lauantai 26. helmikuuta 2011
Budjettikuria ja politiikkaa
Wisconsinin osavaltion edustajainhuone on juuri hetki sitten hyväksynyt lakiehdotuksen, joka riisuu osavaltion julkisen sektorin ammattiliitoilta neuvotteluoikeudet muiden työehtojen kuin palkkojen osalta. Demokraattisenaattorit pysyivät Illinois'n puolella.
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Wisconsinin koeäänestys
Demokraattisenaattorit olivat tulleet takaisin. Kuvernöörin lakiesityksen, joka merkittävästi rajoittaisi osavaltion palveluksessa olevien työntekijöiden ammattiliittojen neuvotteluoikeuksia, takaisinvetoa vastusti 56 ja kannatti 39; ks. Reuters. Indianassa on menillään samanlainen kalapaliikki kuin Wisconsinissa. Useat osavaltiot taistelevat budjettiensa tasapainottamisen kanssa, mutta ammottavin vaje on liittovaltion tasolla.
tiistai 22. helmikuuta 2011
Wisconsinin tilanne keskusteluttaa
Wisconsinin osavaltion 14 senaattoria pakeni Illinois'n puolelle viime viikolla tehden senaatin päätösvallattomaksi ja estäen äänestämisen kuvernöörin lakiehdotuksesta, joka nostaisi osavaltion julkisen sektorin työntekijöiden eläke- ja terveydenhoitomaksuja, lopettaisi osavaltion tehtävänä olevan ammattiliittojen jäsenmaksujen keruun, sallisi osavaltion palveluksessa olevien järjestäytymättömyyden sekä vaaatisi ammattiliittoja pitämään vuosittain johtajiensa vaalit. Kansainvälisen talouskriisin aikana kovia kokeneet tehdastyöntekijät pitävät julkista sektoriaan tehottomana ja sen työntekijöiden parempia etuja tuhlauksena.
Tlilannne on herättänyt useita vastakkaisia arviointeja. Taloushistorioitsija Amity Shlaes vertaa sitä tilanteeseen Bostonissa syksyllä 1920, jolloin Massaschusettsin silloinen kuvernööri Calvin Coolidge kukisti poliisien järjestäytymisen ja lakot, mikä Shlaesin mukaan merkitsi keskivertotyöntekijän kannalta lopulta edistystä heidän elintasonsa noustessa. Samanlaisia näyttävät olevan maallikkoarviot Wisconsinissa New York Timesin uutisessa. Lehden kolumnisti Paul Krugman on sen sijaan vahvasti ammattiliittojen puolella.
Tlilannne on herättänyt useita vastakkaisia arviointeja. Taloushistorioitsija Amity Shlaes vertaa sitä tilanteeseen Bostonissa syksyllä 1920, jolloin Massaschusettsin silloinen kuvernööri Calvin Coolidge kukisti poliisien järjestäytymisen ja lakot, mikä Shlaesin mukaan merkitsi keskivertotyöntekijän kannalta lopulta edistystä heidän elintasonsa noustessa. Samanlaisia näyttävät olevan maallikkoarviot Wisconsinissa New York Timesin uutisessa. Lehden kolumnisti Paul Krugman on sen sijaan vahvasti ammattiliittojen puolella.
maanantai 21. helmikuuta 2011
Cameron lupaa lopettaa "valtion monopolin" julkispalveluissa
Iso-Britannian pääministeri Cameron aikoo lopettaa "valtion monopolin" julkisen sektorin töissä The Telegraph -lehden uutisen mukaan: tervettä järkeä hyväksi käyttävä hajautettu palvelujen tuottaminen korvaa keskussuunnittelijoiden tavoitteet taustamietinnön mukaan.
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Byrokraattisuus ei ole sama kuin demokratia
”… julkishallinnossa päätösten ja muutosten läpivienti on usein hitaampaa kuin markkinatoiminnassa. Tätä viivettä kutsutaan demokratiaksi ja oikeusturvaksi” kirjoittavat P. Ahola ja P. Arajärvi kannanotossaan ”Markkina-ajattelu ei ole hyväksi palveluille” (HS-vieraskynä 18.2.2011). Lainaamani ensimmäinen lause on lähinnä byrokraattisuuden määritelmä, jolla ei sinänsä ole mitään tekemistä demokratian kanssa. Kirjoitus on muutoinkin täynnä ennakkoluuloista kumpuavia, epäloogisia ja tosiasiat unohtavia kannanottoja ja kärjistyksiä, joita suurimmaksi osaksi on mahdoton ymmärtää.
Kilpailu on eri asia kuin kilpailuttaminen, yritin opettaa Mätäkuun markkinat kirjan loppuluennossa. Poliitikot ja heidän virkamiehensä ulkoistavat julkisesti puoli-ilmaiseksi tai ilmaiseksi tarjottavia yksityishyödykkeitä (koodinimeltään hyvinvointipalveluja), koska tällä tavoin he ”demokraattisina” valvojina voivat nostaa toisen kuukausipalkan erilaisten johtokuntien ja neuvostojen jäsenyyksistä; yksityistämisten raadolliset tarkoitusperät voivat olla muitakin kuin kirjoittajat uumoilevat.
Kirjoituksen loppu on täysin korni. ”Julkisilla palveluilla … tavoitellaan yksilön hyvinvointia, vapautta, osallisuutta ja yhdenvertaisuutta”. Sekä Helsingin Sanomien että kaikkien muidenkin paikallislehtien mielipideosastot ovat päivittäin täynnä vuodatuksia, kuinka byrokratia ei ota huomioon hyvinvointipalvelujen käyttäjien yksilöllisiä piirteitä ja olosuhteita vaan vetoaa lakeihin, sääntöihin ja ohjeistuksiin, jotka kieltävät terveen järjen käytön. Jos byrokraatti käyttää tervettä järkeä, hän tekee virkavirheen. Aina on ollut ja tulee olemaan kynäilijöitä ja poliitikkoja, jotka haluavat levittää valtion vaikutuspiiriä kansalaisten yksityiselämään väitteinään yksilöjen hyvinvoinnin, vapauden ja yhdenvertaisuuden edistäminen.
Kirjoitus päättyy väitteeseen: ”Julkinen valta on toistaiseksi osoittautunut tulosten tuottamisessa leveäharteisimmaksi vastuunkantajaksi”. Samaan aikaan uutisoitiin, kuinka Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli päättänyt estää yksityisen pysäköinnin valvonnan toimintaedellytysten samaistamisen julkisen kanssa. Poliitikkomme ja heidän virkamiehensä varjelevat reviiriään.
Mikä on tunnusomaista demokratialle sen ohella, että se merkitsee kirjaimellisesti kansanvaltaa, kansan perustuslaillista valtaa päättää itse asioistaan? Demokratiassa on keskeisintä valtion rajalliset tehtävät. Hallitsijan toimivallan rajoittaminen on Magna Cartan ydin. ”A monarch reigns, but does not govern”, sanoo englantilainen, ”monarkki hallitsee, mutta ei säädä”.
Kilpailu on eri asia kuin kilpailuttaminen, yritin opettaa Mätäkuun markkinat kirjan loppuluennossa. Poliitikot ja heidän virkamiehensä ulkoistavat julkisesti puoli-ilmaiseksi tai ilmaiseksi tarjottavia yksityishyödykkeitä (koodinimeltään hyvinvointipalveluja), koska tällä tavoin he ”demokraattisina” valvojina voivat nostaa toisen kuukausipalkan erilaisten johtokuntien ja neuvostojen jäsenyyksistä; yksityistämisten raadolliset tarkoitusperät voivat olla muitakin kuin kirjoittajat uumoilevat.
Kirjoituksen loppu on täysin korni. ”Julkisilla palveluilla … tavoitellaan yksilön hyvinvointia, vapautta, osallisuutta ja yhdenvertaisuutta”. Sekä Helsingin Sanomien että kaikkien muidenkin paikallislehtien mielipideosastot ovat päivittäin täynnä vuodatuksia, kuinka byrokratia ei ota huomioon hyvinvointipalvelujen käyttäjien yksilöllisiä piirteitä ja olosuhteita vaan vetoaa lakeihin, sääntöihin ja ohjeistuksiin, jotka kieltävät terveen järjen käytön. Jos byrokraatti käyttää tervettä järkeä, hän tekee virkavirheen. Aina on ollut ja tulee olemaan kynäilijöitä ja poliitikkoja, jotka haluavat levittää valtion vaikutuspiiriä kansalaisten yksityiselämään väitteinään yksilöjen hyvinvoinnin, vapauden ja yhdenvertaisuuden edistäminen.
Kirjoitus päättyy väitteeseen: ”Julkinen valta on toistaiseksi osoittautunut tulosten tuottamisessa leveäharteisimmaksi vastuunkantajaksi”. Samaan aikaan uutisoitiin, kuinka Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli päättänyt estää yksityisen pysäköinnin valvonnan toimintaedellytysten samaistamisen julkisen kanssa. Poliitikkomme ja heidän virkamiehensä varjelevat reviiriään.
Mikä on tunnusomaista demokratialle sen ohella, että se merkitsee kirjaimellisesti kansanvaltaa, kansan perustuslaillista valtaa päättää itse asioistaan? Demokratiassa on keskeisintä valtion rajalliset tehtävät. Hallitsijan toimivallan rajoittaminen on Magna Cartan ydin. ”A monarch reigns, but does not govern”, sanoo englantilainen, ”monarkki hallitsee, mutta ei säädä”.
Tehdastyöväestö ja julkisen sektorin työntekijät toisiaan vastaan Wisconsinissa
Julkisen sektorin työntekijöiden edut ja ammattiliittojen neuvotteluvoima ovat johtaneet mielenosoituksiin ja vastamielenosoituksiin Wisconsinin pääkaupungissa viime viikolla. Guvernööri yrittää saada julkisen sektorin etuja heikentävää lainsäädäntöä läpi tehdastyöväestön ja Teekutsuliikkeen tuella, mutta saavutettuja etujaan puolustavat julkisen sektorin työntekijät olivat eilen lukuisammin marssilla. Yhteensä mielenosoittajia oli viranomaisarvioiden mukaan 55000, joista vain 5000 Teekutsuliikkeen kannattajia; ks. Reutersin uutinen 19.2.2011. Julkisen sektorin rasitus tuntuu Yhdysvalloissakin.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Tavoittaako Helsingin Sanomat IG Metallin?
Näennäisen objektiivisesti Helsingin Sanomat raportoi Saksan metallityöväenliiton IG Metallin ja Volkswagen-konsernin palkkasopimuksesta pääkirjoituksissaan sekä 14.2.2011 että tänään 16.2.2011: 16 kuukauden sopimus sisältää 3,2 prosentin palkankorotuksen ja kertaluonteisen yhden prosentin bonuksen vuosipalkasta, vähintään 500 euroa.
Mitä HS jättää kertomatta? Frankfurter Allgemeine Zeitung-lehden uutisen 8.2.2011 mukaan VW-sopimus ei sinänsä ole kovinkaan edustava vaan käsittää Saksassa vain satatuhatta työntekijää, mutta samaa korotustasoa tullaan soveltamaan VW:n tytäryhtiöissä; Volkswagenissa palkkatason korotukset olivat jäljessä metallin yleisestä palkkojen noususta, vaikka ennen VW-sopimusta Saksan koko metallialalla pidättäydyttiin 11 kuukauden ajan palkkojen korotuksista, jonka jälkeen tuli 2,7 prosentin korotus. Siis 3,2 prosentin korotus vain kuroi VW:n palkkatason kiinni muihin metallialanyrityksiin nähden. Bonus tuli luonnollisesti siitä, että VW:n työntekijät suunnitteluinsinööreistä liukuhihnan äärelle ovat tehneet hyvää työtä ja hyvin kaupaksi käyviä laadukkaita autoja; työntekijät ovat heittäneet tikkaa vain vapaa-aikanaan.
Suomen ansiotasoindeksi nousi Tilastokeskuksen mukaan viime vuoden loka-joulukuussa 2,1 prosenttia edellisvuoden vastaavasta jaksosta, mutta teollisuudessa 2,3 prosenttia.
”IG Metall olisi voinut puristaa enemmänkin” tietää HS:n mustalla painettu, lukijoita houkutteleva sisäteksti ystävänpäivänä stalinistisen keskussuunnittelijan varmuudella. Otsikkoa ei ole tarkoitettu IG Metallin eikä VW:n johdolle vaan tänne Suomeen. Mutta jos IG Metall olisi HS:n kuvittelemalla tavalla puristanut enemmän, missä tilanteessa se olisi sopimuskauden päätyttyä? Ettei IG Metallin teräväpää vain ole pidemmälle tulevaisuuteen katsova kuin HS:n pääkirjoitustoimitus?
Mitä HS jättää kertomatta? Frankfurter Allgemeine Zeitung-lehden uutisen 8.2.2011 mukaan VW-sopimus ei sinänsä ole kovinkaan edustava vaan käsittää Saksassa vain satatuhatta työntekijää, mutta samaa korotustasoa tullaan soveltamaan VW:n tytäryhtiöissä; Volkswagenissa palkkatason korotukset olivat jäljessä metallin yleisestä palkkojen noususta, vaikka ennen VW-sopimusta Saksan koko metallialalla pidättäydyttiin 11 kuukauden ajan palkkojen korotuksista, jonka jälkeen tuli 2,7 prosentin korotus. Siis 3,2 prosentin korotus vain kuroi VW:n palkkatason kiinni muihin metallialanyrityksiin nähden. Bonus tuli luonnollisesti siitä, että VW:n työntekijät suunnitteluinsinööreistä liukuhihnan äärelle ovat tehneet hyvää työtä ja hyvin kaupaksi käyviä laadukkaita autoja; työntekijät ovat heittäneet tikkaa vain vapaa-aikanaan.
Suomen ansiotasoindeksi nousi Tilastokeskuksen mukaan viime vuoden loka-joulukuussa 2,1 prosenttia edellisvuoden vastaavasta jaksosta, mutta teollisuudessa 2,3 prosenttia.
”IG Metall olisi voinut puristaa enemmänkin” tietää HS:n mustalla painettu, lukijoita houkutteleva sisäteksti ystävänpäivänä stalinistisen keskussuunnittelijan varmuudella. Otsikkoa ei ole tarkoitettu IG Metallin eikä VW:n johdolle vaan tänne Suomeen. Mutta jos IG Metall olisi HS:n kuvittelemalla tavalla puristanut enemmän, missä tilanteessa se olisi sopimuskauden päätyttyä? Ettei IG Metallin teräväpää vain ole pidemmälle tulevaisuuteen katsova kuin HS:n pääkirjoitustoimitus?
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Markkinavoimat palkkajarruna
Keskisormi pystyssä Helsingin Sanomat kirjoittaa käynnissä olevista palkkaneuvotteluista ja inflaatioarviosta ammattiliittojen palkka-ankkurina pääkirjoitussivullaan tänään. Hämmästyttävintä kirjoituksessa on taloudellisen tilanneanalyysin täydellinen puute, aivan kuin kabinettien voimapolitiikan ei tarvitsisi ottaa huomioon suhteellisten hintojen muutoksista aiheutuvaa sopeutumisen tarvetta työmarkkinoilla, siis aivan kuin markkinavoimia ei olisi olemassakaan.
Mistä suhteellisten hintojen muutoksesta hörisen? Kuluttajahinnat nousivat joulukuusta 2009 joulukuuhun 2010 kokonaista 2,9 prosenttia; Tilastokeskus: ”Kuluttajahintoja nosti joulukuussa edellisestä vuodesta eniten polttonesteiden, osakehuoneistojen ja kiinteistöjen, elintarvikkeiden ja alkoholittomien juomien sekä sähkön kallistuminen. Myös vuokrankorotukset, kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluiden, vaatteiden sekä tupakan hintojen nousu vuoden 2009 joulukuusta vaikuttivat inflaatioon.”
Hörisen siis polttonesteiden ja sähkön sekä elintarvikkeiden ja eräiden raaka-aineiden, kuten perusmetallien ja puuvillan, maailmanmarkkinahintojen noususta. Tällaiset hinnannousut ovat sekä Suomen että Euroopan päätöksenteon ulkopuolelta annettuja talouksien tarjontapuolen suhteellisten hintojen muutoksia eli tarjontashokkeja. Kaiken lisäksi Suomen poliitikot ovat päättäneet korottaa erityisesti energian, liikenteen ja asumisen veroja tämän vuoden alusta, jotka nostavat tuotantopanosten kustannuksia eli jotka ovat kotimaan työmarkkinaosapuolille kansantalouden tarjontapuolen lisäshokki.
Toimittajakouluissa ei opiskella taloustiedettä. Siksi tarjontashokit ovat lehdistölle tuntematon käsite, puhumattakaan että media kykenisi ymmärtämään niitä markkinavoimia, joita vääjäämätön sopeutuminen tarjontashokkeihin synnyttää. Siksi lehdet eivät myöskään julkaise ulkopuolista tilanneanalyysia ”mitä tämmöinen on? eihän tästä kukaan keskustele!” –tyyliin. Mutta asiaan.
Tarjontashokit ovat ongelmallisia, koska ne sinänsä ensimmäisen kierroksen vaikutuksina alentavat kokonaistuotannon tasoa ja nostavat hintatasoa eli mitattua inflaatiota. Keskuspankkien tehtävä on puolestaan rahapolitiikan keinoin estää se, että kertaluonteinen hintatason nousu ei johda inflaatio-odotusten nousuun ja toisen kierroksen palkkojen ja hintojen nousukierteeseen. Rahapoliittisessa päätöksenteossa keskuspankit siis antavat tarjontashokkien mennä läpi ensimmäisellä kierroksella. Siksi niiden tavoitteenasettelussa hintavakautta tavoitellaan keskipitkällä aikavälillä, joka yleensä on käytännössä noin kaksi vuotta, mutta joka shokin kovuudesta johtuen voi olla pidempikin.
Koska tarjontashokki on työmarkkinoiden päätöksenteon ulkopuolinen suhteellisten hintojen muutos, ammattiliittojen yritys estää reaaliansiotason nousun pysähdys ulosmittaamalla hintatason nousu palkoissa johtaa vain stagflaatioon, stagnaation ja inflaation yhdistelmään: tuotanto ja työllisyys jäävät jälkeen potentiaalisen tuotannon tasosta, mutta mitattu inflaatio vain kiihtyy, kunnes kasvanut työttömyys palauttaa järjen palkanasetantaan. Reaaliansiotason todennäköinen pysähdys tänä vuonna tarkoittaa itse asiassa sitä, että suomalainen työntekijä kantaa solidaarisesti osansa kansainvälisen rahoituskriisin siivoamisesta.
Ennen kuin keskuspankit käyttävät rahapoliittista arsenaalia, ne yleensä välittävät viestinsä markkinoille eli kommunikoivat tulevat aikeensa. Meillä jos missään pitäisi olla runsaasti kokemusta markka-ajalta kilpailukykyä rapauttavasta kustannus- ja hintakierteestä. Tilanneanalyysia ei voi esittää, koska eduskuntavaalit ovat tulossa ja koska tilanneanalyysi suosisi taas puolueita, jotka eivät ole vallassa. Siksi lehdistö viestittää vain pellekeynesiläisten totuutta, Wahlroosin "charlatanic Keynesians" the Financial Times -lehdessä 7.6.2010.
Mistä suhteellisten hintojen muutoksesta hörisen? Kuluttajahinnat nousivat joulukuusta 2009 joulukuuhun 2010 kokonaista 2,9 prosenttia; Tilastokeskus: ”Kuluttajahintoja nosti joulukuussa edellisestä vuodesta eniten polttonesteiden, osakehuoneistojen ja kiinteistöjen, elintarvikkeiden ja alkoholittomien juomien sekä sähkön kallistuminen. Myös vuokrankorotukset, kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluiden, vaatteiden sekä tupakan hintojen nousu vuoden 2009 joulukuusta vaikuttivat inflaatioon.”
Hörisen siis polttonesteiden ja sähkön sekä elintarvikkeiden ja eräiden raaka-aineiden, kuten perusmetallien ja puuvillan, maailmanmarkkinahintojen noususta. Tällaiset hinnannousut ovat sekä Suomen että Euroopan päätöksenteon ulkopuolelta annettuja talouksien tarjontapuolen suhteellisten hintojen muutoksia eli tarjontashokkeja. Kaiken lisäksi Suomen poliitikot ovat päättäneet korottaa erityisesti energian, liikenteen ja asumisen veroja tämän vuoden alusta, jotka nostavat tuotantopanosten kustannuksia eli jotka ovat kotimaan työmarkkinaosapuolille kansantalouden tarjontapuolen lisäshokki.
Toimittajakouluissa ei opiskella taloustiedettä. Siksi tarjontashokit ovat lehdistölle tuntematon käsite, puhumattakaan että media kykenisi ymmärtämään niitä markkinavoimia, joita vääjäämätön sopeutuminen tarjontashokkeihin synnyttää. Siksi lehdet eivät myöskään julkaise ulkopuolista tilanneanalyysia ”mitä tämmöinen on? eihän tästä kukaan keskustele!” –tyyliin. Mutta asiaan.
Tarjontashokit ovat ongelmallisia, koska ne sinänsä ensimmäisen kierroksen vaikutuksina alentavat kokonaistuotannon tasoa ja nostavat hintatasoa eli mitattua inflaatiota. Keskuspankkien tehtävä on puolestaan rahapolitiikan keinoin estää se, että kertaluonteinen hintatason nousu ei johda inflaatio-odotusten nousuun ja toisen kierroksen palkkojen ja hintojen nousukierteeseen. Rahapoliittisessa päätöksenteossa keskuspankit siis antavat tarjontashokkien mennä läpi ensimmäisellä kierroksella. Siksi niiden tavoitteenasettelussa hintavakautta tavoitellaan keskipitkällä aikavälillä, joka yleensä on käytännössä noin kaksi vuotta, mutta joka shokin kovuudesta johtuen voi olla pidempikin.
Koska tarjontashokki on työmarkkinoiden päätöksenteon ulkopuolinen suhteellisten hintojen muutos, ammattiliittojen yritys estää reaaliansiotason nousun pysähdys ulosmittaamalla hintatason nousu palkoissa johtaa vain stagflaatioon, stagnaation ja inflaation yhdistelmään: tuotanto ja työllisyys jäävät jälkeen potentiaalisen tuotannon tasosta, mutta mitattu inflaatio vain kiihtyy, kunnes kasvanut työttömyys palauttaa järjen palkanasetantaan. Reaaliansiotason todennäköinen pysähdys tänä vuonna tarkoittaa itse asiassa sitä, että suomalainen työntekijä kantaa solidaarisesti osansa kansainvälisen rahoituskriisin siivoamisesta.
Ennen kuin keskuspankit käyttävät rahapoliittista arsenaalia, ne yleensä välittävät viestinsä markkinoille eli kommunikoivat tulevat aikeensa. Meillä jos missään pitäisi olla runsaasti kokemusta markka-ajalta kilpailukykyä rapauttavasta kustannus- ja hintakierteestä. Tilanneanalyysia ei voi esittää, koska eduskuntavaalit ovat tulossa ja koska tilanneanalyysi suosisi taas puolueita, jotka eivät ole vallassa. Siksi lehdistö viestittää vain pellekeynesiläisten totuutta, Wahlroosin "charlatanic Keynesians" the Financial Times -lehdessä 7.6.2010.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Valtio lyhensi velkojaan
Valtiokonttori on saanut 2011 tammikuun lopun velkatilanteen selville: 72,8 miljardia euroa, joka on joulukuun 2010 lopun arvoa 2,4 miljardia pienempi. Mutta valtion likvidikassaa se ei ole vielä tähän mennessä saanut täsmäytettyä: lyhensikö valtio lainojaan kassavaroillaan vai joko marraskuussa alkanut joulumyynti toi valtiolle odotettuja verotuloja, joulukuun myynnistä ALV:han maksetaan vasta tässä kuussa.
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
Pitäisikö Suomen toimeentulotuki laskea vihdoinkin Saksan tasolle?
”Toimeentulotuki pysynyt samana 20 vuotta”, herättelee YLEn uutinen 6.2.2011: ”Aikuisen toimeentulotuen perusosa, vajaa 420 euroa, on pysynyt samana 20 vuotta”; ”Samaan aikaan reaaliansiot ovat kasvaneet 41 prosenttia, siten toimeentulotuen perusosa on jäänyt jälkeen 42 prosenttia yleisestä ansiotasokehityksestä”, sanoo Kansaneläkelaitoksen tutkimusprofessori Kangas; amerikkalaista perustuslainvastaisuusretoriikkaa käyttäen”Kangas kysyy, alkaako jälkeenjääneisyys olla jo perustuslain vastaista”.
Jos ansiotaso oli 100 vuonna 1990 ja nyt reaalisesti 141, niin indeksiluku 100 on 71 prosenttia indeksiluvusta 141: jälkeenjääneisyys on 1950-luvun kansakoulun laskuopin mukaan 29 prosenttia.
Saksan toimeentulotuki on nimeltään Hartz-IV, jonka perusosa on aikuiselle tällä hetkellä 359 euroa kuukaudessa. Jo vuoden ajan siellä on ollut käynnissä keskustelu perusosan (Regelsatz) korotuksesta, hallituksen ehdotuksen ollessa 364 euroa! Nimi Hartz tulee Gerhard Schröderin (SDP) hallituksen asettaman komitean puheenjohtajan, Volkswagen-konsernin henkilöstöjohtajan nimestä.
Olin 1996 konferenssissa Belgiassa ja viimeisenä iltana keskustelimme saksalais-italialais-itävaltalais-kanadalais-suomalaisessa ryhmässä muun muassa siitä, paljonko eri maissa sosiaalihuolto maksaa siitä, jos ei ole töissä eikä saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Kerroin, että Suomessa kaksi aikuista ja kaksi alaikäistä lasta käsittävä perhe saa asumistuki mukaan lukien noin 10200 markkaa. Kaikki ihmettelivät, että kuinka Suomella on varaa siihen. Vastasin, että ”ei meillä olekaan siihen varaa, mutta se on tämänhetkinen politiikan markkinoiden tasapaino”, valtion velan hipoessa silloin 70 prosenttia bruttokansantuotoksesta.
Mitä opimme tästä? 1990-luvun laman pitkittyminen ja silloinen hypertyöttömyys olivat äärimmäisen huonojen kannusteiden seurausta prosessin käynnistämiseen tarvittavan shokin jälkeen; työttömyyden puolittumattomuus huippuluvuista johtuu samoista huonoista kannusteista; ks. Mätäkuun markkinat, luku 5.
YLEn uutisen mukaan toimeentulotuessa ” lapsen tukiosa on 250 - 300 lapsen iästä riippuen”, josta ”vähennetään automaattisesti hiukan yli sadan euron lapsilisä”, koska se tulee joka tapauksessa tilille KELASta. Tutkimusprofessori ”Kangas pitää lapsilisän vähentämistä toimeentulotuista lähinnä poliittis-moraalisena ongelmana. Se on poliittisen legitimiteetin kannalta arveluttavaa”.
Kun nämä numerot ilman professorin lisäkommentteja kerrotaan kansakoulun käyneelle, hänen päättelynsä mukaan toimeentulotukea saavan perheen todellinen lapsilisä on 250 – 300 euroa lapselta, kun taas toimeentulotukea saamattomassa perheessä se on hiukan yli sata euroa!
Saksan Hartz-IV:ssa lapsen tukiosat/kk ovat seuraavat: alle kuusi vuotiaista 215 euroa, 6 – 14 vuotiaista 251 euroa ja 14 – 18 vuotiaista 287 euroa.
Lisäksi Saksan Hartz-IV maksaa asumis- ja lämmityskustannuksen sekä sairauskassamaksun, jotta perhe olisi oikeutettu terveyspalveluihin; Hartz-IV:ä koskevat yksityiskohdat löytyvät googlaamalla melkein minkä tahansa saksalaisen sanomalehden web-sivustoja.
Jos ansiotaso oli 100 vuonna 1990 ja nyt reaalisesti 141, niin indeksiluku 100 on 71 prosenttia indeksiluvusta 141: jälkeenjääneisyys on 1950-luvun kansakoulun laskuopin mukaan 29 prosenttia.
Saksan toimeentulotuki on nimeltään Hartz-IV, jonka perusosa on aikuiselle tällä hetkellä 359 euroa kuukaudessa. Jo vuoden ajan siellä on ollut käynnissä keskustelu perusosan (Regelsatz) korotuksesta, hallituksen ehdotuksen ollessa 364 euroa! Nimi Hartz tulee Gerhard Schröderin (SDP) hallituksen asettaman komitean puheenjohtajan, Volkswagen-konsernin henkilöstöjohtajan nimestä.
Olin 1996 konferenssissa Belgiassa ja viimeisenä iltana keskustelimme saksalais-italialais-itävaltalais-kanadalais-suomalaisessa ryhmässä muun muassa siitä, paljonko eri maissa sosiaalihuolto maksaa siitä, jos ei ole töissä eikä saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Kerroin, että Suomessa kaksi aikuista ja kaksi alaikäistä lasta käsittävä perhe saa asumistuki mukaan lukien noin 10200 markkaa. Kaikki ihmettelivät, että kuinka Suomella on varaa siihen. Vastasin, että ”ei meillä olekaan siihen varaa, mutta se on tämänhetkinen politiikan markkinoiden tasapaino”, valtion velan hipoessa silloin 70 prosenttia bruttokansantuotoksesta.
Mitä opimme tästä? 1990-luvun laman pitkittyminen ja silloinen hypertyöttömyys olivat äärimmäisen huonojen kannusteiden seurausta prosessin käynnistämiseen tarvittavan shokin jälkeen; työttömyyden puolittumattomuus huippuluvuista johtuu samoista huonoista kannusteista; ks. Mätäkuun markkinat, luku 5.
YLEn uutisen mukaan toimeentulotuessa ” lapsen tukiosa on 250 - 300 lapsen iästä riippuen”, josta ”vähennetään automaattisesti hiukan yli sadan euron lapsilisä”, koska se tulee joka tapauksessa tilille KELASta. Tutkimusprofessori ”Kangas pitää lapsilisän vähentämistä toimeentulotuista lähinnä poliittis-moraalisena ongelmana. Se on poliittisen legitimiteetin kannalta arveluttavaa”.
Kun nämä numerot ilman professorin lisäkommentteja kerrotaan kansakoulun käyneelle, hänen päättelynsä mukaan toimeentulotukea saavan perheen todellinen lapsilisä on 250 – 300 euroa lapselta, kun taas toimeentulotukea saamattomassa perheessä se on hiukan yli sata euroa!
Saksan Hartz-IV:ssa lapsen tukiosat/kk ovat seuraavat: alle kuusi vuotiaista 215 euroa, 6 – 14 vuotiaista 251 euroa ja 14 – 18 vuotiaista 287 euroa.
Lisäksi Saksan Hartz-IV maksaa asumis- ja lämmityskustannuksen sekä sairauskassamaksun, jotta perhe olisi oikeutettu terveyspalveluihin; Hartz-IV:ä koskevat yksityiskohdat löytyvät googlaamalla melkein minkä tahansa saksalaisen sanomalehden web-sivustoja.
lauantai 5. helmikuuta 2011
Minne voittoa vastaava erä katoaa julkisessa tuotannossa?
”Verot eivät saa mennä firmojen voittoihin”, kirkuu HS-kaupungin (5.2.2011) Tukholman terveyskeskusten tilannetta käsittelevä juttu. Puolet niistä on ulkoistettu, mutta toimittaja on löytänyt julkisesta tuotannosta kiinnipitävän Olssonin. Tukholman hakemia ratkaisuja järjestää terveyshoidon ja liikenteen palvelunsa käsittelevä juttukokonaisuus on raikasta vaihtelua tavanomaiseen synkkämieliseen surkutteluun, kun aikaisemmin julkisen sektorin itsensä tuottamia yksityishyödykkeitä muutetaan julkisesti ilmaiseksi tai lähes ilmaisesti tarjolla pidetyiksi yksityishyödykkeiksi. Sellaisiahan terveydenhoitopalvelut ovat suurimmaksi osaksi, poikkeuksina tartuntoja ehkäisevät massarokotukset ja muu ennaltaehkäisevä toiminta kuten syöpäseulonnat, neuvolat ja kouluterveydenhoito. Maksimoidakseen levikkinsä Helsingin Sanomat tietysti tarvitsee lainatun otsikon.
Mutta lähtisikö asian ydin aukeamaan, jos lehdet pohtisivat sitä, minne voitto katoaa julkisella sektorilla, kun aikaisemmin yksityisesti hoidettu toiminto siirretään julkisesti tuotetuksi. Tarkastelun voisi aloittaa vaikkapa vuokra-asunnoista: yksityinen vuokranantaja saa vuokratuloa, jota sijoitusasunnon ylläpito- ja korjauskustannusten jälkeen verotetaan; verojen jälkeisen nettovuokran vuokranantaja voi joko kuluttaa tai säästää. Minne katoaa Helsingin kaupungin omistamien vuokra-asuntojen osalta sama erä; valtio ei saa pääomatulona verotettua verotuottoa julkisen sektorin omistamista vuokra-asunnoista; vuokrat eivät aina riitä edes julkisesti omistettujen vuokra-asuntojen peruskorjauksiin.
HS- kotimaan (5.2.2011) uutisessa ”Uudet Kela-korvaukset nostivat palkkioita hammaslääkärissä” Kelan tutkimuksen mukaan Kela-taksan korotukset ovat suurelta osin (30–40 prosenttisesti) valuneet hammaslääkäripalkkioiden korotuksiin. Tutkijalle se ”on ollut pettymys. Hänestä hammaslääkärien tulisi nähdä Kela-korvaukset niin, että yksityishammaslääkäreiden toimintaa tuetaan verovaroin, kun yksityishammaslääkäripalveluista maksetaan korvaus”. Kenellekään kysynnän ja tarjonnan vuorovaikutusta eli hinnanmuodostusta vähänkään hallitsevalle saatu tulos ei voi olla yllätys.
Entä jos meillä ei olisi lainkaan julkista sairausvakuutusjärjestelmää, vaan kaikkien olisi ostettava sama vakuutus yksityisistä vakuutusyhtiöistä? Näinhän asia on järjestetty pakollisessa liikennevakuutuksessa, johon kyllä siihenkin liittyy ongelmia johtuen itse vakuuttamisliiketoiminnan luonteesta. Lisäksi jokainen saisi ostaa tai olla ostamatta oman auton kaskoa vastaavan lisäsairasvakuutuksen. Ketä silloin ”tuetaan”, kun yksityinen vakuutus korvaa osan hammaslääkärin laskusta?
Ehkä kolmannen tien sosialismia koskeva uutisointi on helppo muuntaa moralisoinniksi siksi, että suhteellisten hintojen jatkuvien muutosten vuoksi se on vaikeasti ymmärrettävä talousjärjestelmä.
Mutta lähtisikö asian ydin aukeamaan, jos lehdet pohtisivat sitä, minne voitto katoaa julkisella sektorilla, kun aikaisemmin yksityisesti hoidettu toiminto siirretään julkisesti tuotetuksi. Tarkastelun voisi aloittaa vaikkapa vuokra-asunnoista: yksityinen vuokranantaja saa vuokratuloa, jota sijoitusasunnon ylläpito- ja korjauskustannusten jälkeen verotetaan; verojen jälkeisen nettovuokran vuokranantaja voi joko kuluttaa tai säästää. Minne katoaa Helsingin kaupungin omistamien vuokra-asuntojen osalta sama erä; valtio ei saa pääomatulona verotettua verotuottoa julkisen sektorin omistamista vuokra-asunnoista; vuokrat eivät aina riitä edes julkisesti omistettujen vuokra-asuntojen peruskorjauksiin.
HS- kotimaan (5.2.2011) uutisessa ”Uudet Kela-korvaukset nostivat palkkioita hammaslääkärissä” Kelan tutkimuksen mukaan Kela-taksan korotukset ovat suurelta osin (30–40 prosenttisesti) valuneet hammaslääkäripalkkioiden korotuksiin. Tutkijalle se ”on ollut pettymys. Hänestä hammaslääkärien tulisi nähdä Kela-korvaukset niin, että yksityishammaslääkäreiden toimintaa tuetaan verovaroin, kun yksityishammaslääkäripalveluista maksetaan korvaus”. Kenellekään kysynnän ja tarjonnan vuorovaikutusta eli hinnanmuodostusta vähänkään hallitsevalle saatu tulos ei voi olla yllätys.
Entä jos meillä ei olisi lainkaan julkista sairausvakuutusjärjestelmää, vaan kaikkien olisi ostettava sama vakuutus yksityisistä vakuutusyhtiöistä? Näinhän asia on järjestetty pakollisessa liikennevakuutuksessa, johon kyllä siihenkin liittyy ongelmia johtuen itse vakuuttamisliiketoiminnan luonteesta. Lisäksi jokainen saisi ostaa tai olla ostamatta oman auton kaskoa vastaavan lisäsairasvakuutuksen. Ketä silloin ”tuetaan”, kun yksityinen vakuutus korvaa osan hammaslääkärin laskusta?
Ehkä kolmannen tien sosialismia koskeva uutisointi on helppo muuntaa moralisoinniksi siksi, että suhteellisten hintojen jatkuvien muutosten vuoksi se on vaikeasti ymmärrettävä talousjärjestelmä.
tiistai 1. helmikuuta 2011
Eläkerahastojen tuottovaatimus sanelee eläkelaskelmien tuotto-oletuksen
Vallankäyttäjille tavanomaiseen tapaan ydinasia kääntyy päälaelleen Eläketurvakeskuksen toimitusjohtaja Jukka Rantalan vieraskynässä ”Laskelmien tuotto-oletus ei sanele eläkerahastojen tuottovaatimusta” (HS-talous 31.1.2011). Tuottovaatimus on kuitenkin aina havaittavissa oleva käsite, joka perustuu rahoitusmarkkinoiden reaalituottoihin pitkällä aikavälillä. Se on siis objektiivinen toisin kuin rahoitusmarkkinoiden säännöstelykaudella, jolloin korot määrättiin hallinnollisin päätöksin, kabineteissa politikoiden, ja jolloin oikeiden markkinakorkojen tasoja arvailtiin.
Tuottovaatimuksen objektiivisuudesta johtuen eläkejärjestelmän kestävyyslaskelmissa ei ole mitään mieltä käyttää vaaditusta reaalituotosta poikkeavia tuotto-oletuksia. Jos niin tehdään ja kun niin tehdään juuri Rantalan johtamassa Eläketurvakeskuksessa, päästään pitkän aikavälin tarkasteluissa kehitysuriin, jotka ovat mahdottomia eli jotka eivät voi toteutua. Valitettavasti virkamiehistömme tekee politiikkaa jälkimmäistä lajia olevilla laskelmilla sekä julkisen talouden nk. kestävyysvajeen että eläkejärjestelmän osalta; ks. blogin reunassa olevia linkkejä aikaisempiin kirjoituksiini. Rantala ja Sailas alaisineen ovat hankkineet koulutuksensa säännöstelyaikana, jolloin ”maan tapa” oli valita laskelmiin korko-oletukseksi se, joka tuotti laskelmilla politikoivan oman edun kannalta halutun tuloksen.
Lehdistö on viime aikoina tehnyt eläkerahastojen tuottovertailuja viimeisen 10 - 12 vuoden ajanjaksolta. Ne eivät ole pitkän aikavälin vaan eläkejärjestelmän kannalta kohtalaisen lyhyen aikavälin tarkasteluja, joihin sisältyy viime vuosikymmenellä vuoden 1900 jälkeisestä neljästä suurimmasta pörssilaskusta peräti kaksi!
Eläkejärjestelmän sijoituspolitiikan aikajänne on neljä sukupolvea. Lyhyen aikavälin tarkasteluissa toteutunut tuotto riippuu ensi sijassa sattumasta, sijoitusten markkina-arvojen muutoksista tarkasteluperiodin kuluessa: jos jakson ensimmäinen vuosi on pörssilaman vuosi ja viimeinen pörssihuuman huippuvuosi, tarkastelukauden toteutuneet tuotot ovat valtaisia, päinvastaisessa tapauksessa taas jopa negatiivisia.
Lehdistön tekemissä tarkasteluissa ei siten juurikaan ole mitään muuta mieltä kuin toimitusten halu tehdä omaa politiikkaa. Niiden pitäisi konstruoida tarkastelujaksona markkinoilla toteutuneiden tuottojen nojalla objektiivinen rima, benchmark, jos toimitukset haluaisivat tarkastella sitä, ovatko eläkerahastot kyenneet seuraamaan markkinatuottoja vai eivät.
Olen käyttänyt omissa laskelmissani saatavissa olevia, yli sadan vuoden ajalta toteutuneita reaalituottoasteita. Niiden nojalla eläkerahastojen reaalituottotavoitteen tulisi olla 4,5 prosenttia koostuen seuraavista osista:
1. osake- ja kiinteistösijoitusten reaalinen vuosituotto 6,7 prosenttia, osuus 50 prosenttia rahaston arvosta;
2. sijoituskelpoisten yrityslainojen reaalinen vuosituotto 3,0 prosenttia, osuus 25 prosenttia rahaston arvosta;
3. eri valtioiden obligaatioiden (ilman maksujen laiminlyöntiriskiä) reaalituotto 2,0 prosenttia, osuus 20 prosenttia rahaston arvosta;
4. käteisvarojen ja niihin rinnastettavien lyhyen juoksuajan sijoitusten reaalituotto nolla prosenttia, osuus 5 prosenttia rahaston arvosta.
Tuottoaste on saavutettavissa kansainvälisesti eri maiden ja liiketoiminta-alojen kesken hyvin hajautetuissa sijoitusrahastoissa, jollaisia eläkerahastojen tulisi olla. Reaalituottovaatimuksia ei muuta miksikään se, että osa sijoituksista tehdään käytännössä nk. vaihtoehtoisiin sijoitusmuotoihin kuten ”private equity” tai ”hedge” -nimien alla. Nehän vain paketoivat uudella tavalla perusvaateiden, velan ja oman pääoman instrumentteja, tai noudattavat joitain uudenlaisia sijoitusstrategioita. Kiinteistöjen osalta eläkerahastot tosin sijoittavat suoraan.
Yksittäisten eläkerahastojen sijoitusosuudet eri varaluokkien kesken poikkeavat luonnollisesti toisistaan ja tässä laskelmassa käyttämistäni, mutta eivät kuitenkaan ratkaisevasti. Poikkeamat johtavat enemmänkin siihen, kuinka suuresti eläkerahaston toteutuneet tuotot vaihtelevat odotusarvonsa ympärillä eri vuosina. Käyttämäni sijoitusosuudet ovat hyvä likiarvo suomalaisten eläkerahastojen varojen jakautumisesta eri varaluokkiin.
Koska rimassa on kyse todella pitkän aikavälin reaalituottoasteesta, reaalikorosta, toteutuneiden tuottojen jälkitarkkailujakso on yleensä mielekästä valita sukupolven mittaiseksi. Tällä vältetään se, ettei näyteperiodiin sisälly pelkästään kahdesti seitsemän laihaa vuotta vaan myös vähintään yksi seitsemän lihavan vuoden jakso.
Kun eläkemiehille ja –naisille on ollut menneiden vuosien ja vuosikymmenten aikana niin tavattoman vaikeata ymmärtää eläkerahastojen tuottovaatimus reaalikorkona ja nimenomaan sijoitusmarkkinoilla saavutettavissa olevana rahojen vaihtoehtoiskustannuksena, herää väistämättä kysymys, osaavatko he käytännössä laskea toteutuneita reaalituottoasteita: eri sijoituskohteiden painot muuttuvat jatkuvasti, koska muun muassa uutta sijoitettavaa rahaa tulee joka kuukausi. Lisäksi pitää muistaa, että kyseessä ei suinkaan ole yksittäisten vuosien keskiarvo vaan koronkoron voiman huomioon ottava geometrinen keskiarvo. Joku konsultti on tietenkin myynyt eläkerahastoille vaaditun jälkitarkkailuohjelman. Mutta Eläketurvakeskuksen ja eläkerahoittajien tiedotustoimiston sivuilta http://www.etk.fi/ ja http://www.tela.fi/ en löytänyt asiasta samanlaista tuoteselostusta kuin Tilastokeskus julkaisee omista tilastoistaan.
Tuottovaatimuksen objektiivisuudesta johtuen eläkejärjestelmän kestävyyslaskelmissa ei ole mitään mieltä käyttää vaaditusta reaalituotosta poikkeavia tuotto-oletuksia. Jos niin tehdään ja kun niin tehdään juuri Rantalan johtamassa Eläketurvakeskuksessa, päästään pitkän aikavälin tarkasteluissa kehitysuriin, jotka ovat mahdottomia eli jotka eivät voi toteutua. Valitettavasti virkamiehistömme tekee politiikkaa jälkimmäistä lajia olevilla laskelmilla sekä julkisen talouden nk. kestävyysvajeen että eläkejärjestelmän osalta; ks. blogin reunassa olevia linkkejä aikaisempiin kirjoituksiini. Rantala ja Sailas alaisineen ovat hankkineet koulutuksensa säännöstelyaikana, jolloin ”maan tapa” oli valita laskelmiin korko-oletukseksi se, joka tuotti laskelmilla politikoivan oman edun kannalta halutun tuloksen.
Lehdistö on viime aikoina tehnyt eläkerahastojen tuottovertailuja viimeisen 10 - 12 vuoden ajanjaksolta. Ne eivät ole pitkän aikavälin vaan eläkejärjestelmän kannalta kohtalaisen lyhyen aikavälin tarkasteluja, joihin sisältyy viime vuosikymmenellä vuoden 1900 jälkeisestä neljästä suurimmasta pörssilaskusta peräti kaksi!
Eläkejärjestelmän sijoituspolitiikan aikajänne on neljä sukupolvea. Lyhyen aikavälin tarkasteluissa toteutunut tuotto riippuu ensi sijassa sattumasta, sijoitusten markkina-arvojen muutoksista tarkasteluperiodin kuluessa: jos jakson ensimmäinen vuosi on pörssilaman vuosi ja viimeinen pörssihuuman huippuvuosi, tarkastelukauden toteutuneet tuotot ovat valtaisia, päinvastaisessa tapauksessa taas jopa negatiivisia.
Lehdistön tekemissä tarkasteluissa ei siten juurikaan ole mitään muuta mieltä kuin toimitusten halu tehdä omaa politiikkaa. Niiden pitäisi konstruoida tarkastelujaksona markkinoilla toteutuneiden tuottojen nojalla objektiivinen rima, benchmark, jos toimitukset haluaisivat tarkastella sitä, ovatko eläkerahastot kyenneet seuraamaan markkinatuottoja vai eivät.
Olen käyttänyt omissa laskelmissani saatavissa olevia, yli sadan vuoden ajalta toteutuneita reaalituottoasteita. Niiden nojalla eläkerahastojen reaalituottotavoitteen tulisi olla 4,5 prosenttia koostuen seuraavista osista:
1. osake- ja kiinteistösijoitusten reaalinen vuosituotto 6,7 prosenttia, osuus 50 prosenttia rahaston arvosta;
2. sijoituskelpoisten yrityslainojen reaalinen vuosituotto 3,0 prosenttia, osuus 25 prosenttia rahaston arvosta;
3. eri valtioiden obligaatioiden (ilman maksujen laiminlyöntiriskiä) reaalituotto 2,0 prosenttia, osuus 20 prosenttia rahaston arvosta;
4. käteisvarojen ja niihin rinnastettavien lyhyen juoksuajan sijoitusten reaalituotto nolla prosenttia, osuus 5 prosenttia rahaston arvosta.
Tuottoaste on saavutettavissa kansainvälisesti eri maiden ja liiketoiminta-alojen kesken hyvin hajautetuissa sijoitusrahastoissa, jollaisia eläkerahastojen tulisi olla. Reaalituottovaatimuksia ei muuta miksikään se, että osa sijoituksista tehdään käytännössä nk. vaihtoehtoisiin sijoitusmuotoihin kuten ”private equity” tai ”hedge” -nimien alla. Nehän vain paketoivat uudella tavalla perusvaateiden, velan ja oman pääoman instrumentteja, tai noudattavat joitain uudenlaisia sijoitusstrategioita. Kiinteistöjen osalta eläkerahastot tosin sijoittavat suoraan.
Yksittäisten eläkerahastojen sijoitusosuudet eri varaluokkien kesken poikkeavat luonnollisesti toisistaan ja tässä laskelmassa käyttämistäni, mutta eivät kuitenkaan ratkaisevasti. Poikkeamat johtavat enemmänkin siihen, kuinka suuresti eläkerahaston toteutuneet tuotot vaihtelevat odotusarvonsa ympärillä eri vuosina. Käyttämäni sijoitusosuudet ovat hyvä likiarvo suomalaisten eläkerahastojen varojen jakautumisesta eri varaluokkiin.
Koska rimassa on kyse todella pitkän aikavälin reaalituottoasteesta, reaalikorosta, toteutuneiden tuottojen jälkitarkkailujakso on yleensä mielekästä valita sukupolven mittaiseksi. Tällä vältetään se, ettei näyteperiodiin sisälly pelkästään kahdesti seitsemän laihaa vuotta vaan myös vähintään yksi seitsemän lihavan vuoden jakso.
Kun eläkemiehille ja –naisille on ollut menneiden vuosien ja vuosikymmenten aikana niin tavattoman vaikeata ymmärtää eläkerahastojen tuottovaatimus reaalikorkona ja nimenomaan sijoitusmarkkinoilla saavutettavissa olevana rahojen vaihtoehtoiskustannuksena, herää väistämättä kysymys, osaavatko he käytännössä laskea toteutuneita reaalituottoasteita: eri sijoituskohteiden painot muuttuvat jatkuvasti, koska muun muassa uutta sijoitettavaa rahaa tulee joka kuukausi. Lisäksi pitää muistaa, että kyseessä ei suinkaan ole yksittäisten vuosien keskiarvo vaan koronkoron voiman huomioon ottava geometrinen keskiarvo. Joku konsultti on tietenkin myynyt eläkerahastoille vaaditun jälkitarkkailuohjelman. Mutta Eläketurvakeskuksen ja eläkerahoittajien tiedotustoimiston sivuilta http://www.etk.fi/ ja http://www.tela.fi/ en löytänyt asiasta samanlaista tuoteselostusta kuin Tilastokeskus julkaisee omista tilastoistaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)