Lisää rajoitteita työllistämiselle!

Hallitustunnustelija Juha Sipilän ajamassa yhteiskuntasopimuksessa työaikaa pidennettäisiin, mutta "korvaukseksi työajan pidennyksestä työntekijät voisivat saada vahvistusta työsuhdeturvaansa". Yhteiskuntasopimuksella siten heikennettäisiin yritysten kannusteita työllistää ja investoida Suomessa.

Poliittisen järjestelmän filosofit, valtiofilosofit, kuten Jean-Jacques Rousseau, ovat kautta vuosisatojen puhuneet ja kirjoittaneet hallitusvallan laillisuudesta ja rajoittamisesta, kansalaisten oikeuksista ja vapauksista sekä vähemmistöjen oikeuksista. Tässä mielessä yhteiskuntasopimus tarkoittaa perustuslakia Magna Cartasta lähtien.

Mutta keskustapuolueessa elää jokin oma rajoittunut käsityksensä työmarkkinoiden sääntelystä, jolle aina vaalivoiton jälkeen annetaan nimitys yhteiskuntasopimus.

Nykyiseen hätätilanteeseen päädyttiin sisäisin revalvaatioin, tekemällä työmarkkinaeliitin mielestä korostetusti maltillisia palkkaratkaisuja, mutta kuitenkin Suomen kilpailukyky menettäen. Saksa onnistui tekemään sisäisen devalvaation saman aikana, itseasiassa vuodesta 1995 vuoteen 2007 noin 20 prosenttia; vuonna 1995 EU päätti yhteisen valuutan käyttöönoton aikataulusta Madridin kokouksessa.

Suomi tarvitsee sopimusta, joka työllistämisen rajoituksia poistaen luo edellytykset  kasvattaa yrityksissä työvoiman rajatuottavuutta ja lisätä työvoiman kysyntää ja uusia työpaikkoja. Siksi tällainen sisäinen devalvaatio, josta olen kirjoittanut useasti tällä sivustolla, nostaisi palkkatasoa kautta koko yritystoiminnan, ei suinkaan polkisi palkkoja kuten ammattiliittojen johtajat uskottelevat.

Hakaniemen torin laidoita tulevan sääntelyn on aika purkautua

Sisäinen revalvaatio – epäsymmetrinen shokki

Suomi sai lentävän lähdön liittyessään euroon. Markka devalvoitui sen oltua kiinteässä suhteessa EU-alueen muihin valuuttoihin eli ERM-kytkennässä 1990-luvun lopussa ennen euroa, ja aluksi itse euro devalvoitui 2000-luvun alkuvuosina jopa hälyttävästi. Suomen kustannuskilpailukyky oli vuosituhannen alussa samalla huipputasolla kuin välittömästi markan 1991 ja 1992 devalvointien jälkeen 1993.

Suomi oli markan aikana aina syönyt devalvaatiohyödyt kolmessa, neljässä vuodessa, koska poliitikkojen täysin ohjaileman Suomen Pankin lepsu rahapolitiikka kannusti kotimaisten kustannusten karkaamiseen. Mitkään keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut eivät hillinneet sitä pidempään.

Eurossa delegoimme rahapolitiikan Euroopan keskuspankille (EKP), koska itse emme taitaneet rahapolitiikan perusteita. EKP instituutiona ei kuitenkaan mitenkään suojaa meitä itse aiheuttamiltamme kustannuskriiseiltä. Tauti pääsikin iskemään uudestaan, koska vallassa olevat ja valtaan pyrkivät poliitikot eivät halunneet muuttaa lainsäädäntöä, joka olisi hillinnyt väkevien ammattiliittojen omanvoitonpyyntiä (rent seeking).

Eurostat –tilastoista olen laatinut seuraavan taulukon: 

Yksikkötyökustannusten indeksit vuosi Euroalue Suomi Saksa 2000    81   76   86 2007 100 100 100 2014/II 116 125 117

 Taulukosta voi laskea, että verrattuna koko euroalueeseen Suomi menetti kilpailukykyään vuodesta 2000 vuoteen 2007 mennessä noin kuusi prosenttia eli meillä yksikkötyökustannukset nousivat nopeimmin, kun taas Saksa samana aikana paransi kilpailukykyään lähes seitsemän prosenttia.

Vuodesta 2007 kuluvan vuoden toiseen neljännekseen mennessä Saksa on säilyttänyt kilpailukykynsä suunnilleen ennallaan euroalueeseen verrattuna; talousmenestys ei ole mennyt päähän, vaan päinvastoin Saksa on koonnut vuosituhannen alkuvuosina tehdyn sisäisen devalvaation hedelmiä nämä vuodet.

Suomi sen sijaan on vuodesta 2007 menettänyt kilpailukykyään muuhun euroalueeseen verrattuna yli seitsemän prosenttia, vaikka maamme bruttokansantuotos BKT on samana ajanjaksona alentunut: vuoden 2013 volyymi = 95, kun vuosi 2007 = 100!

Liityttäessä euroon hoettiin epäsymmetrisiä shokkeja ja EMU:a. EMU eli talous- ja rahaunioni mainitaan nykyisin harvoin, epäsymmetrisiä shokkeja tuskin ollenkaan ehkä siksi, että yleistä ymmärrystä siitä, mitä käsitteellä tarkoitetaan, ei koskaan syntynyt.

Itseaiheutettu kustannuskriisi eli sisäinen revalvaatio on epäsymmetrisistä shokeista pahin, koska sen alussa kotimarkkinoiden tila on aina vahva eli yhden kustannus on toisen tulo, mikä sokaisee poliitikot kustannuskriisin pidemmän aikavälin vaikutuksilta: voimakkaasti progressiivisen tulo- ja välillisen verotuksen vuoksi valtion verotulokertymä on alussa aina voimakkaasti kasvava, kunnes vienti sakkaa …

Olemme kuluttaneet vahvan euron hyödyt

Miten voisimme hyötyä vahvasta eurosta, kysyi Juha Nikulainen Aamulehdessä 22.1.14. Hän kirjoitti myös aivan kuin euron ja dollarin kurssi olisi päätettävissämme. 

Onneksi sitä ei sovita kabineteissa, mikä koitui Suomen markan kohtaloksi, vaan euron vaihtokurssit eri valuuttoihin nähden määräytyvät kansainvälisillä markkinoilla.

Tällä hetkellä euro on vahva dollariin nähden, muttei kovinkaan paljon, koska ostovoimapariteetin mukainen vaihtokurssi, joka yhtäläistäisi vaihdettavien tavaroiden ja palvelusten hinnat dollari- ja euroalueilla, on noussut koko euroajan saksalaisen IFO-instituutin seurannan mukaan.  Vielä kymmenen vuotta ja nykyinen vaihtokurssitaso tulee edustamaan pitkän aikavälin tasapainoa.

Markkinavoimat siis jylläävät: dollarialue on tekemässä sisäistä revalvaatiota ja euroalue sisäistä devalvaatiota.

Nopeuttaaksemme taloutemme sopeutumista poliitikkojemme pitäisi vain panna toimeen sellaisia rakenneuudistuksia, jotka nopeuttaisivat sisäistä devalvaatiota nimenomaan Suomessa. Neuvot ovat olleet esillä julkisuudessa 1990-luvun laman alusta lähtien, vaan eivät kelpaa poliitikoille eivätkä heidän taustajoukoilleen; poliitikkojen kannattaa aina odottaa ulkopuolista onnenpotkua, joskus jopa onnenpotkuja, kuten Lipponen ja Niinistö pääsivät nauttimaan sekä Nokian rakettinoususta että euron devalvoitumisesta.

Mutta euron vahvuudesta me olemme jo kaikki hyötyneet! Valtion lainojen reaalinen korkotasohan on jo pitkään ollut lähellä nollaa kun niiden pitkän aikavälin taso on noin kolme prosenttia. Hallitustemme olisi pitänyt säästää joka vuosi kyseinen erotus ja sijoittaa varat pahan päivän varalle tanakoituvien talouksien (emerging markets) yritys- ja valtion lainoihin; niiden valuutathan tulevat vahvistumaan sekä dollariin että euroon nähden.

Hallituksemme eivät ole säästäneet vaan alentaneet veroja; lisäksi ne ovat kyenneet lainaaman nollakorolla ja jakaneet lisälainat hyvinä pitämiinsä tarkoituksiin; kaikki suomalaiset ovat hyötyneet näistä ainakin epäsuorasti.

Myös yksityinen sektori on nauttinut koko euroajan poikkeuksellisen alhaisista koroista, mikä on hyödyttänyt kulutusta ja investointeja; kotitaloudethan kylpevät veloissa.

Tasa-arvotupon tuhoa vai sittenkin vanhat voitonpyytäjät?

Marraskuun työttömyys- ja työllisyysluvut ovat todella surkeita: työttömiä 26000 enemmän ja työllisiä 37000 vähemmän kuin vuoden 2011 marraskuussa. Mutta luvut täsmäävät suunnilleen BKT:n nollakasvun kanssa, jota useat pitävät ihanteellisena tavoitteena.

Työllisyyskatsauksen mukaan tosiallisen työttömyyden eli työttömien työnhakijoiden, työttömyyseläkeläisten ja toimenpitein sijoitettujen määrän kasvu oli vuodessa 11000 henkilöä.

Saksa kykeni tekemään vuosina 1995 - 2008 sisäisen devalvaation eli sen hinta- ja palkkataso nousivat hitaammin kuin muiden euromaiden. Saksassa hinta- ja kustannustaso eivät alentuneet nimellisesti. Muut maat vain inflatoivat talouttaan Saksan pankkien tarjoamien halpojen luottojen avulla. 

Suomi onnistui sensijaan tekemään tasa-arvotupossa sisäisen revalvaation kuten analysoin Mätäkuun markkinat -kirjassa s. 155. Meillä yksityisen sektorin tehdyn työtunnin kustannus nousi heinä - syyskuussa 4,2 prosenttia verrattuna edellisvuoden 2011 vastaavaan ajankohtaan. Vuosivauhti vastaa suunnileen sitä, mitä se on ollut vuodesta 2007. 

Mutta mitkä työntekijäryhmät ovat menestyneet palkkakilpailussa parhaiten eli mitkä ryhmät ovat vauhdittaneet Suomen kilpailukyvyn menetystä? Vuodesta 2005 ansiotason nousu on ollut nopeinta valtiolla, nimenomaan naisilla, ja yhtä nopeaa kuin paperi- ja kartonkiteollisuuden kuukausipalkkaisilla.

Lyhyen tilastojen kaivannan tulos on siis se, että jos vuoden 2007 vaaleissa Kataisen voittoisa tasa-arvotupo pani ammattiliitot kilpailemaan palkankorotuksilla, niin säilyttääkseen suhteellisen asemansa paperi- ja kartonkiteollisuuden työntekijät ovat kyenneet nostamaan ansioitansa samaa vauhtia kuin Kataisen kohderyhmä; paperi- kartonkiteollisuuden ylikorkea palkkatasohan perustuu työntekijöiden voitonpyyntiin (rent seeking), kykyyn ulosmitata työnantajiltaan ja niiden asiakkailta todellista tuottavuuttaan (mitä on mahdoton havaita) ja vaihtoehtoisia työpaikkojaan korkeammat ansiot.