”Työurien pidentäminen on paras keino parantaa julkisen talouden tasapainoa”. Oletteko missään nähneet edes sadan sanan tosiasiat huomioon ottavaa johdonmukaista päättelyä siitä, miten työurien pidentäminen parantaa julkisen sektorin tulojen ja menojen todellista erotusta, siis virtatasapainoa, ja niiden varantoa eli julkista velkaa suhteessa BKT:hen. Mitään selkeätä logiikkaa ei ole olemassa. On olemassa vain Göbbels-hokema ja ”kolmannen tien” pakottamishalu Mätäkuun markkinat –tyyliin.
On selvä, että jos kansakuntamme kansainvälistä kauppaa käyden tekee enemmän töitä, se kohottaa elintasoamme. Ei ole väliä sillä teemmekö pidempää työuraa alku- vai loppupäässä tai nouseeko työikäisten työhön osallistumisen aste. Työttömistä ja työelämän ulkopuolella olevista on suhteellisen helposti työllistettävissä noin puolimiljoonaa henkilöä kohtuullisen sopeutumisajan kuluessa. Ainoa vaatimus on poistaa pienituloisten ja ikääntyneiden köyhyysloukut. Jälkimmäinen on se, että ansiosidonnaisen työttömyysturvan ja työttömyyseläkeputken kautta päästään vanhuuseläkkeelle lähes samoin eduin kuin olemalla täyspäivätyössä. Työttömyyseläkeputkessa olevalla on käytännössä työntekokielto; vaadittu palkka, jolla hän osallistuisi työelämään, on niin korkea että sellaisia työpaikkoja ei ole olemassa; hänen ei kannata ryhtyä ammatin- tai liikkeenharjoittajaksikaan, koska olemalla työttömyyseläkeputkessa hänen lopullinen työeläkkeensä tulee olemaan korkeampi.
Köyhyysloukkujen poistamisestakaan ei seuraa julkisen sektorin rahoitusaseman automaattinen parantuminen. Valtion ja kuntien tulo- ja menoperusteet sekä tulonsiirrot ovat olleet jatkuvassa valinkauhassa sinä noin 55 vuoden aikana kun olen seurannut talousasioita. Valtion bruttovelatkin ovat välillä olleet melkein nolla ja valtio oli hyvin pitkään nettomääräisesti itseasiassa suuri saamamies, koska se oli suuri lainanantaja. Myös veroaste nousi 1960-luvun lopun selvästi alle 30 prosentista nopeasti 40 prosenttiin, mutta laski jälleen 37 prosenttiin, nousten 1990-luvulla uudestaan 47 prosenttiin (viisaus kritikoitu Mätäkuun markkinat -kirjassa), josta se laski alle 43 prosentin ennen nykylamaa.
Emme suinkaan elä maailmassa, jossa julkisen sektorin vero-, meno- ja tulonsiirtoperusteet ovat lyödyt kiinni seuraavaksi viideksi vuosikymmeneksi. Eliittimme puhuu koodikieltä, koska media ei ole kiinnostunut eliitin päättelystä, vaan ainoastaan siitä kuka sanoo ja mitä. Virkamies-, etujärjestö- ja poliittisen eliitin päättely, jos sellaista ylipäänsä on olemassa, tosiasioineen tulisi altistaa julkiselle kritiikille.
tiistai 23. helmikuuta 2010
maanantai 22. helmikuuta 2010
Valtion akuutin velkaongelman merkityksettömyys
Valtiokonttorin Treasury Finland –yksikön mukaan valtion velka oli tammikuun 2010 lopussa hieman yli 63 miljardia euroa eli 15 miljardia euroa korkeampi kuin vuoden 2008 heinäkuun lopussa, reilu kuukautta ennen kuin USA sosialisoi asuntoluotottajien jälleenrahoituspankit Fannie Maen ja Freddie Macin. Samaan aikaan valtion likvidit kassavarat olivat paisuneet kolmesta miljardista eurosta viidellä miljardilla eurolla. Valtion menojen todellinen budjettierotus tuloihin nähden oli tämän 18 kuukauden aikana 10.5 miljardia euroa. Onko se paljon vai vähän?
Samana aikavälinä BKT:n taso putosi arviolta 12 prosenttia eli noin 21 miljardia euroa, josta siis puolet näkyi valtion tiliaseman huonontumisena. Se ei ole hälyttävää, koska huonoina suhdannevuosina valtion budjetti pyrkii automaattisesti olemaan alijäämäinen ja vastaavasti nousuhdanteissa ylijäämäinen. Ilmiö johtuu veropohjan suhdanneherkkyydestä.
Vaikka Tilastokeskuksen mukaan ansiotaso nousi viime vuonna nimellisesti kolme prosenttia ja reaalisesti neljä prosenttia, palkkasumma laski yhden prosentin vuoteen 2008 verrattuna eli verotettavat ansiotulot laskivat. Jouduimme siis kansainvälisen kysyntälaman lisäksi perinteiseen kotikutoiseen kustannuskriisiin, jota kuvaa paremmin tehdyn työtunnin kustannusten vuosinousu 6-11 prosentilla riippuen vertailuneljänneksestä (viimeisin tilastojulkistus 8.12.09); onhan joukossamme aina niitä, jotka ovat valmiit elvyttämään kysyntää nostamalla palkkoja ”ostovoiman tasapainoisen kehityksen turvaamiseksi”; he eivät vain ymmärrä sitä, mitä Keynes tarkoitti tehokkaalla kysynnällä (pikakurssin löytää Mätäkuun markkinat –kirjastani).
Mutta ennen kaikkea osakeyhtiöveron, yrittäjätulojen ja muiden pääomatulojen veropohja on ansiotulojakin paljon suhdanneherkempää; verotettavat pääomatulot laskevat BKT:tä nopeammin; yksikään tuloeromoralisti ei vain juhlinut kun Tilastokeskus julkisti 22.12.2009 huipputuloisten tulojen alentumisen supistaneen tuloeroja vuonna 2008, vaikka mediaanituloisten reaaliset käytettävissä olevat rahatulot kasvoivat 1.5 prosenttia edellisvuoteen 2007 nähden. Valtio suurena omistajana saa myös itse suoraan suhdanteista riippuvaisia osinkotuloja sekä omaisuuden myyntivoittoja, joiden aleneminen näkyy suoraan valtion tiliaseman heikentymisenä.
Osa budjettiautomatiikkaa on myös progressiivisen tuloveroasteikon vaikutusta. Se laskee matalasuhdanteessa ansiotulojen veroastetta keskivertovuosista. Samoin tulonsiirrot pyrkivät automaattisesti pienenemään nousukautena ja kasvamaan laskusuhdanteessa. Myös osa kulutusveroista, selvimmin autovero, on progressiivisia ”ylellisyysveroja”, joiden tuotto romahtaa laskusuhdanteessa.
Siksi oikea tapa on tarkastella valtiosektorin budjettierotusta on puhdistaa se suhdannevaihteluista. Toisinaan laskelma tehdään olettaen BKT:n olevan nykyisten vero- ja menoperusteiden tuottaman ”täystyöllisyyden” eli potentiaalisen tuotannon tasolla.
Viime suhdannehuipussa vuonna 2007 valtion budjettiylijäämä oli lähes neljä miljardia euroa. Olemme tällä hetkellä BKT:n trendikasvua tai täystyöllisyystasoa huomattavasti syvemmässä suhdannekuopassa. Siksi nykyisin meno-, tulonsiirto- ja veroperustein, eli tuloveroasteikko indeksoituna ansiotasoindeksin mukaisesti, valtiosektorin budjettierotus on potentiaalisen tuotannon tasolla mieluumminkin lievästi ylijäämäinen! Vuoden 2011 verotukseen on siten tilaa tehdä hallitusohjelmassa luvatusta verojen alennuksesta loput.
Valtiontaloudellisesti olisikin suurin virhe taipua poliitikkojen ja heidän taustajoukkojensa ajamiin verojen korotuksiin ja menojen leikkauksiin, jotka olisivat varmin keino toteuttaa itse aiheutettu kestolama tilanteessa, jossa Aasian talouskasvu on maasta riippuen vuositasolla jo 4-9 prosenttia. USA:ssakin vaappuva BKT:n kasvu ylitti viime vuoden viimeisellä neljänneksellä 5 prosenttia vuositasolla. Ei olisi yllätys, jos Suomessakin BKT:n vuosikasvu ylittäisi neljä prosenttia tämän vuoden loppupuolella. Mutta jos ylihintaisen ammattitaidottoman työn edut voittavat, talouden pysyvä nousu jää luonnollisesti hämärän peittoon.
Samana aikavälinä BKT:n taso putosi arviolta 12 prosenttia eli noin 21 miljardia euroa, josta siis puolet näkyi valtion tiliaseman huonontumisena. Se ei ole hälyttävää, koska huonoina suhdannevuosina valtion budjetti pyrkii automaattisesti olemaan alijäämäinen ja vastaavasti nousuhdanteissa ylijäämäinen. Ilmiö johtuu veropohjan suhdanneherkkyydestä.
Vaikka Tilastokeskuksen mukaan ansiotaso nousi viime vuonna nimellisesti kolme prosenttia ja reaalisesti neljä prosenttia, palkkasumma laski yhden prosentin vuoteen 2008 verrattuna eli verotettavat ansiotulot laskivat. Jouduimme siis kansainvälisen kysyntälaman lisäksi perinteiseen kotikutoiseen kustannuskriisiin, jota kuvaa paremmin tehdyn työtunnin kustannusten vuosinousu 6-11 prosentilla riippuen vertailuneljänneksestä (viimeisin tilastojulkistus 8.12.09); onhan joukossamme aina niitä, jotka ovat valmiit elvyttämään kysyntää nostamalla palkkoja ”ostovoiman tasapainoisen kehityksen turvaamiseksi”; he eivät vain ymmärrä sitä, mitä Keynes tarkoitti tehokkaalla kysynnällä (pikakurssin löytää Mätäkuun markkinat –kirjastani).
Mutta ennen kaikkea osakeyhtiöveron, yrittäjätulojen ja muiden pääomatulojen veropohja on ansiotulojakin paljon suhdanneherkempää; verotettavat pääomatulot laskevat BKT:tä nopeammin; yksikään tuloeromoralisti ei vain juhlinut kun Tilastokeskus julkisti 22.12.2009 huipputuloisten tulojen alentumisen supistaneen tuloeroja vuonna 2008, vaikka mediaanituloisten reaaliset käytettävissä olevat rahatulot kasvoivat 1.5 prosenttia edellisvuoteen 2007 nähden. Valtio suurena omistajana saa myös itse suoraan suhdanteista riippuvaisia osinkotuloja sekä omaisuuden myyntivoittoja, joiden aleneminen näkyy suoraan valtion tiliaseman heikentymisenä.
Osa budjettiautomatiikkaa on myös progressiivisen tuloveroasteikon vaikutusta. Se laskee matalasuhdanteessa ansiotulojen veroastetta keskivertovuosista. Samoin tulonsiirrot pyrkivät automaattisesti pienenemään nousukautena ja kasvamaan laskusuhdanteessa. Myös osa kulutusveroista, selvimmin autovero, on progressiivisia ”ylellisyysveroja”, joiden tuotto romahtaa laskusuhdanteessa.
Siksi oikea tapa on tarkastella valtiosektorin budjettierotusta on puhdistaa se suhdannevaihteluista. Toisinaan laskelma tehdään olettaen BKT:n olevan nykyisten vero- ja menoperusteiden tuottaman ”täystyöllisyyden” eli potentiaalisen tuotannon tasolla.
Viime suhdannehuipussa vuonna 2007 valtion budjettiylijäämä oli lähes neljä miljardia euroa. Olemme tällä hetkellä BKT:n trendikasvua tai täystyöllisyystasoa huomattavasti syvemmässä suhdannekuopassa. Siksi nykyisin meno-, tulonsiirto- ja veroperustein, eli tuloveroasteikko indeksoituna ansiotasoindeksin mukaisesti, valtiosektorin budjettierotus on potentiaalisen tuotannon tasolla mieluumminkin lievästi ylijäämäinen! Vuoden 2011 verotukseen on siten tilaa tehdä hallitusohjelmassa luvatusta verojen alennuksesta loput.
Valtiontaloudellisesti olisikin suurin virhe taipua poliitikkojen ja heidän taustajoukkojensa ajamiin verojen korotuksiin ja menojen leikkauksiin, jotka olisivat varmin keino toteuttaa itse aiheutettu kestolama tilanteessa, jossa Aasian talouskasvu on maasta riippuen vuositasolla jo 4-9 prosenttia. USA:ssakin vaappuva BKT:n kasvu ylitti viime vuoden viimeisellä neljänneksellä 5 prosenttia vuositasolla. Ei olisi yllätys, jos Suomessakin BKT:n vuosikasvu ylittäisi neljä prosenttia tämän vuoden loppupuolella. Mutta jos ylihintaisen ammattitaidottoman työn edut voittavat, talouden pysyvä nousu jää luonnollisesti hämärän peittoon.
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Lannan levitystä
Valtiovarainministeriön (VM) 1.2.2010 julkistama raportti Julkinen talous tienhaarassa, Finanssipolitiikan suunta 2010-luvulla, Valtiovarainministeriön julkaisuja 8/2010, jota kommentoin 2.2.2010 sen tarkoitushakuisen alhaisen BKT:n kasvuennusteen vuoksi, olettaa julkisen velan reaalikoroksi 3.0 prosenttia vuodessa koko laskelmien kattaman aikajänteen vuoteen 2060.
Oletus tuntuu viattomalta, mutta ei ole sitä alkuunkaan, koska oletukseen sisältyy riskipreemiota noin puolet. Tasapainoisen kasvun mallien mukaan riskitön reaalikorko ja BKT:n reaalikasvu ovat sidoksissa toisiinsa siten, että reaalikorko ei voi ylittää reaalikasvua. Juuri tämä ominaisuus takaa kasvun tasapainoisuuden eli sen, että mikään mallin muuttujista ei sen muihin muuttujiin nähden ole räjähtävällä uralla. Keskussuunnittelijoiden ei tietenkään tarvitse soveltaa loogisesti johdonmukaisia malleja.
Sadan vuoden tuottoaikasarjoissa kolme prosenttia vastaa keskimääräistä sijoituskelpoisten (investment grade) yrityslainojen reaalikorkoa, joihin siis sisältyy liikkeellelaskijoiden yritysriskin kantaminen. Valtion lainojen keskimääräinen riskitön reaalikorko oli maailmassa viime vuosisadalla 1.7 prosenttia Dimson-Marsh-Staunton, Triumph of the Optimists: 101 Years of Global Investment Returns, Princeton University Press, 2002, kirjan laskelmien mukaan.
VM:n perusolettamukset panevat siten valtion korkomenot ja velan räjähtävälle uralle, kansankielellä ”kuplaan", heti alun pitäen. Tarkoitushakuisilla laskelmilla VM:n byrokratia etsii populisteja, jotka lannanlevityskoneen tavoin julistaisivat laskelmien tuhon päivää Mätäkuun markkinat -pamfletissa kuvatun tavoin. Kyse ei voi olla nykyisen hallituskokoonpanon taustajoukkojen vallan kasvattamisesta, koska VM laati samanlaisia laskelmia jo silloin kun ministeri oli sdp:stä.
Oletus tuntuu viattomalta, mutta ei ole sitä alkuunkaan, koska oletukseen sisältyy riskipreemiota noin puolet. Tasapainoisen kasvun mallien mukaan riskitön reaalikorko ja BKT:n reaalikasvu ovat sidoksissa toisiinsa siten, että reaalikorko ei voi ylittää reaalikasvua. Juuri tämä ominaisuus takaa kasvun tasapainoisuuden eli sen, että mikään mallin muuttujista ei sen muihin muuttujiin nähden ole räjähtävällä uralla. Keskussuunnittelijoiden ei tietenkään tarvitse soveltaa loogisesti johdonmukaisia malleja.
Sadan vuoden tuottoaikasarjoissa kolme prosenttia vastaa keskimääräistä sijoituskelpoisten (investment grade) yrityslainojen reaalikorkoa, joihin siis sisältyy liikkeellelaskijoiden yritysriskin kantaminen. Valtion lainojen keskimääräinen riskitön reaalikorko oli maailmassa viime vuosisadalla 1.7 prosenttia Dimson-Marsh-Staunton, Triumph of the Optimists: 101 Years of Global Investment Returns, Princeton University Press, 2002, kirjan laskelmien mukaan.
VM:n perusolettamukset panevat siten valtion korkomenot ja velan räjähtävälle uralle, kansankielellä ”kuplaan", heti alun pitäen. Tarkoitushakuisilla laskelmilla VM:n byrokratia etsii populisteja, jotka lannanlevityskoneen tavoin julistaisivat laskelmien tuhon päivää Mätäkuun markkinat -pamfletissa kuvatun tavoin. Kyse ei voi olla nykyisen hallituskokoonpanon taustajoukkojen vallan kasvattamisesta, koska VM laati samanlaisia laskelmia jo silloin kun ministeri oli sdp:stä.
torstai 11. helmikuuta 2010
Virkkunen lähtee
Päivän mediauutinen on se, että Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja vaihtuu 1.4.2010. Nykyinen Janne Virkkunen siirtyy projektitehtävien kautta eläkkeelle ensi vuodenvaihteessa. Toivottavasti Virkkunen julkaisee jossakin Kauppatieteiden kandidaattiyhdistys ry:ssä 30.1.2010 pitämänsä vuosijuhlapuheen.
Sen loppupuolen sanomista yksi oli, että silloin kun lehti kirjoittelullaan ajaa parempaa huomista, sen ei tarvitse oikaista kaikkia virheellisiä yksityiskohtia.
Siis politikoidessaan tasavallan tärkein lehti saa valehdella kuten Mätäkuun markkinat –pamfletissa osoitin; vertaa kirjoitukseni 1.2.2010 tässä blogissa siitä, mitä Virkkunen sanoi saman puheen jälkeisessä keskustelussa tasavallan tärkeimmästä henkilöstä.
Sen loppupuolen sanomista yksi oli, että silloin kun lehti kirjoittelullaan ajaa parempaa huomista, sen ei tarvitse oikaista kaikkia virheellisiä yksityiskohtia.
Siis politikoidessaan tasavallan tärkein lehti saa valehdella kuten Mätäkuun markkinat –pamfletissa osoitin; vertaa kirjoitukseni 1.2.2010 tässä blogissa siitä, mitä Virkkunen sanoi saman puheen jälkeisessä keskustelussa tasavallan tärkeimmästä henkilöstä.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Julkisen talouden kestävyyslaskelmien hauhuu
Valtiovarainministeriö (VM) julkisti eilen 1.2.2010 raportin Julkinen talous tienhaarassa. Finanssipolitiikan suunta 2010-luvulla, Valtiovarainministeriön julkaisuja 8/2010, jonka johtopäätöksiä tämänpäiväiset lehdet selostavat. Kommentoin seuraavassa lyhyesti sitä, miten ja kenelle laskelmat on laadittu.
Raportissa on tietenkin tulostettu ne, mitä laskelmiin on syötetty. Niistä tärkein on olettamus bruttokansantuotoksen (BKT) reaalisen kasvun nopeudesta laskelmien kattaman ajanjakson 2015-2060 kuluessa. Se on keskimäärin vain 1.8 prosenttia vuodessa. Keskussuunnittelijoille on ominaista, että heidän ei tarvitse perustella tosiasioiden ja loogisen päättelyn avulla sitä, miksi he ovat päätyneet avainlukuihinsa.
Todettakoon vertailun vuoksi, että tieteellisessä tutkimuksessa yksi tapa arvioida potentiaalisen tuotannon kasvuvauhtia on tarkastella toteutuneen BKT:n kasvua pitkähköllä ajanjaksolla suhdannehuipusta toiseen, jolloin olettamus on että huippuvuosina toteutunut BKT vastaa potentiaalista BKT:ta. 1980-luvun lopun nousukauden huipusta 1989 viimeksi päättyneen suhdannesyklin huippuun vuoteen 2007 BKT:n reaalikasvu oli keskimäärin 4.4 prosenttia vuodessa. Mutta jos periodia pidennetään viime vuoteen 2009, keskimääräinen kasvuvauhti putoaa 1.9 prosenttiin vuodessa.
Siis VM tavallaan olettaa laskelmiensa taustalla, että joka vuosikymmen tulee esiintymään 1990-alun alun ja viimeisen puolentoista vuoden aikana koettujen tapainen 13 prosentin BKT:n lysähdys, siis kaikkiaan viisi kappaletta ja kaiken lisäksi siten, että niistä viimeinen tulee olemaan vielä nykyistäkin syvempi ja laman syvin vuosi osuu juuri vuodeksi 2060; keskussuunnittelijoilla on täydellinen ennakkotietämys olettamuksen mukaan.
Aloitin kansantaloustieteen opintoni 1964, jolloin karkeakeynesiläinen huuhaa teki tuloaan Suomeen, mutta ei vielä näkynyt oppikirjoissa. Siksi sattumalta opiskelin aivan oikeata taloustiedettä, myös taloudellisen kasvun malleja 1960-luvun lopussa. Niistä opin, että jos talouden kasvu-ura häiriintyy, markkinataloudessa on voimia, jotka palauttavat talouden takaisin entiselle kasvu-uralle. Edellytys on tietenkin se, että talouden instituutioita ei muunneta kasvua hidastaviksi, kuten on Kiinasta esimerkkinä Maon kulttuurivallankumous; taloudellista kasvua ei markkinataloudessa tarvitse keksiä uudestaan, ainoastaan keskusjohtoisessa taloudessa.
Jos taas talouden instituutioita muutetaan aikaisempaa enemmän talouskasvua suosiviksi kuten esimerkiksi kommunisti-Kiinan markkinavetoinen politiikka viimeisen 30 vuoden aikana, talous voi häiriön jälkeen saavuttaa jopa aikaisempaa nopeamman reaalikasvun. Lähin esimerkki tästä on Suomen talouden avautuminen EEA:han, EU:in ja euroon liittymisen vuoksi vuodesta 1993 lähtien, mikä sisälsi yksityistämisiä, suomalaisyritysten kansainvälisen omistuksen sallimisen, aikaisemman ohjailevan yritysverotuksen korvaamista suhteellisen neutraalilla verojärjestelmällä, joka poisti erilaiset suosinnat ja diskriminaatiot investointikohteiden ja niiden rahoituslähteiden välillä. Kun tähän vielä tuli kaupanpäällisiksi bilateraalisen neuvostokaupan aiheuttamien vääristymien poistuminen ”ikuisen” vastapuolen hävittyä kabinettien hämäryyksistä, Suomi koki uuden talousihmeen, jota talousviisaat kutsuvat Nokia-ilmiöksi, mutta joka todellisuudessa johtui edellä kuvaamistani seikoista. Keskussuunnittelijoiden ei siten kannata yrittääkään löytää tai kehittää uutta Nokiaa.
VM on laskelmissaan tietoisesti tarkoitushakuinen kasvattaakseen byrokratiansa valtaa. Ne on siis tehty vain heille itselleen, ei ulkopuolisille tarkkailijoille, jotka voivat unohtaa ne tämän jälkeen.
JK. Virroilla on Hauhuun kylä.
Raportissa on tietenkin tulostettu ne, mitä laskelmiin on syötetty. Niistä tärkein on olettamus bruttokansantuotoksen (BKT) reaalisen kasvun nopeudesta laskelmien kattaman ajanjakson 2015-2060 kuluessa. Se on keskimäärin vain 1.8 prosenttia vuodessa. Keskussuunnittelijoille on ominaista, että heidän ei tarvitse perustella tosiasioiden ja loogisen päättelyn avulla sitä, miksi he ovat päätyneet avainlukuihinsa.
Todettakoon vertailun vuoksi, että tieteellisessä tutkimuksessa yksi tapa arvioida potentiaalisen tuotannon kasvuvauhtia on tarkastella toteutuneen BKT:n kasvua pitkähköllä ajanjaksolla suhdannehuipusta toiseen, jolloin olettamus on että huippuvuosina toteutunut BKT vastaa potentiaalista BKT:ta. 1980-luvun lopun nousukauden huipusta 1989 viimeksi päättyneen suhdannesyklin huippuun vuoteen 2007 BKT:n reaalikasvu oli keskimäärin 4.4 prosenttia vuodessa. Mutta jos periodia pidennetään viime vuoteen 2009, keskimääräinen kasvuvauhti putoaa 1.9 prosenttiin vuodessa.
Siis VM tavallaan olettaa laskelmiensa taustalla, että joka vuosikymmen tulee esiintymään 1990-alun alun ja viimeisen puolentoista vuoden aikana koettujen tapainen 13 prosentin BKT:n lysähdys, siis kaikkiaan viisi kappaletta ja kaiken lisäksi siten, että niistä viimeinen tulee olemaan vielä nykyistäkin syvempi ja laman syvin vuosi osuu juuri vuodeksi 2060; keskussuunnittelijoilla on täydellinen ennakkotietämys olettamuksen mukaan.
Aloitin kansantaloustieteen opintoni 1964, jolloin karkeakeynesiläinen huuhaa teki tuloaan Suomeen, mutta ei vielä näkynyt oppikirjoissa. Siksi sattumalta opiskelin aivan oikeata taloustiedettä, myös taloudellisen kasvun malleja 1960-luvun lopussa. Niistä opin, että jos talouden kasvu-ura häiriintyy, markkinataloudessa on voimia, jotka palauttavat talouden takaisin entiselle kasvu-uralle. Edellytys on tietenkin se, että talouden instituutioita ei muunneta kasvua hidastaviksi, kuten on Kiinasta esimerkkinä Maon kulttuurivallankumous; taloudellista kasvua ei markkinataloudessa tarvitse keksiä uudestaan, ainoastaan keskusjohtoisessa taloudessa.
Jos taas talouden instituutioita muutetaan aikaisempaa enemmän talouskasvua suosiviksi kuten esimerkiksi kommunisti-Kiinan markkinavetoinen politiikka viimeisen 30 vuoden aikana, talous voi häiriön jälkeen saavuttaa jopa aikaisempaa nopeamman reaalikasvun. Lähin esimerkki tästä on Suomen talouden avautuminen EEA:han, EU:in ja euroon liittymisen vuoksi vuodesta 1993 lähtien, mikä sisälsi yksityistämisiä, suomalaisyritysten kansainvälisen omistuksen sallimisen, aikaisemman ohjailevan yritysverotuksen korvaamista suhteellisen neutraalilla verojärjestelmällä, joka poisti erilaiset suosinnat ja diskriminaatiot investointikohteiden ja niiden rahoituslähteiden välillä. Kun tähän vielä tuli kaupanpäällisiksi bilateraalisen neuvostokaupan aiheuttamien vääristymien poistuminen ”ikuisen” vastapuolen hävittyä kabinettien hämäryyksistä, Suomi koki uuden talousihmeen, jota talousviisaat kutsuvat Nokia-ilmiöksi, mutta joka todellisuudessa johtui edellä kuvaamistani seikoista. Keskussuunnittelijoiden ei siten kannata yrittääkään löytää tai kehittää uutta Nokiaa.
VM on laskelmissaan tietoisesti tarkoitushakuinen kasvattaakseen byrokratiansa valtaa. Ne on siis tehty vain heille itselleen, ei ulkopuolisille tarkkailijoille, jotka voivat unohtaa ne tämän jälkeen.
JK. Virroilla on Hauhuun kylä.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Virkkunen: Vanhanen valehtelee
Kauppatieteiden Kandidaattiyhdistys r.y. vietti 85. vuosijuhlaansa Ravintola Pörssissä viime lauantai-iltana 30.1.2010. Vastatessaan yleisön kysymyksiin ja kommentteihin päivällispuheen ”Ajankohtaista mediamaailmasta” pitänyt Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen totesi, että syy miksi tasavallan tärkeimmän henkilön, pääministeri Matti Vanhasen yksityiselämä kiinnostaa myös Helsingin Sanomia on se, että Vanhanen valehtelee, minkä hän myös toisti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)