Toimittaja Heikki Arolan ”Osinkoverotus näivettää pörssiä” (Näkökulma-palsta HS 30.10.2009) toteaa: ”Pörssilistojen ulkopuolella olevien osakeyhtiöiden omistajilla on mahdollisuus nostaa osinkoja verovapaasti 90 000 euron rajaan saakka vuosittain”, ja hieman jäljempänä: ”Korkein hallinto-oikeus ratkaisi, että käytäntöä voidaan soveltaa myös lääkäriyhtiöihin, jotka tekevät työntekijöistään osakkaita. Palkka pystytään näin muuttamaan verottomaksi pääomatuloksi”; välissä Arola huomauttaa: ”Edellytyksenä on, että yhtiöön on kerätty tietty määrä varallisuutta”.
Jos listaamaton osakeyhtiö todella olisi toimittaja Arolan kuvittelema väline Suomessa veroasuinpaikkaa pitäville, maamme olisi täynnä maailman huippuartisteja ja formulakuljettajia, jotka asuisivat täällä vaaditut 184 päivää vuodessa. Jos toimittaja Arola olisi vaivautunut perehtymään hieman syvemmin mainitsemaansa edellytykseen, hän olisi havainnut, että palkka ei osakeyhtiön kautta muutu verottomaksi; kaikella varallisuudella on lisäksi pitkäaikaisen markkinatuoton sanelema vaihtoehtoiskustannus. Siksi Suomi ei ole huipputuloisten verokeidas.
Tällaisesta raikulipopulismista, poliittisen talouden mediamarkkinoilla vallitsevasta ympärivuotisesta mätäkuusta, annoin useita esimerkkejä Mätäkuun markkinat –pamfletissa; Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa populistien armeijan kuoron paukuttelu estää lukijoiden ja kuulijoiden itsenäiseen ajatteluun perustuvat vastineet, populistien armeijahan ei raakkaa ketään. Sen juhlaviikot alkavatkin ensi maanantaina, kun vuoden 2008 verotiedot tulevat julkisiksi.
Se, että listautumattoman osakeyhtiön jakamien pääomatulo-osinkojen omistajakohtainen verovapaus kannustaa passiivista sijoittajaa muuntamaan pääomatulona verotetut pörssiosingot aktiivisesti yritysriskiä ottavan yhtiön jakamiksi pääomatulona verotetuiksi osingoiksi, oli vuoden 2005 verouudistuksen toteuttaneen hallituksen ja sen valtiovarainministerin tietoinen valinta yrittäjyyden edistämiseksi – ja luettavissa verouudistuksen taustamuistioista. Listaamattomien pääomatulo-osinkojen verovapaus myös kasvattaa osakeyhtiömuotoisten yritysten alkuinvestoinnin kokoa, kuten argumentoinin Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa ”Pienten joutsenten tanssi”. Kyllä ne yhtiöt pörssiin menevät, kunhan ovat ensiksi kasvaneet riittävän suuriksi ja ehtineet hajauttaa omistuspohjaansa.
perjantai 30. lokakuuta 2009
maanantai 26. lokakuuta 2009
Eikö kommentoijan pitäisi viitata lähteeseensä?
”Ei Suomi heikkoon taalaan kompastu” –näkökulmassa (HS 23.10.2009) toimittaja Jyri Raivio kirjoittaa: ”Yhdysvaltain hallinto sanoo pyrkivänsä vahvaan dollariin, Euroopan keskuspankki vakaisiin valuuttakursseihin”.
Missä ja koska ja kenen toimesta Euroopan keskuspankki on sanonut pyrkivänsä vakaisiin valuuttakursseihin? Se on päinvastoin ilmoittanut lukuisia kertoja pääjohtajansa sanomana että EKP:llä ei ole valuuttakurssitavoitetta. EKP:n hyvin tunnetusta inflaatiotavoitteesta ei seuraa euron vaihtokurssin vakaus, vaan sekä nimellisen että reaalisen korkotason vakaus.
Keynes sanoi asian monisanaisesti The General Theory - pääteoksensa (1936) loppupuolella ja selvimmin teoksessaan A Tract on Monetary Reform (1923): kansakunnan ei ole mieltä sitoa valuuttansa ulkoista arvoa (kultaan Keynesin aikana) vaan noudattaa sellaista korkopolitiikka, joka tuottaa mahdollisimman vakaan korkotason pitkällä aikavälillä.
Keynesiä lukematta jokainen Kullbergin aikaisen rahapolitiikan kokenut oppi asian Suomen 1990-alun laman kautta.
Missä ja koska ja kenen toimesta Euroopan keskuspankki on sanonut pyrkivänsä vakaisiin valuuttakursseihin? Se on päinvastoin ilmoittanut lukuisia kertoja pääjohtajansa sanomana että EKP:llä ei ole valuuttakurssitavoitetta. EKP:n hyvin tunnetusta inflaatiotavoitteesta ei seuraa euron vaihtokurssin vakaus, vaan sekä nimellisen että reaalisen korkotason vakaus.
Keynes sanoi asian monisanaisesti The General Theory - pääteoksensa (1936) loppupuolella ja selvimmin teoksessaan A Tract on Monetary Reform (1923): kansakunnan ei ole mieltä sitoa valuuttansa ulkoista arvoa (kultaan Keynesin aikana) vaan noudattaa sellaista korkopolitiikka, joka tuottaa mahdollisimman vakaan korkotason pitkällä aikavälillä.
Keynesiä lukematta jokainen Kullbergin aikaisen rahapolitiikan kokenut oppi asian Suomen 1990-alun laman kautta.
torstai 8. lokakuuta 2009
Vale, tilasto, ...
Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen VATT:in seminaarissa 6.10.2009 tulevan vuosikymmenen vero- ja sosiaalipolitiikasta oli toinen pääpuhuja Helsingin yliopiston entinen tilastotieteen lehtori, sittemmin kansanedustaja ja puoluejohtaja Osmo Soininvaara sosiaaliturvan uudistusta pähkäilevästä SATA-komiteasta. Hänellä oli lukuisia teräviä huomioita köyhyysloukusta ja siitä, kuinka se estää työhön osallistumisen. Paneeliosassa hän hauskuutti yleisöä väittämällä, että kansantalous voisi paremmin, jos valtionyhtiöitä kuten Postia ja Valtionrautateitä ei olisi saneerattu, vaan niitä voitaisiin käyttää työllistämään työttömiksi joutuvat; nyt valtionyhtiöt voivat Soininvaaran mukaan hyvin liiketaloudellisesti, mutta kansantalous voi huonommin. Valtionyhtiöitä on muitakin YLEen asti.
Järkyttävintä Soininvaaran bluffissa ei ollut se, että hän itse uskoo siihen aidosti, vaan se, että Säätytalon yleisössä oli asiantuntijoita, virkamiehiä ja ammattipainostajia, jotka jakoivat Soininvaaran näkemyksen. Mätäkuun markkinat -kirjalla riittää töitä.
Millä rahoilla Postin, YLEn ja VR:n lisähenkilöstö pidettäisiin töissä? Entä jos meillä olisi vielä Osuustukkukauppa Oy eli OTK, joka kaatui vasta 1990-luvun alun lamassa, vaikka huojui puujaloilla jo ennen 1973-1974 hurjan BKT-kasvun vuosia? Siellä riitti johtajia ja heille päällystakkeina apulaisjohtajia omine sihteereineen; paikat oli miehitetty kahden vasemmistopuoleen jäsenillä. Sama toistui organisaatiossa alaspäin. Kaikki kuluttajathan sen maksoivat, ei ainoastaan E-kaupan jäsenet.
Voi vain kuvitella sitä, mikä elintasomme tulisi olemaan 2 x 7 vuoden jälkeen, jos poliitikot toteuttaisivat Soininvaaran opin. Taloudellisessa kasvussa avainroolissa ovat sen kannalta hyvin toimivat instituutiot, mistä Douglass North sai Nobel-palkintonsa yhdessä Robert Fogelin kanssa vuonna 1993.
Järkyttävintä Soininvaaran bluffissa ei ollut se, että hän itse uskoo siihen aidosti, vaan se, että Säätytalon yleisössä oli asiantuntijoita, virkamiehiä ja ammattipainostajia, jotka jakoivat Soininvaaran näkemyksen. Mätäkuun markkinat -kirjalla riittää töitä.
Millä rahoilla Postin, YLEn ja VR:n lisähenkilöstö pidettäisiin töissä? Entä jos meillä olisi vielä Osuustukkukauppa Oy eli OTK, joka kaatui vasta 1990-luvun alun lamassa, vaikka huojui puujaloilla jo ennen 1973-1974 hurjan BKT-kasvun vuosia? Siellä riitti johtajia ja heille päällystakkeina apulaisjohtajia omine sihteereineen; paikat oli miehitetty kahden vasemmistopuoleen jäsenillä. Sama toistui organisaatiossa alaspäin. Kaikki kuluttajathan sen maksoivat, ei ainoastaan E-kaupan jäsenet.
Voi vain kuvitella sitä, mikä elintasomme tulisi olemaan 2 x 7 vuoden jälkeen, jos poliitikot toteuttaisivat Soininvaaran opin. Taloudellisessa kasvussa avainroolissa ovat sen kannalta hyvin toimivat instituutiot, mistä Douglass North sai Nobel-palkintonsa yhdessä Robert Fogelin kanssa vuonna 1993.
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Tasavallan tarkimmin varjeltu verosalaisuus nro 2
Valtion taloudellinen tutkimuslaitos VATT järjesti eilen 6.10.2009 tulevan vuosikymmenen vero- ja sosiaalipolitiikkaa käsittelevän seminaarin, jonka pääpuhuja oli professori Peter Birch Sørensen Kööpenhaminan yliopistosta. Hän on Englannissa toimivan, tämän vuosisadan veropolitiikkaa tutkailevan Mirrlees Review –komission jäsen.
Yksi hänen terveisistään Suomen veropolitiikan piirtäjille oli se, että toimiessaan yrittäjänä osakeyhtiön kautta yksilön nostamien osinkojen kokonaisveroasteen pitää vastata korkeinta ansiotulojen rajaveroastetta. Jos jälkimmäinen on edellistä korkeampi, yksilöllä on luonnollinen kannuste muuntaa työtulonsa osakeyhtiön jakamiksi osingoiksi. Kyseessä on siis aivan sama ongelma kuin Suomessa on ollut veropolitikoinnin keskiössä jo syksystä 1995 lähtien.
Tulonmuunto ei kuitenkaan Suomen verojärjestelmässä voi tapahtua näin yksinkertaisesti, vaan sitä rajoittaa osinkojen jakaminen verotuksessa pääomatuloksi ja ansiotuloksi. Pääomatulona verotettava osinko erotetaan osinkoja jakavan yhtiön nettovarallisuuden käyvän arvon perusteella lopun osingosta ollessa ansiotuloa. Jos yrittäjä puhdistaa osakeyhtiöön jättämänsä palkan joka vuosi osingonjaolla, yhtiön nettovarat vastaavat vain osakepääoman minimiä eli ovat käytännössä nolla.
Ensin siis osakeyhtiö maksaa yrittäjän työtulosta 26 prosentin veron, jonka jälkeisen voiton yrittäjä nostaa osinkoina. Koska osinkoja jakavan osakeyhtiön nettovarallisuus on nolla, koko osinko on ansiotuloa, mutta siitä 70 prosenttia on verotettavaa. Näin työtulon tosiasiallinen rajaveroaste EMTR ansiotulo-osinkoina on
EMTR = 0.26 + (1-0.26)(0.7)MTR ,
jossa MTR on progressiivisen tuloveroasteikon rajaveroaste asianomaisessa tuloluokassa. Kuinka korkean tulisi MTR:n olla, että se olisi yhtä suuri kuin EMTR? Asetetaan EMTR=MTR edellisessä yhtälössä, yksi tuntematon ja yksi yhtälö, josta voidaan ratkaista MTR = 53.9 prosenttia. Se on hieman korkeampi kuin valtion tuloveroasteikon korkeimman rajaveroasteen ja kunnallisveroasteen summa Helsingissä.
Ansiotulo-osingon rajaveroaste on kuitenkin jokaisella tulotasolla korkeampi kuin työtulon rajaveroaste progressiivisessa asteikossa: edellinen lähtee 26 prosentista, osakeyhtiön verokannasta, mutta jälkimmäinen alkaa nollasta. Siksi ansiotulona verotetun osingon keskimääräinen veroaste on aina korkeampi kuin progressiivisella asteikolla verotetun työtulon keskimääräinen veroaste.
Osakeyhtiössä siis pitää olla varallisuutta, että sen voiton saa nostettua pääomatulona verotettuna osinkona. Tottakai yrittäjät yrittävät säästää osakeyhtiöihinsä saadakseen pääomatuloina verotettuja osinkoja, mutta sen jälkeen osingot ovatkin vain tuottoa yhtiöön säästetylle pääomalle, siis aitoja pääomatuloja.
Olen tarkastellut laajemmin tulonmuunnon mahdottomuuden ongelmaa, tasavallan tarkimmin varjeltua verosalaisuutta nro 2, sekä Mätäkuun markkinat –kirjassa että Verotus –lehden nrossa 1/2009.
Yksi hänen terveisistään Suomen veropolitiikan piirtäjille oli se, että toimiessaan yrittäjänä osakeyhtiön kautta yksilön nostamien osinkojen kokonaisveroasteen pitää vastata korkeinta ansiotulojen rajaveroastetta. Jos jälkimmäinen on edellistä korkeampi, yksilöllä on luonnollinen kannuste muuntaa työtulonsa osakeyhtiön jakamiksi osingoiksi. Kyseessä on siis aivan sama ongelma kuin Suomessa on ollut veropolitikoinnin keskiössä jo syksystä 1995 lähtien.
Tulonmuunto ei kuitenkaan Suomen verojärjestelmässä voi tapahtua näin yksinkertaisesti, vaan sitä rajoittaa osinkojen jakaminen verotuksessa pääomatuloksi ja ansiotuloksi. Pääomatulona verotettava osinko erotetaan osinkoja jakavan yhtiön nettovarallisuuden käyvän arvon perusteella lopun osingosta ollessa ansiotuloa. Jos yrittäjä puhdistaa osakeyhtiöön jättämänsä palkan joka vuosi osingonjaolla, yhtiön nettovarat vastaavat vain osakepääoman minimiä eli ovat käytännössä nolla.
Ensin siis osakeyhtiö maksaa yrittäjän työtulosta 26 prosentin veron, jonka jälkeisen voiton yrittäjä nostaa osinkoina. Koska osinkoja jakavan osakeyhtiön nettovarallisuus on nolla, koko osinko on ansiotuloa, mutta siitä 70 prosenttia on verotettavaa. Näin työtulon tosiasiallinen rajaveroaste EMTR ansiotulo-osinkoina on
EMTR = 0.26 + (1-0.26)(0.7)MTR ,
jossa MTR on progressiivisen tuloveroasteikon rajaveroaste asianomaisessa tuloluokassa. Kuinka korkean tulisi MTR:n olla, että se olisi yhtä suuri kuin EMTR? Asetetaan EMTR=MTR edellisessä yhtälössä, yksi tuntematon ja yksi yhtälö, josta voidaan ratkaista MTR = 53.9 prosenttia. Se on hieman korkeampi kuin valtion tuloveroasteikon korkeimman rajaveroasteen ja kunnallisveroasteen summa Helsingissä.
Ansiotulo-osingon rajaveroaste on kuitenkin jokaisella tulotasolla korkeampi kuin työtulon rajaveroaste progressiivisessa asteikossa: edellinen lähtee 26 prosentista, osakeyhtiön verokannasta, mutta jälkimmäinen alkaa nollasta. Siksi ansiotulona verotetun osingon keskimääräinen veroaste on aina korkeampi kuin progressiivisella asteikolla verotetun työtulon keskimääräinen veroaste.
Osakeyhtiössä siis pitää olla varallisuutta, että sen voiton saa nostettua pääomatulona verotettuna osinkona. Tottakai yrittäjät yrittävät säästää osakeyhtiöihinsä saadakseen pääomatuloina verotettuja osinkoja, mutta sen jälkeen osingot ovatkin vain tuottoa yhtiöön säästetylle pääomalle, siis aitoja pääomatuloja.
Olen tarkastellut laajemmin tulonmuunnon mahdottomuuden ongelmaa, tasavallan tarkimmin varjeltua verosalaisuutta nro 2, sekä Mätäkuun markkinat –kirjassa että Verotus –lehden nrossa 1/2009.
torstai 24. syyskuuta 2009
Uusjournalismi
ilmestyy kuluvan syyskuun lopussa. Se on pamfletti suomalaisesta uusjournalismista:
Onko kansalaisilla mitään oikeuksia sen suhteen, minkälaista ylhäältä päin tapahtuvaa vaikuttamista toimitukset harjoittavat?
Onko kansalaisilla mitään oikeuksia sen suhteen, minkälaista ylhäältä päin tapahtuvaa vaikuttamista toimitukset harjoittavat?
Poliittisen talouden mediamarkkinoilla vallitsee mätäkuu ympäri vuoden. Uutiset sisältävät kuviteltuja tosiasioita ja mielipidemuokkausta. Talousasioita vääristellään tietoisesti. Oikaisut eivät läheskään aina ilmesty lehtiin. ”Tosiasioilla ei ole mitään merkitystä, mutta mitä tahansa voi kuvitella todeksi” –palstat käsittelevät totuutta kaunokirjailijan vapaudella, suoltavat moralisointeja uutisten sekaan sumentaen lehtien perinteisen kahtiajaon uutisiin ja keskusteluun.
Television psykoluotauksissa kuviteltu ja toteutunut historia sekoitetaan varoittamatta katselijoita. Mediavälineet ylläpitävät valtaansa sylikoirajournalismilla ja uhraavat rehellisyyden valtansa eteen.
JK. Suomalainen uusjournalismi siis eroaa amerikkalaisesta neojournalismista tai uudesta journalismista, jossa uutisista kerrotaan fiktion keinoin, esimerkiksi nimet muuttaen, mutta tosiasioiden pitäessä ehdottomasti paikkansa. Englannin kielisellä alueella”new journalism” saattaa lisäksi vain viitata median institutionaalisen ympäristön kasvavaan pirstoutumiseen, johon perinteiset massatiedotusvälineet - lehdistö, radio ja televisio - joutuvat mukautumaan.
lauantai 19. syyskuuta 2009
Mätäkuun markkinat
Aloin pitää tätä blogia saadakseni kurinalaisuutta kirjoittamiseen. Nyt on valmistunut ensimmäinen kirja, joka aikaisemman aineistoni lisäksi käyttää hyväksi blogissa olleita kirjoituksia.
Jouko Ylä-Liedenpohja
Mätäkuun markkinat
uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta
Lillett-kustannus, Helsinki, 164 sivua
ISBN 978-951-97120-2-4
on pamfletti poliittisen talouden toimituskulttuurin eettisestä rappiosta.
Sisällys:
Esipuhe
1. Tosiasioiden vieroksunta ”totuusmediassa”
2. Taloustieteilijän näkökulma
3. Totuuden muovailtavuus?
4. Talousjärjestelmien vertailu
5. Köyhyysloukku, työmarkkinat ja investoinnit
6. Pääomatulojen verotus ja tulonjako
7. Älyllinen epärehellisyys toimituksissa
8. Finanssikriisi
9. Lamamyyttejä
Talousteorian vieroksunnasta (jäähyväisluento Tampereen yliopistossa)
Kirjan ilmestymispäivä on 30.9.2009.
Kirjaa myyvät kaikki kirjakaupat, myös verkkokaupat.
Lisäys 21.11.2016: Kirja on nopeimmin saatavissa klikkaamalla Ei kommentteja/kommentti -linkkiä ja jättämällä yhteystiedot, jolloin lähetän sen postitse
Jouko Ylä-Liedenpohja
Mätäkuun markkinat
uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta
Lillett-kustannus, Helsinki, 164 sivua
ISBN 978-951-97120-2-4
on pamfletti poliittisen talouden toimituskulttuurin eettisestä rappiosta.
Sisällys:
Esipuhe
1. Tosiasioiden vieroksunta ”totuusmediassa”
2. Taloustieteilijän näkökulma
3. Totuuden muovailtavuus?
4. Talousjärjestelmien vertailu
5. Köyhyysloukku, työmarkkinat ja investoinnit
6. Pääomatulojen verotus ja tulonjako
7. Älyllinen epärehellisyys toimituksissa
8. Finanssikriisi
9. Lamamyyttejä
Talousteorian vieroksunnasta (jäähyväisluento Tampereen yliopistossa)
Kirjan ilmestymispäivä on 30.9.2009.
Kirjaa myyvät kaikki kirjakaupat, myös verkkokaupat.
Lisäys 21.11.2016: Kirja on nopeimmin saatavissa klikkaamalla Ei kommentteja/kommentti -linkkiä ja jättämällä yhteystiedot, jolloin lähetän sen postitse
maanantai 27. huhtikuuta 2009
Nykyiset eläke-edut vastaavat vain 14 prosentin työeläkemaksua!
Pro Eläke r.y.:n seminaari, Helsingin yliopisto, Porthania, 27.4.2009 klo 10-12
Esitelmäni ”Eläkemaksut sekä rahastointi meillä ja muualla” tiivistelmä:
Suomen työeläkerahastot olivat EMU-maiden toiseksi suurimmat Hollannin jälkeen suhteessa BKT:hen vuoden 2005 lopussa, kun tarkastelussa on pakollinen joko lakeihin tai työnantajien ja työntekijöiden keskinäisiin alakohtaisiin sopimuksiin perustuvat eläkkeet. Suomen eläkerahastot kasvoivat nopeimmin Euroopassa vuosina 1990-2005, siitäkin huolimatta että lamavuosina 1991-1996 yksityisen sektorin rahastoja ei kyetty kasvattamaan eläkemaksujen ylijäämistä.
Sekä työuran että eläkeaikaisten eläke-etujen riippuvuus yleisen ansiotason reaalisesta kehityksestä on Suomessa EU-maiden heikoimmasta päästä, työuran aikana 80 prosenttisesti ja eläkeaikana 20 prosenttisesti. Eläkkeelle siirryttäessä suomalaisten eläkkeiden nettokorvaavuusaste – eläke verojen ja sosiaaliturvamaksujen jälkeen prosentteina vastaavasta palkasta – on eurooppalaista keskitasoa.
Suomen vanhushuoltosuhteen kehitys on seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa Euroopan epäedullisin, mutta jo vuosisadan puolivälissä tavanomaista eurooppalaista tasoa. Tämän vuoksi eläkerahastoja pyritään kartuttamaan lähes kaikkialla Euroopassa, poikkeuksena Saksa.
Suomen eläkemaksuprosentti, kun kansaneläkevakuutusmaksu on mukana, oli vuonna 2004 Euroopan korkeimpia. Rahastointi tuottaa tehokkuusetua, jos rahastovarojen reaalituotto ylittää työn tuottavuuden kasvun, mutta tehokkuustappiota, jos rahastojen reaalikorko jää sen alle.
Tarkasteltaessa kysymystä, mikä olisi Suomen nykyisessä työeläkejärjestelmässä oikea eläkemaksun taso, luonnollinen kiinnekohta on täysin rahastoiva, etuusperusteinen järjestelmä. Siinä kunkin ikäluokan maksamat eläkemaksut rahastoidaan. Ne ja niille kertyneet tuotot korkoa korolle riittävät juuri ja juuri eläkemenoihin.
Toisin sanoen, eläke-etuusvirran nykyinen pääoma-arvo (nykyarvo) on yhtä suuri kuin eläkemaksujen nykyinen pääoma-arvo, kun molemmat diskontataan rahastojen pitkän aikavälin reaalikorolla.
Oikea eläkemaksun taso etuusperusteisessa jakojärjestelmässä ensi kuussa työelämään tulevan uuden työntekijäryhmän kannalta on luonnollisesti se, että heidän maksamansa eläkemaksut vastaavat täysin rahastoivaa eläkemaksua. Silloin järjestelmä on heidän kannaltaan REHTI.
Jos eläkemaksujen nykyarvo on suurempi kuin eläke-etujen nykyarvo, he maksavat lisäksi myös jonkun muun ikäryhmän eläkkeitä; päinvastaisessa tapauksessa muut ikäryhmät osallistuvat ensi kuussa työelämään tulevien eläkkeiden kustantamiseen.
Oikea reaalinen diskonttokorko on eläkerahastojen reaalinen tuottoaste, joka on saavutettavissa kansainvälisesti hyvin hajautettujen rahastojen avulla. Eläkerahastojen viime vuosien sijoitusosuuksin painotettu keskituotto eri sijoituskohteiden reaalituotoista vuoden 1900 jälkeiseltä ajanjaksolta (Dimson-Marsh-Staunton: Triumpth of the Optimists, 2009) tuottaa diskonttokoroksi noin 4.5 prosenttia vuodessa, jossa merkittävin tekijä on osakkeiden ja kiinteistöjen 6.7 prosentin reaalituotto 50 prosentin sijoitusosuudella.
Tällä diskonttokorolla nykyisiä eläke-etuja vastaava täysin rahastoiva eläkemaksu on vain noin 14 prosentia palkasta; olen olettanut yleisen ansiotason nousevan reaalisesti keskimäärin 2 prosenttia vuosittain, 40 vuoden työuran, eläkkeen olevan 60 prosenttia loppupalkasta ja eläkeajaksi 20 vuotta.
Jos myös eläke-aikana eläke seuraa 80 prosenttisesti reaalisen ansiotason kehitystä, täysin rahastoiva eläkemaksu nousee noin 16 prosenttiin palkasta. Kaikkiin prosentteihin olen lisännyt työkyvyttömyys- ja perhe-eläke-etujen sekä muiden menojen osuudeksi noin 3.5 prosenttiyksikköä.
LIIKA eläkemaksu on VERO Suomessa tehtävälle työlle. Siksi nykyjärjestelmän todellinen uhka on kyvykkäimmän nuorison hakeutuminen töihin maihin, joiden eläkejärjestelmä on rehti.
Eläkemaksua voidaan nykysuhdannetilassa alentaa työmarkkinoita kuumentamatta nopeasti ja pysyvästi 16 prosenttiin. Samalla voidaan parantaa eläkeaikaisia etuja lähemmäksi yleistä länsi-eurooppalaista tasoa sekä torjua pitkäikäisiä eläkeläisiä uhkaavaa köyhyyttä nykyjärjestelmässä.
Jouko Ylä-Liedenpohja
Esitelmäni ”Eläkemaksut sekä rahastointi meillä ja muualla” tiivistelmä:
Suomen työeläkerahastot olivat EMU-maiden toiseksi suurimmat Hollannin jälkeen suhteessa BKT:hen vuoden 2005 lopussa, kun tarkastelussa on pakollinen joko lakeihin tai työnantajien ja työntekijöiden keskinäisiin alakohtaisiin sopimuksiin perustuvat eläkkeet. Suomen eläkerahastot kasvoivat nopeimmin Euroopassa vuosina 1990-2005, siitäkin huolimatta että lamavuosina 1991-1996 yksityisen sektorin rahastoja ei kyetty kasvattamaan eläkemaksujen ylijäämistä.
Sekä työuran että eläkeaikaisten eläke-etujen riippuvuus yleisen ansiotason reaalisesta kehityksestä on Suomessa EU-maiden heikoimmasta päästä, työuran aikana 80 prosenttisesti ja eläkeaikana 20 prosenttisesti. Eläkkeelle siirryttäessä suomalaisten eläkkeiden nettokorvaavuusaste – eläke verojen ja sosiaaliturvamaksujen jälkeen prosentteina vastaavasta palkasta – on eurooppalaista keskitasoa.
Suomen vanhushuoltosuhteen kehitys on seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa Euroopan epäedullisin, mutta jo vuosisadan puolivälissä tavanomaista eurooppalaista tasoa. Tämän vuoksi eläkerahastoja pyritään kartuttamaan lähes kaikkialla Euroopassa, poikkeuksena Saksa.
Suomen eläkemaksuprosentti, kun kansaneläkevakuutusmaksu on mukana, oli vuonna 2004 Euroopan korkeimpia. Rahastointi tuottaa tehokkuusetua, jos rahastovarojen reaalituotto ylittää työn tuottavuuden kasvun, mutta tehokkuustappiota, jos rahastojen reaalikorko jää sen alle.
Tarkasteltaessa kysymystä, mikä olisi Suomen nykyisessä työeläkejärjestelmässä oikea eläkemaksun taso, luonnollinen kiinnekohta on täysin rahastoiva, etuusperusteinen järjestelmä. Siinä kunkin ikäluokan maksamat eläkemaksut rahastoidaan. Ne ja niille kertyneet tuotot korkoa korolle riittävät juuri ja juuri eläkemenoihin.
Toisin sanoen, eläke-etuusvirran nykyinen pääoma-arvo (nykyarvo) on yhtä suuri kuin eläkemaksujen nykyinen pääoma-arvo, kun molemmat diskontataan rahastojen pitkän aikavälin reaalikorolla.
Oikea eläkemaksun taso etuusperusteisessa jakojärjestelmässä ensi kuussa työelämään tulevan uuden työntekijäryhmän kannalta on luonnollisesti se, että heidän maksamansa eläkemaksut vastaavat täysin rahastoivaa eläkemaksua. Silloin järjestelmä on heidän kannaltaan REHTI.
Jos eläkemaksujen nykyarvo on suurempi kuin eläke-etujen nykyarvo, he maksavat lisäksi myös jonkun muun ikäryhmän eläkkeitä; päinvastaisessa tapauksessa muut ikäryhmät osallistuvat ensi kuussa työelämään tulevien eläkkeiden kustantamiseen.
Oikea reaalinen diskonttokorko on eläkerahastojen reaalinen tuottoaste, joka on saavutettavissa kansainvälisesti hyvin hajautettujen rahastojen avulla. Eläkerahastojen viime vuosien sijoitusosuuksin painotettu keskituotto eri sijoituskohteiden reaalituotoista vuoden 1900 jälkeiseltä ajanjaksolta (Dimson-Marsh-Staunton: Triumpth of the Optimists, 2009) tuottaa diskonttokoroksi noin 4.5 prosenttia vuodessa, jossa merkittävin tekijä on osakkeiden ja kiinteistöjen 6.7 prosentin reaalituotto 50 prosentin sijoitusosuudella.
Tällä diskonttokorolla nykyisiä eläke-etuja vastaava täysin rahastoiva eläkemaksu on vain noin 14 prosentia palkasta; olen olettanut yleisen ansiotason nousevan reaalisesti keskimäärin 2 prosenttia vuosittain, 40 vuoden työuran, eläkkeen olevan 60 prosenttia loppupalkasta ja eläkeajaksi 20 vuotta.
Jos myös eläke-aikana eläke seuraa 80 prosenttisesti reaalisen ansiotason kehitystä, täysin rahastoiva eläkemaksu nousee noin 16 prosenttiin palkasta. Kaikkiin prosentteihin olen lisännyt työkyvyttömyys- ja perhe-eläke-etujen sekä muiden menojen osuudeksi noin 3.5 prosenttiyksikköä.
LIIKA eläkemaksu on VERO Suomessa tehtävälle työlle. Siksi nykyjärjestelmän todellinen uhka on kyvykkäimmän nuorison hakeutuminen töihin maihin, joiden eläkejärjestelmä on rehti.
Eläkemaksua voidaan nykysuhdannetilassa alentaa työmarkkinoita kuumentamatta nopeasti ja pysyvästi 16 prosenttiin. Samalla voidaan parantaa eläkeaikaisia etuja lähemmäksi yleistä länsi-eurooppalaista tasoa sekä torjua pitkäikäisiä eläkeläisiä uhkaavaa köyhyyttä nykyjärjestelmässä.
Jouko Ylä-Liedenpohja
perjantai 27. helmikuuta 2009
Eläkeiän nostamisen ideologia
Eläkesumutus jatkuu sekä hallituksen, opposition että median toimesta; myrskyä pesusoikkoon puhalletaan tosi toimin. Mieleen tulee Esko Ahon hallituksen viime metrit, kun ammattiyhdistysväellä oli suuri hätä saada sairaanhoitajat lakkoon ennen maaliskuun 1995 eduskuntavaaleja, koska muilla ei laman vuoksi ollut varaa lakkoilla. Mielenkiintoista on se, mitä ei sanota.
Hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009 huovata eläkeikää 63 vuodesta 65 vuoteen asteittain 12 vuoden kuluessa vuodesta 2011 alkaen koskee ensi sijassa yksityistä sektoria, jonka osalta taas eläkeikä juuri laskettiin 1.1.2005 alkaen 65 vuodesta 63 vuoteen. Siis entiseen eläkeikään palattaisiin vasta 2023. Luulenpa että tahti nopeutuu ensi vuosikymmenellä.
Valtion omien vanhempien työntekijöiden eläkeikä on jo nykyjärjestelmässä korkeampi, koska se määräytyy 31.12.1994 mennessä karttuneen eläkkeeseen oikeutetun palvelun perusteella: jos valtion palvelua oli silloin yli 20 vuotta, mutta alle 25 vuotta, eläkeikä on nyt 63 vuotta ja 8 kk, mutta alle 20 vuotta palvelleilla 64 vuotta, jne. siten, että alle viisi vuotta palvelleiden eläkeikä on jo nyt 65 vuotta. Sama koskee vanhan korvamerkityn valtionapujärjestelmän johdosta entisiä oppikoulunopettajia, vaikka he ovat kuntien palveluksessa. Kaiken kukkuraksi valtio ei suinkaan maksa yksityisen sektorin eläkkeitä. Poikkeuksena ovat maatalousyrittäjien eläkkeet, joita valtio tukee, mutta ne saattavat erota ehdoiltaan muista eläkkeistä sukupolvenvaihdosten vuoksi.
Mistä siis on kyse? Eläkeiän nostopäätös noudattaa virallista ideologiaamme: hyvinvointivaltio perustuu pakottamiseen eikä yksilön valintojen kunnioittamiseen. Asian perusluonne ei olisi muuttunut, jos päätös olisi tullut työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen kolmikantaisena esityksenä.
Yksityisen sopimisen vapauteen perustuvassa taloudessa ihmisillä olisi vapaus itse valita eläkkeelle siirtymisen ajankohtansa, ehtona tietysti se, että heidän päätöksensä perustuisivat aidolle markkinaperusteiselle diskonttokorolle kuten kirjoitin 2.9.2008. Tällöin he voisivat siirtyä eläkkeelle sillä hetkellä, kun ovat kartuttaneet riittävän ansioeläkkeen ja tehdä sen jälkeen mitä lystää; osa jatkaisi työntekoa tai yrittämistä kevennettynä tai uudessa toimenkuvassa tai siirtyisi kolmannelle sektorille; osa keskittyisi harrastuksiinsa, joihin myös voisi yhdistää työskentelyn ja lisäeläkkeen ansainnan.
Nykyjärjestelmässä varhennettu vanhuuseläke on mahdollista saada 62 vuotiaana, mutta aikaistuksessa eläkettä pienennetään 7.2 prosenttia vuodessa laskettuna varsinaisesta eläkeiästä. Reaalikorkona se on erittäin korkea sisältäen valtaisan rankaisukoron. Ennen 1.1.2005 vallinneessa eläkejärjestelmässä varhennusvähennys oli 4.8 prosenttia vuodessa.
Myös työkyvyttömyyden ja työttömyyseläkeputken kautta pääsee eläkkeelle ennen varsinaista vanhuuseläkeikää, mutta jälkimmäiseen sisältyy työntekokielto eläkkeellä oltaessa eli köyhyysloukku. Se on täysin järjetöntä 58-63 vuotiaiden, erittäin ammattitaitoisten ja kokeneiden työntekijöiden kannalta. Parempi olisi poistaa heti koko työttömyyseläkeputki ja antaa siihen joutuneille varhennettu vanhuuseläke ennen 1.1.2005 vallinneen varhennusvähennyksen mukaisesti. Se antaisi heille mahdollisuuden tehdä vanhuuseläkkeen lisäksi töitä ilman rankaisua ja samanaikaisesti ansaita lisätyöeläkettä nykysäännösten mukaan 1.5 prosenttia vuoden työtuloista. Lisäeläkkeen saa nostaa 68 vuotiaana.
Miksi valinnainen eläkeikä on parempi kuin pakotus yhtäläiseen eläkkeelle siirtymisikään? Eri ammateissa tulonansaintakyvyn kaari ei ole sama. Ruumiillista työtä tekevän, joka ammattikoulun ja armeijan jälkeen on 20-vuotiaasta työskennellyt 60-vuotiaaksi, ansiokyky sen jälkeen on todennäköisest heikentynyt suhteessa hänen huippuansioihinsa verrattuna seurusteluluonteisessa työssä olevaan, joka voi ”paiskia töitä” 70-vuotiaanakin ansiotason alenematta.
Sattuu vain olemaan niin, että painostusjärjestöjen toimitsijat, eläkepolitiikan ja talouspolitiikan keskussuunnittelijat kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Siksi heidän käsityksensä kansalaisten euronansainnan vaatimasta vapaa-ajan menetyksen subjektiivisesta kustannuksesta ovat harhaiset alaspäin; seurusteluluonteisessa työssä varsinainen työnteko, välttämätön ruokailu ja vapaa-ajan vietto saattavat lomittua joka päivä, mutta ruumiillisessa työssä ei ehkä kertaakaan vuoden kuluessa.
Mutta kyllä yli 60-vuotias rakennusmies tai irtisanottu teollisuustyöntekijä kykenee työskentelemään raihnaisenakin. Oikealla markkinaperusteisella reaalikorolla laskettu varhennettu vanhuuseläke tarjoaisi heille sekä perustoimeentulon että tarjoaisi mahdollisuuden tehdä joustavasti lisätöitä ja ansaita lisäeläkettä ilman olemassaolevan eläkkeen menetystä.
Jospa 1960- ja 1970-lukujen ideologiaa ajavat toimitsijat, eläke- ja talouspolitiikan suunnittelijat ovatkin kansakuntamme todellinen ongelma? Heidän luja näkemyksensä siitä, mikä on ”oikeaa” politiikkaa, estää työnteon ja luovuuden ja lopulta hidastaa elintasomme nousua.
Hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009 huovata eläkeikää 63 vuodesta 65 vuoteen asteittain 12 vuoden kuluessa vuodesta 2011 alkaen koskee ensi sijassa yksityistä sektoria, jonka osalta taas eläkeikä juuri laskettiin 1.1.2005 alkaen 65 vuodesta 63 vuoteen. Siis entiseen eläkeikään palattaisiin vasta 2023. Luulenpa että tahti nopeutuu ensi vuosikymmenellä.
Valtion omien vanhempien työntekijöiden eläkeikä on jo nykyjärjestelmässä korkeampi, koska se määräytyy 31.12.1994 mennessä karttuneen eläkkeeseen oikeutetun palvelun perusteella: jos valtion palvelua oli silloin yli 20 vuotta, mutta alle 25 vuotta, eläkeikä on nyt 63 vuotta ja 8 kk, mutta alle 20 vuotta palvelleilla 64 vuotta, jne. siten, että alle viisi vuotta palvelleiden eläkeikä on jo nyt 65 vuotta. Sama koskee vanhan korvamerkityn valtionapujärjestelmän johdosta entisiä oppikoulunopettajia, vaikka he ovat kuntien palveluksessa. Kaiken kukkuraksi valtio ei suinkaan maksa yksityisen sektorin eläkkeitä. Poikkeuksena ovat maatalousyrittäjien eläkkeet, joita valtio tukee, mutta ne saattavat erota ehdoiltaan muista eläkkeistä sukupolvenvaihdosten vuoksi.
Mistä siis on kyse? Eläkeiän nostopäätös noudattaa virallista ideologiaamme: hyvinvointivaltio perustuu pakottamiseen eikä yksilön valintojen kunnioittamiseen. Asian perusluonne ei olisi muuttunut, jos päätös olisi tullut työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen kolmikantaisena esityksenä.
Yksityisen sopimisen vapauteen perustuvassa taloudessa ihmisillä olisi vapaus itse valita eläkkeelle siirtymisen ajankohtansa, ehtona tietysti se, että heidän päätöksensä perustuisivat aidolle markkinaperusteiselle diskonttokorolle kuten kirjoitin 2.9.2008. Tällöin he voisivat siirtyä eläkkeelle sillä hetkellä, kun ovat kartuttaneet riittävän ansioeläkkeen ja tehdä sen jälkeen mitä lystää; osa jatkaisi työntekoa tai yrittämistä kevennettynä tai uudessa toimenkuvassa tai siirtyisi kolmannelle sektorille; osa keskittyisi harrastuksiinsa, joihin myös voisi yhdistää työskentelyn ja lisäeläkkeen ansainnan.
Nykyjärjestelmässä varhennettu vanhuuseläke on mahdollista saada 62 vuotiaana, mutta aikaistuksessa eläkettä pienennetään 7.2 prosenttia vuodessa laskettuna varsinaisesta eläkeiästä. Reaalikorkona se on erittäin korkea sisältäen valtaisan rankaisukoron. Ennen 1.1.2005 vallinneessa eläkejärjestelmässä varhennusvähennys oli 4.8 prosenttia vuodessa.
Myös työkyvyttömyyden ja työttömyyseläkeputken kautta pääsee eläkkeelle ennen varsinaista vanhuuseläkeikää, mutta jälkimmäiseen sisältyy työntekokielto eläkkeellä oltaessa eli köyhyysloukku. Se on täysin järjetöntä 58-63 vuotiaiden, erittäin ammattitaitoisten ja kokeneiden työntekijöiden kannalta. Parempi olisi poistaa heti koko työttömyyseläkeputki ja antaa siihen joutuneille varhennettu vanhuuseläke ennen 1.1.2005 vallinneen varhennusvähennyksen mukaisesti. Se antaisi heille mahdollisuuden tehdä vanhuuseläkkeen lisäksi töitä ilman rankaisua ja samanaikaisesti ansaita lisätyöeläkettä nykysäännösten mukaan 1.5 prosenttia vuoden työtuloista. Lisäeläkkeen saa nostaa 68 vuotiaana.
Miksi valinnainen eläkeikä on parempi kuin pakotus yhtäläiseen eläkkeelle siirtymisikään? Eri ammateissa tulonansaintakyvyn kaari ei ole sama. Ruumiillista työtä tekevän, joka ammattikoulun ja armeijan jälkeen on 20-vuotiaasta työskennellyt 60-vuotiaaksi, ansiokyky sen jälkeen on todennäköisest heikentynyt suhteessa hänen huippuansioihinsa verrattuna seurusteluluonteisessa työssä olevaan, joka voi ”paiskia töitä” 70-vuotiaanakin ansiotason alenematta.
Sattuu vain olemaan niin, että painostusjärjestöjen toimitsijat, eläkepolitiikan ja talouspolitiikan keskussuunnittelijat kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Siksi heidän käsityksensä kansalaisten euronansainnan vaatimasta vapaa-ajan menetyksen subjektiivisesta kustannuksesta ovat harhaiset alaspäin; seurusteluluonteisessa työssä varsinainen työnteko, välttämätön ruokailu ja vapaa-ajan vietto saattavat lomittua joka päivä, mutta ruumiillisessa työssä ei ehkä kertaakaan vuoden kuluessa.
Mutta kyllä yli 60-vuotias rakennusmies tai irtisanottu teollisuustyöntekijä kykenee työskentelemään raihnaisenakin. Oikealla markkinaperusteisella reaalikorolla laskettu varhennettu vanhuuseläke tarjoaisi heille sekä perustoimeentulon että tarjoaisi mahdollisuuden tehdä joustavasti lisätöitä ja ansaita lisäeläkettä ilman olemassaolevan eläkkeen menetystä.
Jospa 1960- ja 1970-lukujen ideologiaa ajavat toimitsijat, eläke- ja talouspolitiikan suunnittelijat ovatkin kansakuntamme todellinen ongelma? Heidän luja näkemyksensä siitä, mikä on ”oikeaa” politiikkaa, estää työnteon ja luovuuden ja lopulta hidastaa elintasomme nousua.
tiistai 13. tammikuuta 2009
Palaavatko taloudet kasvu-uralle?
Monet tosiasiat puoltavat kehittyneiden maiden talouskasvun palautumista, ehkä nopeastikin. Pankkien ja rahoituslaitosten uudelleen pääomittamisen jälkeen niiden keskinäinen luotonanto lienee jälleen käynnistynyt euroalueella, koska sen korkotasoa mittaava 3 kk:n euribor on jo normaalitasollaan 0.1 prosenttiyksikköä EKP:n ohjauskoron yläpuolella. Kun rahamarkkinat toimivat, myös yritysasiakkaiden luototus on mahdollista. Siksi lähikuukausien uutiset luottokannan kasvusta eri euromaissa sekä asunto- että yritysluottojen osalta ovat mielenkiintoisinta seurattavaa.
Myös Iso-Britannian pankkien tila näyttäisi rahoittuneen ja Yhdysvaltain on rauhoittumassa. Iso-Britanniassa kritikoidaan pankkeja siitä, että ne ovat kasvattaneet marginaalejaan ja vaativat aikaisempaa korkeampaa omarahoitusosuutta asuntokaupoissa, minkä vuoksi ensiasunnon ostajat eivät pääse hyötymään alentuneesta hintatasosta. Keskimääräinen omarahoitusosuus on noussut noin 15 prosenttiin asunnon hinnasta, joka suomalaisittain on alhainen.
USA:ssa kiinteäkorkoisen 30 vuoden asuntolainan korko on pudonnut jo melkein 5 prosenttiin ja lyhyempiaikaisen alle sen, joten edellytykset asuntokaupan käynnistymiseksi ovat olemassa. Sijoituskelpoisten yrityslainojen riskipreemio on kuitenkin vielä noin 4.5 prosenttiyksikköä yli 5 vuoden liittovaltion lainan tuoton, kun historiallisesti se on nousukausina ollut vain prosentin tai puolentoista luokkaa. Kun sopeutuminen sisältää vääjäämättä liittovaltion lainojen tuottotason nousun, se merkitsee pääomatappioita niihin sijoittaneille. USA:n elpymistä hidastavaksi tekijäksi voi siten muodostua se, kuka nämä tappiot kantaa.
Länsimaat ovat siten jälleen historiallisesti katsottuna alhaisten markkinakorkojen tilassa. Kun siihen yhdistyy vielä alentuneet asuntohinnat, tilanne on kaikkialla erityisen hyvä ensiasunnon ostajille, varsinkin jos on käteistä. Asuntomarkkinoiden käynnistyminen on siten oven takana eikä oven pitäisi olla takalukossa. Kun asuntoa vaihdetaan, tehdään myös muita suuria ostoksia.
Rahoitusmarkkinoiden ohella länsimaissa on rakennettu finanssipoliittisia elvytyspaketteja, jotka yleensä keskittyvät julkisten investointien aientamiseen ja takauksiin luottolaitoksille, jotka myöntävät erityisluottoja yrityksille. Eräs Bloomberg-TV:n haastateltava mainitsi, että kehittyneissä talouksissa olisi sitouduttu 5000 miljardin dollarin edestä pankkien ja rahoitusjärjestelmän pääomittamiseen ja niille myönnettäviin takauksiin sekä julkisten menojen aikaistamisohjelmiin tämän ja ensi vuoden kuluessa. Se on kolmasosa USA:n BKT:sta. Jossain vaiheessa nämä ohjelmat alkavat vaikuttaa, mutta tunnetusti finanssipoliittiset toimet kyetään toteuttamaan suhteellisen verkkaisesti rahapolitiikan käännöksiin nähden.
Kolmas kasvun käynnistymistä tukeva tekijä ovat alentuneet raaka-ainehinnat, erityisesti energian osalta. Se alentaa yritysten kustannuksia ja lisää kuluttajien tulojen ostovoimaa. Tämän johdosta euroalueellakin hintojen nousuvauhti voi pysähtyä tänä vuonna tilapäisesti muutamaksi kuukaudeksi. Siksi Euroopan keskuspankki voi alentaa ohjauskorkoaan vielä nykyisestä, mikä laskisi ainakin lyhyitä markkinakorkoja.
Mutta Euroopassakin on hieman pidemmällä aikavälillä riskinä inflaatioprosessin käynnistyminen uudestaan ja pitkien markkinakorkojen nousu, koska koko maailma on jälleen täynnä räjähdysaltista ”hallitsijan rahaa”, pankkien keskuspankeissa pitämiä lainattavissa olevia kassareservejä.
Kaikki nämä tekijät puoltavat sitä, että L-muotoinen suhdannekuva (nopea pudotus, pitkä pinnistely nollakasvun kanssa) voidaan sulkea pois kehittyneissä maissa. Pitää vain muistaa se, että kun kasvu palaa, se suuntautuu osaksi kokonaan uusille aloille; vanha kasvukuva ei toistu. Entä Suomi-Neidon tilanne?
Valtiovarainministeriö ennusti 18.12.2008 vain, että tänä vuonna ”tuotanto supistuu” viennin ja investointien vuoksi. Suomi elää viennistä, joka on 45 prosenttia BKT:sta ja joka suuntautuu lähes 75 prosentisesti Eurooppaan. Suurimmat vientimaamme ovat kaikki samassa tilassa kuin Suomi: tuotanto supistuu tällä hetkellä. Siksi vienti lähtee vetämään vasta sen jälkeen kun kehittyneiden maiden yleinen suhdannenousu on alkanut; Kiina ja muut Aasian kasvavat maat ovat pieniä vientikohteita. Oikea-aikaiset, aidot tuloveronkevennykset ja kotitalousvähennyksen kasvattaminen pitävät puolestaan yllä kotimarkkinoille suuntautuvaa tuotantoa ja estävät vuosien 1991-1994 kaltaisen työllisyyden romahduksen.
Valtion verotulojen vähentymistä ei pidä pelästyä eikä siihen tule reagoida kamreerin lailla. Tärkeintä on pitää kiinni budjettilupauksista. Kasvavasta työttömyydestäkin aiheutuu valtiolle menoja. Valtionvelan BKT-osuuden pitääkin kasvaa tällaisessa suhdannetilanteessa. Se ei merkitse pysyvää syömävelan ottoa. On muistettava, että valtionvelan BKT-osuuden voimakas aleneminen viime vuosina oli myös suhdanneluonteista, onnekasta globalisaatio-osinkoa, josta kaikki pääsevät nauttimaan veronalennusten muodossa.
Myös Iso-Britannian pankkien tila näyttäisi rahoittuneen ja Yhdysvaltain on rauhoittumassa. Iso-Britanniassa kritikoidaan pankkeja siitä, että ne ovat kasvattaneet marginaalejaan ja vaativat aikaisempaa korkeampaa omarahoitusosuutta asuntokaupoissa, minkä vuoksi ensiasunnon ostajat eivät pääse hyötymään alentuneesta hintatasosta. Keskimääräinen omarahoitusosuus on noussut noin 15 prosenttiin asunnon hinnasta, joka suomalaisittain on alhainen.
USA:ssa kiinteäkorkoisen 30 vuoden asuntolainan korko on pudonnut jo melkein 5 prosenttiin ja lyhyempiaikaisen alle sen, joten edellytykset asuntokaupan käynnistymiseksi ovat olemassa. Sijoituskelpoisten yrityslainojen riskipreemio on kuitenkin vielä noin 4.5 prosenttiyksikköä yli 5 vuoden liittovaltion lainan tuoton, kun historiallisesti se on nousukausina ollut vain prosentin tai puolentoista luokkaa. Kun sopeutuminen sisältää vääjäämättä liittovaltion lainojen tuottotason nousun, se merkitsee pääomatappioita niihin sijoittaneille. USA:n elpymistä hidastavaksi tekijäksi voi siten muodostua se, kuka nämä tappiot kantaa.
Länsimaat ovat siten jälleen historiallisesti katsottuna alhaisten markkinakorkojen tilassa. Kun siihen yhdistyy vielä alentuneet asuntohinnat, tilanne on kaikkialla erityisen hyvä ensiasunnon ostajille, varsinkin jos on käteistä. Asuntomarkkinoiden käynnistyminen on siten oven takana eikä oven pitäisi olla takalukossa. Kun asuntoa vaihdetaan, tehdään myös muita suuria ostoksia.
Rahoitusmarkkinoiden ohella länsimaissa on rakennettu finanssipoliittisia elvytyspaketteja, jotka yleensä keskittyvät julkisten investointien aientamiseen ja takauksiin luottolaitoksille, jotka myöntävät erityisluottoja yrityksille. Eräs Bloomberg-TV:n haastateltava mainitsi, että kehittyneissä talouksissa olisi sitouduttu 5000 miljardin dollarin edestä pankkien ja rahoitusjärjestelmän pääomittamiseen ja niille myönnettäviin takauksiin sekä julkisten menojen aikaistamisohjelmiin tämän ja ensi vuoden kuluessa. Se on kolmasosa USA:n BKT:sta. Jossain vaiheessa nämä ohjelmat alkavat vaikuttaa, mutta tunnetusti finanssipoliittiset toimet kyetään toteuttamaan suhteellisen verkkaisesti rahapolitiikan käännöksiin nähden.
Kolmas kasvun käynnistymistä tukeva tekijä ovat alentuneet raaka-ainehinnat, erityisesti energian osalta. Se alentaa yritysten kustannuksia ja lisää kuluttajien tulojen ostovoimaa. Tämän johdosta euroalueellakin hintojen nousuvauhti voi pysähtyä tänä vuonna tilapäisesti muutamaksi kuukaudeksi. Siksi Euroopan keskuspankki voi alentaa ohjauskorkoaan vielä nykyisestä, mikä laskisi ainakin lyhyitä markkinakorkoja.
Mutta Euroopassakin on hieman pidemmällä aikavälillä riskinä inflaatioprosessin käynnistyminen uudestaan ja pitkien markkinakorkojen nousu, koska koko maailma on jälleen täynnä räjähdysaltista ”hallitsijan rahaa”, pankkien keskuspankeissa pitämiä lainattavissa olevia kassareservejä.
Kaikki nämä tekijät puoltavat sitä, että L-muotoinen suhdannekuva (nopea pudotus, pitkä pinnistely nollakasvun kanssa) voidaan sulkea pois kehittyneissä maissa. Pitää vain muistaa se, että kun kasvu palaa, se suuntautuu osaksi kokonaan uusille aloille; vanha kasvukuva ei toistu. Entä Suomi-Neidon tilanne?
Valtiovarainministeriö ennusti 18.12.2008 vain, että tänä vuonna ”tuotanto supistuu” viennin ja investointien vuoksi. Suomi elää viennistä, joka on 45 prosenttia BKT:sta ja joka suuntautuu lähes 75 prosentisesti Eurooppaan. Suurimmat vientimaamme ovat kaikki samassa tilassa kuin Suomi: tuotanto supistuu tällä hetkellä. Siksi vienti lähtee vetämään vasta sen jälkeen kun kehittyneiden maiden yleinen suhdannenousu on alkanut; Kiina ja muut Aasian kasvavat maat ovat pieniä vientikohteita. Oikea-aikaiset, aidot tuloveronkevennykset ja kotitalousvähennyksen kasvattaminen pitävät puolestaan yllä kotimarkkinoille suuntautuvaa tuotantoa ja estävät vuosien 1991-1994 kaltaisen työllisyyden romahduksen.
Valtion verotulojen vähentymistä ei pidä pelästyä eikä siihen tule reagoida kamreerin lailla. Tärkeintä on pitää kiinni budjettilupauksista. Kasvavasta työttömyydestäkin aiheutuu valtiolle menoja. Valtionvelan BKT-osuuden pitääkin kasvaa tällaisessa suhdannetilanteessa. Se ei merkitse pysyvää syömävelan ottoa. On muistettava, että valtionvelan BKT-osuuden voimakas aleneminen viime vuosina oli myös suhdanneluonteista, onnekasta globalisaatio-osinkoa, josta kaikki pääsevät nauttimaan veronalennusten muodossa.
keskiviikko 19. marraskuuta 2008
Valtio lainanottajaksi! Ylittyykö turvaraja?
Valtio lainaa sukanvarteen 1.3 mrd euroa! Valtioneuvoston tiedotteen 18.11.2008 mukaan valtion vuoden 2009 talousarvioesityksen menoja lisätään 0.5 mrd eurolla ja valtion vero- ja osinkotuottojen arviota alennetaan 2 mrd eurolla siten, että valtion nettoluotonotto on 2.3 mrd euroa. Tiedotteeseen sisältyvässä taulussa valtion nettoluotonanto on -0.5 prosenttia BKT:sta eli vain yhden miljardin nettoluotonotto.
Sukanvarresta on sitten ensi vuoden lisäbudjeteissa helppo löytää rahat joidenkin suurien julkisten investointi- eli infrastruktuuriprojektien aikaistamiselle. Valtakunnan pääteistä ainakin nelostie Oulun moottoritiepätkästä etelään on kelvottomassa kunnossa, viitostie Mikkelistä Juvalle vielä surkeammassa.
Valtionvelan maksamisella pois on Suomessa suuri kannatus. Taloustieteilijän kannalta siinä ei ole mielekkyyttä, mutta sen sijaan valtionvelan BKT-osuuden pitäisi suhdannekierron kuluessa pysyä suunnilleen vakaana: laskea korkeasuhdannevuosina ja nousta matalasuhdannevuosina. Itse asiassa jos BKT:n keskimääräinen reaalinen kasvuvauhti on nopeampaa kuin valtionvelan reaalikorko, valtion ja kuntien velka alenee suhteessa BKT:hen vaikka niiden tulot vastaavat vain kulutus- ja investointimenoja ilman velan korkomenoja eli vaikka niiden ensisijainen kate (’primary balance’) on nolla. Tästä näkökulmasta eilen julkistettu budjettiesityksen muutos on selvästi turvarajan sisällä, koska valtionvelan korkomenot ovat samaa suuruusluokkaa kuin kaavailtu vuoden 2009 nettoluotonotto.
Kohta talousuutiset alkavat täyttyä arvailuista, tuleeko kansainvälisestä matalasuhdanteesta V- vai U-tyylinen. Jos V eli äkillinen, mutta väliaikainen BKT:n kasvuvauhdin pudotus toteutuu siten, että ensi vuoden loppupuolella jo koettaisiin normaalia BKT:n kasvua, valtiontalous kohentuisi Suomessakin verotuottojen ennakoitua nopeampana kasvuna.
Suomen viime vuosien nopea kasvu on kuitenkin perustunut paljolti konepajateollisuuden eli investointitavaroiden vientiin. Investoinnit käynnistyvät kuitenkin aina jälkijättöisesti BKT:n kasvuun verrattuna. Siis vaikka kansainväliset suhdanteet tekisivät V-kuopan, Suomen lähivuosien BKT:n kasvu voi hyvinkin seurata U-muotoa eli olisimme matalasuhdanteessa, siinä älykköjen ihannoimassa nollakasvussa tai alle kahden prosentin reaalikasvussa seuraavat 2-3 vuotta. Tällainen kasvuvauhti vastaisi kuitenkin valtionvelan reaalikorkoa. Valtiontaloudella olisi siten varaa mennä hieman enemmän pakkaselle kuin ensi vuodeksi ennakoidaan.
Gordon Brown piti valtiovarainministerinä ohjenuoranaan, että hän ei lainaisi suhdannekierron aikana enempää kuin julkiset investoinnit vaativat rahoitusta, mutta hän ei noudattanut sitä, vaan lainasi myös huippusuhdannevuosina. Siksi aikaisemmat liian löysät budjetit ovat synnyttäneet epäluottamuksen Britannian julkiseen talouteen ja puntaan.
Tästä voi päätellä, että kun Suomessa julkiset investoinnit ovat noin 5 mrd euroa ja valtionvelan korkomenot 2.4 mrd euroa, valtion ja kuntien enimmäislainanotto U-vuosien aikana ei saisi yhtenäkään vuonna ylittää julkisten investointien määrää, jotta Suomi pysyisi turvarajan sisällä eli jotta julkinen velka ei lähtisi räjähdysmäiseen kasvuu kuten 1990-luvun alussa; ks. unilukkarin kauhu-uni.
Kun kuntien ensi vuoden nettolainanotoksi arvioitiin ennen syys-lokakuun finanssikriisiä suunnilleen nolla, ne todennäköisesti liukuvat ensi vuonna nettolainaajaksi ehkä miljardin euron verran. Täten valtion ja kuntien yhteinen nettoluotonotto olisi 3 miljardia ensi vuonna. Sukanvarteen pantavan miljardin ohella valtiolla olisi siten lainauskapasiteettia vuonna 2010 vielä 2 lisämiljardia vuoden 2009 ennakoituun nettolainanottoon nähden. Tällainen lisälainanotto pitäisi hyväksyä, kunhan se menisi tuotannollisiin menoihin eikä tulonsiirtoihin.
Sukanvarresta on sitten ensi vuoden lisäbudjeteissa helppo löytää rahat joidenkin suurien julkisten investointi- eli infrastruktuuriprojektien aikaistamiselle. Valtakunnan pääteistä ainakin nelostie Oulun moottoritiepätkästä etelään on kelvottomassa kunnossa, viitostie Mikkelistä Juvalle vielä surkeammassa.
Valtionvelan maksamisella pois on Suomessa suuri kannatus. Taloustieteilijän kannalta siinä ei ole mielekkyyttä, mutta sen sijaan valtionvelan BKT-osuuden pitäisi suhdannekierron kuluessa pysyä suunnilleen vakaana: laskea korkeasuhdannevuosina ja nousta matalasuhdannevuosina. Itse asiassa jos BKT:n keskimääräinen reaalinen kasvuvauhti on nopeampaa kuin valtionvelan reaalikorko, valtion ja kuntien velka alenee suhteessa BKT:hen vaikka niiden tulot vastaavat vain kulutus- ja investointimenoja ilman velan korkomenoja eli vaikka niiden ensisijainen kate (’primary balance’) on nolla. Tästä näkökulmasta eilen julkistettu budjettiesityksen muutos on selvästi turvarajan sisällä, koska valtionvelan korkomenot ovat samaa suuruusluokkaa kuin kaavailtu vuoden 2009 nettoluotonotto.
Kohta talousuutiset alkavat täyttyä arvailuista, tuleeko kansainvälisestä matalasuhdanteesta V- vai U-tyylinen. Jos V eli äkillinen, mutta väliaikainen BKT:n kasvuvauhdin pudotus toteutuu siten, että ensi vuoden loppupuolella jo koettaisiin normaalia BKT:n kasvua, valtiontalous kohentuisi Suomessakin verotuottojen ennakoitua nopeampana kasvuna.
Suomen viime vuosien nopea kasvu on kuitenkin perustunut paljolti konepajateollisuuden eli investointitavaroiden vientiin. Investoinnit käynnistyvät kuitenkin aina jälkijättöisesti BKT:n kasvuun verrattuna. Siis vaikka kansainväliset suhdanteet tekisivät V-kuopan, Suomen lähivuosien BKT:n kasvu voi hyvinkin seurata U-muotoa eli olisimme matalasuhdanteessa, siinä älykköjen ihannoimassa nollakasvussa tai alle kahden prosentin reaalikasvussa seuraavat 2-3 vuotta. Tällainen kasvuvauhti vastaisi kuitenkin valtionvelan reaalikorkoa. Valtiontaloudella olisi siten varaa mennä hieman enemmän pakkaselle kuin ensi vuodeksi ennakoidaan.
Gordon Brown piti valtiovarainministerinä ohjenuoranaan, että hän ei lainaisi suhdannekierron aikana enempää kuin julkiset investoinnit vaativat rahoitusta, mutta hän ei noudattanut sitä, vaan lainasi myös huippusuhdannevuosina. Siksi aikaisemmat liian löysät budjetit ovat synnyttäneet epäluottamuksen Britannian julkiseen talouteen ja puntaan.
Tästä voi päätellä, että kun Suomessa julkiset investoinnit ovat noin 5 mrd euroa ja valtionvelan korkomenot 2.4 mrd euroa, valtion ja kuntien enimmäislainanotto U-vuosien aikana ei saisi yhtenäkään vuonna ylittää julkisten investointien määrää, jotta Suomi pysyisi turvarajan sisällä eli jotta julkinen velka ei lähtisi räjähdysmäiseen kasvuu kuten 1990-luvun alussa; ks. unilukkarin kauhu-uni.
Kun kuntien ensi vuoden nettolainanotoksi arvioitiin ennen syys-lokakuun finanssikriisiä suunnilleen nolla, ne todennäköisesti liukuvat ensi vuonna nettolainaajaksi ehkä miljardin euron verran. Täten valtion ja kuntien yhteinen nettoluotonotto olisi 3 miljardia ensi vuonna. Sukanvarteen pantavan miljardin ohella valtiolla olisi siten lainauskapasiteettia vuonna 2010 vielä 2 lisämiljardia vuoden 2009 ennakoituun nettolainanottoon nähden. Tällainen lisälainanotto pitäisi hyväksyä, kunhan se menisi tuotannollisiin menoihin eikä tulonsiirtoihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)