Pimeä professoriviisaus

”Kaiken maailman dosentit” ovat puhuttaneet insinööripääministerimme ohella ensisijassa sisäpiiriläisiä eli yliopistojen henkilökuntaa, joka tietysti on koonnut kaikki käytettävissä olevat keinot vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja poliitikkoihin yliopistojen budjettivarojen säilyttämiseksi: koskaan ennen ei tiede eikä koulutus ole olleet talouskasvua - ja jopa noususuhdannetta - niin voimakkaasti edistäviä keinoja kuin kuluneen syksyn painostuspuheissa ja -kirjoituksissa; valtion budjetin toisella momentilla työministeriö on kurssittanut ja kouluttanut työttömiä huippuvauhtia jo runsaan kahden vuosikymmenen ajan, mikä osaltaan estää kustannussopeutusta pitkittäen jättityöttömyyttämme; julkiselta sektorilta löytyy harvoin virkamiestä tai poliitikkoa, joka pitää oman sektorinsa toimintaa valtakunnan voimavarojen tuhlauksena (maatilahallituksen lopetus tulee ainoana mieleen).

Samalla tavoin menneen syksyn aikana painostivat yleistä mielipidettä kehitysyhteistyötyöntekijät omien työpaikkojensa ”tarpeellisuuden” puolesta; siihen aikaan kun kävin kansainvälisissä konferensseissa, niissä oli usein esiintyjiä, jotka esitelmissään propagoivat kansainvälisen kehitysyhteistyöjärjestöjen autuaallisesta voimasta saattaa alikehittyneet maat talouskasvun uralle; yhtä säännöllisesti yleisön joukosta tuli asiantunteva kysymys, miksi maailmassa on kehitysmaita, joiden valtion budjettituloista jopa 70 prosenttia tulee kansainvälisiltä järjestöiltä, mutta samanaikaisesti kaikesta tästä vuosikymmenien kestoisesta kehittämisestä huolimatta pääomien virtaussuunta on edelleenkin kehitysmaista kehittyneisiin maihin; ja miksi kehitysmaat käyttävät henkiset resurssinsa kehitysyhteistyöjärjestöjen miellyttämiseen, mutta eivät kehitä verojärjestelmäänsä ja lainsäädäntöään omaa yritystoimintaansa ja investointeja suosiviksi siten, että valtiot voisivat rakentaa budjettinsa omien verotulojensa varaan; suurlähettiläs Matti Kääriäinen julkaisi asiavyyhdestä kirjan Kehitysavun kirous (Into 2014), joka minulta on vielä lukematta.

Nämä kaksi esimerkkiä tavoittelevat samanlaista omanvoitonpyyntiä (rent seeking), kuin olen useasti aikaisemmin kirjoittanut ammattiyhdistysliikkeestä tai työnantajajärjestöistä.

Vuoden lopulla on tapana kerrata vuoden yllättävimpiä tapahtumia ja jakaa palkintoja. Kirjassaan Demokratian itsepuolustus (WSOY 1934) Urho Kekkonen käytti luonnehdintaa "pimeä professoriviisaus", jonka ehdottomasti ansaitsee professori Pertti Haaparanta lausunnostaan, jonka Suomen Kuvalehden toimittaja otti vakavasti.

Miksi tehdaspaikkakunnille ei synny uutta teollisuutta?

Mahtimedia mylvi UPM:n Voikkaan paperitehtaan lopettamista vastaan vuoden 2007 eduskuntavaalien alla: työpaikat olisi pitänyt säilyttää; olisiko tasapuolisuuden nimissä pitänyt perustaa uudelleen myös Killinkosken 1954 lopetetun puuhiomon työpaikat.

Poikkesin Voikkaalla pari kesää tehtaan lopettamisen jälkeen. Pääraitin näivettyminen oli kyllä alkanut jo pari vuosikymmentä aikaisemmin; työväentalon ulkokunto kertoi kylän yhteisöllisyyden rappeutumisesta jo ennen Halosen presidenttikausia. Samanlainen ehtootunnelma vallitsi Myllykoskella, vaikka siellä paperitehdas vielä toimi silloin.

Miksi aikoinaan virkeät tehdaspaikkakunnat eivät ole synnyttäneet ympäristöönsä muuta uutta teollisuutta?

Paperialan yleinen ansiotaso on tunnetusti ollut reippaasti korkeampi kuin muilla toimialoilla; vuoden 2005 selkkauksen aikana ilmeni, että paperitehtaissa jopa kanttiinin hoitajien ansiotaso oli silloin puolta korkeampi kuin tyypillisesti ravintola- ja kahvila-alalla Helsingissä.

Miksi paperitehtaiden ylikorkea palkkataso ei luo kannusteita investoida uuteen teollisuuteen paikkakunnilla? Koska se perustuu rent seeking –toimintaan (oman edun tavoitteluun, omanvoitonpyyntiin): joukkovoiman käytön tavoite on saada lainsäädäntö muutettua siten, että joukkovoiman käytön härskeimmätkin muodot ovat laillisia.

Näinhän meillä on tapahtunut sitten Killinkosken tehtaan lopettamisen, erityisesti nk. Sorsan-Virolaisen hallituksesta Holkerin-Liikasen hallitukseen; työelämän pelisääntöjä on jatkuvasti ”kehitetty” pidentämällä ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan kestoa, parantamalla irtisanomissuojaa, yhteistoimintalailla, työehtosopimusten yleissitovuudella ja Lipposen hallitusten innovaatiolla taata kuntaliitosten jälkeen henkilöstölle viiden vuoden irtisanomissuoja.

Poliittisen lakkoilun ja tukilakkoilun kieltämistä ei yksikään poliitikko ole uskaltanut kannattaa, puhumattakaan Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksesta.

Tehdaspaikkakuntien nuoriso oppii nopeasti, miten ylisuuri palkkataso saavutetaan. Vaihtoehtoinen urapolku on päästä herraksi rent seeking’issä, siis joko lukemaan työoikeutta ja sopimusjuridiikkaa tai valistusupseeriksi.

Näin tehdaspaikkakunnille ei synny aitoa pienyrityskulttuuria ja siksi sinne halutaan vain suuria tehdaslaitoksia; työmarkkinoidemme rakenteet on luotu suuryritysmaailmaa varten ja erityisesti valtio-omisteisia ja poliitikkojen vaikutusvallassa olevia suuryrityksiä varten.

Juuri näitä rakenteita Urpilaisen (ja Rinteen) jarrukentälliset puolustivat ehdottoman menestyksellisesti viime hallituskaudella.

 

Kun se toi roiman vaalitappion, ehkä tehdaspaikkakunnat ovat heräämässä: saavutettujen ”etujen” peruuttaminen nostaisi nopeasti työn tuottavuutta kautta koko teollisuuden, mikä kasvattaisi työvoiman kysyntää eli loisi uusia työpaikkoja; Suomeen kannattaisi jälleen investoida; hyvyyden kierre jatkuisi

Sisäinen revalvaatio – epäsymmetrinen shokki

Suomi sai lentävän lähdön liittyessään euroon. Markka devalvoitui sen oltua kiinteässä suhteessa EU-alueen muihin valuuttoihin eli ERM-kytkennässä 1990-luvun lopussa ennen euroa, ja aluksi itse euro devalvoitui 2000-luvun alkuvuosina jopa hälyttävästi. Suomen kustannuskilpailukyky oli vuosituhannen alussa samalla huipputasolla kuin välittömästi markan 1991 ja 1992 devalvointien jälkeen 1993.

Suomi oli markan aikana aina syönyt devalvaatiohyödyt kolmessa, neljässä vuodessa, koska poliitikkojen täysin ohjaileman Suomen Pankin lepsu rahapolitiikka kannusti kotimaisten kustannusten karkaamiseen. Mitkään keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut eivät hillinneet sitä pidempään.

Eurossa delegoimme rahapolitiikan Euroopan keskuspankille (EKP), koska itse emme taitaneet rahapolitiikan perusteita. EKP instituutiona ei kuitenkaan mitenkään suojaa meitä itse aiheuttamiltamme kustannuskriiseiltä. Tauti pääsikin iskemään uudestaan, koska vallassa olevat ja valtaan pyrkivät poliitikot eivät halunneet muuttaa lainsäädäntöä, joka olisi hillinnyt väkevien ammattiliittojen omanvoitonpyyntiä (rent seeking).

Eurostat –tilastoista olen laatinut seuraavan taulukon: 

Yksikkötyökustannusten indeksit vuosi Euroalue Suomi Saksa 2000    81   76   86 2007 100 100 100 2014/II 116 125 117

 Taulukosta voi laskea, että verrattuna koko euroalueeseen Suomi menetti kilpailukykyään vuodesta 2000 vuoteen 2007 mennessä noin kuusi prosenttia eli meillä yksikkötyökustannukset nousivat nopeimmin, kun taas Saksa samana aikana paransi kilpailukykyään lähes seitsemän prosenttia.

Vuodesta 2007 kuluvan vuoden toiseen neljännekseen mennessä Saksa on säilyttänyt kilpailukykynsä suunnilleen ennallaan euroalueeseen verrattuna; talousmenestys ei ole mennyt päähän, vaan päinvastoin Saksa on koonnut vuosituhannen alkuvuosina tehdyn sisäisen devalvaation hedelmiä nämä vuodet.

Suomi sen sijaan on vuodesta 2007 menettänyt kilpailukykyään muuhun euroalueeseen verrattuna yli seitsemän prosenttia, vaikka maamme bruttokansantuotos BKT on samana ajanjaksona alentunut: vuoden 2013 volyymi = 95, kun vuosi 2007 = 100!

Liityttäessä euroon hoettiin epäsymmetrisiä shokkeja ja EMU:a. EMU eli talous- ja rahaunioni mainitaan nykyisin harvoin, epäsymmetrisiä shokkeja tuskin ollenkaan ehkä siksi, että yleistä ymmärrystä siitä, mitä käsitteellä tarkoitetaan, ei koskaan syntynyt.

Itseaiheutettu kustannuskriisi eli sisäinen revalvaatio on epäsymmetrisistä shokeista pahin, koska sen alussa kotimarkkinoiden tila on aina vahva eli yhden kustannus on toisen tulo, mikä sokaisee poliitikot kustannuskriisin pidemmän aikavälin vaikutuksilta: voimakkaasti progressiivisen tulo- ja välillisen verotuksen vuoksi valtion verotulokertymä on alussa aina voimakkaasti kasvava, kunnes vienti sakkaa …

Politikointi ja asiantuntijat

Helsingin Sanomat julkaisi 13.11.2013 mielipideosastollaan seuraavan kommenttini; otsikko HS:n:

Asiantuntijan ei pidä ennustaa
Monialaisen yliopiston entinen rehtori Uolevi Lehtinen samaisti kirjoituksensa " Henkistä elvytystä lisää myös talouspäätöksiin" (HS Mielipide 8.11) lopussa henkisen elvytyksen monipuoliseen, usein monitieteiseen näkemykseen toimenpiteiden kohdentamisessa. 

Siis lisää sekoelvytystä? Vai jotakin selkeyttä nykyiseen taloustilanteeseen, jos yksittäiset asiantuntijat käyttäytyisivät aivan päinvastoin?

Talouspolitiikasta väiteltäessä tämä merkitsisi, että asiantuntijan ei tule suinkaan ennustaa, mitkä päätökset ovat poliittisesti mahdollisia toteutettaviksi ja suositella sitten niitä; asiantuntijan tehtävä on suositella toimenpiteitä sen valossa, mitä voidaan tehdä, kun politikointi jätetään syrjään. 

Vain tällä tavoin saamme julkiseen keskusteluun kaivattua henkistä ryhtiä.

Jouko Ylä-Liedenpohja
Helsinki

JK 17.1.2014: Kun yrittää saada selkoa jostain hallituksen päätökseksi sanotuksi tiedotteesta, puhumattakaan sen taustamuistioista, en ole lainkaan vakuuttunut, että ministeriön virkamiehet olisivat asiantuntijoita. 

Iso-Britanniassa erotetaan poliittisesti lepävietäviksi ajatellut mietinnöt (muistaakseni white paper) sen jälkeen, mitä asiantuntijat ovat aluksi esittäneet mahdollisiksi vaihtoehdoiksi (green paper). Vasta white paper-vaiheen jälkeen laaditaan lakiehdotus (bill).

Nyt meillä sählää hallituksen taustalla etujärjestöt ensiksi ja sitten ministeriön virkamiehet pannaan vetämään hatusta laskelmat tukemaan poliittisesti sovittua. Lopputuloksena on puuro, jossa ei ole mantelia, vaan puuron ainoa tarkoitus on nykytilanteessa varjella etujärjestöjen omanvoitonpyyntiä.

Tasa-arvotupon tuhoa vai sittenkin vanhat voitonpyytäjät?

Marraskuun työttömyys- ja työllisyysluvut ovat todella surkeita: työttömiä 26000 enemmän ja työllisiä 37000 vähemmän kuin vuoden 2011 marraskuussa. Mutta luvut täsmäävät suunnilleen BKT:n nollakasvun kanssa, jota useat pitävät ihanteellisena tavoitteena.

Työllisyyskatsauksen mukaan tosiallisen työttömyyden eli työttömien työnhakijoiden, työttömyyseläkeläisten ja toimenpitein sijoitettujen määrän kasvu oli vuodessa 11000 henkilöä.

Saksa kykeni tekemään vuosina 1995 - 2008 sisäisen devalvaation eli sen hinta- ja palkkataso nousivat hitaammin kuin muiden euromaiden. Saksassa hinta- ja kustannustaso eivät alentuneet nimellisesti. Muut maat vain inflatoivat talouttaan Saksan pankkien tarjoamien halpojen luottojen avulla. 

Suomi onnistui sensijaan tekemään tasa-arvotupossa sisäisen revalvaation kuten analysoin Mätäkuun markkinat -kirjassa s. 155. Meillä yksityisen sektorin tehdyn työtunnin kustannus nousi heinä - syyskuussa 4,2 prosenttia verrattuna edellisvuoden 2011 vastaavaan ajankohtaan. Vuosivauhti vastaa suunnileen sitä, mitä se on ollut vuodesta 2007. 

Mutta mitkä työntekijäryhmät ovat menestyneet palkkakilpailussa parhaiten eli mitkä ryhmät ovat vauhdittaneet Suomen kilpailukyvyn menetystä? Vuodesta 2005 ansiotason nousu on ollut nopeinta valtiolla, nimenomaan naisilla, ja yhtä nopeaa kuin paperi- ja kartonkiteollisuuden kuukausipalkkaisilla.

Lyhyen tilastojen kaivannan tulos on siis se, että jos vuoden 2007 vaaleissa Kataisen voittoisa tasa-arvotupo pani ammattiliitot kilpailemaan palkankorotuksilla, niin säilyttääkseen suhteellisen asemansa paperi- ja kartonkiteollisuuden työntekijät ovat kyenneet nostamaan ansioitansa samaa vauhtia kuin Kataisen kohderyhmä; paperi- kartonkiteollisuuden ylikorkea palkkatasohan perustuu työntekijöiden voitonpyyntiin (rent seeking), kykyyn ulosmitata työnantajiltaan ja niiden asiakkailta todellista tuottavuuttaan (mitä on mahdoton havaita) ja vaihtoehtoisia työpaikkojaan korkeammat ansiot.

Miksi tukilakkoilua ei kommentoida?

Aamun paikallislehdessäkään ei ollut toimittajan näkökulma-palstaa lentoemojen ja stuerttien lakosta ja tukilakoista. Yleensähän toimittajat ovat nykytyylin mukaan varsin kärkkäitä käyttämään ilmaisuvapauttaan tosiasioita oikovine fakta-osioineen. Varsinaisessa kommenttipalstassa voi käyttääkin toimittajan itse keksimiä tai toimittajakerholla todeksi kuviteltuja sanakäänteitä; ks. kirjassani Mätäkuun markkinat, luku 3 ”Totuuden muovailtavuus?” ja 7 ”Älyllinen epärehellisyys toimituksissa”; ks. myös Virkkunen lähtee: silloin kun lehti kirjoittelullaan ajaa parempaa huomista, sen ei tarvitse oikaista kaikkia virheellisiä yksityiskohtia.


Eilen 8.12.2010 sentään Helsingin Sanomien pääkirjoitus ”Finnairin työriita uhkaa levitä käsistä” kommentoi tilannetta, mutta sekin neuvoi vain ”välttämään uhittelua ja kovia puheita”. Lehti moitti Finnairin toimitusjohtajan näyttäneen ”julkisuudessa vain yhdet kasvot: hän on antanut rajuja ja provosoivia lausuntoja” ja lakkoyhdistyksen puheenjohtaja ”ei liioin ole profiloitunut harkittujen lausuntojen antajana”.

Lehden käsitys, että ongelma voidaan ratkaista lausuntojen sanamuotoa muuntamalla, on harvinaisen naiivi. Eikö tukilakkoilun laillisuutta ole tarve kumota, jotta tällaiset tilanteet eivät toistuisi jatkuvasti? Eikö yleensä ole tarve purkaa koko yleissitovan työehtosopimuksen käsitettä? Eikö ole tarve poistaa kaikkia niitä yhteiskunnan taloudellisia tukia, jotka pönkittävät ammattiyhdistysten neuvotteluvoimaa harjoittaa omanvoitonpyyntöä (rent seeking) muiden työntekijöiden ja kuluttajien kustannuksella?

Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus
 
Kova kovaa vastaan