Riskinoton kannustaminen ja verotus

Toimittaja Raeste selostaa vero-oikeuden professori Heikki Niskakankaan näkemyksiä (HS 12.11.2009) Elinkeinoelämän keskusliiton yrittäjävaltuuskunnan kokouksessa: ”Suomen osinkoverotuksessa ... ongelma on, että se ohjaa yrittäjän riskinottoa täysin väärään suuntaan, mahdollisimman vähäriskisiin ja huonosti tuottaviin sijoituksiin”. Pohditaanpa ongelmaa aivan alusta eikä yksinomaan osinkoverotuksen kannalta.

Verojärjestelmä kannustaa riskinottoon eniten, silloin kun riskinoton tappiot saa vähentää korkeammalla verokannalla kuin riskinoton tuottoja verotetaan, eli jos tappiot saisi vähentää ansiotuloista, jolloin verottaja osallistuisi niiden kantamiseen viimeisen ansiotulo-euron veroprosentilla, mutta riskinoton voitot verotettaisiin osakeyhtiöverotuksessa, jonka jälkeinen voitto jaettaisiin pääomatulo-osinkoina, jotka ovat saajalleen osaksi verottomia; oletan ansiotulon rajaverosteen olevan osakeyhtiön verokantaa korkeamman.

Mutta juuri tällainenhan Suomen verojärjestelmä on! Yrittäjä toimii aluksi yksityisyrittäjänä, jolloin yritystulo jaetaan verotuksessa pääomatuloksi, jonka vero on 28 prosenttia, ja ansiotuloksi, jota verotetaan tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Jos yrittäjä toteuttaa riskillisen hankkeen, joka osoittautuu täysin menetetyksi, hän vähentää hankkeen menon progressiivisesti verotetuista yrittäjätuloista. Jos hanke onnistuu, hän muuttaa yrityksensa osakeyhtiöksi ja pääsee nauttimaan sen verokannasta.

Sama on tulema, jos yrittäjä alunalkaen toimii osakeyhtiönä, jossa ei ole lainkaan nettovarallisuutta, myyden esimerkiksi veroneuvoja. Jos yhtiö jakaa koko veronjälkeisen voittonsa osinkoina, sitä verotetaan 70 prosenttisesti ansiotulona, jonka korkein rajaveroaste on Helsingissä noin 53 prosenttia. Oletetaan, että tällainen osakeyhtiö päättää toteuttaa riskillisen hankkeen. Jos se epäonnistuu, koko hanke kirjataan kuluksi, joka vähentää osakeyhtiön verotettavaa tuloa ja yrittäjän ansiotulo-osinkoa; verottaja siis osallistuu epäonnistuneen hankkeen menoihin noin 54 prosentilla. Jos taas hanke onnistuu, yhtiölle muodostuu nettovarallisuutta, jolloin osa yhtiön jakamista osingoista tuleekin verotetuksi pääomatulona; jos yrittäjä saa yhtiöön säästämänsä yhtiöveron jälkeisen voiton itselleen myymällä yhtiönsä, hän maksaa lisäksi luovutusvoittoveron säästöistä eli hänen kokonaisveroasteekseen tulee noin 47 prosenttia.

Entä jo osakeyhtiön kautta toimiva yrittäjä, joka nostaa nyt pelkästään pääomatulo-osinkoja ja joka odottaa myös riskillisen hankkeen toteuttamisen jälkeenkin elävänsä pääomatulo-osingoilla? Tällöin verottaja osallistuu samalla verokannalla sekä riskinoton tappioihin että tuleviin tuottoihin, jolloin verotus ei suosi eikä rankaise riskinoton määrää vaan on neutraalia; riskipitoisten hankkeiden tuottovaatimus on juuri samaan riskiluokkaan kuuluvien hankkeiden pitkän aikavälin tuotto rahoitusmarkkinoilla, niiden riskillinen markkinakorko.

Nykyinen osakeyhtiöiden verojärjestelmä ei siten jarruta yritysten kasvua ja riskinottoa, vaan sisältää aivan päinvastaisia elementtejä. Kasvu on aina rahoitettava , mutta nykyjärjestelmä ei enää suosi velkarahoitusta samassa laajuudessa kuin 1980-luvulla, jolloin yrityksen oli kannattavaa toteuttaa jopa markkinakorkoa heikommin tuottavia hankkeita. Yhtiöiden taseet ovat paisuneet, koska ne ovat kasvaneet, eivätkä suinkaan sen takia, että ne eivät olisi kasvaneet, kuten kommentoivat medistit uskottelevat.

Edellä olen ajatellut riskihankkeen niin pieneksi, että sen menot voidaan aina vähentää verotettavasta tulosta. Käytännössä näin ei ole, vaan yrityksille syntyy tappioita, joita ne saavat vähentää verotuksessa vain tulevista elinkeinotoiminnan tuloista eikä välittömästi. Tällöin todellinen veroaste, jolla verottaja osallistuu tappioihin, voi olla huomattavasti alhaisempi kuin riskinoton tuottojen veroaste, mikä vääristää riskinottoa vähäriskisempiin kohteisiin, mutta kyse ei enää ole osinkoverotuksen vaan epäsymmetrisen tappioiden tasausjärjestelmän vaikutuksesta.

Verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinoton määrään ei siis voi päätellä yritysten nykyisistä taseista, joissa on rekisteröity vain onnistuneiden hankkeiden tämät hetkiset arvot. Tarkastelu perustuu tällöin valikoitumisharhan vääristämään aineistoon; nykyään taloustieteen matemaattis-tilastollisten menetelmien eli ekonometrian perusteiden tärkeimpiä oppeja on ymmärtää valikoitumisharha ja sen vaikutusten eliminointi tuloksissa ja johtopäätöksissä.

Oikeampi tapa katsoa verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinottoon perustuukin niiden vähennysten määrään, jotka yrittäjät tekevät verotuksessa sekä yksityisyrittäjinä että osakeyhtiöinä, ja sitä, kuinka vähennykset ovat menneisyydessä riippuneet verojärjestelmän muutoksista; riskillisiä tuotekehitysmenoja voi palkkoina ja raaka-aineina vähentää välittömästi verotettavasta tulosta kuten pienimmät kojeetkin.

Alivaltiosihteeri Hetemäen johtaman verotuksen kehittämisryhmän työskentelyn todellinen ongelma on salamyhkäisyys. Olin keväällä 2007 Cambridgessa Englannissa Mirrlees -verokomission kolmipäiväisessä konferenssissa, jossa komission raportteja kommentoivat ensiksi opponentit ja raporttien kirjoittajat olivat vastaajina. Myös yleisölle varattiin useita tunteja aikaa esittää kysymyksiään raporttien tekijöille.

Hetemäen ryhmän pitäisi avautua samoin: sen jäsenet kirjoittamaan raporttinsa ja keskusteluttamaan analyysinsa ja johtopäätöksensa asiantuntijakritiikin avustamina! Nyt ryhmän jäsenet vuotavat erilaisia ”mutu”-akanoitaan lehdistön välityksellä lukijoille ja aivopesevät meitä suomalaisen ”Mätäkuun markkinat” –perinteen mukaisesti.

Sijoitustuottojen verovapaus ei edistä yksityistä riskisijoittamista

Työ- ja elinkeinoministeriössä (TEM) on valmisteilla business-enkeleiden verokannusteita koskevat lakimuutokset. Hallituksen esitystä ei asiasta vielä ole. On ministeriön sisäinen taustamuistio, jota on elinkeinopäivillä jaettu toimittajille ja josta virkamies ja lobbari voivat keskustella aamutelevisiossa, mutta joka ei ole yleisten kirjastojen ja Internetin varassa olevan veroanalyytikon saatavissa.

Tekniikka & Talous –lehden toimittaja Raija Hallikainen kirjoitti viime perjantaina asiasta seuraavasti: ”Esityksen mukaan vähintään kolmeksi vuodeksi listautumattomiin kasvuyrityksiin tehdystä vähemmistösijoituksesta ei perittäisi luovutuksen yhteydessä henkilösijoittajilta tai yksityishenkilöiden omistavilta osakeyhtiöiltä myyntivoittoveroa”.

Valmistelun aikataulusta on tihkunut: hallitus linjaa ennen kesälomia kannustinmallin ja pyrkii antamaan hallituksen esityksen viimeistään lokakuussa Eduskunnalle, jotta uudistus astuisi voimaan ensi vuoden alussa.

Ken ymmärtää Verotus uusiksi? –kirjan johdantoluvun ja loppuluvun ”Pienten joutsenten tanssi”, tajuaa, että business-enkeleiden sijoitustuottojen verovapaudessa valtion rahakamarin vartija on lukitsemassa ovensa rahavirralta, joka päätyisi sinne ja auttaisi alentamaan muita veroja yleisesti.

Kirjan teemahan on pääomatulojen verotus: kuinka välittömän verotuksen veropohja tulisi määritellä, että verotus vaikuttaisi mahdollisimman vähän tai ei ollenkaan määrään, jonka kuluttajat haluaisivat säästää ja investoida eri ajankohtina.

Johdantoluvussa kirjoitin tuloverolle vaihtoehtoisesta menoverosta, joka verottaa vain kulutettua tulonosaa eli jossa itse säästämistapahtuma vähennetään verotettavista tuloista ja säästöjen kuluttaminen lisätään niihin.

Menoverossa valtio on siten kumppanina verokannan osuudella sekä tehdyssä säästämisessä että nostetuissa säästöissä. Jos säästämisen kohde on valtion obligaatiot, valtio ei kerää mitään nettoveroa, koska säästäjä saa saman koron, jonka valtio maksaa lainoistaan.

Jos taas kohde on riskillinen sijoitus, joka tuottaa keskimäärin valtion lainoistaan maksamaa korkoa enemmän, yhteiskunta kerää nettoverotuottoja. Menoverolla on siis se ominaisuus, että uuden säästämisen riskitön korko vapautuu verosta eli se ”normaali” tuotto, jota taloustieteen mallien mukaan ei pitäisi verottaa.

Jos siis kaikkien business-enkelien tekemät sijoitukset tuottavat keskimäärin saman riskilisän valtion lainojen reaalikoron lisäksi kuin osakemarkkinat keskimäärin ovat tuottaneet maailmassa yli sadan vuoden ajalta eli noin viisi prosenttia Dimson-Marsh-Staunton –laskelmien mukaan, tämän tuottosiivun verokannan osuudesta valtio aikoo luopua, kun se ei esitä business-enkelien sijoitusten käsittelyä menoveron periaatteiden mukaisesti.

Koska TEM esittää business-enkelien sijoitustuotot verovapaiksi, loogisesti myös samoista sijoituksista syntyviä tappioita ei voi sallia vähennettäviksi verollisista luovutusvoitoista tai alijäämähyvityksinä muista tuloista.

Tuottojen verovapaus ja tappioiden vähennyskelvottomuus synnyttää tietenkin kannusteen muuntaa tappiolliset, vähennyskelvottomat sijoitukset vähennyskelpoisiksi sijoituksiksi eli houkuttelee verojen välttämiseen tai jopa kiertoon. Se työllistäisi laki- ja tilimiehiä ja vaatisi lisää tarkastajia.

Alun alkaen yksityishenkilöt sijoittavat sijoitustuottojen verovapauden vallitessa vähäisemmän määrän yrityksiin, kuin jos heidän sijoituksensa saisi menoverokohtelun. Business-enkelien sijoitussalkku on tyypillisesti hyvin hajauttamaton. Siksi he sijoitustappioiden karttamisen vuoksi sijoittavat vähemmän riskillisiin kohteisiin kuin verollisessa maailmassa.

”Pienten joutsenten tanssi” –luvussa kirjoitin tappioiden vähennysoikeuden ja yrittäjien riskinoton suhteesta. Sijoitustappioiden takautuva verovähennysoikeus kannustaisi nykyistä laajempaan riskinottoon.

Menoveron etu tuloveroon olisi siinä, että menoverossa ei veroteta riskitöntä korkoa ja inflaation aiheuttamia ongelmia ei synny veropohjan määrittelyssä, koska sekä säästämisen verohyvitys että kulutukseen nostetuista säästöpääomista ja niiden tuotosta menevä vero tehdään samalla verokannalla.

Valtio siis kykenisi houkuttelemaan business-enkeleiltä sijoitusvaroja veroansaan, jos se pitäisi sijoitusten tuotot verollisina, mutta sallisi sijoitustappioiden vähennyskelpoisuuden takautuvasti tai alijäämähyvityksenä - ja veroansaan virtaisi vielä enemmän varoja, jos se verottaisi niitä menoveron periaatteen mukaisesti.