Mitä on elvytys?

“Ruotsin talous kasvaa tänä vuonna aikaisemmin ennustettua nopeammin. Siksi Ruotsi voi elvyttää enemmän” aloitti aina niin luotettava Marjukka Havumäki YLE:n uutiset eräänä loppukesän iltana 2014 Ruotsin valtiopäivävaalien edellä. Hän jatkoi tarkentaen aikaisemman ja uuden ennusteen BKT:n kasvuprosentista sekä lisäsi: ”Ruotsi voikin tänä vuonna lisätä valtion menoja 3,8 miljardia kruunua, kertoo valtiovarainministeri Anders Borg”.

Keynesiläisessä ideologiassa bruttokansantuotoksen BKT:n ennakoitu taso kasvaa eli talous elpyy, kun julkinen sektori lisää reaalisesti kulutus- ja investointimenojen rahoittaen ne velanotolla tai keventää kokonaisverorasitusta rahoittaen verotulojen menetyksen aluksi velkaa lisäämällä.

Suomen tila 2008 jälkeen - reaalisen BKT:n supistuminen on seurannut, kun valtio on kasvattanut reaalisesti julkisia kulutus- ja investointimenojaan, keventänyt verotusta ja kaksinkertaistanut valtion velan seitsemässä vuodessa – ei siten ole keynesiläisten maailmasta. Silti lehdistö ja web-sivustot on täynnä lausuntoja, joissa neuvotaan valtiota ottamaan lisää lainaa, kun sitä kerran saa vielä nollakorolla, ja elvyttämään eli kasvattamaan valtion menoja.

Eikö politiikkasuositusten, myös keynesiläisten erityisesti jos he ovat nobelisteja, pitäisi perustua malleihin, jotka selittävät menneet havainnot?

Mitä John Maynard Keynes opetti? 

Hän propagoi reflaatiota, lopputuotteiden hintojen nostamista täystyöllisyyttä vastaavalle tasolle, kun samanaikaisesti palkkataso pidetään muuttumattomana. Hän nimenomaan korosti, että palkoista päättävien työmarkkinoiden sisäpiiriläisten tulee olla solidaarisia työttömiä kohtaan, kunnes täystyöllisyys on saavutettu.

Keynesin keinot talouden reflatoimiseksi, tehokkaan kysynnän lisäämiseksi, ennakoidun kokonaistuotannon kasvattamiseksi eli talouden elvyttämiseksi olivat julkisten investointi- ja kulutusmenojen lisääminen, mutta sillä ehdolla että lopputuotteiden hinta tehtaan portilla nousee suhteessa tuotteiden työkustannuksiin eli että tuotteiden reaalinen työkustannus alenee. Tällä edellytyksellä yritykset tuottavat ja työllistävät enemmän. Kun yritysten kannattavuus paranee ja heijastuu osakehintojen nousuna, ne alkavat myös investoida enemmän, mikä tunnetaan investointien Keynes-Tobin q-teoriana.

Keynes ei siis ole propagoinut inflaatiota, yleisen hintatason jatkuvaa nousua, vaan ainoastaan nousevien hintojen periodia, jonka aikana työvoimakustannusten pitää pysyä muuttumattomina.

Suomen vanha keino reflatoida oli devalvoida, mikä kohotti tilapäisesti avoimen sektorin lopputuotteiden hintoja suhteessa työvoimakustannuksiin.

Keynesiläiset pitävät itseään Keynesin opetuslapsina, eräät jopa apostoleina, mutta kuten monesti muulloinkin: opetuslasten taso heikkenee sukupolvi sukupolvelta. 

Tarkemmin aiheesta:

Tehokas kysyntä elpyy työmarkkinauudistuksella

Valtiontalous oikealle raiteelle

Tilastokeskuksen arvioima vuoden 2015 bruttokansantuotos BKT ei osoita reaalikasvua vuodesta 2010 ja oli edelleenkin 4,8 prosenttia alhaisempi kuin vuonna 2007, kansainvälisen rahoituskriisin käynnistyessä.

Vuodesta 2010 vuoteen 2015 kasvoivat julkiset investoinnit yli 12 prosenttia ja julkiset kulutusmenot lähes prosentin (mutta kokonaista neljä prosenttia vuodesta 2007). Myös yksityiset kulutusmenot kasvoivat 4,7 prosenttia samana aikavälinä - ja vallan 7,2 prosenttia vuodesta 2007.

Valtiontalous pysyi kuitenkin väärällä raiteella: syyskuusta 2010 tammikuuhun 2016 valtionvelka, nettoutettuna likvidikassan muutoksella, kasvoi lähes 36 miljardia euroa, kun syvimmän kriisin aikana syyskuusta 2008 syyskuuhun 2010 se oli jo kasvanut 20 miljardia. Syyskuusta 2008 valtionvelka on enemmän kuin kaksinkertaistunut, mutta BKT on supistunut.

Keynesiläisen talousideologian mukaiset julkisten kulutus- ja investointimenojen lisäämiset sekä yksityisen kulutuksen kasvattaminen julkisen velanoton avulla eivät siten ole saaneet koko kansantalouden kasvua liikkeelle.

Vuoden 2010 jälkeisen valtionvelan hallitsemattoman kasvun on mahdollistanut euroalueen ja koko maailman poikkeuksellisen löysä rahapolitiikka. Se takia tuhlaavatkin hallituksemme ovat saaneet lainaa nollakoroilla.

Pitkän aikavälin tasapainossa valtionvelan nimelliskorko on kuitenkin neljä ja puoli prosenttia, joka siis tullaan ylittämään jossain vaiheessa kun valtio uusii nollakorkoisia lainojaan, jos valtionvelka jatkaa kasvuaan.

Valtion holtiton velkaantuminen kertoo, että nykyiset veroasteet antavat täysin väärän viestin tulevaisuudessa toteutuvista veroasteista. Siksi valtiontalouden saattaminen terveelle pohjalle on kaikkien suomalaisten etu. 

Nopeimmin se saadaan oikealle raiteelle kiristämällä verotusta siellä, missä veronmaksajia on lukuisimmin. Elintarvikkeiden arvonlisäveroa on helppo korottaa nopeasti; tuloverojen tuotto kasvaa pienentämällä ansiotulovähennyksiä; yhteisöveron tuotto saadaan kasvuun poistamalla velan korkojen vähennyskelpoisuus.