Työväen presidentti

Donald Trumpin nousun USA:n presidentiksi ratkaisivat lehtitietojen mukaan valkoisen työväestön äänet. Hänen hallintonsa on tuomassa USA:n yhteisöveroon rajasopeutuksen (border tax adjustment), jota suomalainen klikkausjournalismi on alkanut kutsua rajaveroksi

Kyse on suomalaisittain yhteisöveron eli osakeyhtiöveron korvaamisesta osaksi arvonlisäverolla, ALV:lla. Kun USA:ssa ei ole ALVia, tarkoitus on rakentaa se yhteisöveron sisään. Näin olen ymmärtänyt

ALV:ssa tuonti on kokonaan veronalaista, mutta ALV ei rasita vientiä, joka on verovapaata. Siksi ALV ei aiheuta minkäänlaisia siirtohinnoittelukannusteita, ei viennin ali- eikä ylihinnoittelulle. Tätä on nimenomaan korostettu USA:ssa 

Sama koskee tuontia: jos se on ali(yli)hintaista, yrityksen myynnistä USA:n rajojen sisäpuolella muodostuva osa kasvaa (pienenee). Koska siihen sovelletaan samaa veroastetta kuin tuontiin, mitään kannustetta hinnoitella tuonti markkinahinnasta poikkeavasti ei ALV:n johdosta synny amerikkalaisten konsernien sisällä

Suomalainen klikkausjournalismi on tulkinnut tämän aiotun muutoksen protektionismiksi. Kun Suomi ja useimmat muut maat soveltavat jo ALVia - tai GST:ä (goods and services tax), joka toimii ALVin tavoin - klikkausjournalismin logiikalla ne ovat protektionistisia

ALVissa kaikki kotimaan rajojen sisäpuolella syntyneet tuotantokustannukset, mukaan lukien kaikki palkat sivukustannuksineen, ovat täysin vähennyskelpoisia, sikäli kuin ne sisältyvät yrityksen ulkopuolelta ostettuihin tavoihin ja palveluksiin. Mutta verovelvollisen yrityksen sisällä syntynyt arvonlisä, palkat sivukuineen ovat täysin veronalaisia 

Suomessa ei puhuta ALVin yhteydessä kotimaisen tuotannon tukemisesta. Sitä pidetään neutraalina, koska perusmuodossaan (vain yksi yhtäläinen verokanta) sama verokanta koskee kaikkia kulutettuja tavaroita ja palveluja riippumatta niiden tuotantomaasta 

Jos siis verovelvollien yrityksen omat palkat sivukuineen ovat osaksikin vähennyskelpoisia ALVissa, ALV subventoi kotimaista työtä ulkomaiseen nähden

Jos palkkasubventio tulee USA:ssa, border tax adjustment'in keräämä verotuottojen lisäys ei koskaan voi muostua kovinkaan suureksi, koska palkat ovat niin suuri osa tuotantokustannuksista. 
Siksi varsinaista osakeyhtiöveroa ei saada alennetuksi ilman valtaisaa budjettialijäämän lisäystä

Mutta USA:ssa ”border tax adjustment” pitää luonnollisesti markkinoida kotimaisten työpaikkojen palkkasubventiona, koska Trump kampanjassaan lupasi edistää työpaikkojen syntyä USA:ssa ja koska ALVin toiminta on amerikkalaisille vieras

Koska tuonnin osuus on USA:ssa kohtuullisen pieni kokonaistarjontaan nähden, border tax adjustment saattaakin aiheuttaa enemmän USA:n sisäisiä rakenteellisia muutoksia, sorsien tuotantoa, jonka markkinahinnasta työn osuus on vähäinen, eli markkinahinta on pääsiasiassa taloudellista voittoa (rent) yli kaikkien tuotantokustannusten mukaan lukien oman pääoman vaihtoehtoiskustannus. Tässä mielessä border tax adjustment olisi ensi sijassa vero menestyksellisille innovaatioille

JK: Valitettavasti tämä pääsi julki keskeneräisenä

Ääretön miinus äärellinen on ääretön

Ministeri Raimo Sailas (HS Kolumni 20.9.2016) ”Laiminlyönnit synnyttivät 1990-luvun laman” kertaa 1980-luvun loppupuolen virkamiestaruja, mutta ei osoita vieläkään ymmärtävän sitä, miksi rahamarkkinoiden vapauttamisen jälkeinen rahapolitiikka ajoi Suomen kansantalouden karille.

Sailas vain toteaa: ”rahoitusmarkkinoiden vapauttamista seurasi luotonannon räjähdysmainen kasvu 1980-luvun lopulla. Löysä raha johti kiinteistöjen, asuntojen ja arvopaperien hintojen jyrkkään nousuun ja palkkojen liukumiseen.”

Miksi näin kävi, sitä Sailas ei analysoi.

Ulkomaisen luotonoton vapauttamisen jälkeen pankkien luotonanto ja talletukset kasvoivat nopeutuen. Suomen Pankki yritti imuroida löysää rahaa markkinoilta vaatimalla pankeilta kassavarantotalletuksia.

Mutta koska Suomen Pankki oli – ja on edelleen - poliitikkojen pankki eli koska se pelkäsi kiristävän rahapolitiikan jarruttavan kasvua ja työllisyyttä, se maksoi pankeilta vaadituille kassavarantotalletuksille markkinakorkoa eli samaa korkoa, jolla pankit toivat rahaa ulkomailta. Tämän vuoksi kassavarantovelvoite ei rokottanut ulkomaisen rahan maahantuonnin kannattavuutta vaan johti kiinteistöjen ja osakkeiden hinnat räjähtävälle uralle.

Rahapolitiikan keskiössä on siten niin kutsuttu rahamäärän kasvukerroin tai luotonlaajennuskerroin: mitä enemmän pankeilla on vapaita reservejä keskuspankissa, sitä enemmän ne voivat kasvattaa talletuksia ja laajentaa luotonantoa. Pankkien pakolliset talletukset keskuspankissa edustavat vuotoa, joka hidastaa talletusten ja luotonannon kasvua.

Mutta jos keskuspankki maksaa talletuskannan lisäyksen perusteella määräytyville vaadituille kassareserveille samaa markkinakorkoa, jolla pankit ovat alunalkaen tuoneet ulkomaista rahaa ja lisänneet luotonantoa, keskuspankin yritys imuroida rahaa markkinoilta ei hidastakaan talletus- ja luottokannan kasvua; pankkien on kannattavaa jatkaa ulkomaisen rahan tuontia eli rahamäärän marginaalinen kasvukerroin on itse asiassa ääretön.

Oppikirjoissa luonnollisesti havainnollistetaan luotonlaajennuskerrointa olettaen, että pankkien pakollisille kassavarantotalletuksille ei makseta mitään korkoa, jolloin oppikirjojen yksinkertainen money multiplier on äärellinen luku.

Äärettömän ja äärellisen erotus on ääretön

On selvä, että tällaisella keinovalikoimalla Suomen Pankki oli voimaton.

Tietysti muutkin seikat vaikuttivat 1980-luvun rahapolitiikan tehottomuuteen, tärkeimpänä kiinteä valuuttakurssi: vapaiden pääomaliikkeiden vallitessa kiinteän vaihtokurssin puolustaminen johtaa rahapolitiikan tehottomuuteen Mundell -mallin mukaan. Tämän opimme Dernburg-McDougall Macroeconomics –kirjan 2. painoksesta jo syyskuussa 1968.

Mutta hoitaa löysän rahan imurointia äärettömän luotonlaajennuskertoimen avulla on luonnollisesti toivotonta suhteessa äärelliseen kertoimeen.

1980-luvun lopun dogmatismista on vaikea päästä eroon – ja kaikki eivät haluakaan luopua siitä. Siksi Sailaksen välittämillä virkamiestaruilla on kysyntää

Amerikkalainen unelma Suomessa

“Amerikkalainen unelma löytyy Suomesta”, otsikoi Helsingin Sanomat hallintopäällikkönsä Jaakko Lähteenmaan Merkintöjä-palstan pääkirjoitussivuillaan 9.4.2016 tukeutuen kanadalaisen professorin Miles Corakin johtopäätökseen.

Professori Markus Jäntin tutkimukseen viitaten ”Amerikkalainen unelma, kapuaminen sukupolvessa isän alimmasta tuloviidenneksestä ylimpään, onnistuu Yhdysvalloissa vain seitsemän prosentin todennäköisyydellä”, mutta Suomessa ”kapuaminen alimmasta ylimpään tuloviidennekseen onnistuu pojista yli 12 prosentilla”.

Asian voi kertoa myös toisin: ”Suomessa todennäköisyys pysyä isän seurana alimmassa tuloviidenneksessä on 30 prosenttia”, mutta ”alimpaan tuloviidennekseen kuuluvan amerikkalaisisän poika päätyy samaan alimpaan viidennekseen 42 prosentin todennäköisyydellä”.

Se, miltä vuosilta ja vuosikymmeniltä Jäntin tutkimuksen tilastot ovat, ei käy selville.

Lähteenmaan mukaan ”Suomen menestyksen avaimeksi Corak nimesi tasa-arvoiset koulutusmallisuudet” pudottaen seuraavaksi: ”Jäntti on täsmentänyt erityiseksi onnistumiseksi peruskoulu-uudistuksen, joka vähensi … sukupolvien välistä tulokorrelaatiota”.

Siis peruskoulu-uudistusko olisi Suomesta löytyneen amerikkalaisen unelman taustalla?

USA:n koulujärjestelmähän on nimenomaan aina nojannut ja nojaa peruskouluun, yhtenäiskouluun, jossa 11-vuotiaana ei valita akateemisen ja ammatillisen tien välillä. Jos yhtenäiskoulu on niin mainio, niin miksi se ei USA:ssa pidä yllä Suomen kaltaista sukupolvien välistä tuloliikkuvuutta?

Kaiken lisäksi Saksa, Euroopan talousmoottori jo seitsemättä vuosikymmentä, on koko ajan saanut OECD:ltä ja muilta kansainvälisiltä järjestöiltä pyyhkeitä epädemokraattisesta koulutusjärjestelmästään, jossa valinta akateemisen ja ammatillisen koulutusväylien välillä tehdään jo 11-vuotiaana.

Suomessa siirryttiin yhtenäiskouluun vähäväkisessä Lapin läänissä 1972 ja runsasväkisellä pääkaupunkiseudulla 1977. Jos Jäntin tulotiedot ovat vuodelta 2010, vuonna 1977 peruskoulun aloittaneet pääkaupunkiseutulaiset olivat silloin 40-vuotiaita, Lapissa ensimmäiset peruskoululaiset 45-vuotiaita. Peruskoulun käyneet ovat siten tämän vuosikymmenen alussa olleet tyypillisesti vasta uransa puolivälissä.

Johtopäätös, että sukupolvien välisen tulokorrelaation väheneminen johtuisi peruskoulu-uudistuksesta, ei siten voi perustua elinikäisiin tuloihin vaan joihinkin valikoituihin vuosiaineistoihin. Myös pari vuosikymmentä vuotta sitten julkaistiin vertailuja, joissa Suomen sukupolvien välinen tuloliikkuvuus oli länsimaiden huippua.

Lähteenmaan kirjoituksen osoite paljastuu sen lopusta: ”Amerikkalainen unelma on uhattuna”; ”Koulutussäästöjen kanssa kannattaa olla nyt tarkkana, ettei pesuveden mukana mene mitään ylimääräistä, esimerkiksi amerikkalainen unelma”.

Mitä on elvytys?

“Ruotsin talous kasvaa tänä vuonna aikaisemmin ennustettua nopeammin. Siksi Ruotsi voi elvyttää enemmän” aloitti aina niin luotettava Marjukka Havumäki YLE:n uutiset eräänä loppukesän iltana 2014 Ruotsin valtiopäivävaalien edellä. Hän jatkoi tarkentaen aikaisemman ja uuden ennusteen BKT:n kasvuprosentista sekä lisäsi: ”Ruotsi voikin tänä vuonna lisätä valtion menoja 3,8 miljardia kruunua, kertoo valtiovarainministeri Anders Borg”.

Keynesiläisessä ideologiassa bruttokansantuotoksen BKT:n ennakoitu taso kasvaa eli talous elpyy, kun julkinen sektori lisää reaalisesti kulutus- ja investointimenojen rahoittaen ne velanotolla tai keventää kokonaisverorasitusta rahoittaen verotulojen menetyksen aluksi velkaa lisäämällä.

Suomen tila 2008 jälkeen - reaalisen BKT:n supistuminen on seurannut, kun valtio on kasvattanut reaalisesti julkisia kulutus- ja investointimenojaan, keventänyt verotusta ja kaksinkertaistanut valtion velan seitsemässä vuodessa – ei siten ole keynesiläisten maailmasta. Silti lehdistö ja web-sivustot on täynnä lausuntoja, joissa neuvotaan valtiota ottamaan lisää lainaa, kun sitä kerran saa vielä nollakorolla, ja elvyttämään eli kasvattamaan valtion menoja.

Eikö politiikkasuositusten, myös keynesiläisten erityisesti jos he ovat nobelisteja, pitäisi perustua malleihin, jotka selittävät menneet havainnot?

Mitä John Maynard Keynes opetti? 

Hän propagoi reflaatiota, lopputuotteiden hintojen nostamista täystyöllisyyttä vastaavalle tasolle, kun samanaikaisesti palkkataso pidetään muuttumattomana. Hän nimenomaan korosti, että palkoista päättävien työmarkkinoiden sisäpiiriläisten tulee olla solidaarisia työttömiä kohtaan, kunnes täystyöllisyys on saavutettu.

Keynesin keinot talouden reflatoimiseksi, tehokkaan kysynnän lisäämiseksi, ennakoidun kokonaistuotannon kasvattamiseksi eli talouden elvyttämiseksi olivat julkisten investointi- ja kulutusmenojen lisääminen, mutta sillä ehdolla että lopputuotteiden hinta tehtaan portilla nousee suhteessa tuotteiden työkustannuksiin eli että tuotteiden reaalinen työkustannus alenee. Tällä edellytyksellä yritykset tuottavat ja työllistävät enemmän. Kun yritysten kannattavuus paranee ja heijastuu osakehintojen nousuna, ne alkavat myös investoida enemmän, mikä tunnetaan investointien Keynes-Tobin q-teoriana.

Keynes ei siis ole propagoinut inflaatiota, yleisen hintatason jatkuvaa nousua, vaan ainoastaan nousevien hintojen periodia, jonka aikana työvoimakustannusten pitää pysyä muuttumattomina.

Suomen vanha keino reflatoida oli devalvoida, mikä kohotti tilapäisesti avoimen sektorin lopputuotteiden hintoja suhteessa työvoimakustannuksiin.

Keynesiläiset pitävät itseään Keynesin opetuslapsina, eräät jopa apostoleina, mutta kuten monesti muulloinkin: opetuslasten taso heikkenee sukupolvi sukupolvelta. 

Tarkemmin aiheesta:

Tehokas kysyntä elpyy työmarkkinauudistuksella

Valtiontalous oikealle raiteelle

Tilastokeskuksen arvioima vuoden 2015 bruttokansantuotos BKT ei osoita reaalikasvua vuodesta 2010 ja oli edelleenkin 4,8 prosenttia alhaisempi kuin vuonna 2007, kansainvälisen rahoituskriisin käynnistyessä.

Vuodesta 2010 vuoteen 2015 kasvoivat julkiset investoinnit yli 12 prosenttia ja julkiset kulutusmenot lähes prosentin (mutta kokonaista neljä prosenttia vuodesta 2007). Myös yksityiset kulutusmenot kasvoivat 4,7 prosenttia samana aikavälinä - ja vallan 7,2 prosenttia vuodesta 2007.

Valtiontalous pysyi kuitenkin väärällä raiteella: syyskuusta 2010 tammikuuhun 2016 valtionvelka, nettoutettuna likvidikassan muutoksella, kasvoi lähes 36 miljardia euroa, kun syvimmän kriisin aikana syyskuusta 2008 syyskuuhun 2010 se oli jo kasvanut 20 miljardia. Syyskuusta 2008 valtionvelka on enemmän kuin kaksinkertaistunut, mutta BKT on supistunut.

Keynesiläisen talousideologian mukaiset julkisten kulutus- ja investointimenojen lisäämiset sekä yksityisen kulutuksen kasvattaminen julkisen velanoton avulla eivät siten ole saaneet koko kansantalouden kasvua liikkeelle.

Vuoden 2010 jälkeisen valtionvelan hallitsemattoman kasvun on mahdollistanut euroalueen ja koko maailman poikkeuksellisen löysä rahapolitiikka. Se takia tuhlaavatkin hallituksemme ovat saaneet lainaa nollakoroilla.

Pitkän aikavälin tasapainossa valtionvelan nimelliskorko on kuitenkin neljä ja puoli prosenttia, joka siis tullaan ylittämään jossain vaiheessa kun valtio uusii nollakorkoisia lainojaan, jos valtionvelka jatkaa kasvuaan.

Valtion holtiton velkaantuminen kertoo, että nykyiset veroasteet antavat täysin väärän viestin tulevaisuudessa toteutuvista veroasteista. Siksi valtiontalouden saattaminen terveelle pohjalle on kaikkien suomalaisten etu. 

Nopeimmin se saadaan oikealle raiteelle kiristämällä verotusta siellä, missä veronmaksajia on lukuisimmin. Elintarvikkeiden arvonlisäveroa on helppo korottaa nopeasti; tuloverojen tuotto kasvaa pienentämällä ansiotulovähennyksiä; yhteisöveron tuotto saadaan kasvuun poistamalla velan korkojen vähennyskelpoisuus.

Einsteinin oppi SDP:n tappioputken katkaisemiseksi

”Politiikka on vallan hankkimista ja käyttämistä”, luonnehti Indira Gandhi. “Sdp:n kymmenen laihaa vuotta” on Unto Hämäläisen kolumnin otsikko ystävänpäivänä (HS 14.2.2016). Sdp:n ”pitkään tappiokierteeseen on monia syitä”, joista nimeää yhden: ”Sdp – ja koko vasemmisto – on koko ajan ollut kummallisen kädetön Timo Soinin ja perussuomalaisten edessä”.

Ihmettelyssä on tulkitsemista kuin tasavallan presidentin puheissa ja lausunnoissa, koska 2011 vaalivoiton jälkeen Soini kuvasi puolueensa olevan ”työväenpuolue ilman sosialismia”.

Vuoden 2007 vaalien alla viisi muuta puoluetta peesasi sosialidemokraatteja, kokoomus kaikkein selvimmin, kuten tiivistin Aamulehden haastattelussa 31.12.2006. Soini onnistui vaaleissa tekemään puolueestaan vielä seitsemännen. Miksi hänelle löytyi tilaa?

Valta oli siis sosialidemokraateilla. Se, miksi Sdp hävisi 2007 eduskuntavaalit, johtui uskottavimmin siitä, miten se käytti valtaansa edellisen 12 vuoden aikana: puolueella oli pääministerin salkku kahdeksan vuotta ja sen jälkeen 1. valtiovarainministeri; 2. valtiovarainministeri oli Sdp:stä tai vasemmistoliitosta kahdeksan vuotta kuten myös kauppa- ja teollisuusministeriö; työministeri oli Sdp:stä koko 12-vuotisjakson. 

Sdp hankki vallan 1995 vaaleissa lupaamalla puolittaa työttömyyden vaalikaudessa. Sitä se ei uskaltanut tehdä kahdessa eikä edes kolmessakaan, mutta kenkkäsi Soneran Telialle ja Enson Storalle.

Vuoden 2007 eduskuntavaalit olivat selkeästi myös pääministerivaalit: Vanhanen, Heinäluoma vai Katainen, joista Katainen istuvan hallituksen ulkopuolisena oli takaa-ajaja; Soini ja perussuomalaiset olivat ulkopuolisia. Kärkikaksikosta valtiovarainministeri Heinäluoma jäikin kolmanneksi, vaikka tasavalta oli vankassa nousukiidossa; Heinäluoma selvästi tyrkytti itseään pääministeriksi kolmikosta eniten; hän halusi aina sanoa viimeisen sanan joka asiasta.

Mutta suomalaisethan ovat pohtijakansaa, jotka analysoivat nykytilaa ja viisailevat uutta. Eivät he halua valmista, vanhaa keittokirjaratkaisua. Pitäisi siis analysoida sitä, minkälaisin keinoin Sdp oli hankkimassa pääministerivaltaa 2007. Sdp ei havainnut tasavallassa mitään ongelmia, kunhan pääministerivalta vain olisi heillä.

Euro sokaisi. Se devalvoitui 2000-luvun alussa samalle tasolle kuin markka oli tosiasiallisesti loppukesästä 1993 kahden devalvaation (kellutuksen) jälkeen. Sdp, sosialidemokraattiset virkamiehet ja painostusjärjestöt kuvittelivat, että vuosituhannen alun korkeasuhdanne syksyyn 2008 kuvasi normaalia pitkän aikavälin olotilaa ja että mitään institutionaalisia uudistuksia ei tarvita investointien houkuttelemiseksi Suomeen, ei kotimaisten eikä ulkomaisten yritysten toimesta; korostettiin vain työmarkkinaratkaisujen maltillisuutta. Näillä eväillä Sdp pääsi 2011 vaalien jälkeen jälleen valtiovarainministeriön valtiaaksi.

Mutta ongelmia oli ja on. Itse asiassa ne ovat täysin samat kuin euroon, talous- ja rahaliittoon EMU:un liityttäessä. Kirjoitin asiasta, ”Euroalueella lyhytnäköinen työllisyyspolitiikka ei toimi” (HS talous, vieraskynä 31.11.1998), ja annoin lausuntoja, ”Suomen talouden taikatemppu on ollut devalvoitunut euro” (Kauppalehti 31.8.2001).

Vallassaolijoille on luontaista, että he eivät havaitse luomiaan ongelmia; ks. esimerkiksi Työpaikkojen tarjontaa ei tarvitse ymmärtää ja Sopeutusten jaksotus on kallein vaihtoehto 

Mutta tähän mennessä hallituksen ulkopuolellakaan Sdp ei ole kyennyt havaitsemaan taloutemme kotoisia ongelmia, jolloin niiden ratkaisuvaihtoehtojaan ei ole tarvinnut pohtia.

Albert Einstein, painovoima-aaltojen olemassaolon ennustaja, neuvoi: ”Emme voi ratkaista ongelmiamme samalla ajattelulla, jota käytimme, kun loimme ne”.

Velkojen korot vähennyskelvottomiksi osakeyhtiöverotuksessa

Viime vuosien vakio kohu-uutinen on ollut Suomessa toimivien kansainvälisten rahastojen tai yhtiöiden omistamien tytäryhtiöiden mitättömät verot. Viime päivinä on otsikoissa ollut sähköverkkoyhtiö Caruna; ks. YLEn uutinen ja Ilta-Sanomien haastattelu: "Ihan normaalilla suomalaisella kirjanpitokäytännöllä ja tuloskäytännöllä ...meidän verotettava tulos on nolla", toteaa yhtiön toimitusjohtaja.

Olen joskus luonnehtinut poliitikkojamme väpelöiksi, joita he ehdottomasti ovat tässä asiassa. Näyttää siltä, että myös heidän virkamiehensä ovat samaa lajia eli genreä Laura Lindqvistin sanoin Yliopisto-lehdessä 1/16.

Nykyisillä rahoitusmarkkinoilla oman pääoman ja velkapääoman raja on veteenpiirretty viiva. Siksi ei ole mitään mieltä yrittää verolaeissa määritellä sitä, mikä rahoitustapa on vierasta pääomaa ja tehdä sen kustannus vähennyskelpoiseksi.

Osakeyhtiöverokantamme on jo niin alhainen että on vihdoinkin aika tehdä velkojen korot vähennyskelvottomiksi osakeyhtiöverotuksessa eli yhteisöverotuksessa. Olen korostanut asian tärkeyttä tällä sivustolla jo yli seitsemän vuoden ajan ainakin seuraavissa kirjoituksissa

Verokeitaisiin maksettavat korot voitaisiin panna lähdeverolle

Osakeyhtiöiden maksamat korot vähennyskelvottomiksi!

Ulkomaalaisten yhtiöiden suomalaisten tytäryritysten veronmaksu Suomeen on vapaaehtoista

Verokeidasta hyväksikäyttävä monikansallinen yhtiö voi vähentää velankorot kahdesti verotuksessaan!

Valtiovarainministerit ovat tänä aikana vaihtuneet monesti vaan ei ministeriön vaakunaeläin

Pimeä professoriviisaus

”Kaiken maailman dosentit” ovat puhuttaneet insinööripääministerimme ohella ensisijassa sisäpiiriläisiä eli yliopistojen henkilökuntaa, joka tietysti on koonnut kaikki käytettävissä olevat keinot vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja poliitikkoihin yliopistojen budjettivarojen säilyttämiseksi: koskaan ennen ei tiede eikä koulutus ole olleet talouskasvua - ja jopa noususuhdannetta - niin voimakkaasti edistäviä keinoja kuin kuluneen syksyn painostuspuheissa ja -kirjoituksissa; valtion budjetin toisella momentilla työministeriö on kurssittanut ja kouluttanut työttömiä huippuvauhtia jo runsaan kahden vuosikymmenen ajan, mikä osaltaan estää kustannussopeutusta pitkittäen jättityöttömyyttämme; julkiselta sektorilta löytyy harvoin virkamiestä tai poliitikkoa, joka pitää oman sektorinsa toimintaa valtakunnan voimavarojen tuhlauksena (maatilahallituksen lopetus tulee ainoana mieleen).

Samalla tavoin menneen syksyn aikana painostivat yleistä mielipidettä kehitysyhteistyötyöntekijät omien työpaikkojensa ”tarpeellisuuden” puolesta; siihen aikaan kun kävin kansainvälisissä konferensseissa, niissä oli usein esiintyjiä, jotka esitelmissään propagoivat kansainvälisen kehitysyhteistyöjärjestöjen autuaallisesta voimasta saattaa alikehittyneet maat talouskasvun uralle; yhtä säännöllisesti yleisön joukosta tuli asiantunteva kysymys, miksi maailmassa on kehitysmaita, joiden valtion budjettituloista jopa 70 prosenttia tulee kansainvälisiltä järjestöiltä, mutta samanaikaisesti kaikesta tästä vuosikymmenien kestoisesta kehittämisestä huolimatta pääomien virtaussuunta on edelleenkin kehitysmaista kehittyneisiin maihin; ja miksi kehitysmaat käyttävät henkiset resurssinsa kehitysyhteistyöjärjestöjen miellyttämiseen, mutta eivät kehitä verojärjestelmäänsä ja lainsäädäntöään omaa yritystoimintaansa ja investointeja suosiviksi siten, että valtiot voisivat rakentaa budjettinsa omien verotulojensa varaan; suurlähettiläs Matti Kääriäinen julkaisi asiavyyhdestä kirjan Kehitysavun kirous (Into 2014), joka minulta on vielä lukematta.

Nämä kaksi esimerkkiä tavoittelevat samanlaista omanvoitonpyyntiä (rent seeking), kuin olen useasti aikaisemmin kirjoittanut ammattiyhdistysliikkeestä tai työnantajajärjestöistä.

Vuoden lopulla on tapana kerrata vuoden yllättävimpiä tapahtumia ja jakaa palkintoja. Kirjassaan Demokratian itsepuolustus (WSOY 1934) Urho Kekkonen käytti luonnehdintaa "pimeä professoriviisaus", jonka ehdottomasti ansaitsee professori Pertti Haaparanta lausunnostaan, jonka Suomen Kuvalehden toimittaja otti vakavasti.

Jälkisosialistisen aatemaailmattomuuden hämminki

”Uusliberalistisen ideologian narratiivissa”, aloitti kertomakirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja Laura Lindstedt erään lauseen nykyhallitusta suomivassa vastaanottopuheessaan eilen web-sivustojen ja aamun lehtien mukaan.

Aloin miettiä, mitenkä sen ymmärtäisi selkosuomalainen kaivinkoneyrittäjä Juvan Teboilin kahviossa, jos sellainen kohtaamispaikka olisi vielä olemassa.

Poikkeaisiko vastakkainen lainatusta:

Uusliberalistisen - käsitteenä sekään ei ole minulle koskaan valjennut, muuta kuin että se on eräänlainen sosialidemokraattinen kirosana - lähin vastakohta lienee jälkisosialistinen; vai tarkoittavatko ne samaa?; liberalistinen merkitsee toisaalta suvaitsevaista vastakohtana pakottamiselle, joka on hyvinvointivaltion, sosialidemokraattien sosialismin ydin.

Ideologia on aatemaailma.

Narratiivi on säntillinen tapahtumakertomus (orderly account of events) Oxford-sanakirjani mukaan.

Päädyin siten otsikon ilmaisuun, joka kuvannee paremmin maamme nykytilaa ylipäätänsä, vaikka meillä olisi valtakunnanviisas Raimo Sailaksen virkamieshallitus.

Epätoivon valo!

Ekonomisti tarvitsee kolme pistettä trendin havaitsemiseen, journalisti kaksi, vitsaillaan anglo-saksisessa mediassa. Tähän olen lisännyt, että sosiologi yleistää jo yhdestä havainnosta.

Helsingin Sanomat julistaa toivon valoa tänään web-sivunsa pääuutisena ja myös paperilehdessään. Mihin se perustuu?

Tilastokeskus julkisti eilen ennusteensa teollisuustuotannon muutoksesta syyskuussa: kasvua vuodentakaisesta syyskuusta ja myös kausitasoitettu tuotanto kasvoi elokuusta 2015. Toimialoittain tuotanto kasvoi eniten kaivostoiminnassa ja supistui eniten, lähes 10 prosenttia, sähkö- ja elektroniikkateollisuudessa.

Samaan aikaan tilastokeskus julkisti teollisuuden uudet tilaukset: pudotusta kolmannes vuodentakaisesta, kasvua vain tekstiiliteollisuudessa!

Epätoivoinen kirjoittaja kuuluu selvästi sosiologien ryhmään.

Tarun mukaan Pandoran lippaaseen jäi jäljelle vain Toivo, jonka sieltä tietysti jokainen havaitsee.

Snellman otti ulkomaista lainaa 1867 viljanostoihin

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo ja sosiaalitieteiden laitoksen johtaja Keijo Rahkonen (HS vieraskynä 26.9.2015) kertovat 1860-luvun kato- ja nälkävuosina valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä toimineen J.V. Snellmanin ja Suomen suurruhtinaskunnan ”kieltäytyneen ottamasta ulkomaista velkaa, jolla olisi rahoitettu viljan tuontia”.

Samaa levittää Elina Grundström HS vieraskynässä 13.10.2015: ”HS:n sunnuntaisivujen jutussa kuvattiin (30.8), miten J. V. Snellman ja Zacharias Topelius antoivat nälkävuosina suomalaisten ennemmin vaikka nääntyä kuin ostaa viljaa velaksi ulkomailta”.

Törmäsin tähän sekohistorialliseen Snellman-käsitykseen ensi kerran 1990-luvulla, kun eräs Aamulehden toimittajista sitä käyttäen tölvi haastatteluani selostamatta pakinassaan luonnollisesti sitä, mitä olin sanonut.

Oiva Turpeinen: NÄLKÄ VAI TAUTI TAPPOI? – Kauhunvuodet 1866 – 1868 (Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1986) on tieteellinen tutkimus 1860-luvun pahimmista kato- ja nälkävuosista ja johtaa täysin päinvastaiseen käsitykseen senaattori Snellmanista; ks. yhteenvetoni

Suomalaisista 9/10 sai elantonsa maataloudesta 1800-luvun puolivälissä. Parin kymmenen vuoden ajan ilmasto-olot olivat olleet suotuisat, kunnes vuosina 1856 – 1867 oli useita katovuosia ja vain kolme runsaan sadon vuotta. Kylvöt tehtiin myöhässä vuonna 1867 ja syyskuun alun pakkaset lopulta tuhosivat suurruhtinaskunnan viljasadon. Senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkö J.V. Snellman ja senaatti toimivat heti erittäin ripeästi noin kuukauden ajan, kunnes vakituinen kenraalikuvernööri palasi virkaansa.

Lainaa ei ollut saatavissa Venäjältä, koska Keski-Aasiassa meneillään olevien valloitusten vuoksi keisarikunta kamppaili taloudellisissa vaikeuksissa. Snellman käytti hyväkseen Saksan yhteyksiään ja neuvotteli nopeasti Rothschildin pankkiiriliikkeeltä 5,4 miljoonan markan lainan. Keisari hyväksyi sen Krimillä syyskuun lopulla ja varojen siirtämisen keisarillisella kirjeellä 24.9.1867 perustettuun hätäapurahastoon.

Vuonna 1867 valtion tulot olivat vain noin 16 miljoonaa markkaa. Laina oli siten kolmasosa valtion tuloista.

Lainavaroilla ostettiin viljaa Keski-Euroopasta, olihan Pietari viljan suhteen suurruhtinaskunnan kanssa samassa tilanteessa: kato oli kohdannut samanaikaisesti myös Venäjää ja Ruotsia.

Viljan ostot syksyllä 1867 tapahtuivat hitaasti siksi, että yksityiset viljakauppiaat olivat haluttomia ostamaan ulkomaista viljaa hallituksen asettamilla ehdoilla, koska viljan kansainvälinen hinta nousi nopeasti paljon korkeammalle. Viljan toimitukset Pohjois-Pohjanmaalle viivästyivät aluksi talven tultua kuukautta normaalia aikaisemmin sekä Perämeren ja Merenkurkun satamien jäätyessä.

Kaiken viljan, jauhojen ja jyvien tuonti vuonna 1867 oli 74 miljoonaa kiloa ja vienti 10 miljoonaa kiloa.

Talvella 1868 lainan loppuosa käytettiin siemenviljan ostoon. Se toimitettiin hevos- ja rekipelein Pohjois-Suomeen. Ongelmaksi muodostui se, miten rahoitetaan siemenviljan osto eteläisempiä läänejä varten, joissa myös oli pula siemenestä, koska keisarille oli perusteltu Rothschildilta otettavaa lainaa vain kolmen pohjoisimman läänin tarpeilla.

Kenraalikuvernööri oli erittäin tarmollinen ja sai lopulta Venäjän finanssiasiainministerin Mikael Reuternin kanssa aikaan sopimuksen: Venäjä myöntää jo talvella 1868 rahoitusta Riihimäki-Pietari-radan rakennustöitä varten vuodeksi 1869, joista voitiin lainata 300000 ruplaa, 1,2 miljoonaa markkaa, siemenviljan ostoa varten.

Tämä lyhytaikainen laina takasi sen, että siementä oli tarjolla myös eteläisempiin lääneihin. Vuoden 1868 sadosta tuli koko maassa erittäin hyvä, paikoin ennätyksellinen.

Julkisuudessa usein esiintyvä käsitys, että Suomen suurruhtinaskunta ei ottanut ulkomaista lainaa viljanostoihin hätätilasyksynä 1867 perustuu Turpeisen mukaan Snellmanin ulkomaista lainanottoa torjuviin kirjoituksiin Virallisessa lehdessä, siis hallinnon tiedotuslehdessä. Eihän hän voinut myöntää arvostelijoilleen suurruhtinaskunnan olevan ottamassa ulkomaista lainaa ja vaikeuttaa kirjoituksella meneillään olevia lainaneuvotteluja Pankkiiriliike Rothschildin kanssa, kun lainan lopullinen koko sekä korko- ja kuoletusehdot olivat vielä sopimatta.

Virallisen lehden jälkikäteislukijat eivät vain ole viitsineet tutkia lähteitä Turpeisen tapaan, miten hallinto todella toimi kriittisimpänä syksynä 1867.

Miksi sekohistoriallinen Snellman-myytti elää edelleenkin? Hauskuuttavatko nykyprofessorit opiskelijoita sen avulla edelleenkin kuten ehkä heitä aikoinaan heräteltiin luennoilla?

“Syrizan” nettovelkaantuminen 26 mrd

Kataisen/Stubbin ja Urpilaisen/Rinteen vetämä Syriza-hallitus velkaantui puuduttavaan tasaiseen tahtiin, etten jaksanut kommentoida sitä yli kahteen ja puoleen vuoteen. Viimeisin analyysi vertaili Kataisen hallituksen runsasta ensimmäistä vuotta Vanhasen hallituksen velanottoon kansainvälisen finanssikriisin puhkeamisen jälkeen.

Kuten edelliskerralla, syyskuun loppu on sovelias vertailukuukausi. Valtiokonttorin tilastokannan mukaan valtion bruttovelka oli 97,0 (77,9) miljardia euroa 30.9.15 (30.9.11) ja valtion likvidikassa vastaavina ajankohtina 4,1 (11,0) miljardia euroa.

Valtion bruttovelka kasvoi siten 19,1 miljardilla eurolla, mutta samanaikaisesti valtio söi likvidikassastaan 6,9 miljardia euroa. 

”Syrizamme” aikana valtion nettovelkaantuminen oli siten 26,0 miljardia euroa, keskimäärin 6,5 miljardia euroa vuodessa. (korjattu klo 10.32) Koko nelivuotisaikana nettovelkaantuminen oli kolmasosan lähtötilanteen valtion bruttovelasta.

Koko 1990-luvun pankkikriisi maksoi Suomelle noin 12 miljardia euroa senaikaista rahaa, josta valtion osuus oli puolet, pankkien sulatellessa toisen puolen voitoistaan ja omista pääomistaan. Rakkaan "Syrizamme" vuosittainen nettovelkaantuminen vastasi siten melkein (korjattu) veronmaksajien osuutta pankkikriisin luottotappioiden kantamisessa.

Suomen Kuvalehti Stalinin-Göbbelsin tiellä

Leikkaus tai elvytys –kolumnissaan (SK 40/2015 2.10.2015) toimittaja Teppo Tiilikainen kirjoittaa: professori Pertti Haaparannan mukaan Suomen ”teollisuuden yksikkökustannukset ovat enemmän kuin puolittuneet suhteessa Saksan teollisuuteen kahdessa vuodessa”. Siksi ”Haaparanta pitää Sipilän tuottavuusloikkaa täysin turhana”. Yksikkötyökustannus on työntekijöiden keskimäärin saama kokonaiskorvaus jaettuna heidän tuottavuudellaan, BKT/työntekijä.

Jos Haaparannan tilastojen tulkinta olisi totta, maassamme vierailisi solkenaan ulkomaisia lähetystöjä tutustumassa suomalaiseen yhdessä sopimisen kulttuuriin: kuinka sisäinen devalvaatio tehdään yhteisen edun ollessa kyseessä; maamme olisi ulkomaisten lehtien sivuilla tähtimaa ja myös kaikkien taloutta sivuavien kansainvälisten järjestöjen ylistämä.

EU:n virallisen tilastoijan EUROSTATin tilastot kertovat täysin päinvastaista: neljännesvuosittainen kaikkien teollisuudenalojen nimellinen yksikkötyökustannus (indeksin perusvuosi 2010 = 100) nousi Saksassa 4,5 prosenttia mutta Suomessa 6,6 prosenttia kahdessa vuodessa, toisesta neljänneksestä 2013 ja toiseen neljännekseen 2015. Edes yksikkökustannusten kasvuvauhti ei siis puolittunut Saksaan nähden, vaan oli Suomessa lähes puolitoistakertainen.

Stalinin kerrotaan sanoneen, että poliitikon pitää vain valehdella niin paljon, ettei kukaan kuvittele hänen uskaltavan valehdella niin rutkasti, ja toistaa valetta riittävän usein, niin sitä aletaan pitää totena; Göbbels on periaatteen toteuttajista tunnetuin.

Suomen Kuvalehti aikoo mahtua Stalinin-Göbbelsin tielle, koska luonnehdittuaan keynesiläisyyttä sama kirjoitus toteaa myös: ”Sipilän kilpailukykyloikka parantaisi tuottavuutta lähinnä työllisyyden kustannuksella”.

Väite ei vastaa Keynesin mallin johtopäätöstä. Sen sisäisen logiikan ulkopuolelta aiheutuva työvoiman rajatuottavuuden nousu, työn nimellisen yksikkökustannuksen pysyessä ennallaan, lisää työvoiman kysyntää. Eli samalla vuosityökorvauksella yritykset haluavat työllistää useamman työntekijän. Siksi ensimmäisen kierroksen vaikutus on aina työllisyyttä parantava; myös reaalipalkka nousee sopeutumisen johdosta. Sama johtopäätös seuraa kaikista keynesiläisistä malleista, joissa työmarkkinat on mallitettu.

Tilinpäätös: työlliset

Kataisen ja Stubbin hallitusten aikana työllisten määrä väheni hieman yli 50000:lla ja valtio työllisti palveluihinsa vajaa 10000 henkilöä enemmän; edellinen on keskiarvo Työvoimatutkimuksen työllisistä kesä-elokuusta 2011 vastaaviin kuukausiin 2015 ja jälkimmäinen on työ- ja elinkeinoministeriön toivoimapoliittisin toimenpitein (2015 palveluihin) sijoitettujen lisäys keskimäärin samana aikana.

Aitojen työllisten nettovähennys neljässä vuodessa oli siten noin 60000 työpaikkaa.

Tässäkin blogissa on useassa eri kirjoituksessa mainioita neuvoja, kuinka hallitus sen poliittisesta koostumuksesta riippumatta voisi lisätä suoraan ja välittömästi työvoiman kysyntää, eli kansan kielellä, kuinka hallitus voisi lisätä työpaikkojen tarjontaa, uusia työpaikkoja, kasvattamalla tehokasta kysyntää.

Sylikoirajournalismi ei pakota poliitikkoja ymmärtämään työpaikkojen tarjontaa vaan suosii pellekeynesiläisiä toisen kierroksen kokonaiskysynnän lumelisäyksiä, joiden ensimmäisen kierroksen vaikutus on kansantalouden tehokasta kysyntää alentava.

Poliitikkoja kiinnostaa vain se, kuinka paljon he kykenevät kierrättämään veronmaksajien varoja julkisen sektorin kautta ymmärtämättä, että jokainen sen kautta kiertävä lisäeuro, verojen korotuksen vuoksi, aiheuttaa ylimääräisen yhden euron tuotannon menetyksen. 

Kerätty lisäveroeuro alentaa yksityisen sektorin tuotantoa kahdella eurolla, mutta käytettynä julkisiin kulutus- tai investointimenoihin lisää sitä yhdellä eurolla; näkymätön nettomääräinen tuotannon alentuminen on siten yksi euro, mitä kutsutaan verotuksen marginaaliseksi tehokkuustappioksi; ks. Mätäkuun markkinat, Uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta, ss. 30 – 31 seuraavassa:

Erään ”Syriza”-hallituksen tilinpäätös: työttömyys

Jyrki Kataisen eurososialistinen hallitus, jossa Jutta Urpilainen vastasi jarruista, oli eräänlainen suomalainen Syriza-hallitus; Alexander Stubbin lumehallitus, jarruissa Antti Rinne, jatkoi samalla linjalla. Syriza-hallituksellamme, kuten aikaisemmillakin, oli tapana syyttää työttömyydestä ulkoisia tekijöitä ja rakennemuutosta.

Olen lukenut talousuutisia vuodesta 1953 alkaen. Koko ajan on ollut käynnissä rakennemuutos, välillä hieman hitaammin, välillä taas voimistuen. Helsingin Sanomien talousuutiset tahtovat edelleenkin olla yhtä käsittämättömiä kuin taantumavuonna 1953, mutta suomeksi ne sentään vielä ovat.

Seuraavassa taulukossa Työttömiä- sarakkeessa rivi TK = Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen luvut tuhansina; % = työttömyysaste edellisen mukaan; TEM = työ- ja elinkeinoministeriön työvoimatoimistoissa kuukauden lopun laaja työttömyys: työttömät työnhakijat + työttömyyseläkeläiset + toivoimapoliittisin toimenpitein (2015 palveluihin) sijoitetut.

Työttömiä	7/11	7/15	kasvu	8/11	8/15	kasvu	9/11	9/15
TK	192	232	+40	177	222	+45	180
%	6,9	8,4	+1,5	6,6	8,3	+1,7	6,9
TEM	373	483	+110	374	456	+82	395

Vertailukuukaudet heinä-, elo- ja syyskuu ovat siksi, että silloin uusi hallitus ei vielä ole saanut mitään aikaiseksi; tämän vuoden syyskuun tiedot eivät vielä ole saatavissa. 

Kataisen/Stubbin ja Urpilaisen/Rinteen hallituksen aikana työttömyys näyttää kasvaneen runsaan puolitoista prosenttiyksikköä eli yli 40000:lla henkilöllä ja laaja työttömyys kasvoi noin 100000:lla henkilöllä.

Yleissitovuuden tuhovoimasta

HS Mielipide julkaisi eilen 29.9.2015 seuraavan stilisoituna otsikolla Työehtosopimusten yleissitovuus alentaa elintasoa:

Suurena hyväntekijänä esiintyvä ammattiyhdistysliike ei valtansa sumentamana ymmärrä työehtosopimusten yleissitovuuden alentavan jäsentensä ja kaikkien kuluttajien elintasoa:

”…yleissitovat työehtosopimukset…(ovat) on työnantajien etu, koska näin ehkäistään palkkojen polkeminen ja kilpailun vääristyminen”, kirjoittivat STTK:n puheenjohtaja Antti Palola ja johtaja Katariina Murto (HS Mielipide 20.3.2015).

Mitä tapahtuisi, jos yleissitovuus poistettaisiin?

Syntyisi uusia yrityksiä ja vanhat yritykset laajentuisivat uusille aloille yrittäen horjuttaa niillä jo toimivien vakiintuneiden yritysten markkina-asemaa. Investoinnit, työvoiman tarve ja tuotanto kasvaisivat kilpailun lisääntymisen vuoksi; reaalipalkat nousisivat, koska työvoiman tuottavuus kasvaisi ja koska hintataso nousisi hitaammin toimivamman kilpailun vuoksi.

Työehtosopimusten yleissitovuus näivettää myös pikku- ja taantuvia tehdaspaikkakuntia: kun omakotitalo Putaalla maksaa kolmasosan Kehä III:n sisällä olevasta talosta, Putaalla aloittavan yrittäjän pitäisi voida maksaa alhaisempia palkkoja kuin samalla alalla maksetaan Kehä III:n sisäpuolella; näin se kykenisi kilpailussa käyttämään hyväkseen alhaisempien asumiskustannusten tuottamaa suhteellista etuaan. Yleissitovuuden poisto nostaisi työllisyyden ja reaalipalkkojen tasoja Putaalla ja Voikkaalla.

Taloudellisen päättelyn johtopäätös on siten: työehtosopimusten yleissitovuus laskee reaalipalkkoja, koska se alentaa työvoiman tuottavuutta estämällä uusien yritysten ja kilpailevien tuotteiden markkinoillepääsyä suosimalla vanhaa yritystoimintaa. Kuluttajat siis lopulta maksavat yleissitovuuden ylläpitämät tehottomuudet korkeampien hintojen muodossa.

----

JK. Kirjoitin yleissitovuudesta työnantajien kannalta Saksan tapauksessa: Aivopesua itäsaksalaisten avulla 13.12.2012. Jos itä-saksalaisten omat resurssit olisivat olleet täysimääräisesti käytettävissä Itä-Saksan jälleenrakennukseen pienemmin resurssien siirroin Länsi-Saksasta, Saksan markka olisi revalvoitunut vähemmän 1990-luvun alussa ja D-markan korkotaso olisi ollut alhaisempi: seurauksena Suomen 1990-luvun alun BKT:n pudotus olisi ollut  matalampi ja lama lyhyempi.

Suomalaiset siis maksoivat valtaisasti työehtosopimusten yleissitovuudesta yhdistyneessä Saksassa!

Meillä on tietysti yleissitovuus juuri sen takia, että suuryritysten johto ajattelee samoin kuin ammattiyhdistysjohto: uutta odottamatonta kilpailua pitää saada torjuttua ennakolta kaikin keinoin; kilpailun lisääntyminen on heille aina epätervettä, tuonti halpatuontia, jne.

Syrizan vasen laita valmistautui ryöstämään Kreikan keskuspankin

Der Spiegel kertoo lähemmin Syrizan suunnitelmista, jos Kreikka ei olisi saanut aikaan sopimusta viime sunnuntaiaamuna lainoittajiensa kanssa.
Kreikan keskuspankin pääjohtaja olisi erotettu (Eurojärjestelmässä pitäisi nimenomaan olla niin, että keskuspankin johto on riippumaton poliittisesta päätöksenteosta? Mutta myös Suomen Pankinkin johto on poliitikkojen valitsema, ei riippumattomien uskottujen miesten kuten Bank of England'in tapauksessa).
Sen jälkeen olisi rosvottu keskuspankin käteisrahareservi 22 miljardia euroa, jonka turvin olisi maksettu palkat ja eläkkeet kunnes drakma olisi saatu laskettua liikkeelle.
Samoin Spiegelin artikkeli vahvistaa Varoufakisin suunnitteleman rinnakkaisrahan, IOU:n = olen sinulle velkaa -seteleiden muodossa.

Varoufakis halusi rinnakkaisvaluutan

Olen ihmetellyt, kun missään ei ole ollut juttua: miksi Varoufakis sai potkut. Mutta Frankfurter Allgemeine Zeitung kertoo Varoufakisin ajaneen rinnakkaisvaluutan käyttöönottoa kansanäänestyksen jälkeen, siis epäjärjestyksenomaista eroa eurosta.


Tällöin Tsipras vetäisi hätäjarrua, vapautti Varoufakisin tehtävästään ja kääntyi politiikassaan 180 astetta eli lainoittajien puoleen. Kansan ääni, halu pysyä eurossa, siis painoi enemmän kuin taloustieteilijän joustava devalvaatio.


Nyt Tsiprasilla ja Kreikalla on FAZ:in mukaan kolme vaihtoehtoa:
1. kansallistakoot eli kansallisen yhtenäisyyden hallitus vuoden 2019 alkuun asti;
2. heikompi vaihtoehto olisi hallita vain syksyyn asti ja järjestää silloin uudet vaalit, koska vaalintulos on epävarma, ja
3. yrittää hallita vähemmistöhallituksen avulla

Rinnakkaisvaluutta, Kreikan kolmas polku

Helsingin Sanomat esittelee tänään Kreikan ensimmäistä ja toista polkua, pysyä eurossa ja erota eurosta. Erityisesti saksalaisissa lehdissä on esiintynyt artikkeleita kolmannesta ratkaisusta, rinnakkaisvaluutasta, joka olisi käytössä tilivaluuttana, mutta euro säilyisi käteisvaluuttana.


Idean keksijäksi vuonna 2012 mainitaan Deutsche Bankin entinen pääekonomisti Thomas Mayer, joka oli toukokuun lopulla puolenviikon ajan Ateenassa selventämässä ajatuksen käytännöllisiä puolia Kreikan silloiselle valtiovarainministerille; ks. esim. Handelsblatt -haastattelu (lisätty 12.7.15 klo 11.20)


Valtio maksaisi työntekijöilleen osan palkoista euroissa, mutta loppuosan tilivaluuttana, Tsiprasin euroina. Tsiprasin eurojen ja oikean euron välinen vaihtokurssi määrittäisi Tsiprasin hallituksen markkina-arvon joka päivä Ateenan valuutanvaihtopisteissä.


Jos Tsipras saa politiikallaan Kreikan talouden jaloilleen, Tsiprasin eurojen arvo voisi nousta 1:1:en oikean euron kanssa. Spekulantit saisivat siten tehdä hyödyllistä työtään.


Todellista hyötyä Tsiprasin euroista olisi Kreikan kylmäkäynnistyksessä, jos osa työntekijöistä hyväksyisi Tsiprasin euron palkanmaksuksi eli jos työsopimuksia alettaisiin tehdä niissä. Näin vientisektori devalvoisi käytännössä. Koska osa julkisen sektorin palkoista maksettaisiin Tsiprasin euroissa, joka alussa devalvoituisi, julkisen talouden rasitus viennille vähentyisi. Vienti elpyisi, vientialat eli käytännössä maatalous alkaisi imeä resursseja ja työllistää. Kreikka alkaisi kasvaa. Tourismin avullahan maa perinteisesti imuroi oikeita euroja muualta Euroopasta.


Taloushistoriassa on rinnakkaisvaluuttoja esiintynyt usein sekasortoisissa oloissa: USA:ssa sisällissodan aikana pohjoisvaltiot joutuivat käytännössä luomaan oman tilapäisrahansa. Mitenkähän asia oli Suomessa 1918? Ainakin Kerenskin ruplasta suomalaisilla oli kokemusta.

Amerikkalainen ajopuuteoria

Andrew J. Polsky “Elusive Victories, The American Presidency at War” (Oxford 2012) on loistava teos USA:n seitsemästä presidentistä sodan vietävinä. Jo Abraham Lincoln tunnusti, että tapahtumat kontrolloivat häntä. Saman kokivat Woodrow Wilson, Franklin D. Roosevelt, Lyndon Johnson, Richard Nixon, George W. Bush ja Barack Obama.

Polsky yleistää tapahtumien analyysin viiteen arvoitukseen: 1) kuinka on mahdollista että presidentit ovat voineet lähettää amerikkalaisia joukkoja melkein minne tahansa ilman tehokkaita poliittisia rajoituksia? 2) miksi presidentit ylipäällikköinä eivät tahdo löytää tehokasta tapaa saavuttaa ne kansalliset tavoitteet, jotka he asettivat sodan alussa? 3) miksi sodanaikaisilla presidenteillä on säännöllisesti vaikeuksia saada ei-sotilaalliset haasteensa hoidettua kuten suunnitelman konfliktin jälkihoitoa varten? 4) miksi sodanaikaiset presidentit, jopa suurella voittomarginaalilla valitut, kärsivät tappion kotimaan politiikassa ja joutuvat perääntymään uudistusohjelmiensa tavoitteissa? 5) miksi presidentit havaitsevat, että heidät on itseasiassa riisuttu strategisista vaihtoehdoista muuttaa aloittamiensa sotien kulkua, joissa heidän liikkumatilansa on vähäinen?

Täten tutkimus päätyy eräänlaiseen yleiseen amerikkalaiseen ajopuuteoriaan.

Kirja alkaa kahden invaasion kuvauksella: harjaantumattomat joukot ja laivasto espanjalais-amerikkalaisella sodassa 1898, jossa USA asetti tavoitteekseen Kuuban vapauttamisen, ja maailman teknologisesti edistyneimmän ja hyvin harjoitetun armeijan isku Iraniin kevättalvella 2003, minkä tavoitteena oli demokratian vienti. Miksi edellinen onnistui, mutta jälkimmäinen epäonnistui surkeasti?

Maailmansodat

Kantava teema on juuri demokratian vienti muihin maihin; USA:n osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan perustuu tällaiseen ideologiaan.

Jo ennen USA:n osallistumispäätöstä Woodrow Wilson valmensi kansaa USA:n ylevistä päämääristä: kestävän rauhan puolesta; pienten ja suurten kansojen vapauttaminen; maailman täytyy olla turvallinen demokratialle; USA ei tavoittele valloituksia eikä dominioita; USA ei ole Entente-valtojen jäsen vaan kanssataistelija, jolla on yhteinen vihollinen Ranskan ja Englannin kanssa, mutta eri tavoitteet; Saksaa ei saa lannistaa rauhanehdoissa, vaan siitä pitää tehdä Kansain Liiton vastuuntuntoinen jäsen.

Näin naapurista katsottuna mielenkiintoinen on Wilsonin arvio bolshevikkien vallankumouksesta merkkinä demokratian tavoittelusta, jota USA tulisi edistämään: Venäjä on sydämeltään demokraattinen, taistellen maailmassa vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta (s. 114, alaviitta 121).

Yhtä uskomaton on Wilsonin hallinnon aikaansaama kansalaisoikeuksien laaja polkeminen kotimaisen opposition taltuttamiseksi, millä ei ole vertaa muiden sodanaikaisten presidenttien toimesta.

Franklin D. Roosevelt ajalta on hyvän yleiskuvan lisäksi mielenkiintoisia yksityiskohtia: USA laivasi 350000 kuorma-autoa Neuvostoliittoon toisen maailman sodan kahden viimeisen vuoden aikana (siitä ei ole mainintaa montako miljoonaa tonnia säilykepurkkilihaa lähetettiin); kuinka kansa ja kongressi väsyivät sodan aikana sekä virallisesti organisoituihin että laittomiin lakkoihin eri teollisuuden aloilla; ammattiliittoja politiikassaan suosineen Rooseveltin hallinto oli myötäsukainen laittomiakin lakkoja kohtaan, mutta pakotti lopulta kaivosmiehet, keskeiset tukijansa, takaisin töihin.

Vietnamin sodan aika on mielenkiintoista yksityiskohtien kertausta. Toisin kuin Wilson ja Roosevelt Lyndon Johnson ei asettanut tavoitteeksi maailmanjärjestyksen muuttamista vaan perimänsä tilanteen säilyttämisen, päätavoitteena Etelä-Vietnamin itsenäisyyden varjeleminen. Tällä hän ajoi itsensä nurkkaan, poliittiset aloitteet jäivät kommunistisen Pohjois-Vietnamin johtajien käsiin. Johnson ei ymmärtänyt strategisen joustavuuden merkitystä kansainvälisessä voimapolitiikassa, jossa perääntyminen on joskus viisas vaihtoehto.

Irak

Ensimmäisen maailmansodan vertainen on mielenkiinnossa George W. Bushin Irakin sotaretkeä koskeva luku. USA:n sotilaat eivät olleet harjaantuneet yhteistoimintaan siviiliväestön kanssa: demokraattisen Irakin rauhanrakentamisen tavoite repeytyi nopeasti repaleiksi.

Siviilihallinnon ja infrastruktuurin toiminta kangerteli heti alun alkaen, mutta Paul Bremerin tultua prokonsuliksi laajana mandaattinaan muuttaa Irak vapaamieliseksi, demokraattiseksi yhteiskunnaksi hän omavaltaisesti hylkäsi Bushin hyväksymän tavoitteen säilyttää jatkuvuus sekä sotilaallisessa että siviilihallinnossa. 

Siksi hän erotutti kaikki sotilaat ja virkamiehet, joilla hän epäili olevan yhteyksiä baath-puolueeseen: kolme ylintä organisaatiokerrostumaa jokaisessa ministeriössä sai lähteä, yhteensä noin 85000 henkilöä.

Puolueuskollisten mukana menivät asiantuntijat ja tekninen erikoishenkilöstö. Bremer ei tajunnut, että yhden puolueen hallitsemassa diktatuurissa opportunismi oli edellytys, jos halusi vastuulliseen asemaan. Opportunistit vaihtavat puolta kun valta vaihtuu.

Seuraavaksi Bremer hajotti koko Irakin armeijan ja turvallisuuspalvelut: 300000 aseistettua, työtöntä, USA:lle vihamielistä irakilaista. 

Bremerin lyhytaikainen edeltäjä oli sentään kutsunut Irakin uskonnollisten ja maallisten oppositioryhmien edustajat luonnostelemaan tietä itsehallintoon, mutta Bremer julisti itsensä ylimmäksi päättäjäksi ja yritti istuttaa maahan ulkopuolisen valloittajan perustuslain halventaen ja loukaten irakilaisia, marginalisoiden erityisesti sunnit.

Bremerin hallinnon työntekijät olivat suurimmaksi osaksi republikaanisen puoleen kampanjatyöntekijöitä presidentin vaaleissa, jotka eivät osanneet arabiaa ja joilla ei ollut kykyä ja taitoa auttaa irakilaisia hallinnon pyörittämisessä.

Näin ei ollut mikään ihme, että shiiojen pyhimpään moskeijaan hyökättiin helmikuussa 2006, minkä seurauksena alkoivat hyökkäykset sunnimoskeijoihin, korkeimmillaan 3000 tuhotekoa viikossa; seurasi etninen puhdistus kuin Balkanilla edellisellä vuosikymmenellä; amerikkalaiset raportoivat poliiseiksi pukeutuneista hyökkääjistä, mutta paikalliset tiesivät heidän olevan poliiseja.

Barack Obaman vastoinkäymiset perimissään sodissa ovat jo niin äskettäisiä, että ne eivät enää herättäneet minussa sellaisia elämyksiä kuin Irakia koskeva luku on, jonka valossa Irakin ja Syyrian tilanteen kehittyminen nykyiseksi on varsin luonnollinen ja ymmärrettävä tapahtumaketju.