Soinin pääministeriys maksimoisi SDP:n vallan: 111 eikä 112

Joutuuko Katainen (äännetään Kattainen Siilinjärvellä) hyvästelemään Brysselissä ministeritoverinsa 16.5.2011? Nettisivuilla komeilee juuri nyt Tuomiojan YLEssä tänä aamuna lausuma, että hallituspohja ei ole vielä ratkaistu ja että hallitustunnustelijan vaihdos ei ole mahdotonta, kuten Väyrysen blogissaan kirjoittama, että hallituspohja ei vastaa kansan tahtoa.

Roskakorista lieneekin kaivettu esiin vaalivoittajan ja vaaleissa vähiten hävinneiden hallitus, jolla olisi Eduskunnassa 111 kansanedustajaa. Oppositioon joutuisivat vanhan hallituksen häviäjäpuolueet kokoomus, keskusta ja vihreät, joilla on Eduskunnassa 88 äänestävää edustajaa ja puhemies.

Soini pääministerinä eli hallituksen koossapitäjänä antaisi sisäpolitiikassa hallituksen todelliset ohjaimet valtiovarainministerin puolueelle eli mitä todennäköisimmin SDP:lle, jolla on luontaiset kytkökset lainsäädäntöä ja valtion talousarviota valmistelevaan virkamiehistöön. Demarien ei kannata ottaa pääministerin paikkaa, koska tämän hetken odotukset hallituksen kyvystä hallita koko nelivuotiskausi ovat heiveröiset. Valtiovarainministeri on myös kansainvälisesti yhtä näkyvä kuin pääministeri ja tietyllä tavalla turvasatama, jos seuraavat eduskuntavaalit olisivat ennenaikaiset.

Pääministeri Soini saisi näyttää kykynsä Euroopan uudistajana.

Koska media julkistaa suurimpien vaalirahoittajien listan?

Tilinpäätösten julkistamisaika on jo ohi, mutta mielestään niin valpas media ei ole vielä julkistanut suurimpien vaalirahoittajien luetteloa. Niitä voisi olla kaksi: 20 suurinta poliittisen toiminnan rahoittajaa koko vaalikaudelta eli vuosilta 2007-2010 ja ennuste vuodeksi 2011.

Wisconsinin tilanne keskusteluttaa

Wisconsinin osavaltion 14 senaattoria pakeni Illinois'n puolelle viime viikolla tehden senaatin päätösvallattomaksi ja estäen äänestämisen kuvernöörin lakiehdotuksesta, joka nostaisi osavaltion julkisen sektorin työntekijöiden eläke- ja terveydenhoitomaksuja, lopettaisi osavaltion tehtävänä olevan ammattiliittojen jäsenmaksujen keruun, sallisi osavaltion palveluksessa olevien järjestäytymättömyyden  sekä vaaatisi ammattiliittoja pitämään vuosittain johtajiensa vaalit. Kansainvälisen talouskriisin aikana kovia kokeneet tehdastyöntekijät pitävät julkista sektoriaan tehottomana ja sen työntekijöiden parempia etuja tuhlauksena.

Tlilannne on herättänyt useita vastakkaisia arviointeja. Taloushistorioitsija Amity Shlaes vertaa sitä tilanteeseen Bostonissa syksyllä 1920, jolloin Massaschusettsin silloinen kuvernööri Calvin Coolidge kukisti poliisien järjestäytymisen ja lakot, mikä Shlaesin mukaan merkitsi keskivertotyöntekijän kannalta lopulta edistystä heidän elintasonsa noustessa. Samanlaisia näyttävät olevan maallikkoarviot Wisconsinissa New York Timesin uutisessa. Lehden kolumnisti Paul Krugman on sen sijaan vahvasti ammattiliittojen puolella.

Markkinavoimat palkkajarruna

Keskisormi pystyssä Helsingin Sanomat kirjoittaa käynnissä olevista palkkaneuvotteluista ja inflaatioarviosta ammattiliittojen palkka-ankkurina pääkirjoitussivullaan tänään. Hämmästyttävintä kirjoituksessa on taloudellisen tilanneanalyysin täydellinen puute, aivan kuin kabinettien voimapolitiikan ei tarvitsisi ottaa huomioon suhteellisten hintojen muutoksista aiheutuvaa sopeutumisen tarvetta työmarkkinoilla, siis aivan kuin markkinavoimia ei olisi olemassakaan.


Mistä suhteellisten hintojen muutoksesta hörisen? Kuluttajahinnat nousivat joulukuusta 2009 joulukuuhun 2010 kokonaista 2,9 prosenttia; Tilastokeskus: ”Kuluttajahintoja nosti joulukuussa edellisestä vuodesta eniten polttonesteiden, osakehuoneistojen ja kiinteistöjen, elintarvikkeiden ja alkoholittomien juomien sekä sähkön kallistuminen. Myös vuokrankorotukset, kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluiden, vaatteiden sekä tupakan hintojen nousu vuoden 2009 joulukuusta vaikuttivat inflaatioon.”

Hörisen siis polttonesteiden ja sähkön sekä elintarvikkeiden ja eräiden raaka-aineiden, kuten perusmetallien ja puuvillan, maailmanmarkkinahintojen noususta. Tällaiset hinnannousut ovat sekä Suomen että Euroopan päätöksenteon ulkopuolelta annettuja talouksien tarjontapuolen suhteellisten hintojen muutoksia eli tarjontashokkeja. Kaiken lisäksi Suomen poliitikot ovat päättäneet korottaa erityisesti energian, liikenteen ja asumisen veroja tämän vuoden alusta, jotka nostavat tuotantopanosten kustannuksia eli jotka ovat kotimaan työmarkkinaosapuolille kansantalouden tarjontapuolen lisäshokki.

Toimittajakouluissa ei opiskella taloustiedettä. Siksi tarjontashokit ovat lehdistölle tuntematon käsite, puhumattakaan että media kykenisi ymmärtämään niitä markkinavoimia, joita vääjäämätön sopeutuminen tarjontashokkeihin synnyttää. Siksi lehdet eivät myöskään julkaise ulkopuolista tilanneanalyysia ”mitä tämmöinen on? eihän tästä kukaan keskustele!” –tyyliin. Mutta asiaan.

Tarjontashokit ovat ongelmallisia, koska ne sinänsä ensimmäisen kierroksen vaikutuksina alentavat kokonaistuotannon tasoa ja nostavat hintatasoa eli mitattua inflaatiota. Keskuspankkien tehtävä on puolestaan rahapolitiikan keinoin estää se, että kertaluonteinen hintatason nousu ei johda inflaatio-odotusten nousuun ja toisen kierroksen palkkojen ja hintojen nousukierteeseen. Rahapoliittisessa päätöksenteossa keskuspankit siis antavat tarjontashokkien mennä läpi ensimmäisellä kierroksella. Siksi niiden tavoitteenasettelussa hintavakautta tavoitellaan keskipitkällä aikavälillä, joka yleensä on käytännössä noin kaksi vuotta, mutta joka shokin kovuudesta johtuen voi olla pidempikin.

Koska tarjontashokki on työmarkkinoiden päätöksenteon ulkopuolinen suhteellisten hintojen muutos, ammattiliittojen yritys estää reaaliansiotason nousun pysähdys ulosmittaamalla hintatason nousu palkoissa johtaa vain stagflaatioon, stagnaation ja inflaation yhdistelmään: tuotanto ja työllisyys jäävät jälkeen potentiaalisen tuotannon tasosta, mutta mitattu inflaatio vain kiihtyy, kunnes kasvanut työttömyys palauttaa järjen palkanasetantaan. Reaaliansiotason todennäköinen pysähdys tänä vuonna tarkoittaa itse asiassa sitä, että suomalainen työntekijä kantaa solidaarisesti osansa kansainvälisen rahoituskriisin siivoamisesta.

Ennen kuin keskuspankit käyttävät rahapoliittista arsenaalia, ne yleensä välittävät viestinsä markkinoille eli kommunikoivat tulevat aikeensa. Meillä jos missään pitäisi olla runsaasti kokemusta markka-ajalta kilpailukykyä rapauttavasta kustannus- ja hintakierteestä. Tilanneanalyysia ei voi esittää, koska eduskuntavaalit ovat tulossa ja koska tilanneanalyysi suosisi taas puolueita, jotka eivät ole vallassa. Siksi lehdistö viestittää vain pellekeynesiläisten totuutta, Wahlroosin "charlatanic Keynesians" the Financial Times -lehdessä 7.6.2010.

Pitäisikö Suomen toimeentulotuki laskea vihdoinkin Saksan tasolle?

”Toimeentulotuki pysynyt samana 20 vuotta”, herättelee YLEn uutinen 6.2.2011: ”Aikuisen toimeentulotuen perusosa, vajaa 420 euroa, on pysynyt samana 20 vuotta”; ”Samaan aikaan reaaliansiot ovat kasvaneet 41 prosenttia, siten toimeentulotuen perusosa on jäänyt jälkeen 42 prosenttia yleisestä ansiotasokehityksestä”, sanoo Kansaneläkelaitoksen tutkimusprofessori Kangas; amerikkalaista perustuslainvastaisuusretoriikkaa käyttäen”Kangas kysyy, alkaako jälkeenjääneisyys olla jo perustuslain vastaista”.

Jos ansiotaso oli 100 vuonna 1990 ja nyt reaalisesti 141, niin indeksiluku 100 on 71 prosenttia indeksiluvusta 141: jälkeenjääneisyys on 1950-luvun kansakoulun laskuopin mukaan 29 prosenttia.

Saksan toimeentulotuki on nimeltään Hartz-IV, jonka perusosa on aikuiselle tällä hetkellä 359 euroa kuukaudessa. Jo vuoden ajan siellä on ollut käynnissä keskustelu perusosan (Regelsatz) korotuksesta, hallituksen ehdotuksen ollessa 364 euroa! Nimi Hartz tulee Gerhard Schröderin (SDP) hallituksen asettaman komitean puheenjohtajan, Volkswagen-konsernin henkilöstöjohtajan nimestä.

Olin 1996 konferenssissa Belgiassa ja viimeisenä iltana keskustelimme saksalais-italialais-itävaltalais-kanadalais-suomalaisessa ryhmässä muun muassa siitä, paljonko eri maissa sosiaalihuolto maksaa siitä, jos ei ole töissä eikä saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Kerroin, että Suomessa kaksi aikuista ja kaksi alaikäistä lasta käsittävä perhe saa asumistuki mukaan lukien noin 10200 markkaa. Kaikki ihmettelivät, että kuinka Suomella on varaa siihen. Vastasin, että ”ei meillä olekaan siihen varaa, mutta se on tämänhetkinen politiikan markkinoiden tasapaino”, valtion velan hipoessa silloin 70 prosenttia bruttokansantuotoksesta.

Mitä opimme tästä? 1990-luvun laman pitkittyminen ja silloinen hypertyöttömyys olivat äärimmäisen huonojen kannusteiden seurausta prosessin käynnistämiseen tarvittavan shokin jälkeen; työttömyyden puolittumattomuus huippuluvuista johtuu samoista huonoista kannusteista; ks. Mätäkuun markkinat, luku 5.

YLEn uutisen mukaan toimeentulotuessa ” lapsen tukiosa on 250 - 300 lapsen iästä riippuen”, josta ”vähennetään automaattisesti hiukan yli sadan euron lapsilisä”, koska se tulee joka tapauksessa tilille KELASta. Tutkimusprofessori ”Kangas pitää lapsilisän vähentämistä toimeentulotuista lähinnä poliittis-moraalisena ongelmana. Se on poliittisen legitimiteetin kannalta arveluttavaa”.

Kun nämä numerot ilman professorin lisäkommentteja kerrotaan kansakoulun käyneelle, hänen päättelynsä mukaan toimeentulotukea saavan perheen todellinen lapsilisä on 250 – 300 euroa lapselta, kun taas toimeentulotukea saamattomassa perheessä se on hiukan yli sata euroa!

Saksan Hartz-IV:ssa lapsen tukiosat/kk ovat seuraavat: alle kuusi vuotiaista 215 euroa, 6 – 14 vuotiaista 251 euroa ja 14 – 18 vuotiaista 287 euroa.

Lisäksi Saksan Hartz-IV maksaa asumis- ja lämmityskustannuksen sekä sairauskassamaksun, jotta perhe olisi oikeutettu terveyspalveluihin; Hartz-IV:ä koskevat yksityiskohdat löytyvät googlaamalla melkein minkä tahansa saksalaisen sanomalehden web-sivustoja.

Pakko vai porkkana?

Porkkanaruotsin edut ovat jääneet vaille huomiota, ja porkkanavenäjänkin osa poliitikoista haluaisi muuttaa pakkovenäjäksi itäsuomalaisissa kouluissa. Miksi poliitikkoja miellyttää pakko porkkanaa enemmän, oli sitten kyse työmarkkinoista tai koululaisten kielivalinnoista? Kuvitelma niskalenkin voimasta yksilöllisiä valintoja vastaan luo poliitikoille luonnollisesti harhakuvitelman siitä, että pakko edistää yhteistä hyvää.


Ruotsia äidinkielenään puhuvat saisivat paljon nykyistä laajemmat ja syvemmät palvelut äidinkielellään, jos pakkoruåtsin asemasta meillä olisi porkkanaruotsi; jokaisen yrityksen ja viraston henkilökuntaan kuuluisi kaksikielisillä paikkakunnilla luonnollisen valikoitumisen ja valintojen kautta ruotsia erinomaisesti taitavaa henkilökuntaa osana henkilökunnan kieliportfoliota; työvoimatoimistoon menevän ei pidä odottaakaan saavansa palvelua ruotsiksi Maaningalla eikä suomeksi Munsalassa. Toisin on tietysti Munsalan tai Maaningan markkinoilla. Silloin kauppaa tehdään kaikilla maailman kielillä vapaasti ilman pakkoa.

Kaikki sääntely pyrkii huonontamaan keskimääräistä laatutasoa. Niin on käynyt ruotsinkielen kanssa pakollisen koulu- ja virkaruotsin johdosta, ehkä myös koko virkamieskunnan keskilaadun kanssa, koska ulkomaalaisen rekrytointi ilman virkamiesruotsin todistusta edellyttää poikkeusmenettelyä. Kaksikielisillä paikkakunnilla voitaisiin säästää kuntien henkilöstömenoissa, koska ei tarvittaisi ruotsinkielisiä päällystakkeja äidinkieleltään suomenkielisille, mutta silti aidosti ruotsia taitaville, ja samoin päinvastaisessa tapauksessa. Päällystakit ovat yleensä päällikkövirkoja ja poliittisesti nimitettyjä ja siksi päällystakin todellinen kyvykkyys virkamiehenä voi olla virkamiesten keskikyvykkyyttä huonontava.

Kaikkein viimeiseksi suomalainen haluaa pakkovenäjää; laukkuryssähän puhui hienoa suomea.

Puhepisteitä vai poliittista linjausta?

”Populismin monet kasvot” otsikolla johtaja Matti Apunen Evasta kirjoitti HS-kolumnissa 28.12.2010 Timo Soinista: ”Suomen virallinen populisti”; ”tulee paikalle viihdyttämään politiikkaan turhautuneita”; ”poliittisen katuteatterin hahmo, jolta odotetaan joka tilanteessa uusia sutkauksia”; ”Jos hän ei ole (vaali)tenttien suvereeni huumorikuningas, pettymys näkyy ja kuuluu”. Puhepisteiden keruun ohella toinen yleinen selitys Soinin suosiolle on muiden puolueiden tekemät virheet, mistä useat lehdet kirjoittivat 4.1.2011 Väli-Suomen sanomalehtien kyselyn perusteella.


Kiinnostavinta Soinin sanomisissa ovat hänen rajauksensa kyseeseen tulevista hallituskumppaneista: hän muun muassa sulki pois vihreät samasta hallituksesta.

Vihreät ovatkin olleet hallituksessa yhtäjaksoisesti pidempään kuin kumpikaan päähallituspuolueista. Nykyhallitus teki mainostamansa vihreän verouudistuksen lisäten energian eli lähinnä teollisuuden, liikenteen ja asumisen välillisiä veroja ja kulutusveroja. Hallitus hoiti tiedotuksen ”vihreästä verouudistuksesta” taitamattomasti. Nyt kaikille jäi vaikutelma, että taakan kantavat suoraan omillaan elävä aktiiviväestö, työntekijät ja yrittäjät, ja heikentyneen kustannuskilpailukyvyn ja tuotantomahdollisuuksien alentumisen seurauksena myös muut suomalaiset.

Taloustieteessä vihreä verouudistus pitää sisällään ajatuksen, että se lisää kansantalouden tehokkuutta, siis kasvattaa potentiaalista tuotantoa, koska sen avulla

1. pannaan lisähinta taloudelliselle toiminnalle, joka tuottaa ulkoisia haittavaikutuksia; lisähinta vähentää kyseisiä toimintoja suhteessa muuhun talouteen, mutta tuottaa toivottavasti myös lisää verotuottoja ja maksuja, joilla taas

2. voidaan alentaa muita vääristäviä veroja ja siten saada aikaan ”kaksoisosinko” koko kansantaloudelle.

Suurin vääristävä vero, jonka hallitus poisti jo keväällä 2009 ja jonka kompensaatioksi energia- ja kulutusveroja nostettiin, oli työnantajan kansaneläke- ja sairausvakuutusmaksut, jonka aikaisempi porrastus diskriminoi alhaisen palkkatason työtehtäviä pääomavaltaisissa yrityksissä. Kirjoitin asiasta ensimmäistä kertaa muistaakseni 30 vuotta sitten, mutta viimeksi: Automaatioveron voi välttää!
 
Porrastuksen poisto on yksi niistä asioista, jonka mielekkyyttä työllistämiskannusteiden edistämisen kannalta sos.komm –ekonomistit, –juristit ja -maisterit eivät halua ymmärtää ideologisista syistä. Myöskään verokonsultit eivät puhuneet porrastuksen poiston puolesta, koska heidän leipänsä kannalta verojärjestelmän mahdollistama verojen välttäminen on tärkeintä.


Hallituksen olisi siis pitänyt vähintäänkin kirjoituttaa virkamiehillään muistio, jossa vihreä verouudistus olisi kokonaisuudessaan perusteltu mielekkäin taloudellisin argumentein. Mieluimmin asiasta olisi pitänyt järjestää iltapäiväseminaari, jossa huolellisesti valikoidut esitelmöitsijät ja kommentaattorit olisivat kilvan ylistäneet veroreformin ”kaksoisosinko” -hyveitä; kriitikot olisivat saaneet huudella salista.

Äänestävä kansa lienee kyllästynyt hallitusten vehreyteen ja niiden aiheuttamiin selviin kukkaron kevennyksiin. Siksi Soini on tähän mennessä ainoa, joka on osoittanut, mihin suuntaan pyöröovessa kuljetaan seuraavaa hallitusta muodostettaessa. Se tuskin on populismia, mieluumminkin selkeätä linjan vetoa, jota äänestäjät aina kaipaavat ennen vaaleja.