kahden desimaalin tarkkuudella); papukaijahan ei paljasta sylttytehdasta. Mutta toimittaja tekee niin - ”Eläketurvakeskuksen ja työeläkevakuutusyhtiöiden asiantuntijat” - raportoidessaan, paljonko ensimmäisenä vuotena maksaisi eläkkeiden korotus nk. puoliväli-indeksillä, jossa ansiotason ja kuluttajahintojen nousuilla on yhtä suuri paino.
Koska summa on tavattoman pieni jopa eläkemaksujen vuosikertymään nähden, toimittaja laskee vuosisummat yhteen 2035 mennessä ja saa loppusummaksi 2,2 miljardia euroa, joka on jutun otsikon tausta. Mutta minkä vuoden rahaa se on?
Yleensähän ymmärrämme kovin huonosti jonkun kaukana tulevaisuudessa olevan rahamäärän; aivan yhtä huonosti emme ymmärrä kaukana menneisyydessä ilmaistuja rahasummia, jos olemme itse olleet silloin jo työelämässä. Parhaiten kaikki ymmärtävät tämän päivän rahanarvot. Siksi investointilaskelmat ja kustannusarviot pitää esittää päätöksentekijöille aina tämän päivän rahassa, siis nykyarvoina.
Muistuupa mieleen Helsingin kauppakorkeakoulun 1986 järjestämä iltapäivätilaisuus, jossa useiden yritysten edustajat esitelmöivät. Yksi heistä oli Wärtsilän silloinen valistusupseeri Ari Valjakka, joka esitelmässään laski sujuvasti yhteen eri vuosien rahasummia toimittaja Sutisen tavoin. Kun se toistui, huusin salista, ettekö te Wärtsilässä tunne lainkaan korkoa, johon Valjakka vastasi, että käytäntö on Wärtsilän johdon tapa tarkastella asioita. Eipä mennyt neljää vuottakaan, kun Wärtsilän Meriteollisuus kupsahti; Valjakasta tuli ensin Uuden Suomen ja jo ennen sen kupsahtamista Turun Sanomien (1990 - 2006) päätoimittaja.
Siis tulevat arvot pitäisi muuntaa tämän päivän rahaksi koron avulla eli diskontata, ja tämän päivän rahasummat pitäisi muuntaa tietyn tulevan vuoden arvoksi liittämällä korko pääomaan koronkorolla, jotta eri vuosien rahasummat olisivat vertailukelpoisia.
”Analyysinsa” lopuksi toimittaja pelottelee eläkemaksujen korotuksella, jos eläkkeiden indeksoinnissa painotettaisiin ansiotason nousua nykyistä enemmän, ja moralisoi muutoksesta nopeimmin hyötyjiä ja surkuttelee "laskusta" eniten maksavia.
Toimittaja ja hänen syltynkeittäjänsä eivät kuitenkaan hallitse varsinaista asiantilaa: nykyiset eläke-edut ovat taitetun indeksin vuoksi niin huonot, että kaikkien työssä nykyisin olevien palkoista työnantajien ja työntekijöiden yhteensä maksamat eläkevakuutusmaksut ylittävät jo kolmanneksella niiden vakuutusmatemaattisesti rehdin tason, vaikka eläkkeiden indeksoinnissa ansiotason paino nostettaisiin 80 prosenttiin eli samaan kuin eläkkeen määräävää eläkepalkkaa laskettaessa.
Minne tuo lähes neljän miljardin euron rahalähetys katoaa, siitä kai toimitusten pitäisi olla kiinnostuneita? Pelkkä eläkevakuutusjohtajien suurten ansioiden ja tulospalkkioiden moralisointi ei ole asian ydin, vaan lainsäädäntö tukee eläkejohtajien ja nomenklatuuran omanvoitonpyyntöä!
Asiasta aiemmin: Mätäkuun markkinat, s. 153.
Eläkejärjestelmä ei ole nuorten kannalta rehti
maanantai 17. tammikuuta 2011
Ruuhkamaksu on eri kuin auton käytön vero
MTV3:n uutisissa 17.1.2011 klo 19 haastatellut sekoittivat herttaisesti ruuhkamaksun auton käytön mukaiseen veroon. Vuosittain maksettava ajoneuvovero tuottaa oikeuden käyttää verolipussa mainittua ajoneuvoa liikenteessä, mutta ei ole käytön mukainen vero muussa tarkoituksessa. Polttoaineen hintaan sisältyvä polttoainevero verottaa auton käyttöä jo varsin laajasti ymmärrettynä ja jonkin verran myös ruuhka-ajan ajo-oikeutta, koska polttoainetta kuluu kilometriä kohden enemmän auton nopeuden vaihdellessa tyhjäkäynnistä sallitun huippunopeuden ylikin.
Ruuhkamaksu sen sijaan hinnoittelee suoraan niukkaa ajoaikaa tiekilometriä kohti. Helsingissä Kehä I:stä ajaville autoille asetettuna se pyrkisi vähentämään muille aiheutettua ulkoista haittaa, joka syntyy auton mennessä Kehä I:lle ja hidastaessa muuta liikennettä; tiellä menijä ottaa reittiratkaisussaan huomioon vain oman ajoaikansa ja sen vaatimat kustannukset, mutta ei sitä, että lisätessään tien ruuhkautumista hän lisää muiden ajoaikaa ja aiheuttaa heille lisäkustannuksia.
Kekkosentiellä Suomussalmelta Hossaan ruuhka-aika on tuntematon; kaikki itse asiassa toivovat, että siellä olisi enemmän liikennettä kaikkina vuorokauden aikoina kuten Kekkosentiellä Raattamaan kaikkina vuodenaikoina. Toisin on Kekkosentiellä Tampereella Näsijärven rannassa, jonka työpäivittäistä riesaa ruuhkamaksu helpottaisi hinnoittelemalla tienkäyttöoikeuden juuri ruuhka-aikana.
Ruuhkamaksuilla on kuitenkin taipumus muuttaa ruuhkahuippua, koska autoilijat pyrkivät välttämään maksun ajoittamalla tienkäytön ruuhkamaksun ulkopuoliseen aikaan. Siksi ruuhkamaksun tuotto on insinöörin ennakkoarviota alhaisempi. Samaten ruuhkamaksu pyrkii lisäämään risteilyä sivuteiden kautta ruuhkamaksun välttämiseksi aivan kuin läpiajokadun töyssyt lisäävät liikennettä sivukaduilla töyssyjen välttämiseksi.
Ruuhkamaksut siis lisäisivät ruuhkateiden käyttöä entisten ruuhka-aikojen ulkopuolella ja vähentäisivät sitä ruuhka-aikoina – selvä tehokkuusvoitto! Mutta mitä todennäköisimmin ne lisäisivät tarvetta lisätä julkisen liikenteen kapasiteettia ruuhka-aikoina tai tarvetta rakentaa jopa julkisen liikenteen lisäväyliä, mikä maksaa! Siksi myös julkisessa liikenteessä olisi otettava samanaikaisesti käyttöön ruuhkahuippuina korkeammat tariffit.
Ruuhkamaksu sen sijaan hinnoittelee suoraan niukkaa ajoaikaa tiekilometriä kohti. Helsingissä Kehä I:stä ajaville autoille asetettuna se pyrkisi vähentämään muille aiheutettua ulkoista haittaa, joka syntyy auton mennessä Kehä I:lle ja hidastaessa muuta liikennettä; tiellä menijä ottaa reittiratkaisussaan huomioon vain oman ajoaikansa ja sen vaatimat kustannukset, mutta ei sitä, että lisätessään tien ruuhkautumista hän lisää muiden ajoaikaa ja aiheuttaa heille lisäkustannuksia.
Kekkosentiellä Suomussalmelta Hossaan ruuhka-aika on tuntematon; kaikki itse asiassa toivovat, että siellä olisi enemmän liikennettä kaikkina vuorokauden aikoina kuten Kekkosentiellä Raattamaan kaikkina vuodenaikoina. Toisin on Kekkosentiellä Tampereella Näsijärven rannassa, jonka työpäivittäistä riesaa ruuhkamaksu helpottaisi hinnoittelemalla tienkäyttöoikeuden juuri ruuhka-aikana.
Ruuhkamaksuilla on kuitenkin taipumus muuttaa ruuhkahuippua, koska autoilijat pyrkivät välttämään maksun ajoittamalla tienkäytön ruuhkamaksun ulkopuoliseen aikaan. Siksi ruuhkamaksun tuotto on insinöörin ennakkoarviota alhaisempi. Samaten ruuhkamaksu pyrkii lisäämään risteilyä sivuteiden kautta ruuhkamaksun välttämiseksi aivan kuin läpiajokadun töyssyt lisäävät liikennettä sivukaduilla töyssyjen välttämiseksi.
Ruuhkamaksut siis lisäisivät ruuhkateiden käyttöä entisten ruuhka-aikojen ulkopuolella ja vähentäisivät sitä ruuhka-aikoina – selvä tehokkuusvoitto! Mutta mitä todennäköisimmin ne lisäisivät tarvetta lisätä julkisen liikenteen kapasiteettia ruuhka-aikoina tai tarvetta rakentaa jopa julkisen liikenteen lisäväyliä, mikä maksaa! Siksi myös julkisessa liikenteessä olisi otettava samanaikaisesti käyttöön ruuhkahuippuina korkeammat tariffit.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Pakko vai porkkana?
Porkkanaruotsin edut ovat jääneet vaille huomiota, ja porkkanavenäjänkin osa poliitikoista haluaisi muuttaa pakkovenäjäksi itäsuomalaisissa kouluissa. Miksi poliitikkoja miellyttää pakko porkkanaa enemmän, oli sitten kyse työmarkkinoista tai koululaisten kielivalinnoista? Kuvitelma niskalenkin voimasta yksilöllisiä valintoja vastaan luo poliitikoille luonnollisesti harhakuvitelman siitä, että pakko edistää yhteistä hyvää.
Ruotsia äidinkielenään puhuvat saisivat paljon nykyistä laajemmat ja syvemmät palvelut äidinkielellään, jos pakkoruåtsin asemasta meillä olisi porkkanaruotsi; jokaisen yrityksen ja viraston henkilökuntaan kuuluisi kaksikielisillä paikkakunnilla luonnollisen valikoitumisen ja valintojen kautta ruotsia erinomaisesti taitavaa henkilökuntaa osana henkilökunnan kieliportfoliota; työvoimatoimistoon menevän ei pidä odottaakaan saavansa palvelua ruotsiksi Maaningalla eikä suomeksi Munsalassa. Toisin on tietysti Munsalan tai Maaningan markkinoilla. Silloin kauppaa tehdään kaikilla maailman kielillä vapaasti ilman pakkoa.
Kaikki sääntely pyrkii huonontamaan keskimääräistä laatutasoa. Niin on käynyt ruotsinkielen kanssa pakollisen koulu- ja virkaruotsin johdosta, ehkä myös koko virkamieskunnan keskilaadun kanssa, koska ulkomaalaisen rekrytointi ilman virkamiesruotsin todistusta edellyttää poikkeusmenettelyä. Kaksikielisillä paikkakunnilla voitaisiin säästää kuntien henkilöstömenoissa, koska ei tarvittaisi ruotsinkielisiä päällystakkeja äidinkieleltään suomenkielisille, mutta silti aidosti ruotsia taitaville, ja samoin päinvastaisessa tapauksessa. Päällystakit ovat yleensä päällikkövirkoja ja poliittisesti nimitettyjä ja siksi päällystakin todellinen kyvykkyys virkamiehenä voi olla virkamiesten keskikyvykkyyttä huonontava.
Kaikkein viimeiseksi suomalainen haluaa pakkovenäjää; laukkuryssähän puhui hienoa suomea.
Ruotsia äidinkielenään puhuvat saisivat paljon nykyistä laajemmat ja syvemmät palvelut äidinkielellään, jos pakkoruåtsin asemasta meillä olisi porkkanaruotsi; jokaisen yrityksen ja viraston henkilökuntaan kuuluisi kaksikielisillä paikkakunnilla luonnollisen valikoitumisen ja valintojen kautta ruotsia erinomaisesti taitavaa henkilökuntaa osana henkilökunnan kieliportfoliota; työvoimatoimistoon menevän ei pidä odottaakaan saavansa palvelua ruotsiksi Maaningalla eikä suomeksi Munsalassa. Toisin on tietysti Munsalan tai Maaningan markkinoilla. Silloin kauppaa tehdään kaikilla maailman kielillä vapaasti ilman pakkoa.
Kaikki sääntely pyrkii huonontamaan keskimääräistä laatutasoa. Niin on käynyt ruotsinkielen kanssa pakollisen koulu- ja virkaruotsin johdosta, ehkä myös koko virkamieskunnan keskilaadun kanssa, koska ulkomaalaisen rekrytointi ilman virkamiesruotsin todistusta edellyttää poikkeusmenettelyä. Kaksikielisillä paikkakunnilla voitaisiin säästää kuntien henkilöstömenoissa, koska ei tarvittaisi ruotsinkielisiä päällystakkeja äidinkieleltään suomenkielisille, mutta silti aidosti ruotsia taitaville, ja samoin päinvastaisessa tapauksessa. Päällystakit ovat yleensä päällikkövirkoja ja poliittisesti nimitettyjä ja siksi päällystakin todellinen kyvykkyys virkamiehenä voi olla virkamiesten keskikyvykkyyttä huonontava.
Kaikkein viimeiseksi suomalainen haluaa pakkovenäjää; laukkuryssähän puhui hienoa suomea.
tiistai 11. tammikuuta 2011
Puhepisteitä vai poliittista linjausta?
”Populismin monet kasvot” otsikolla johtaja Matti Apunen Evasta kirjoitti HS-kolumnissa 28.12.2010 Timo Soinista: ”Suomen virallinen populisti”; ”tulee paikalle viihdyttämään politiikkaan turhautuneita”; ”poliittisen katuteatterin hahmo, jolta odotetaan joka tilanteessa uusia sutkauksia”; ”Jos hän ei ole (vaali)tenttien suvereeni huumorikuningas, pettymys näkyy ja kuuluu”. Puhepisteiden keruun ohella toinen yleinen selitys Soinin suosiolle on muiden puolueiden tekemät virheet, mistä useat lehdet kirjoittivat 4.1.2011 Väli-Suomen sanomalehtien kyselyn perusteella.
Kiinnostavinta Soinin sanomisissa ovat hänen rajauksensa kyseeseen tulevista hallituskumppaneista: hän muun muassa sulki pois vihreät samasta hallituksesta.
Vihreät ovatkin olleet hallituksessa yhtäjaksoisesti pidempään kuin kumpikaan päähallituspuolueista. Nykyhallitus teki mainostamansa vihreän verouudistuksen lisäten energian eli lähinnä teollisuuden, liikenteen ja asumisen välillisiä veroja ja kulutusveroja. Hallitus hoiti tiedotuksen ”vihreästä verouudistuksesta” taitamattomasti. Nyt kaikille jäi vaikutelma, että taakan kantavat suoraan omillaan elävä aktiiviväestö, työntekijät ja yrittäjät, ja heikentyneen kustannuskilpailukyvyn ja tuotantomahdollisuuksien alentumisen seurauksena myös muut suomalaiset.
Taloustieteessä vihreä verouudistus pitää sisällään ajatuksen, että se lisää kansantalouden tehokkuutta, siis kasvattaa potentiaalista tuotantoa, koska sen avulla
1. pannaan lisähinta taloudelliselle toiminnalle, joka tuottaa ulkoisia haittavaikutuksia; lisähinta vähentää kyseisiä toimintoja suhteessa muuhun talouteen, mutta tuottaa toivottavasti myös lisää verotuottoja ja maksuja, joilla taas
2. voidaan alentaa muita vääristäviä veroja ja siten saada aikaan ”kaksoisosinko” koko kansantaloudelle.
Suurin vääristävä vero, jonka hallitus poisti jo keväällä 2009 ja jonka kompensaatioksi energia- ja kulutusveroja nostettiin, oli työnantajan kansaneläke- ja sairausvakuutusmaksut, jonka aikaisempi porrastus diskriminoi alhaisen palkkatason työtehtäviä pääomavaltaisissa yrityksissä. Kirjoitin asiasta ensimmäistä kertaa muistaakseni 30 vuotta sitten, mutta viimeksi: Automaatioveron voi välttää!
Porrastuksen poisto on yksi niistä asioista, jonka mielekkyyttä työllistämiskannusteiden edistämisen kannalta sos.komm –ekonomistit, –juristit ja -maisterit eivät halua ymmärtää ideologisista syistä. Myöskään verokonsultit eivät puhuneet porrastuksen poiston puolesta, koska heidän leipänsä kannalta verojärjestelmän mahdollistama verojen välttäminen on tärkeintä.
Hallituksen olisi siis pitänyt vähintäänkin kirjoituttaa virkamiehillään muistio, jossa vihreä verouudistus olisi kokonaisuudessaan perusteltu mielekkäin taloudellisin argumentein. Mieluimmin asiasta olisi pitänyt järjestää iltapäiväseminaari, jossa huolellisesti valikoidut esitelmöitsijät ja kommentaattorit olisivat kilvan ylistäneet veroreformin ”kaksoisosinko” -hyveitä; kriitikot olisivat saaneet huudella salista.
Äänestävä kansa lienee kyllästynyt hallitusten vehreyteen ja niiden aiheuttamiin selviin kukkaron kevennyksiin. Siksi Soini on tähän mennessä ainoa, joka on osoittanut, mihin suuntaan pyöröovessa kuljetaan seuraavaa hallitusta muodostettaessa. Se tuskin on populismia, mieluumminkin selkeätä linjan vetoa, jota äänestäjät aina kaipaavat ennen vaaleja.
Kiinnostavinta Soinin sanomisissa ovat hänen rajauksensa kyseeseen tulevista hallituskumppaneista: hän muun muassa sulki pois vihreät samasta hallituksesta.
Vihreät ovatkin olleet hallituksessa yhtäjaksoisesti pidempään kuin kumpikaan päähallituspuolueista. Nykyhallitus teki mainostamansa vihreän verouudistuksen lisäten energian eli lähinnä teollisuuden, liikenteen ja asumisen välillisiä veroja ja kulutusveroja. Hallitus hoiti tiedotuksen ”vihreästä verouudistuksesta” taitamattomasti. Nyt kaikille jäi vaikutelma, että taakan kantavat suoraan omillaan elävä aktiiviväestö, työntekijät ja yrittäjät, ja heikentyneen kustannuskilpailukyvyn ja tuotantomahdollisuuksien alentumisen seurauksena myös muut suomalaiset.
Taloustieteessä vihreä verouudistus pitää sisällään ajatuksen, että se lisää kansantalouden tehokkuutta, siis kasvattaa potentiaalista tuotantoa, koska sen avulla
1. pannaan lisähinta taloudelliselle toiminnalle, joka tuottaa ulkoisia haittavaikutuksia; lisähinta vähentää kyseisiä toimintoja suhteessa muuhun talouteen, mutta tuottaa toivottavasti myös lisää verotuottoja ja maksuja, joilla taas
2. voidaan alentaa muita vääristäviä veroja ja siten saada aikaan ”kaksoisosinko” koko kansantaloudelle.
Suurin vääristävä vero, jonka hallitus poisti jo keväällä 2009 ja jonka kompensaatioksi energia- ja kulutusveroja nostettiin, oli työnantajan kansaneläke- ja sairausvakuutusmaksut, jonka aikaisempi porrastus diskriminoi alhaisen palkkatason työtehtäviä pääomavaltaisissa yrityksissä. Kirjoitin asiasta ensimmäistä kertaa muistaakseni 30 vuotta sitten, mutta viimeksi: Automaatioveron voi välttää!
Porrastuksen poisto on yksi niistä asioista, jonka mielekkyyttä työllistämiskannusteiden edistämisen kannalta sos.komm –ekonomistit, –juristit ja -maisterit eivät halua ymmärtää ideologisista syistä. Myöskään verokonsultit eivät puhuneet porrastuksen poiston puolesta, koska heidän leipänsä kannalta verojärjestelmän mahdollistama verojen välttäminen on tärkeintä.
Hallituksen olisi siis pitänyt vähintäänkin kirjoituttaa virkamiehillään muistio, jossa vihreä verouudistus olisi kokonaisuudessaan perusteltu mielekkäin taloudellisin argumentein. Mieluimmin asiasta olisi pitänyt järjestää iltapäiväseminaari, jossa huolellisesti valikoidut esitelmöitsijät ja kommentaattorit olisivat kilvan ylistäneet veroreformin ”kaksoisosinko” -hyveitä; kriitikot olisivat saaneet huudella salista.
Äänestävä kansa lienee kyllästynyt hallitusten vehreyteen ja niiden aiheuttamiin selviin kukkaron kevennyksiin. Siksi Soini on tähän mennessä ainoa, joka on osoittanut, mihin suuntaan pyöröovessa kuljetaan seuraavaa hallitusta muodostettaessa. Se tuskin on populismia, mieluumminkin selkeätä linjan vetoa, jota äänestäjät aina kaipaavat ennen vaaleja.
Valtion velanotto 2010, entä 2011?
Valtiokonttorin Rahoitustoimiala on saanut tilastonsa valmiiksi: valtion velka oli vuoden 2010 lopussa 75,2 miljardia euroa, jossa on kasvua vuoden aikana 10,9 mrd; valtion likvidikassa oli vuoden 2010 lopussa 11,2 miljardia euroa, jossa oli kasvua vuoden 2010 aikana 1,6 mrd. Nettomääräisesti valtion velanotto kasvoi vuoden aikana siten 9,3 miljardia euroa eli noin 5,2 prosenttia vuoden 2010 BKT:sta.
Huomattavaa on, että valtion kassa per 31.12.2010 on kahdeksan miljardia euroa suurempi kuin heinä-syyskuussa 2008 ennen finanssikriisin kärjistymistä kansainväliseksi talouskriisiksi. Valtio on budjetoinut tälle vuodelle lisävelanottoa juuri kahdeksan miljardia euroa.
Koska Suomen kansantalous on vahvassa kasvussa, vain hieman myöhässä kansainvälisen talouden kasvusta, myös valtion verotulot tulevat kasvamaan nopeasti ja tulonsiirtojen BKT-osuus pienenemään, valtion budjettialijäämän pitäisi poistua kuluvan vuoden aikana.
Huomattavaa on, että valtion kassa per 31.12.2010 on kahdeksan miljardia euroa suurempi kuin heinä-syyskuussa 2008 ennen finanssikriisin kärjistymistä kansainväliseksi talouskriisiksi. Valtio on budjetoinut tälle vuodelle lisävelanottoa juuri kahdeksan miljardia euroa.
Koska Suomen kansantalous on vahvassa kasvussa, vain hieman myöhässä kansainvälisen talouden kasvusta, myös valtion verotulot tulevat kasvamaan nopeasti ja tulonsiirtojen BKT-osuus pienenemään, valtion budjettialijäämän pitäisi poistua kuluvan vuoden aikana.
perjantai 7. tammikuuta 2011
On kaikkien etu korottaa lakon aloittamiskynnystä ja kieltää tukilakkoilu
”Oltais kavereita” –jutussaan (Suomen Kuvalehti 17.12.2010) toimittaja Leena Sharma nostaa esille kysymyksen lakko-oikeudesta; lukijoita houkutellaan lainaamalla mustalla kansanedustaja Mika Lintilää: ”Lakko-oikeus on kuin sananvapaus, siihen ei pidä puuttua”.
Sananvapaus ei ole vapaa, vaan sen käytöllä on pelisääntönsä. Samaa tulisi soveltaa lakko-oikeuteen.
Lakko-oikeuden rajoittamisessa ei ainoa vaihtoehto ole suinkaan lakkojen täyskielto, kuten toimittajan juttu antaa ymmärtää. Meillä poliittinen lakkoilu ja tukilakkoilu ovat tunnetusti sallittuja, mutta EU:n vanhoista jäsenmaista näin ei ole Saksassa, Tanskassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa eikä Luxemburgissa (DICE- tietokanta, vuosi 2004, CESifo, München). USA kielsi tukilakkoilun ja poliittisen lakkoilun 1947 alkaen.
Todellisen poliittisen lakon järjestäminen ei vaadi ay-liikettä kuten läpi Baltian ulottunut ihmisketju osoitti.
Iso-Britanniassa lakon aloitus pitää perustua aina ammattiyhdistyksen jäsenäänestykseen, jossa aloituksen tulee saavuttaa määräenemmistö, jotta lakkoa ei käynnistetä pelkästään ay-johtajien suuren egon vuoksi.
Tukilakkoilun laillisuus lisää ammattiyhdistysliikkeen ulosmittausvoimaa. Reaalinen ansiotaso onkin Suomessa korkeasuhdannevuoden 1989 jälkeen ollut Länsi-Euroopan maiden nopeimpia; vain Irlanti oli edellä, kun viimeksi asiaa tutkin. Mitalin toinen puoli on nopeasti noussut työn tuottavuus. Se olisi tavattoman hyvä asia, jos työhön osallistumisaste ja työttömyysaste olisivat pysyneet ennallaan.
Näin ei ole käynyt. Keskimääräinen työn tuottavuus on noussut siksi, että palkkojen asetanta tuhoaa alemman tuottavuustason työpaikkoja. Se taas kasvattaa erityisesti nuorten ja vanhojen työntekijöiden työttömyyttä, mutta ei ay-toimitsijoiden.
Miksi yritys investoisi nykyaikana maahan, jossa työehtosopimukset ja työsopimukset eivät todellisuudessa takaa työntekovelvoitetta työaikana?
Tukilakkoilusta myös aikaisemmin; ks.
Miksi Suomen valtionlainojen korko ei ole alle Saksan?
Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus
JK. Painovapaus toteutui Ruotsissa ja Suomessa ensimmäistä kertaa nk. vapauden aikana erityisesti Anders Chydeniuksen kirjoittelun ja poliittisen toiminnan ansiosta.
Sananvapaus ei ole vapaa, vaan sen käytöllä on pelisääntönsä. Samaa tulisi soveltaa lakko-oikeuteen.
Lakko-oikeuden rajoittamisessa ei ainoa vaihtoehto ole suinkaan lakkojen täyskielto, kuten toimittajan juttu antaa ymmärtää. Meillä poliittinen lakkoilu ja tukilakkoilu ovat tunnetusti sallittuja, mutta EU:n vanhoista jäsenmaista näin ei ole Saksassa, Tanskassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa eikä Luxemburgissa (DICE- tietokanta, vuosi 2004, CESifo, München). USA kielsi tukilakkoilun ja poliittisen lakkoilun 1947 alkaen.
Todellisen poliittisen lakon järjestäminen ei vaadi ay-liikettä kuten läpi Baltian ulottunut ihmisketju osoitti.
Iso-Britanniassa lakon aloitus pitää perustua aina ammattiyhdistyksen jäsenäänestykseen, jossa aloituksen tulee saavuttaa määräenemmistö, jotta lakkoa ei käynnistetä pelkästään ay-johtajien suuren egon vuoksi.
Tukilakkoilun laillisuus lisää ammattiyhdistysliikkeen ulosmittausvoimaa. Reaalinen ansiotaso onkin Suomessa korkeasuhdannevuoden 1989 jälkeen ollut Länsi-Euroopan maiden nopeimpia; vain Irlanti oli edellä, kun viimeksi asiaa tutkin. Mitalin toinen puoli on nopeasti noussut työn tuottavuus. Se olisi tavattoman hyvä asia, jos työhön osallistumisaste ja työttömyysaste olisivat pysyneet ennallaan.
Näin ei ole käynyt. Keskimääräinen työn tuottavuus on noussut siksi, että palkkojen asetanta tuhoaa alemman tuottavuustason työpaikkoja. Se taas kasvattaa erityisesti nuorten ja vanhojen työntekijöiden työttömyyttä, mutta ei ay-toimitsijoiden.
Miksi yritys investoisi nykyaikana maahan, jossa työehtosopimukset ja työsopimukset eivät todellisuudessa takaa työntekovelvoitetta työaikana?
Tukilakkoilusta myös aikaisemmin; ks.
Miksi Suomen valtionlainojen korko ei ole alle Saksan?
Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus
JK. Painovapaus toteutui Ruotsissa ja Suomessa ensimmäistä kertaa nk. vapauden aikana erityisesti Anders Chydeniuksen kirjoittelun ja poliittisen toiminnan ansiosta.
Vaje, tilasto, …?
Helsingin Sanomat, tietysti! Sisällöltään ylittämättömän sekavassa uutisanalyysissa ”Onko talouskasvusta julkisen talouden vajeen pelastajaksi?”, Helsingin Sanomat 7.1.2011, politiikan toimittaja Pia Elonen sotkee käyttämänsä käsitteet kuten suhdannesyklistä riippuvan julkisen sektorin lyhyen aikajänteen vajeen ja valtiovarainministeriön sepitteellisen julkisen talouden vajeen pitkän aikavälin kasvutrendillä 2015 – 2060 sekä julkisten menojen nimellisen ja reaalisen kasvuvauhdin.
Hän väittää: ”Viime vuosikymmeninä julkiset menot ovat paisuneet keskimäärin 4,8 prosenttia vuodessa - paljon talouskasvua nopeammin siis”.
Tilastokeskuksen kansantalouden tilinpitoluvut kertovat kuitenkin täysin toista. Julkiset kulutus- ja investointimenot olivat 25 prosenttia BKT:sta sekä vuonna 1987, jolloin Holkerin ”hallittu rakennemuutos” ja ”verotus kevenee” –hallitus aloitti toimintansa, että vuonna 2008. Molempina vuosina kansantalouden tuotanto vastasi osapuilleen sen potentiaalista tuotantoa, ja sekä julkinen sektori että vaihtotase olivat suunnilleen tasapainossa. Julkiset menot eivät siis ole kasvaneet muuta kansantaloutta nopeammin menneinä vuosikymmeninä.
Kun tarkastellaan julkisen sektorin keräämät verot ja veronluonteiset maksut nettona julkisen sektorin muille sektoreille maksamista tulonsiirroista ja tukipalkkioista eli nettoveroastetta, se on itse asiassa hieman noussut ollen 19,6 prosenttia vuonna 1987 ja 21,7 prosenttia vuonna 2008. Vertailua ei tietenkään pidä suorittaa suhdannesyklin pohjavuoteen 2009. Siis julkisen sektorin tulot ovat paisuneet viime vuosikymmeninä hieman muuta taloutta nopeammin, mikä sekin johtuu siitä, että tänä aikana myös sekä kunnat että valtio ovat ryhtyneet rahastoimaan tulevia eläkemenojansa varten yksityisten työeläkelaitosten tavoin.
Menneinä vuosikymmeninä Helsingin Sanomat keskittyi jalostamaan ammattiyhdistysliikkeen muistioita ja toimitsijoiden kanssa käytyjä lounaskeskusteluja uutisiksi ja poliittisiksi avauksiksi. Nyt se on haistanut, että vallan vuorovesi on siirtymässä valtiovarainministeriön byrokratialle.
Miksi lehdistöllä on tarve myötäillä nimenomaan ulkoparlamentaarisia vallanpesäkkeitä? Ja rinnastamalla asioita, jotka eivät kuvaa samaa asiaa, tai toistamalla iskulauseen omaisena jotakin, jota tosiasiat eivät tue!
On kolme asiaa joita vastaan ei kannata taistella; ks. Järjenvastainen kestävyysvajelaskelma 15.12.2010.
Hän väittää: ”Viime vuosikymmeninä julkiset menot ovat paisuneet keskimäärin 4,8 prosenttia vuodessa - paljon talouskasvua nopeammin siis”.
Tilastokeskuksen kansantalouden tilinpitoluvut kertovat kuitenkin täysin toista. Julkiset kulutus- ja investointimenot olivat 25 prosenttia BKT:sta sekä vuonna 1987, jolloin Holkerin ”hallittu rakennemuutos” ja ”verotus kevenee” –hallitus aloitti toimintansa, että vuonna 2008. Molempina vuosina kansantalouden tuotanto vastasi osapuilleen sen potentiaalista tuotantoa, ja sekä julkinen sektori että vaihtotase olivat suunnilleen tasapainossa. Julkiset menot eivät siis ole kasvaneet muuta kansantaloutta nopeammin menneinä vuosikymmeninä.
Kun tarkastellaan julkisen sektorin keräämät verot ja veronluonteiset maksut nettona julkisen sektorin muille sektoreille maksamista tulonsiirroista ja tukipalkkioista eli nettoveroastetta, se on itse asiassa hieman noussut ollen 19,6 prosenttia vuonna 1987 ja 21,7 prosenttia vuonna 2008. Vertailua ei tietenkään pidä suorittaa suhdannesyklin pohjavuoteen 2009. Siis julkisen sektorin tulot ovat paisuneet viime vuosikymmeninä hieman muuta taloutta nopeammin, mikä sekin johtuu siitä, että tänä aikana myös sekä kunnat että valtio ovat ryhtyneet rahastoimaan tulevia eläkemenojansa varten yksityisten työeläkelaitosten tavoin.
Menneinä vuosikymmeninä Helsingin Sanomat keskittyi jalostamaan ammattiyhdistysliikkeen muistioita ja toimitsijoiden kanssa käytyjä lounaskeskusteluja uutisiksi ja poliittisiksi avauksiksi. Nyt se on haistanut, että vallan vuorovesi on siirtymässä valtiovarainministeriön byrokratialle.
Miksi lehdistöllä on tarve myötäillä nimenomaan ulkoparlamentaarisia vallanpesäkkeitä? Ja rinnastamalla asioita, jotka eivät kuvaa samaa asiaa, tai toistamalla iskulauseen omaisena jotakin, jota tosiasiat eivät tue!
On kolme asiaa joita vastaan ei kannata taistella; ks. Järjenvastainen kestävyysvajelaskelma 15.12.2010.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)