Politiikan markkinoiden aika

”Viikko on politiikassa pitkä jakso”, sanoi Harold Wilson, Yhdistyneen Kuningaskunnan pääministeri 1974 – 1976. Onko siksi mitään järkeä antaa Alexander Stubbin lumehallituksen jatkaa näyttelemistä Kataisen-Urpilaisen eurososialistisen hallituksen ohjelmistolla? Sehän rohkeni ”päättää” jopa uudistusohjelman toimeenpanosuunnitelmasta, aivan kuin suunnitelma olisi ohjelmaa konkreettisempi, kun uudistuksen sisältökin jäi hämäräksi.

Eduskuntavaalit ovat ensi huhtikuussa, joten hallituksen uusi miehitys ja roolijako ovat selvillä vasta noin 30:nen pitkän jakson jälkeen.

Vaalit eivät kuitenkaan takaa, että tasavallan talouspolitiikka muuttuisi ydinkysymyksissä, koska puolueet ovat yksinkertaisesti liian samankaltaisia. Ainoa ero ennen vuoden 2007 vaaleja vallinneeseen tilanteeseen verrattuna on nyt se, että muut puolueet eivät kosiskele sosialidemokraatteja päästäkseen hallitukseen ja että sosiaalidemokraattisia puolueita on yksi enemmän – perussuomalaiset.

Työllisyyden nopean parantamisen kannalta puolueet nostavatkin esiin täysin toisarvoisia ongelmia erottuakseen muista.

Myös virkamiehistö vertaa haarukkapalaa pitopöydälliseen. Jokainen ei-puolueuskovainen käsittää, että julkisen talouden kestävyysvaje on toisarvoinen ongelma valtion nykyisen vuosivelkaantumistahdin kanssa; molempien suuruusluokka miljardeissa on sama, mutta kestävyysvajeen ajanjakso on tästä hamaan tulevaisuuteen, valtiovarainministeriön laskelmissakin kolme sukupolvea.

Hallituksen luottamusäänestyksestä, Eduskunnassa tämän viikon perjantaina, on monta pitkää jaksoa ennen eduskuntavaaleja. Politiikan markkinoiden johtopaikka voi vaihtua, mutta ydinkysymyksessä, tehokkaan kysynnän kasvattamisessa, tuskin alkaa peesaus.

Kestävyysvaje ei ole vaje!

Kestävyysvaje on laskennallinen lisävelka nykyisen julkisen velan varannon päälle eikä suinkaan virtasuure eli vuodesta toiseen hamaan tulevaisuuteen toistuva julkisen sektorin nettovelkaantuminen.

Jos kestävyysvaje olisi todella vaje, Suomen valtionlainat olisivat ajat sitten pudotettu Kreikkaakin huonompaan luokitusluokkaan, koska valtionvelka olisi räjähtävällä kasvu-uralla. Eikö niin?

Valtiovarainministeriön entinen korkein virkamies, valtakunnanviisas Raimo Sailas kirjoitti Helsingin Sanomissa 25.2.2014 eri arvioiden kestävyysvajeen suuruudesta vaihtelevan Suomen Pankin 4,5 prosentista BKT:sta OECD:n peräti 7:än prosenttiin BKT:sta eli 9 miljardista eurosta 14 miljardiin.

Tällaiset vajeprosentit BKT:sta ovat kaksin- ja kolminkertaiset Suomen saavutettavissa oleviin BKT:n pitkän aikavälin kasvuvauhteihin nähden. Jos siis vaje/BKT –suhteessa vaje on aina kaksin- tai kolminkertainen osoittajan BKT:n kasvuun nähden, julkinen velkamme olisi räjähtävällä uralla.

Kataisen ja Urpilaisen eurososialistinen hallitus on tähän mennessä velkaantunut hieman yli seitsemän miljardin euron vuosivauhtia; kokonaiskysyntää elvyttämällä helppoheikkikeynesiläisyyden parhaiden perinteiden mukaisesti se on tehnyt kaikkensa hidastakseen markkinavoimien sopeuttavaa vaikutusta, maamme tarvitsemaa sisäistä devalvaatiota.

Ilman hallituksemme rahanjuoksutusta ministereiden hyvinä pitämiin tarkoituksiin Keynesin tehokas kysyntä ja työllisyys olisivat koko ajan olleet hallituksen aikaansaamaa korkeammat – ja valtion velkaantuminen hitaampaa.

Tehokas kysyntä elpyy työmarkkinauudistuksella

Hallituksen rakennepoliittinen ohjelma ei sisällä uusia työpaikkoja lisääviä toimia. Vaikka marraskuun lopussa oli 540000 tosiasiallisesti työtöntä ja lisäksi 100000 työnhakijaa työvoiman ulkopuolelta, hallituksen taustajoukot unohtavat tarkoituksellisesti Keynesin tehokkaan kysynnän. 

Se on kansantalouden kysynnän ja tarjonnan yhtäläistävä, ennustettu kokonaistuotannon ja tulonmuodostuksen taso, jonka nojalla yritykset päättävät tuotannosta, työllistämisestä ja investoinneista sekä kuluttajat tulojen jakamisesta kulutukseen ja säästöihin.

Tehokasta kysyntää voidaan siis elvyttää myös kansantalouden tarjontapuolen rakenneuudistuksilla. Keynesin omassa mallissa niille ei ole sijaa, koska hän olettaa työmarkkinoille puhtaan kilpailun: nimellispalkka on sama toimialan kaikille yrityksille; alityöllisyystasapainossa työttömät ovat työmaiden porteilla valmiit ottamaan työtä vastaan, yrityksiä eivät mene konkurssiin, vaan kiinteä pääoma pysyy vakiona. Siksi julkisten menojen lisäys, jonka julkinen valta ostaa hänen mallissaan aina yksityisiltä yrityksiltä, johtaa välittömästi tehokkaan kysynnän ja työllisyyden kasvuun.

Ratkaisevin olettamus, joka erottaa Keynesin mallin klassisesta, on se, että työsopimukset tehdään koskien nimellisiä yksikköpalkkoja, vaikka muutoin kuluttajat tekevät päätöksensä reaalitulojen ja reaalihintojen perusteella. Siksi vastentahtoinen työttömyys voi olla sopusoinnussa muiden markkinoiden samanaikaisen tasapainon kanssa. 

Ja Keynesin mallin tärkein ominaisuus: työttömyys alenee lopputuotteiden hintojen noustessa ja nimellisen yksikköpalkan pysyessä ennallaan; työllisten lisääminen kasvattaa yritysten voittoja hintojen nousujakson aikana. Siksi yritysten kannattaa lisätä tuotantoaan: tehokas kysyntä kasvaa.

Tehokkaan kysynnän kasvusta johtuva työttömyyden alentuminen edellyttää vain työn reaalisen hinnan alentumista, eli tuottavuuden kasvu huomioiden reaalipalkan pitää nousta hitaammin kuin työn tuottavuuden. Keynes sanoi todellisuuden työmarkkinoista vain, että palkoista päättävien tulisi olla solidaarisia työttömiä kohtaan ja olla korottamatta palkkoja nousevien hintojen periodin aikana, jotta täystyöllisyys saavutettaisiin.

Palkkoja ja muita työvoimakustannuksia koskevat laajat yleisratkaisut ovat peittelymekanismi, joiden tarkoitus on suitsia vahvojen ammattiliittojen neuvotteluvoimaa ja keskinäistä palkkakilpailua. Rakenneuudistuksessa pitäisi keskittyä vähentämään ja lopulta poistamaan

1.työmarkkinalainsäädännön elementtejä, jotka vahvistavat sisäpiiriläisten neuvotteluvoimaa

2. riskejä, jotka liittyvät työntekijän palkkaamiseen

3. työn teettämiseen liittyviä rajoituksia; joustothan koskevat vain työmarkkinoilla pistäytyjiä määräaikaisten työsuhteiden ja työllistämistukien muodossa; joillekin ainoa jousto on sukkuloida välillä yrittäjänä.

Tällainen rakenneuudistus:

•      Kohottaisi välittömästi työn rajatuottavuutta

•      Lisäisi työvoiman kysyntää eli työpaikkojen tarjontaa

•      Kasvattaisi toteutuvaa tuotantoa eli Keynesin tehokasta kysyntää!

•      työtunnin kustannus nousisi hitaammin kuin lopputuotteiden hinnat tehtaiden porteilla, kunnes työttömyys olisi alentunut 2-3 %:in, luonnolliselle tasolle.

•      Ei maksaisi valtiontaloudelle mitään, vaan päinvastoin budjettialijäämä alkaisi nopeasti supistua; seitsemän vuoden jälkeen olisi tukeva budjettiylijäämä.

Työmarkkinauudistuksen keinot ovat yleisesti tunnettuja; niistä on itse asiassa keskusteltu 1970-luvun puolivälin jälkeisestä lamasta lähtien:

•      tuki- ja poliittisen lakkoilun kielto

•      lakon aloitus vain jäsenäänestyksen määräenemmistöllä nostaisi lakkoilukynnystä

•      Yhteistoiminta- eli irtisanomislaista luopuminen

•      Irtisanomisissuojassa paluu palkanmaksuväliin

•      Työehtosopimusten yleissitovuuden asemasta sallitaan vain paikalliset sopimukset

•      Ay- ja työnantajaliittojen jäsenmaksut vähennyskelvottomiksi

•      Ammattiosastot eivät saa muodostaa liittoja eli palkkamonopoleja

•      Ansiosidonnaisen päivärahan rahoitus yksinomaan työnantajille ja työntekijöille, jotta huonon maailmantilan sattumiselle (irtisanomistarpeelle) asetettaisiin oikea paino palkanasetannassa; eli yleisestä työttömyysvakuutusmaksuista saa rahoittaa vain työmarkkinatuen.

Henkinen elvytys on ollut myös puheena. Pikaisesti pitäisikin luopua:

julkisuuden suosimasta ideologiasta että työntekijöillä on oikeus yhtiön viimeiseen riviin siihen asti, kunnes työnantajan oma pääoma on lypsetty kuiviin ja 

talouspolitiikkaa hallitsevasta yksipuoluejärjestelmästä, jota ei voi muka muuttaa; Kataisen-Urpilaisen hallitus on työmarkkinoiden sisäpiiriläisten hallitus, jonka rakenneuudistukselle on käymässä samoin kuin Gorbatšovin rakenneuudistukselle, perestroikalle.

JK: Pidin tämän lyhennettynä kommenttipuheenvuorona Tampereen yliopistossa 14.1.2014. Olin myös tarjonnut sitä marras- ja joulukuussa 2013 kahdesti julkaistavaksi.

Eläkerahastojen tuottovaatimus sanelee eläkelaskelmien tuotto-oletuksen

Vallankäyttäjille tavanomaiseen tapaan ydinasia kääntyy päälaelleen Eläketurvakeskuksen toimitusjohtaja Jukka Rantalan vieraskynässä ”Laskelmien tuotto-oletus ei sanele eläkerahastojen tuottovaatimusta” (HS-talous 31.1.2011). Tuottovaatimus on kuitenkin aina havaittavissa oleva käsite, joka perustuu rahoitusmarkkinoiden reaalituottoihin pitkällä aikavälillä. Se on siis objektiivinen toisin kuin rahoitusmarkkinoiden säännöstelykaudella, jolloin korot määrättiin hallinnollisin päätöksin, kabineteissa politikoiden, ja jolloin oikeiden markkinakorkojen tasoja arvailtiin.


Tuottovaatimuksen objektiivisuudesta johtuen eläkejärjestelmän kestävyyslaskelmissa ei ole mitään mieltä käyttää vaaditusta reaalituotosta poikkeavia tuotto-oletuksia. Jos niin tehdään ja kun niin tehdään juuri Rantalan johtamassa Eläketurvakeskuksessa, päästään pitkän aikavälin tarkasteluissa kehitysuriin, jotka ovat mahdottomia eli jotka eivät voi toteutua. Valitettavasti virkamiehistömme tekee politiikkaa jälkimmäistä lajia olevilla laskelmilla sekä julkisen talouden nk. kestävyysvajeen että eläkejärjestelmän osalta; ks. blogin reunassa olevia linkkejä aikaisempiin kirjoituksiini. Rantala ja Sailas alaisineen ovat hankkineet koulutuksensa säännöstelyaikana, jolloin ”maan tapa” oli valita laskelmiin korko-oletukseksi se, joka tuotti laskelmilla politikoivan oman edun kannalta halutun tuloksen.

Lehdistö on viime aikoina tehnyt eläkerahastojen tuottovertailuja viimeisen 10 - 12 vuoden ajanjaksolta. Ne eivät ole pitkän aikavälin vaan eläkejärjestelmän kannalta kohtalaisen lyhyen aikavälin tarkasteluja, joihin sisältyy viime vuosikymmenellä vuoden 1900 jälkeisestä neljästä suurimmasta pörssilaskusta peräti kaksi!

Eläkejärjestelmän sijoituspolitiikan aikajänne on neljä sukupolvea. Lyhyen aikavälin tarkasteluissa toteutunut tuotto riippuu ensi sijassa sattumasta, sijoitusten markkina-arvojen muutoksista tarkasteluperiodin kuluessa: jos jakson ensimmäinen vuosi on pörssilaman vuosi ja viimeinen pörssihuuman huippuvuosi, tarkastelukauden toteutuneet tuotot ovat valtaisia, päinvastaisessa tapauksessa taas jopa negatiivisia.

Lehdistön tekemissä tarkasteluissa ei siten juurikaan ole mitään muuta mieltä kuin toimitusten halu tehdä omaa politiikkaa. Niiden pitäisi konstruoida tarkastelujaksona markkinoilla toteutuneiden tuottojen nojalla objektiivinen rima, benchmark, jos toimitukset haluaisivat tarkastella sitä, ovatko eläkerahastot kyenneet seuraamaan markkinatuottoja vai eivät.

Olen käyttänyt omissa laskelmissani saatavissa olevia, yli sadan vuoden ajalta toteutuneita reaalituottoasteita. Niiden nojalla eläkerahastojen reaalituottotavoitteen tulisi olla 4,5 prosenttia koostuen seuraavista osista:

1. osake- ja kiinteistösijoitusten reaalinen vuosituotto 6,7 prosenttia, osuus 50 prosenttia rahaston arvosta;

2. sijoituskelpoisten yrityslainojen reaalinen vuosituotto 3,0 prosenttia, osuus 25 prosenttia rahaston arvosta;

3. eri valtioiden obligaatioiden (ilman maksujen laiminlyöntiriskiä) reaalituotto 2,0 prosenttia, osuus 20 prosenttia rahaston arvosta;

4. käteisvarojen ja niihin rinnastettavien lyhyen juoksuajan sijoitusten reaalituotto nolla prosenttia, osuus 5 prosenttia rahaston arvosta.


Tuottoaste on saavutettavissa kansainvälisesti eri maiden ja liiketoiminta-alojen kesken hyvin hajautetuissa sijoitusrahastoissa, jollaisia eläkerahastojen tulisi olla. Reaalituottovaatimuksia ei muuta miksikään se, että osa sijoituksista tehdään käytännössä nk. vaihtoehtoisiin sijoitusmuotoihin kuten ”private equity” tai ”hedge” -nimien alla. Nehän vain paketoivat uudella tavalla perusvaateiden, velan ja oman pääoman instrumentteja, tai noudattavat joitain uudenlaisia sijoitusstrategioita. Kiinteistöjen osalta eläkerahastot tosin sijoittavat suoraan.

Yksittäisten eläkerahastojen sijoitusosuudet eri varaluokkien kesken poikkeavat luonnollisesti toisistaan ja tässä laskelmassa käyttämistäni, mutta eivät kuitenkaan ratkaisevasti. Poikkeamat johtavat enemmänkin siihen, kuinka suuresti eläkerahaston toteutuneet tuotot vaihtelevat odotusarvonsa ympärillä eri vuosina. Käyttämäni sijoitusosuudet ovat hyvä likiarvo suomalaisten eläkerahastojen varojen jakautumisesta eri varaluokkiin.

Koska rimassa on kyse todella pitkän aikavälin reaalituottoasteesta, reaalikorosta, toteutuneiden tuottojen jälkitarkkailujakso on yleensä mielekästä valita sukupolven mittaiseksi. Tällä vältetään se, ettei näyteperiodiin sisälly pelkästään kahdesti seitsemän laihaa vuotta vaan myös vähintään yksi seitsemän lihavan vuoden jakso.

Kun eläkemiehille ja –naisille on ollut menneiden vuosien ja vuosikymmenten aikana niin tavattoman vaikeata ymmärtää eläkerahastojen tuottovaatimus reaalikorkona ja nimenomaan sijoitusmarkkinoilla saavutettavissa olevana rahojen vaihtoehtoiskustannuksena, herää väistämättä kysymys, osaavatko he käytännössä laskea toteutuneita reaalituottoasteita: eri sijoituskohteiden painot muuttuvat jatkuvasti, koska muun muassa uutta sijoitettavaa rahaa tulee joka kuukausi. Lisäksi pitää muistaa, että kyseessä ei suinkaan ole yksittäisten vuosien keskiarvo vaan koronkoron voiman huomioon ottava geometrinen keskiarvo. Joku konsultti on tietenkin myynyt eläkerahastoille vaaditun jälkitarkkailuohjelman. Mutta Eläketurvakeskuksen ja eläkerahoittajien tiedotustoimiston sivuilta http://www.etk.fi/ ja http://www.tela.fi/ en löytänyt asiasta samanlaista tuoteselostusta kuin Tilastokeskus julkaisee omista tilastoistaan.

Vaje, tilasto, …?

Helsingin Sanomat, tietysti! Sisällöltään ylittämättömän sekavassa uutisanalyysissa ”Onko talouskasvusta julkisen talouden vajeen pelastajaksi?”, Helsingin Sanomat 7.1.2011, politiikan toimittaja Pia Elonen sotkee käyttämänsä käsitteet kuten suhdannesyklistä riippuvan julkisen sektorin lyhyen aikajänteen vajeen ja valtiovarainministeriön sepitteellisen julkisen talouden vajeen pitkän aikavälin kasvutrendillä 2015 – 2060 sekä julkisten menojen nimellisen ja reaalisen kasvuvauhdin.


Hän väittää: ”Viime vuosikymmeninä julkiset menot ovat paisuneet keskimäärin 4,8 prosenttia vuodessa - paljon talouskasvua nopeammin siis”.

Tilastokeskuksen kansantalouden tilinpitoluvut kertovat kuitenkin täysin toista. Julkiset kulutus- ja investointimenot olivat 25 prosenttia BKT:sta sekä vuonna 1987, jolloin Holkerin ”hallittu rakennemuutos” ja ”verotus kevenee” –hallitus aloitti toimintansa, että vuonna 2008. Molempina vuosina kansantalouden tuotanto vastasi osapuilleen sen potentiaalista tuotantoa, ja sekä julkinen sektori että vaihtotase olivat suunnilleen tasapainossa. Julkiset menot eivät siis ole kasvaneet muuta kansantaloutta nopeammin menneinä vuosikymmeninä.

Kun tarkastellaan julkisen sektorin keräämät verot ja veronluonteiset maksut nettona julkisen sektorin muille sektoreille maksamista tulonsiirroista ja tukipalkkioista eli nettoveroastetta, se on itse asiassa hieman noussut ollen 19,6 prosenttia vuonna 1987 ja 21,7 prosenttia vuonna 2008. Vertailua ei tietenkään pidä suorittaa suhdannesyklin pohjavuoteen 2009. Siis julkisen sektorin tulot ovat paisuneet viime vuosikymmeninä hieman muuta taloutta nopeammin, mikä sekin johtuu siitä, että tänä aikana myös sekä kunnat että valtio ovat ryhtyneet rahastoimaan tulevia eläkemenojansa varten yksityisten työeläkelaitosten tavoin.

Menneinä vuosikymmeninä Helsingin Sanomat keskittyi jalostamaan ammattiyhdistysliikkeen muistioita ja toimitsijoiden kanssa käytyjä lounaskeskusteluja uutisiksi ja poliittisiksi avauksiksi. Nyt se on haistanut, että vallan vuorovesi on siirtymässä valtiovarainministeriön byrokratialle.

Miksi lehdistöllä on tarve myötäillä nimenomaan ulkoparlamentaarisia vallanpesäkkeitä? Ja rinnastamalla asioita, jotka eivät kuvaa samaa asiaa, tai toistamalla iskulauseen omaisena jotakin, jota tosiasiat eivät tue!

On kolme asiaa joita vastaan ei kannata taistella; ks. Järjenvastainen kestävyysvajelaskelma 15.12.2010.

Todellisuus karkaa kestävyysvajelaskelmien lähtötilanteesta!

Suomen eläkerahastoissa on varoja suhteessa BKT:en yhtä paljon kuin Saksalla on EMU-velkaa! Tilastokeskus julkisti perjantaina 17.12.2010 julkisen sektorin velkalukuja kuluvan vuoden kolmannen neljänneksen lopussa.

Suomen koko EMU-velka kasvoi neljänneksen aikana hieman yli miljardilla ja oli 83,8 miljardia euroa eli alle 47 prosenttia tämän vuoden arvioidusta bruttokansantuotoksesta BKT:sta.

Julkisyhteisöjen EMU-velka

Valtio on suuri velkarahalla pelaava sijoittaja, hedge-fund. Markkina-arvoin laskettuna sen nettovarallisuus oli miinuksella 22 miljardia euroa per 30.9.2010: varat vajaa 62 mrd ja velat vajaa 84 mrd. Paikallishallinnon finanssivarat ylittivät niukasti sen velat. Sosiaaliturvarahastojen eli eläkerahastojen nettovarat olivat nousseet jo yli 132 miljardin euron, mutta bruttovarat yli 137 miljardin euron eli 76 prosenttiin BKT:sta.

Julkisyhteisöjen rahoitusvarat ja velat

Virtasuurein tarkasteltuna kaikkien julkisyhteisöjen tulot kasvoivat vuoden 2010 kolmannella neljänneksellä 7,0 prosenttia verrattaessa kausitasoittamatonta tietoa edellisen vuoden vastaavaan tietoon. Tuloista kasvoivat eniten tuotannon ja tuonnin verot, tuloverot, omaisuustulot sekä saadut sosiaaliturvamaksut. Julkisyhteisöjen menot kasvoivat vastaavasti 4,0 prosenttia. Menoista kasvoivat eniten välituotekäyttö, palkansaajakorvaukset sekä maksetut rahamääräiset sosiaalietuudet.

Julkisyhteisöjen tulot ja menot

Kun ennustajien BKT:n kasvuennusteet tälle vuodelle ovat keskimäärin korkeintaan 3,5 prosenttia, näemme, että julkisyhteisöjen tulojen kasvuherkkyys on ollut vuodessa kaksinkertainen BKT:n kasvuun nähden.

Kannattaisiko kestävyysvajeurakoijien sittenkin tarkistaa lähtötilanteen arviotaan, vaikka aivan kokeilun vuoksi? Sama koskee kommentoivia papukaijoja. Kokeiluhan kuuluu markkinatalouteen. Neuvostojärjestelmähän romahti juuri sen takia, että siellä kaikki oli suunniteltua.

Asiasta aikaisemmin:

Tosipelleilyä!

Järjenvastainen kestävyysvajelaskelma

Miksi Suomen lainakorko ei ole alle Saksan?
ja siinä olevat linkit vanhempiin kirjoituksiini.

Järjenvastainen kestävyysvajelaskelma

”…kehityskulku on luonnollisesti todellisuudessa mahdoton”, toteaa valtiovarainministeriön (VM) raportti Julkisen talouden valinnat 2010-luvulle, Taloudelliset ja talouspoliittiset katsaukset 49/2010, laskelmastaan (s. 47). Se päätyy asteittain kiihtyvään julkisen talouden alijäämän kasvuun vuoden 2015 jälkeen: päätevuonna 2060 alijäämä olisi jo noin 18 prosenttia ja julkinen bruttovelka noin 280 prosenttia bruttokansantuotoksesta (BKT). Jos lopputulos on järjenvastainen, sama koskee luonnollisesti olettamuksia, joiden varaan laskelma rakentuu. VM soveltaa kahta kikkaa.


Oletus ”julkisten tulojen voidaan korkeintaan odottaa kasvavan samaa tahtia kuin kokonaistuotannon arvon” tuntuu viattomalta, mutta ratkaisee suhdannevaihteluista puhdistetun budjettierotuksen alijäämäiseksi, noin prosentiksi BKT:sta lähtötilanteessa vuonna 2015. Kuitenkin nimenomaan valtion tuloverojen eli ansiotuloveron, pääomatuloveron ja yhteisöveron tuotto romahti suhdannekäänteen toukokuun 2008 jälkeen paljon nopeammin kuin BKT laski. Myös suhdannesidonnaiset tulonsiirrot kasvoivat BKT:ta nopeammin. Siksi myös kansantalouden palautuessa takaisin kohti tuotantopotentiaaliaan valtion verotulojen kasvu tulee olemaan BKT:n kasvua huomattavasti nopeampaa ja suhdanteista riippuvien tulonsiirtojen väheneminen nopeampaa kuin BKT:n kasvu. Valtion budjettialijäämän sopeutumisessa on vain noin puolen vuoden viive reaalitalouden kasvuun nähden.

Julkinen sektori oli selvästi ylijäämäinen suhdannehuipussa 2007 ja ylijäämäinen vielä normaalivuonna 2008, joten potentiaalisen tuotannon tasolla se on edelleenkin ylijäämäinen, koska valtion tulo- ja tulonsiirtojen perusteille ei ole tapahtunut mitään ratkaisevaa muutosta tänä aikana. Siis jo VM:n laskelmien lähtötilanne vuonna 2015 on liian pessimistinen julkisen sektorin alijäämän osalta.

VM:n toinen kikka on panna julkisen velan reaalikoroksi suurempi luku kuin BKT:n reaalikasvuksi, jolloin luonnollisesti saadaan absurdi räjähtävä alijäämä pienelläkin lähtötilan alijäämällä, ja räjähtävä velkakanta.

Kenen tehtävä on suitsia VM:n joukkio? Eversti Sampo Ahto lainasi kerran sotahistoriallisella matkalla saksalaista filosofia: ”On kolme asiaa, joita vastaan ei kannata taistella: iskulauseet, byrokratia ja inhimillinen tyhmyys”.

Asiasta aikaisemmin:
Hämähäkit papukaijoina
 
Miksi Suomen valtionlainojen korko ei ole alle Saksan? ja siinä erityisesti lopussa olevat linkit.

Hämähäkit papukaijoina

Onko Suomen valtiontaloudessa lyhyen tähtäimen rahoitusongelma? Entä keskipitkällä aikavälillä? Pitkällä aikavälillä? Kaikkiin kysymyksiin vastaus on: ei ole.

Tiedotusvälineitä seuraamalla saa kuitenkin aivan toisen vaikutelman - siis mielikuvan, kun hämähäkit pistäytyvät vuorollaan toistelemassa: ”valtio velkaantuu voimakkaasti”, ”valtiontalouden kestävyysvaje vaatii...”. Jopa pilapiirtäjät kopioivat toisiltaan samaa ”valtion 85 miljardin musta velkapilvi” -luonnosta.

Valtiontalouden lyhyen tähtäimen rahoitusongelma:

Valtion likvidikassa oli elokuun 2010 lopussa 12 miljardia euroa; heinä-syyskuussa 2008 ennen finanssikriisin kärjistymistä kansainväliseksi talouskriisiksi se oli vain kolme (3) miljardia. Valtio voi siten pienentää kassaansa yhdeksällä miljardilla eurolla ilman lisälainaa. Lehtitietojen mukaan valtion budjettiesitys ensi vuodelle ei sisällä tätä suurempaa nettolainanottoa.


Myöskään valtion lainojen markkinakorot eivät puhu minkään rahoituskriisin olemassaolosta; viime viikolla asiaa tarkistaessani 10 vuoden lainan tuotto oli 0.2 prosenttia korkeampi kuin yhtäpitkien Saksan lainojen tuotto eli hieman alle 2.7 prosentin nimelliskorko; niiden reaalikorko on siten noin yhden (1) prosentin; valtion lyhytaikaisen lainanoton reaalikorko on jopa negatiivinen. Tarkkailijoiden tulisikin olla huolestunut siitä, mihin Valtiokonttori on sijoittanut kassavarat.

Valtiontalouden keskipitkän aikavälin rahoitusongelma:

Valtiolla oli lainaa elokuun 2010 lopussa 69.8 miljardia euroa ja elokuun 2008 lopussa noin 48.5 miljardia euroa, siis lisäystä 21 miljardia. Kun siitä vähennetään samanaikainen kassan kasvu yhdeksän miljardia, valtion todellinen lisälainanotto oli talouskriisin aikana 13 miljardia euroa, joka on noin seitsemän (7) prosenttia vuoden 2008 nimellisestä 185 miljardin bruttokansantuotoksesta, BKT:sta.

BKT:n volyymi putosi suhdannehuipusta II/2008 melkein 10 prosenttia kuluvan vuoden 1. neljännekseen I/2010 asti Tilastokeskuksen kesä- ja syyskuussa 2010 julkistamien kansantalouden neljännesvuositilinpidon tietojen mukaan. Huomattava on, että valtion lainakanta ja likvidikassa eivät ole tänä vuonna juurikaan muuttuneet enää huhtikuun lopun tilanteesta; ks. blogikirjoitusta 11.5.2010. Todennäköisesti voimakkaasti nopeutunut BKT:n kasvu tämän vuoden toisella neljänneksellä heijastuu valtion rahoitustilanteeseen parantumisena noin puolen vuoden viiveellä, kuten vuonna 2008 tapahtui sen heikentyessä BKT:n lähtiessä laskuun.

Sama suhde BKT:n kasvun ja valtion rahoitustilanteen välillä on vallinnut menneisyydessä myös noususuhdanteissa. Mitään sellaista mullistusta ei ole tapahtunut vero- eikä menopolitiikassa etteikö se vallitsisi myös lähivuosina. Siis kun reaalinen BKT on kasvanut nykyisestä kumulatiivisesti 10 prosenttia vuoden 2008 BKT:n tasossa mitaten, valtion rahoitustilanne tulee vastaamaan samaa kuin lähtötilanteessa heinä-syyskuussa 2008.

Nykyennusteiden valossa BKT kasvaa vuosina 2010, 2011 ja 2012 juuri sellaista vauhtia että vaadittu kumulatiivinen kasvu tullaan saavuttamaan vuoden 2012 loppuun mennessä. Siis realistinen ennuste valtionvelan määrälle vuoden 2012 lopussa on 60 miljardia euroa (alle 30 prosentia BKT:sta!), jos valtion likvidikassan koko on 10 miljardia. Valtion velkaongelmasta ei täten ole näyttöä keskipitkän tähtäimen ennusteiden valossa.


Valtiontalouden pitkän aikavälin rahoitusongelma:

Kuluvan vuoden helmikuun blogikirjoitukseni sisältävät kritiikkiä valtiovarainministeriön (VM) julkisen talouden kestävyysvajelaskelmia kohtaan. Laskelmien perusongelma on se, että VM olettaa valtionvelan reaalikoroksi vallan kolme (3) prosenttia, mutta BKT:n reaaliseksi vuosikasvuksi alle kaksi prosenttia. Jokainen kansakoulusivistynyt maallikko ymmärtää, että tällainen olettamus vastaa räjähtävää velkauraa suhteessa BKT:hen, kun tarkastelujänne on useita vuosikymmeniä. Julkisen talouden kestävyysvaje siis oletetaan; sitä eivät VM:n laskelmat todista.

100:n vuoden aikavälillä valtioiden velka on maailmassa tuottanut reaalisesti alle kaksi prosenttia Dimson-Marsh-Staunton: A Triumph for Optimists -kirjan (Princeton University Press, 2002) reaalituottolaskelmien mukaan. Siksipä 50:ssä vuodessa VM:n korko-oletus yliarvioi valtionvelan laskelmien lopussa vuonna 2060 kaksinkertaiseksi.

Mitään julkisen talouden kestävyysongelmaa ei yksinkertaisesti ole olemassa, jos VM alentaisi valtionvelan reaalikoron vastaamaan pitkän ajan havaittuja reaalituottoja maailmassa; Suomihan ei ole kriisitalous lähtötilanteessakaan. Valtionvelan rasitus on pidemmällä aikavälillä vielä paremmin hallinnassa, jos VM olettaisi laskelmiensa taustaksi pessimismin asemasta realistisen BKT:n kasvuvauhdin.

Valtion velka aleni toukokuussa

Valtiokonttori sai viimeinkin laskettua valtion likvidikassan 31.5.2010. Se kasvoi puolella miljardilla eurolla edelliskuukaudesta. Kun valtion velkakanta kasvoi toukokuussa vain 100 miljoonaa euroa, valtion todellinen velka aleni.

Valtio lainasi ja paisutti kassaansa

Valtiokonttorin mukaan valtion velka 30.4.2010 oli 68.7 mrd euroa, jossa on lisäystä lähes 21 mrd syyskuusta 2008. Valtion likvidikassa 30.4.2010 oli 12 mrd, jossa lisäystä yhdeksän (9) mrd 8/2008 lähtien. Nettona valtion bruttovelka on siten rahoitus-, talous- ja valtionlainakriisin aikana kasvanut 19 kk:ssa lähes 12 mrd euroa. Huhtikuun 2010 lainanotto meni pelkästään likvidikassan paisuttamiseen.

Ministeri Katainen ex cathedra

”Julkiseen talouteen on syntynyt pysyvä 10 miljardin euron vaje, koska finanssikriisin johdosta BKT:n kasvuvauhti on pudonnut pysyvästi”, ilmoitti valtiovarainministeri Jyrki Katainen esitelmässään "Taloudellinen tilanne ja julkisen talouden haasteet" Taloustieteellisessä Yhdistyksessä 8.3.2010.

Tilaisuus oli ex cathedra: virka-asemansa takia puhuja esiintyy erehtymättömänä ja ilmoittaa perustelematta uskon asioista ja niihin liittyvistä opetuksista. Ministeri Katainen jopa iloitsi siitä, että näistä kysymyksistä vallitsee laaja yhteisymmärrys ja että hän ei ole nähnyt kyseenalaistettavan julkisen talouden kestävyysongelmaa.

Ministeri ja hänen taustajoukkonsa eivät selvästikään lue blogiani. Kirjoitukset 2.2.10, 21.2.10, 22.2.10 ja 23.2.10 edustavat vain jäävuoren huippua kritiikistä, jota perustellusti voi esittää valtiovarainministeriön (VM) julkisen talouden kestävyysvajearviosta. VM sotkee laskelmissaan seuraavan 50 vuoden aikana yksityisen ja julkisen työeläkejärjestelmän, kuntien ja valtion tulot ja menot siten, että yläsavolainen mykyrokkakin on jäsentyneempi kokonaisuus.

Rukan sulat lumet

”Työurien pidentäminen on paras keino parantaa julkisen talouden tasapainoa”. Oletteko missään nähneet edes sadan sanan tosiasiat huomioon ottavaa johdonmukaista päättelyä siitä, miten työurien pidentäminen parantaa julkisen sektorin tulojen ja menojen todellista erotusta, siis virtatasapainoa, ja niiden varantoa eli julkista velkaa suhteessa BKT:hen. Mitään selkeätä logiikkaa ei ole olemassa. On olemassa vain Göbbels-hokema ja ”kolmannen tien” pakottamishalu Mätäkuun markkinat –tyyliin.

On selvä, että jos kansakuntamme kansainvälistä kauppaa käyden tekee enemmän töitä, se kohottaa elintasoamme. Ei ole väliä sillä teemmekö pidempää työuraa alku- vai loppupäässä tai nouseeko työikäisten työhön osallistumisen aste. Työttömistä ja työelämän ulkopuolella olevista on suhteellisen helposti työllistettävissä noin puolimiljoonaa henkilöä kohtuullisen sopeutumisajan kuluessa. Ainoa vaatimus on poistaa pienituloisten ja ikääntyneiden köyhyysloukut. Jälkimmäinen on se, että ansiosidonnaisen työttömyysturvan ja työttömyyseläkeputken kautta päästään vanhuuseläkkeelle lähes samoin eduin kuin olemalla täyspäivätyössä. Työttömyyseläkeputkessa olevalla on käytännössä työntekokielto; vaadittu palkka, jolla hän osallistuisi työelämään, on niin korkea että sellaisia työpaikkoja ei ole olemassa; hänen ei kannata ryhtyä ammatin- tai liikkeenharjoittajaksikaan, koska olemalla työttömyyseläkeputkessa hänen lopullinen työeläkkeensä tulee olemaan korkeampi.

Köyhyysloukkujen poistamisestakaan ei seuraa julkisen sektorin rahoitusaseman automaattinen parantuminen. Valtion ja kuntien tulo- ja menoperusteet sekä tulonsiirrot ovat olleet jatkuvassa valinkauhassa sinä noin 55 vuoden aikana kun olen seurannut talousasioita. Valtion bruttovelatkin ovat välillä olleet melkein nolla ja valtio oli hyvin pitkään nettomääräisesti itseasiassa suuri saamamies, koska se oli suuri lainanantaja. Myös veroaste nousi 1960-luvun lopun selvästi alle 30 prosentista nopeasti 40 prosenttiin, mutta laski jälleen 37 prosenttiin, nousten 1990-luvulla uudestaan 47 prosenttiin (viisaus kritikoitu Mätäkuun markkinat -kirjassa), josta se laski alle 43 prosentin ennen nykylamaa.

Emme suinkaan elä maailmassa, jossa julkisen sektorin vero-, meno- ja tulonsiirtoperusteet ovat lyödyt kiinni seuraavaksi viideksi vuosikymmeneksi. Eliittimme puhuu koodikieltä, koska media ei ole kiinnostunut eliitin päättelystä, vaan ainoastaan siitä kuka sanoo ja mitä. Virkamies-, etujärjestö- ja poliittisen eliitin päättely, jos sellaista ylipäänsä on olemassa, tosiasioineen tulisi altistaa julkiselle kritiikille.