Mitä on elvytys?

“Ruotsin talous kasvaa tänä vuonna aikaisemmin ennustettua nopeammin. Siksi Ruotsi voi elvyttää enemmän” aloitti aina niin luotettava Marjukka Havumäki YLE:n uutiset eräänä loppukesän iltana 2014 Ruotsin valtiopäivävaalien edellä. Hän jatkoi tarkentaen aikaisemman ja uuden ennusteen BKT:n kasvuprosentista sekä lisäsi: ”Ruotsi voikin tänä vuonna lisätä valtion menoja 3,8 miljardia kruunua, kertoo valtiovarainministeri Anders Borg”.

Keynesiläisessä ideologiassa bruttokansantuotoksen BKT:n ennakoitu taso kasvaa eli talous elpyy, kun julkinen sektori lisää reaalisesti kulutus- ja investointimenojen rahoittaen ne velanotolla tai keventää kokonaisverorasitusta rahoittaen verotulojen menetyksen aluksi velkaa lisäämällä.

Suomen tila 2008 jälkeen - reaalisen BKT:n supistuminen on seurannut, kun valtio on kasvattanut reaalisesti julkisia kulutus- ja investointimenojaan, keventänyt verotusta ja kaksinkertaistanut valtion velan seitsemässä vuodessa – ei siten ole keynesiläisten maailmasta. Silti lehdistö ja web-sivustot on täynnä lausuntoja, joissa neuvotaan valtiota ottamaan lisää lainaa, kun sitä kerran saa vielä nollakorolla, ja elvyttämään eli kasvattamaan valtion menoja.

Eikö politiikkasuositusten, myös keynesiläisten erityisesti jos he ovat nobelisteja, pitäisi perustua malleihin, jotka selittävät menneet havainnot?

Mitä John Maynard Keynes opetti? 

Hän propagoi reflaatiota, lopputuotteiden hintojen nostamista täystyöllisyyttä vastaavalle tasolle, kun samanaikaisesti palkkataso pidetään muuttumattomana. Hän nimenomaan korosti, että palkoista päättävien työmarkkinoiden sisäpiiriläisten tulee olla solidaarisia työttömiä kohtaan, kunnes täystyöllisyys on saavutettu.

Keynesin keinot talouden reflatoimiseksi, tehokkaan kysynnän lisäämiseksi, ennakoidun kokonaistuotannon kasvattamiseksi eli talouden elvyttämiseksi olivat julkisten investointi- ja kulutusmenojen lisääminen, mutta sillä ehdolla että lopputuotteiden hinta tehtaan portilla nousee suhteessa tuotteiden työkustannuksiin eli että tuotteiden reaalinen työkustannus alenee. Tällä edellytyksellä yritykset tuottavat ja työllistävät enemmän. Kun yritysten kannattavuus paranee ja heijastuu osakehintojen nousuna, ne alkavat myös investoida enemmän, mikä tunnetaan investointien Keynes-Tobin q-teoriana.

Keynes ei siis ole propagoinut inflaatiota, yleisen hintatason jatkuvaa nousua, vaan ainoastaan nousevien hintojen periodia, jonka aikana työvoimakustannusten pitää pysyä muuttumattomina.

Suomen vanha keino reflatoida oli devalvoida, mikä kohotti tilapäisesti avoimen sektorin lopputuotteiden hintoja suhteessa työvoimakustannuksiin.

Keynesiläiset pitävät itseään Keynesin opetuslapsina, eräät jopa apostoleina, mutta kuten monesti muulloinkin: opetuslasten taso heikkenee sukupolvi sukupolvelta. 

Tarkemmin aiheesta:

Tehokas kysyntä elpyy työmarkkinauudistuksella

Suomen Kuvalehti Stalinin-Göbbelsin tiellä

Leikkaus tai elvytys –kolumnissaan (SK 40/2015 2.10.2015) toimittaja Teppo Tiilikainen kirjoittaa: professori Pertti Haaparannan mukaan Suomen ”teollisuuden yksikkökustannukset ovat enemmän kuin puolittuneet suhteessa Saksan teollisuuteen kahdessa vuodessa”. Siksi ”Haaparanta pitää Sipilän tuottavuusloikkaa täysin turhana”. Yksikkötyökustannus on työntekijöiden keskimäärin saama kokonaiskorvaus jaettuna heidän tuottavuudellaan, BKT/työntekijä.

Jos Haaparannan tilastojen tulkinta olisi totta, maassamme vierailisi solkenaan ulkomaisia lähetystöjä tutustumassa suomalaiseen yhdessä sopimisen kulttuuriin: kuinka sisäinen devalvaatio tehdään yhteisen edun ollessa kyseessä; maamme olisi ulkomaisten lehtien sivuilla tähtimaa ja myös kaikkien taloutta sivuavien kansainvälisten järjestöjen ylistämä.

EU:n virallisen tilastoijan EUROSTATin tilastot kertovat täysin päinvastaista: neljännesvuosittainen kaikkien teollisuudenalojen nimellinen yksikkötyökustannus (indeksin perusvuosi 2010 = 100) nousi Saksassa 4,5 prosenttia mutta Suomessa 6,6 prosenttia kahdessa vuodessa, toisesta neljänneksestä 2013 ja toiseen neljännekseen 2015. Edes yksikkökustannusten kasvuvauhti ei siis puolittunut Saksaan nähden, vaan oli Suomessa lähes puolitoistakertainen.

Stalinin kerrotaan sanoneen, että poliitikon pitää vain valehdella niin paljon, ettei kukaan kuvittele hänen uskaltavan valehdella niin rutkasti, ja toistaa valetta riittävän usein, niin sitä aletaan pitää totena; Göbbels on periaatteen toteuttajista tunnetuin.

Suomen Kuvalehti aikoo mahtua Stalinin-Göbbelsin tielle, koska luonnehdittuaan keynesiläisyyttä sama kirjoitus toteaa myös: ”Sipilän kilpailukykyloikka parantaisi tuottavuutta lähinnä työllisyyden kustannuksella”.

Väite ei vastaa Keynesin mallin johtopäätöstä. Sen sisäisen logiikan ulkopuolelta aiheutuva työvoiman rajatuottavuuden nousu, työn nimellisen yksikkökustannuksen pysyessä ennallaan, lisää työvoiman kysyntää. Eli samalla vuosityökorvauksella yritykset haluavat työllistää useamman työntekijän. Siksi ensimmäisen kierroksen vaikutus on aina työllisyyttä parantava; myös reaalipalkka nousee sopeutumisen johdosta. Sama johtopäätös seuraa kaikista keynesiläisistä malleista, joissa työmarkkinat on mallitettu.

Kestävyysvaje ei ole vaje!

Kestävyysvaje on laskennallinen lisävelka nykyisen julkisen velan varannon päälle eikä suinkaan virtasuure eli vuodesta toiseen hamaan tulevaisuuteen toistuva julkisen sektorin nettovelkaantuminen.

Jos kestävyysvaje olisi todella vaje, Suomen valtionlainat olisivat ajat sitten pudotettu Kreikkaakin huonompaan luokitusluokkaan, koska valtionvelka olisi räjähtävällä kasvu-uralla. Eikö niin?

Valtiovarainministeriön entinen korkein virkamies, valtakunnanviisas Raimo Sailas kirjoitti Helsingin Sanomissa 25.2.2014 eri arvioiden kestävyysvajeen suuruudesta vaihtelevan Suomen Pankin 4,5 prosentista BKT:sta OECD:n peräti 7:än prosenttiin BKT:sta eli 9 miljardista eurosta 14 miljardiin.

Tällaiset vajeprosentit BKT:sta ovat kaksin- ja kolminkertaiset Suomen saavutettavissa oleviin BKT:n pitkän aikavälin kasvuvauhteihin nähden. Jos siis vaje/BKT –suhteessa vaje on aina kaksin- tai kolminkertainen osoittajan BKT:n kasvuun nähden, julkinen velkamme olisi räjähtävällä uralla.

Kataisen ja Urpilaisen eurososialistinen hallitus on tähän mennessä velkaantunut hieman yli seitsemän miljardin euron vuosivauhtia; kokonaiskysyntää elvyttämällä helppoheikkikeynesiläisyyden parhaiden perinteiden mukaisesti se on tehnyt kaikkensa hidastakseen markkinavoimien sopeuttavaa vaikutusta, maamme tarvitsemaa sisäistä devalvaatiota.

Ilman hallituksemme rahanjuoksutusta ministereiden hyvinä pitämiin tarkoituksiin Keynesin tehokas kysyntä ja työllisyys olisivat koko ajan olleet hallituksen aikaansaamaa korkeammat – ja valtion velkaantuminen hitaampaa.

Talous mätänee ...

“Kala mätänee päästä”, sanoo englantilainen; Raimo Sailas kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissa tänään 25.2.14: ”Hallituksen marraskuussa hyväksymä rakennepoliittinen ohjelma on vain lista asioista, joista pitäisi päättää”.

Sen verran lueskelin sanomalehti- ja nettiuutisia kyseisestä ohjelmasta, että en usko sen sisältävän laisinkaan sellaisia rakenneuudistuksia, jotka uudistaisivat talouttamme siten, että työnvälitystoimistoissa olevalle 640000 työnhakijalle perustettaisiin työpaikat yksityisten tai julkisten työnantajien toimesta seuraavan seitsemän vuoden kuluessa.

Ainut työllisyyden kohentamista koskeva lausuma Sailaksen kolumnissa on: ”arvonlisäverokantoja yhtenäistämällä ja veropohjia laajentamalla nopeutettaisiin kasvua ja parannettaisiin työllisyyttä”, mutta tästäkään ajatuskulusta Sailas ei esitä mitään perusteluja.

Jos hän osaisi sen tehdä, hän kykenisi näkemään lukuisia muita lainsäädännöllisiä edistysaskeleita, jotka johtaisivat välittömästi Keynesin tehokkaan kysynnän kasvuun ja työttömyyden alentumiseen ja jotka parantaisivat samalla voimakkaasti valtiontaloutta. - Eikä Sailaksen tarvitsisi arvailla sitä, mille aloille työpaikat syntyisivät; vanhat nokiat, siurot, vaskuut ja pourut työllistäisivät näkymättömästi uusien näkyvien, mutta tällä hetkellä vielä nimettömien ohella.

Mutta Sailas tietää: "Nyt pitäisi keskittyä menojen karsintaan".

Kovin paksu on Kataisen eurososialistisen hallituksen ja sen neuvonantajien silmillä oleva ideologinen huntu.

Tehokas kysyntä elpyy työmarkkinauudistuksella

Hallituksen rakennepoliittinen ohjelma ei sisällä uusia työpaikkoja lisääviä toimia. Vaikka marraskuun lopussa oli 540000 tosiasiallisesti työtöntä ja lisäksi 100000 työnhakijaa työvoiman ulkopuolelta, hallituksen taustajoukot unohtavat tarkoituksellisesti Keynesin tehokkaan kysynnän. 

Se on kansantalouden kysynnän ja tarjonnan yhtäläistävä, ennustettu kokonaistuotannon ja tulonmuodostuksen taso, jonka nojalla yritykset päättävät tuotannosta, työllistämisestä ja investoinneista sekä kuluttajat tulojen jakamisesta kulutukseen ja säästöihin.

Tehokasta kysyntää voidaan siis elvyttää myös kansantalouden tarjontapuolen rakenneuudistuksilla. Keynesin omassa mallissa niille ei ole sijaa, koska hän olettaa työmarkkinoille puhtaan kilpailun: nimellispalkka on sama toimialan kaikille yrityksille; alityöllisyystasapainossa työttömät ovat työmaiden porteilla valmiit ottamaan työtä vastaan, yrityksiä eivät mene konkurssiin, vaan kiinteä pääoma pysyy vakiona. Siksi julkisten menojen lisäys, jonka julkinen valta ostaa hänen mallissaan aina yksityisiltä yrityksiltä, johtaa välittömästi tehokkaan kysynnän ja työllisyyden kasvuun.

Ratkaisevin olettamus, joka erottaa Keynesin mallin klassisesta, on se, että työsopimukset tehdään koskien nimellisiä yksikköpalkkoja, vaikka muutoin kuluttajat tekevät päätöksensä reaalitulojen ja reaalihintojen perusteella. Siksi vastentahtoinen työttömyys voi olla sopusoinnussa muiden markkinoiden samanaikaisen tasapainon kanssa. 

Ja Keynesin mallin tärkein ominaisuus: työttömyys alenee lopputuotteiden hintojen noustessa ja nimellisen yksikköpalkan pysyessä ennallaan; työllisten lisääminen kasvattaa yritysten voittoja hintojen nousujakson aikana. Siksi yritysten kannattaa lisätä tuotantoaan: tehokas kysyntä kasvaa.

Tehokkaan kysynnän kasvusta johtuva työttömyyden alentuminen edellyttää vain työn reaalisen hinnan alentumista, eli tuottavuuden kasvu huomioiden reaalipalkan pitää nousta hitaammin kuin työn tuottavuuden. Keynes sanoi todellisuuden työmarkkinoista vain, että palkoista päättävien tulisi olla solidaarisia työttömiä kohtaan ja olla korottamatta palkkoja nousevien hintojen periodin aikana, jotta täystyöllisyys saavutettaisiin.

Palkkoja ja muita työvoimakustannuksia koskevat laajat yleisratkaisut ovat peittelymekanismi, joiden tarkoitus on suitsia vahvojen ammattiliittojen neuvotteluvoimaa ja keskinäistä palkkakilpailua. Rakenneuudistuksessa pitäisi keskittyä vähentämään ja lopulta poistamaan

1.työmarkkinalainsäädännön elementtejä, jotka vahvistavat sisäpiiriläisten neuvotteluvoimaa

2. riskejä, jotka liittyvät työntekijän palkkaamiseen

3. työn teettämiseen liittyviä rajoituksia; joustothan koskevat vain työmarkkinoilla pistäytyjiä määräaikaisten työsuhteiden ja työllistämistukien muodossa; joillekin ainoa jousto on sukkuloida välillä yrittäjänä.

Tällainen rakenneuudistus:

•      Kohottaisi välittömästi työn rajatuottavuutta

•      Lisäisi työvoiman kysyntää eli työpaikkojen tarjontaa

•      Kasvattaisi toteutuvaa tuotantoa eli Keynesin tehokasta kysyntää!

•      työtunnin kustannus nousisi hitaammin kuin lopputuotteiden hinnat tehtaiden porteilla, kunnes työttömyys olisi alentunut 2-3 %:in, luonnolliselle tasolle.

•      Ei maksaisi valtiontaloudelle mitään, vaan päinvastoin budjettialijäämä alkaisi nopeasti supistua; seitsemän vuoden jälkeen olisi tukeva budjettiylijäämä.

Työmarkkinauudistuksen keinot ovat yleisesti tunnettuja; niistä on itse asiassa keskusteltu 1970-luvun puolivälin jälkeisestä lamasta lähtien:

•      tuki- ja poliittisen lakkoilun kielto

•      lakon aloitus vain jäsenäänestyksen määräenemmistöllä nostaisi lakkoilukynnystä

•      Yhteistoiminta- eli irtisanomislaista luopuminen

•      Irtisanomisissuojassa paluu palkanmaksuväliin

•      Työehtosopimusten yleissitovuuden asemasta sallitaan vain paikalliset sopimukset

•      Ay- ja työnantajaliittojen jäsenmaksut vähennyskelvottomiksi

•      Ammattiosastot eivät saa muodostaa liittoja eli palkkamonopoleja

•      Ansiosidonnaisen päivärahan rahoitus yksinomaan työnantajille ja työntekijöille, jotta huonon maailmantilan sattumiselle (irtisanomistarpeelle) asetettaisiin oikea paino palkanasetannassa; eli yleisestä työttömyysvakuutusmaksuista saa rahoittaa vain työmarkkinatuen.

Henkinen elvytys on ollut myös puheena. Pikaisesti pitäisikin luopua:

julkisuuden suosimasta ideologiasta että työntekijöillä on oikeus yhtiön viimeiseen riviin siihen asti, kunnes työnantajan oma pääoma on lypsetty kuiviin ja 

talouspolitiikkaa hallitsevasta yksipuoluejärjestelmästä, jota ei voi muka muuttaa; Kataisen-Urpilaisen hallitus on työmarkkinoiden sisäpiiriläisten hallitus, jonka rakenneuudistukselle on käymässä samoin kuin Gorbatšovin rakenneuudistukselle, perestroikalle.

JK: Pidin tämän lyhennettynä kommenttipuheenvuorona Tampereen yliopistossa 14.1.2014. Olin myös tarjonnut sitä marras- ja joulukuussa 2013 kahdesti julkaistavaksi.

ALV:n alennus elvyttäisi!

Miksi? Koska se vastaisi juuri sitä, mitä Keynes tarkoitti elvytyksellä: lopputuotteiden hintojen nostamista täystyöllisyyttä vastaavalle tasolle suhteessa työvoiman hintaan tai kuluttajien käytettävissä olevien reaalitulojen pysyvää kasvattamista.

Niillä aloilla, jossa arvonlisäveron (ALV) alennus ei laske täysimääräisesti hintoja, yritysten lopputuotteiden veroton hinta nousee suhteessa työn hintaan: yrityksille syntyisi kannustin teettää lisää työtä eli lyhyen aikavälin tarjonta lisääntyisi; oletus on tietenkin, että työn hinnasta päättävät ovat solidaarisia työttömille eivätkä ulosmittaa yritysten parantunutta työllistämiskykyä itselleen. Elvytys toisin sanoen tarkoittaa sitä, että yritysten kohtaama reaalipalkka alenee; vanhassa devalvaatioihin perustuvassa järjestelmässä se saavutettiin alentamalla kriisitilanteissa markan ulkoista arvoa, jolloin vientidollarilla yritys sai tililleen enemmän markkoja.

Tuotealojen, joissa ALV:n alennus menisi täysimääräisesti lopputuotteiden hintoihin, verolliset kuluttajahinnat alenisivat suhteessa muihin kuluttajahintoihin. Siksi kuluttajat ostaisivat näitä tuotteita aikaisempaa enemmän, mutta myös muita tuotteita, koska heidän nimellistulojensa ostovoima kasvaisi, eli lyhyen aikavälin kulutusmenot kasvaisivat.

Näistä pohdinnoista ei vielä voi päätyä johtopäätökseen, että ALV:n alennus kasvattaisi kokonaistuotantoa Suomen rajojen sisällä. Se toteutuu, jos ALV:n alennus on pysyvä eli sellainen että sen vaikutuksia ei minkään muun veron korotuksilla peruuteta. Tai jos peruutetaan, veronkorotuksen tulee olla vähemmän vääristävä kuin ALV:n kevennyksen avulla saatava vääristymien alentuma. Vain verotuksen aiheuttaman kokonaisvääristymän pienentyminen kasvattaa potentiaalista tuotantoa ja on siksi toimenpide, joka ei mitätöi edellä kuvattuja ALV:n alennuksen lyhyen aikavälin vaikutuksia. Siksi tällainen veroelvytys elvyttäisi Keynes’in tehokasta kysyntää; ks. Mätäkuun markkinat –pamflettini.

Suurimmat vääristymät syntyvät laveasta köyhyysloukusta, jonka kaventaminen lisäisi työhön osallistumista, vähentäisi tulonsiirtoja ja kasvattaisi tuloverojen tuottoa. Poliitikot voisivat aloittaa köyhyysloukun kaventamisen poistamalla opintotuen saannin tulorajat, kuten Mätäkuun markkinat argumentoi, ja rajoittamalla opintotuen vain tutkinnon todellisen pituuden mukaiseksi. Uudistus tekisi kaikki onnellisemmiksi: poliitikot, opiskelijat ja valtiovarainministeriön virkamiehet.

JK. Elintarvikkeiden ja ravintolapalvelujen arvonlisäveron muuttamista kommentoi professori Matti Virén artikkelissaan ”Verokarhun ihmeelliset seikkailut Suomessa”, Yhteiskuntapolitiikka 75 (2009:6), ss. 665-668. Se kuvaa herkullisimmin suomalaista veropoliittista valmistelua raporttini ”Verojärjestelmämme kehittämistarpeesta”, Vaasan kauppakorkeakoulun julkaisuja, Tutkimuksia 56, Vaasa 1979, ilmestymisen jälkeen. Virénin artikkeli on synnyttänyt myös jatkokeskustelua lehden verkkosivuilla.

Eikö kommentoijan pitäisi viitata lähteeseensä?

”Ei Suomi heikkoon taalaan kompastu” –näkökulmassa (HS 23.10.2009) toimittaja Jyri Raivio kirjoittaa: ”Yhdysvaltain hallinto sanoo pyrkivänsä vahvaan dollariin, Euroopan keskuspankki vakaisiin valuuttakursseihin”.

Missä ja koska ja kenen toimesta Euroopan keskuspankki on sanonut pyrkivänsä vakaisiin valuuttakursseihin? Se on päinvastoin ilmoittanut lukuisia kertoja pääjohtajansa sanomana että EKP:llä ei ole valuuttakurssitavoitetta. EKP:n hyvin tunnetusta inflaatiotavoitteesta ei seuraa euron vaihtokurssin vakaus, vaan sekä nimellisen että reaalisen korkotason vakaus.

Keynes sanoi asian monisanaisesti The General Theory - pääteoksensa (1936) loppupuolella ja selvimmin teoksessaan A Tract on Monetary Reform (1923): kansakunnan ei ole mieltä sitoa valuuttansa ulkoista arvoa (kultaan Keynesin aikana) vaan noudattaa sellaista korkopolitiikka, joka tuottaa mahdollisimman vakaan korkotason pitkällä aikavälillä.

Keynesiä lukematta jokainen Kullbergin aikaisen rahapolitiikan kokenut oppi asian Suomen 1990-alun laman kautta.