Myrskyt ja valtion yövartijarooli

Valtion yövartijarooli on rapautunut, kun hyvinvointivaltiota on laajennettu. Muuhun tulokseen en voinut päätyä kuunneltuani tänään koko päivän autoradiosta eri pelastusjohtajien ja ministereiden mitäänsanomattomia lausuntoja. Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Paavo Lipponenhan kutsui Forssan kokouksen 100 v. juhlassa hyvinvointivaltiota sosialismiksi.

Yövartijavaltiolla ymmärretään puolestaan valtiota, joka keskittyy huolehtimaan kansalaistensa turvallisuudesta, mutta ei anna yhtä suurta painoa valtion muille tehtäville, joista käsittämättömimmät ovat erilaiset työntekokiellot, jos vastaanottaa sosiaalitukia tai ennenaikaisia eläkkeitä tms. poliitikkojen hyvinä pitämiä asioita.

Työntekokieltojen purku olisi helpointa aloittaa poistamalla opintotuen saannin ehtona olevat tulorajat opiskelijoilta, maamme työkykyisimmältä ikäryhmältä!

Valtion velkaantuminen marraskuussa

Valtionvelka kasvoi 79,8 mrd euroon, mutta kassakin paisui 13,4 mrd euroon. Valtion lisävelkaantuminen nettoutettuna sen kassavarojen kasvusta oli 1.1 - 30.11.2011 välisenä aikana 2,4 mrd euroa.

Epäterveen alhaiset valtionlainojen korot

Luottoluokituksen lasku uhkaa Suomen valtion liikkeelle laskemia lainoja kuten kaikkia muitakin euroalueen maita; ks. vakioköyhien (Standard & Poor’s) julkilausuma  The Telegraph-lehdessä. Suomen valtion lainojen korko on ollut viime viikkoina noin 2,5 prosenttia kymmenen vuoden jäljellä olevan juoksuajan lainoissa ja alle kahden prosentin lyhyempien lainojen osalta. Valtiokonttorin viimeksi toteuttamassa huutokaupassa 9.11.11 koroksi muodostui vain 2,22 prosenttia 15.4.21 erääntyvän lainan osalta ja 1,58 prosenttia 15.4.17 erääntyvän lainan osalta.

Mikä on Suomen valtion lainojen pitkän aikavälin tasapainokorko? Keskipitkällä aikavälillä keskuspankkimme EKP pyrkii pitämään hintatason vuosinousun hieman alle kahden prosentin; bruttokansantuotoksen BKT:n odotettavissa oleva pitkän aikavälin keskimääräinen reaalikasvu tuskin ylittää kahta prosenttia. Siten valtionlainojen nimellinen tasapainokorko on odotettavissa olevan inflaation ja reaalikasvun summa eli noin neljä prosenttia. Tätä neljää prosenttia poliitikkojen ja heidän taustavoimiensa tulisi käyttää päätöksenteossa: paljonko velkaannutaan ja paljonko valtio ostaa työvoimaa yksityiseltä sektorilta.

Kun tosiasiallinen valtionlainojen korko on ollut ja on paljon alle koron luonnollisen tason, mitä erotuksella olisi pitänyt ja pitäisi tehdä? Terve järki kertoo tietysti, että säästyneet rahat pitäisi rahastoida. Siis valtiolla pitäisi olla koronmaksurahasto, johon maksettaisiin sisään joka vuosi neljä prosenttia valtion lainakannan markkina-arvosta. Korkorahastosta maksettaisiin puolestaan ulos lainojen erääntyvät kuponkikorot. Tämähän vain vastaisi yleistä vahinkovakuutusyhtiöiden hoidon periaatetta valtiontalouden hoidossa.

Kun nykyinen valtionlainojen markkinakorko on epäterveen alhainen, poliitikoillamme on kannuste käyttäytyä kuin Välimeren Kerhon euromailla: demokraattisen sosialismin hengessä kaikki pyritään työllistämään julkiselle sektorille ja ulosjääville maksamaan etuisuuksia siten, ettei heidän tarvitse tehdä töitä tai kannata työllistää muita.

Selvin todiste tästä on vuoden 2012 budjettiesitys. Se perustuu suunnilleen pitkän aikavälin reaalikasvua vastaavalle BKT:n kasvuennusteelle, mutta valtion nettovelkaantumiseksi on siinä budjetoitu täysin vastuuton seitsemän (7) miljardia euroa eli yhdeksän (9) prosenttia nykyvelan tasosta.

Norsu huoneessasi!

Tämä oli sähköpostissa:


Dear Jouko Ylä-Liedenpohja,

While the euro crisis knocks down a succession of rescue packages, austerity programmes, solution proposals and even governments in the Eurozone, the Target imbalances keep quietly growing in the background. They have now reached truly alarming proportions, dwarfing by far the official loans given to the distressed countries by the entire Eurozone. In August and September alone, Italy's Target balance went from +6 billion to -104 billion, joining Greece, Ireland, Portugal and Spain in the debtor group. Conversely, Germany's claims on the system have by now ballooned to 466 billion euros, from practically nothing before the crisis started.

A new NBER paper written by Hans-Werner Sinn and Timo Wollmershaeuser of the Ifo Institute, an updated and abbreviated version of an earlier working paper published by CESifo in June 2011, explains the mechanics and significance of the Target issue and traces its evolution throughout the crisis. It comes to the following conclusions:

• Target deficits are balance-of-payment deficits of the classical kind.
• At the same time, Target deficits measure the extra money printed by a country to cover its balance of payment deficits.
• The euro crisis has basically the same origins and characteristics as the crisis of the Bretton Woods system.
• In the years 2008 - 2010, Greece and Portugal financed more than 90% of their current account deficits with the money-printing press.
• In the same period, 96% of Germany's current account surplus with the rest of the Eurozone was paid for with Target claims against the ECB rather than with marketable assets, as is normally the case.
• The Bundesbank's credits to the banking sector have become negative, i.e. the Bundesbank is now in a net debtor position with regard to German commercial banks.
• There are only two options to avoid the Target imbalances:
  1. Making Target credits more expensive: Paying for them with marketable assets as in the US, and maintaining interest rates for government bonds differentiated according to creditworthiness.
  2. Making normal credit for governments cheaper: Introduce Eurobonds and keep the interest on Target balances as is.

The paper advocates option 1, as only this option avoids excessive long-term capital flows and the rise of current account imbalances.


The NBER paper can be found here.

Best regards,

CESifo Information Services



CESifo Group Munich
Poschingerstr. 5
81679 Munich
Germany
Tel. +49 89 9224 1425

Talousviisas pitäisi arpoa!

Ylipormestari, tohtori Raimo Ilaskivi esittää Helsingin Sanomissa (Mielipide 27.11.11) USA:n kaltaista neuvostoa, Presidentin taloudelliset neuvonantajat, hallituksen talouspoliittiseksi asiantuntijaelimeksi Talousneuvoston rinnalle. Neuvostoon kutsuttaisiin professoritason asiantuntijoita. Saksassa vastaava elin on taloustieteen professoreista koostuva ”viisi viisasta”.

Huonoa Ilaskiven esityksessä on kutsuminen. Sehän tarkoittaisi sitä, että hallitus nimittäisi siihen henkilöt, joilta se odottaa mieleistään näkökantaa, eli asiantuntijoita, jotka ovat menestyksellisimmin liehakoineet hallituspuolueita kulisseissa.

Ilaskivi vieroksuu ”yhden ladun hiihtämistä”. Talousneuvosto on etujärjestöjen edustajista koostuva keskustelukerho, jonka tilaamat raportit ovat kyllä julkisia, mutta neuvostossa tapahtuvasta väittelyn tasosta ei ole käsitystä. Valtiosihteeri Sailaksellakin on jo vuosia ollut oma viisasten kerhonsa, johon hän valitsee niitä, joista hän pitää ja jotka pitävät Sailaksesta. Oletteko lukeneet jossakin sen laatimaa terävää raporttia?

Ilaskivi kaipaa talousviisaiden kuulevan myös IMF:n ja EU:n komission asiantuntijoita. Niiden Suomea koskevat, vuosiraportit kuten OECD:nkin, eivät kuitenkaan ole riippumattomia täkäläisistä tahoista: ne vain postittavat Suomeen takaisin täältä sinne syötetyt johtopäätökset. Siksi talouspoliittinen ”keskustelu” on saman virkamieslinjan jyräystä.

Mitään uusia salakerhoja Suomi ei kaipaa eikä vesitettyjä työryhmäraportteja, joissa toisarvoisella pikkuasialla kumotaan konsensus-hengessä jokin tärkeä huomio tai argumentti.  

Suomi tarvitsee hallituksesta ja sen taustaryhmistä riippumattomia analyyseja, joissa on särmää ja niihin perustuvia ehdotuksia talouspoliittisten latujen uusista suunnista, eli analyyseja, joista selviää suositusten taustalla olevien päättelyjen portaat.

Riippumattomuus on parhaiten saavutettavissa siten, että taloustieteen professoreista arvotaan joka vuosi yksi laatimaan raportti ja kaksi muuta antamaan siitä kirjallinen lausunto, jotka sitten esitetään julkisessa tilaisuudessa. Valtio siis ostaisi professorin yliopistolta hänen ja hänen assistenttinsa työajat, vähintään puoli vuotta, samaten lausunnon antajien työajan, ehkä kuukausi. Kun analysoija vaihtuisi joka vuosi, raportteihin saataisiin vaihtelua. Sähköistystä lisäisi vaatimus väitellä raportista Eduskunnassa tai vähintäänkin sen valiokunnassa.

 Helsingin Sanomat julkaisi Väinö Lahtisen mielipidekirjoituksen 28.11.11, jonka mukaan Ilaskiven ehdottaman viisaiden ryhmän tulisi koostua ”psykologian ja sosiologian huippuasiantuntijoista, koska taloudessa toimijoiden päätökset perustuvat intuitioon ja ryhmäkäyttäytymiseen, eivät talouden logiikkaan”. Yliopistot ovat täynnä näitä vaihtoehtoisen talousopin ryhmiä, mutta ymmärrättekö niiden kirjoituksia?

Talouden logiikka perustuu siihen, että toimijat voivat valita päätöksensä vain budjettirajoitteilta. Käyttäytymistieteilijöitä, jotka pystyvät sanomaan jotakin siitä, miten budjettirajoitukset muodostuvat ja muuttuvat kun suhteelliset hinnat muuttuvat, kutsutaan taloustieteilijöiksi. Esimerkiksi Euroopan velkakriisin ydin on siinä, että ”pullaleivän” Euroopassa ei ymmärretä sen paremmin julkisen sektorin kuin koko kansantaloudenkaan monen vuoden yli ulottuvaa budjettirajoitusta: maan ulkomainen velka tai julkisen sektorin ulkomainen velka ei saa olla räjähtävällä uralla suhteessa kansantalouden kokoon.

Euron kriisi ratkeaa heti, kun maksutaserajoitus tuodaan takaisin euromaiden välille, kuten saksalaiset kollegani ovat esittäneet; ks. professori Hans-Werner Sinnin useat kirjoitukset ja erityisesti työraportti n:o 3500. Nyt Bundesbank ja muiden ylijäämäisten euromaiden keskuspankit rahoittavat Euroopan Keskuspankkia, joka rahoittaa alijäämämaita rahoittavia euroalueen pankkeja.

USA:n Federal Reserve –järjestelmässä on maksutaserajoitus alueellisten keskuspankkien ja Fedin välillä: jos esimerkiksi Kalifornia haluaa tuoda dollarialueelta enemmän kuin se kykenee viemään sinne, Kalifornian alueellisen keskuspankin on luovutettava markkinoitavissa olevia arvopapereita saadakseen Fedistä luottoa, jonka turvin Kaliforniassa toimivat pankit voivat rahoittaa kauppataseen vajeen; Kalifornian on siis säästettävä ensin ennen kuin se kykenee tuhlaamaan säästönsä tuontitavaroihin tai –palveluihin. Näin yksinkertaista on kriisitalouden psykologia ja sosiologia!

Kunnat rypevät rahassa!

Kuntien nettovelka oli kesäkuun 2011 lopussa positiivinen eli 2,1 mrd euroa, jossa oli kasvua tasan miljardi vuoden 2010 lopusta; ks. Tilastokeskuksen julkisyhteisöjen rahoitustilinpidosta paikallishallinto.

Kuntien toimintamenot kasvoivat 5 prosenttia tammi–syyskuussa 2011 edellisvuoden vastaavaan ajankohtaan verrattuna; kuntien verotulot kasvoivat 6 prosenttia ja valtionosuudet 3 prosenttia; kuntien vuosituottojen ja -kulujen erotus eli vuosikate kasvoi samana vertailujaksona vallan 17 prosenttia (!) Tilastokeskuksen kuntien talouden neljännesvuositilaston mukaan.

Eipä ihme, että Etelä-Savon kunnilla on varaa kustantaa synnytysosastoa sekä Mikkelissä että Savonlinnassa, vaikka koko maakunnassa syntyy vain pari kolme vauvaa vuorokaudessa; ks. Helsingin Sanomat, kotimaa 28.11.2011.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus tänään, "jos kunnat pitävät kunnallisveronsa nykyisellä tasolla, seuraavien kolmen valtuustokauden aikana – siis 12 vuodessa – kuntien nettovelka kymmenkertaistuu(!)", tuskin  tarkoittaa sitä, että kuntien nettoVARAT nousisivat 21 miljardiin euroon.

Aidon, tosiasioihin perustuvan journalismin asemasta pääkirjoitus kertoo siitä, minkä tahon sylikoira lehti tahtoo tällä hetkellä olla vahvistaakseen levikkiään. Lehdelle vuodatetussa laskelmassahan reki on valjastettu hevosen eteen.

Verokeidasta hyväksikäyttävä monikansallinen yhtiö voi vähentää velankorot kahdesti verotuksessaan!

Olkoon konsernin emoyhtiö A-maassa, joka lainaa kansainvälisiltä markkinoilta ja saa korkomenojen verovähennysedun A-maassa. Emo sijoittaakin lainatut varat omana pääomana B- maassa sijaitsevaan rahoitusyhtiöön. Yleisimpiä rahoitusyhtiöiden tai tytäryhtiöiden omistuksen koordinointikeskusten sijaintimaita ovat Belgia ja Hollanti, joissa sinne tuloutetuista koroista, osingoista ja myyntivoitoista vain osa, viidesosa tai vähemmän, on verotettavaa tuloa eli joissa todellinen yhtiöverokanta on 6-8 prosenttia. Rahoitusyhtiöstä rahat lainataan tytäryhtiöön Suomessa, jossa korkomenot ovat rajoituksetta vähennyskelpoisia veroalaisesta yhtiön tulosta. Suomi ei peri lähdeveroa Belgiaan tai Hollantiin maksetuista koroista.

Siis konserni nostaa samasta rahoituserästä kaksi korkomenojen verovähennystukea, maksaa yhden osittaisen veron korkotulosta EU-maassa sijaitsevassa rahoitusyhtiöstä. Kun Suomen investoinnin tuotto kiertää Belgian tai Hollannin kautta takaisin Suomeen, osingoista ei kanneta lähdeveroa; lähdeveroa ei yleensä peritä ulkomaille maksetuista osingoista, kun osingonsaaja on maassa, jonka kanssa Suomella on verosopimus.

Suomi puolestaan vapauttaa ulkomaiset osingot yhtiöverosta eikä osingonjaon täydennysveroa ole enää olemassa. Suomeen kotiutettu osinko jaetaan osinkoina kotimaisille ja kansainvälisille omistajille, ja 70 prosentista osingosta on suomalaiselle omistajalle verotettavaa pääomatuloa.

Jos maa A olisi Suomi, konserni keräisi Suomesta kaksi korkomenon verovähennystä, mutta maksaisi osittaista tuloveroa rahoitusyhtiön kautta Belgiaan tai Hollantiin ja suomalaiset omistajat osingoista osittaista pääomatuloveroa. Konserni ja sen omistajat hyötyvät siten nettomääräisesti yhdestä ylimääräisestä korkovähennyksestä.

Ulkomaille maksettavien korkojen paneminen lähdeverolle poistaisi kyseisen ylimääräisen verovähennysedun.

 Vaihtoehtoisesti koko osakeyhtiösektorissa voitaisiin poistaa korkomenojen verovähennysoikeus, jolloin valtionlainojen ulkomaille maksettujen korkojen lähdeverottomuus jäisi voimaan.

Ulkomaalaisten yhtiöiden suomalaisten tytäryritysten veronmaksu Suomeen on vapaaehtoista

"Valta on sillä, jota kuunnellaan", kirjoittaa Helsingin Sanomat tänään komissaari Olli Rehnistä. Saman lehden kotimaan sivuilla on pikku-uutinen (Aamulehdessä se oli tosin jo toissapäivänä paljon isompi uutinen) sairaalakonserni Mehiläisen verojen maksamattomuudesta Suomeen: erittäin voitollinen Mehiläinen tyhjätään Suomessa verotettavasta tulosta vähennyskelvollisin konserniavustuksin (Aamulehti) emoyhtiö Ambealle tai maksettujen velankorkojen (HS) avulla.

Tätä blogia lukevat ja lukemansa ymmärtäneet ovat olleet etuasemassa, koska jo 11.11.08 varoitin asiasta:

Verokeitaisiin maksettavat korot voitaisiin panna lähdeverolle

mutta minulla ei ole valtaa.

Suomen verottaja ja verolainsäätäjä ovat yli-mielisiä, koska niillä on tavattoman laajat valtuudet tulkita veronkierroksi melkein mikä tahansa yhtiön tekemä toimenpide. Siksi Suomessa ei ole selviä säädöksiä siitä, mikä osa liikevoitosta on Suomessa verotettavaa tuloa, vaikka tytäryhtiö olisi rahoitettu kokonaan ulkomaisella velalla jostain muusta saman konsernin osasesta, yleensä verokeitaassa sijaitsevasta rahoitusyhtiöstä. Kaikissa muissa tuntemissani maissa ovat tällaiset pykälät oman pääoman minimiosuudesta.

Suomen verottajalla ovat vastassa monikansallisten yhtiöiden veronkiertojuristit, jotka tietysti testaavat Suomen viranomaisten oikeuksien rajoja tulkita monikansallisten yhtiöiden liiketoimia veronkierroksi. HS:n uutisenkin mukaan Mika Lintilä heräsi vasta nyt oppositiossa. Miksi hän nukkui 11.11.08 kun hänen puolueensa oli johtava hallituspuolue? Ehkä häntä ei olisi kuunneltu.

Valtio alkoi tuhlata

Valtiokonttorin rahoitustoimi sai eilen laskettua valtionvelan ja likvidikassan määrät per 31.10.2011. Lokakuun aikana valtio otti lisälainaa 0,6 miljardia ja söi kassavarojaan toiset 0,6 miljardia euroa. Kataisen eurososialistisen hallituksen ministerit olivat siis päässeet mielityöhönsä, rahan juoksutukseen hyvinä pitämiinsä tarkoituksiin.
Koko vuoden 2011 kymmenen ensimmäisen kuukauden aikana valtion nettomääräinen lisävelanotto,  lainakannan lisäys lisättynä kassavarojen syönnillä, oli 3.6 miljardia euroa.

Valtion velka 2011-09-30

Vihdoinkin valtion velka kasvoi selvästi viime vuoden lopun tason yli vallan 2,3 miljardilla eurolla, mutta valtion likvidikassa kasvoi samalla takaisin 0,1 miljardia yli viime vuoden vaihteen tason; ks.
likvidikassa

ja

valtion velka

Valtio lainasi lisää, mutta paisutti kassaansa vielä enemmän!

Valtiokonttorin rahoitustoimi on selvittänyt valtion velkasaldon ja kassan koot per 31.8.2011. Valtio lainasi elokuussa lisää 1,1 miljardia euroa, mutta sen likvidikassa paisui 2.0 miljardia euroa kuun aikana.

Vaakuudeksi SKOP:n ja Arsenalin osakkeita?

Paikallislehden otsikko kirkuu Suomi voi saada vakuudeksi Kreikan pankkien osakkeita aivan kuin jotain positiivista kehitystä olisi tapahtumassa.

Pelitilanteessa pitäisi aina osata asettua vastustajan housuihin ennen omaa siirtoa: mitähän Anastasios-pankkiiri olisi tuumannut helmikuussa 1993, jos Suomi olisi tarjonnut kansainvälisille sijoittajille myytävänä olevien lainojen vakuudeksi Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin SKOPin ja silloisissa keskusteluissa esillä olleen perustettavan roskapankin (myöhemmin nimeksi tuli Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal) osakkeita pääomittaakseen juuri SKOPpia ja Arsenalia?

Valtionvelka 31.7.2011

Valtiokonttorin mukaan valtionvelan kanta oli heinäkuun 2011 lopussa edelleenkin pienempi kuin vuoden 2010 joulukuun lopussa, alennusta 0,8 miljardia euroa, mutta samaan aikaan valtio oli syönyt kassavarojaan 4,4 miljardia euroa. Kassa oli kuitenkin yli kaksinkertainen kuin loppukesästä 2008 ennen kansainvälistä finanssi- ja talouskriisiä.

Valtionvelka 31052011

Toukokuun 2011 lopussa valtionvelka oli 2,9 miljardia pienempi kuin huhtikuun lopussa, mutta likvidikassakin suli 2,4 miljardilla. Kuluvan vuoden nettovelanotto on siten ollut 2,5 miljardia euroa viiden ensimmäisen kuukauden aikana; ks. huhtikuun lopun tilanne.

Soinin pääministeriys maksimoisi SDP:n vallan: 111 eikä 112

Joutuuko Katainen (äännetään Kattainen Siilinjärvellä) hyvästelemään Brysselissä ministeritoverinsa 16.5.2011? Nettisivuilla komeilee juuri nyt Tuomiojan YLEssä tänä aamuna lausuma, että hallituspohja ei ole vielä ratkaistu ja että hallitustunnustelijan vaihdos ei ole mahdotonta, kuten Väyrysen blogissaan kirjoittama, että hallituspohja ei vastaa kansan tahtoa.

Roskakorista lieneekin kaivettu esiin vaalivoittajan ja vaaleissa vähiten hävinneiden hallitus, jolla olisi Eduskunnassa 111 kansanedustajaa. Oppositioon joutuisivat vanhan hallituksen häviäjäpuolueet kokoomus, keskusta ja vihreät, joilla on Eduskunnassa 88 äänestävää edustajaa ja puhemies.

Soini pääministerinä eli hallituksen koossapitäjänä antaisi sisäpolitiikassa hallituksen todelliset ohjaimet valtiovarainministerin puolueelle eli mitä todennäköisimmin SDP:lle, jolla on luontaiset kytkökset lainsäädäntöä ja valtion talousarviota valmistelevaan virkamiehistöön. Demarien ei kannata ottaa pääministerin paikkaa, koska tämän hetken odotukset hallituksen kyvystä hallita koko nelivuotiskausi ovat heiveröiset. Valtiovarainministeri on myös kansainvälisesti yhtä näkyvä kuin pääministeri ja tietyllä tavalla turvasatama, jos seuraavat eduskuntavaalit olisivat ennenaikaiset.

Pääministeri Soini saisi näyttää kykynsä Euroopan uudistajana.

Mikä on eläkerahastojen tarkoitus?

Helsingin Sanomat (HS) onnistui tukahduttamaan keskustelun eläkerahastojen tarkoituksesta, joka alkoi vakuutusmatemaatikko, tohtori Olli Pusan kirjoituksesta ”Eläkejärjestelmää uhkaa umpikuja” (HS Mielipide 26.4). Ehkä siinä oltiin tulossa vaarallisen lähelle oikeita tosiasioita eikä enää pelattukaan kuvitelluilla tosiasioilla, joiden rummuttaminen julkisuudessa on eläkejärjestelmästä itselleen ylisuuria palkkoja ja palkkioita rohmuavien etujen mukaista.


Pusa: ”Vuonna 2009 Eläketurvakeskus (ETK) ennusti yksityisen eläkejärjestelmän rahastojen kasvavan (nykyrahassa) alle sadasta miljardista lähes 400 miljardiin vuonna 2075”. Huomaa, että Pusa tarkoitti vain yksityistä sektoria.

Pusa jatkoi: ”Ketä varten näitä rahastoja kerätään? Tel:n alkuperäinen idea oli, että rahastot ovat pääosin puskureita, joilla tasoitetaan suurten ikäluokkien eläkekustannuksia”.

HS:n julkaisi ETK:n toimitusjohtaja Jukka Rantalan kommentin: ”Tavoitteena on säällinen eläke kohtuullisin kustannuksin” (HS Mielipide 28.4.2011), joka pelottelee lukijoita uskomattomalla tavalla: ”Pusan mielestä kohtuullisessa työeläkejärjestelmässä nykyisen pituisella työuralla saisi noin viidenneksen nykymallin antamaa paremman eläkkeen ja eläke olisi sidottu nykyistä parempaan indeksiin. Alkuvaiheessa lisäkustannukset ilmeisesti katettaisiin purkamalla eläkerahastot. Mutta entä sitten? Kun rahastot olisi syöty, eläkemaksuja tulisi nostaa noin 40-45 prosenttiin palkoista.”

Otetaanpa vertailuksi Saksa, jossa pakollisen työeläkejärjestelmän rahastot ovat kooltaan vain takaamassa eläkejärjestelmän maksuvalmiuden: rahastot olivat vuonna 2005 neljä prosenttia BKT:sta, kun Suomessa ne olivat silloin 66 prosenttia. Saksa on siten maa, joka on Rantalan tarkoittamassa tilassa eläkerahastonsa syöneenä.

Saksassa työeläkkeiden bruttotaso eläkkeelle siirryttäessä on samaa suuruusluokkaa kuin Suomessa, mutta koska eläketuloa ei veroteta, nettotulo ei putoa; Saksassa eläketulo on tulossa vähitellen tuloveron alaiseksi siten, että vasta vuonna 2040 koko eläke tulee olemaan veronalaista tuloa, josta tietenkin tehdään vähennyksiä meidän eläketulovähennyksen tapaan ennen kuin päädytään verotettavaan eläketuloon.

Saksassa työeläke on sidottu sataprosenttisesti palkkatason nousuun, joten saksalaista eläkeläistä ei uhkaa köyhyys elämän ehtoopuolella kuten suomalaista, jonka eläke on sidottu vain 20 prosenttisesti ansiotason nousuun. Saksan väestörakenne on hyvin Suomen kaltainen; elinaikakertoimen asemasta Saksa korjaa eläkkeiden yleistasoa eläkeläisten ja työllisten suhteen muutoksilla. Tällä hetkellä Saksassa työeläkemaksu on alle 20 prosenttia palkoista, mutta Suomessa yli 22 prosenttia.

Siis työelämään tulevan nuoren kannalta Saksan pakollinen eläkejärjestelmä takaa Suomea paremmat eläke-edut, mutta Suomea alhaisemmin työeläkemaksuin; Rantalan pelottelu ei siten vastaa hänen peräänkuuluttamiaan ”talouden realiteetteja ja matematiikan lakeja”.

Kaiken lisäksi voisimme syödä pakollisen työeläkejärjestelmän ylirahastot. Siitähän alkaisivat vasta oikeat kulutusjuhlat, josta seuraisi myös valtaisa uustyöpaikkojen perustanta Suomessa. Pelotteleehan Rantalakin: ”Yli 40 prosentin eläkemaksuilla monet työt siirtyisivät muualla tehtäviksi”.

Eläkerahastojen syöminen ei luonnollisestikaan ole mielekästä, vaan jos siirtyisimme Tel:n alkuperäisen ajatuksen mukaiseen Saksan järjestelmään, eläkerahastojen pitkän aikavälin neljän prosentin reaalituottotavoitetta vastaava tuotto kannattaisi verottaa joka vuosi valtiolle. Silloin eläkerahastojen tarkoitus olisi selkeä.

Valtion velkatilanne

Valtiokonttori on julkaissut web-sivuillaan huhtikuun 30. päivän, 2011, tilanteen valtiovelasta ja valtion likvidikassan koosta. Valtionvelka oli 74 miljardia euroa, jossa vähentymistä viime vuoden lopusta 1,2 miljardia. Valtio on kuitenkin syönyt samana aikana kassavarojaan 3,4 miljardia euroa, kassan ollessa 6,8 miljardia per 30.4.11. Vuoden ensimmäisen kolmanneksen aikana valtion nettovelkaantuminen on siten ollut kolme miljardia euroa. Ennen kansainvälistä taloukriisiä 7-9.2008 vallinneeseen tilanteeseen verrattuna valtionvelka on 25,5 miljardia suurempi, mutta kassakin on 3,8 miljardia euroa suurempi. Nettovelkaantuminen on siten runsaassa kahdessa ja puolessa vuodessa ollut 22 miljardia euroa eli noin 11.7 prosenttia vuoden 2008 BKT:n tasosta.

Velkakriisimaiden pelastusjärjestelyt ja saksalaiset kansantaloustieteen professorit

Varsin huonosti tai ei ollenkaan selostivat YLEn, Helsingin Sanomien ja Alma Median Saksan kirjeenvaihtajat saksalaisten kansantaloustieteen professorien vastustuksen helmi- ja maaliskuussa ylivelkaantuneiden euromaiden pelastamisjärjestelyjen laajentamisesta ja saattamisesta pysyväksi, siis ennen Unkarin kokousta maaliskuussa. Enpä nähnyt asiaa selostetun myöskään "etelän median" kilpailijoidenkaan palstoilla, vaikka Google tarjoaa nykyään automaattisen käännöksen saksankielisille sanomalehtiartikkeleille.

Yli 200 saksalaista kansantaloustieteilijää allekirjoitti vastustavan vetoomuksen, vain noin 10 prosenttia oli vastaan tai pidättäytyi ottamasta kantaa.

Vetoomuksesta voi oikeastaan lukea taloustieteelliset perustelut sille, miksi ylivelkaantuneiden maiden tilapäisen pelastusvarjon laajentaminen ja pysyvä pelastusmekanismi luovat pitkällä aikajänteellä tavattoman huonot kannusteet hoitaa julkisen sektorin taloudet kuntoon fiskaalisesti eli sopusoinnussa rahoitusjärjestelmän vakauden kanssa.

Bundesbankin uusi pääjohtaja Jens Weidmann aloitti tänään työnsä euroalueen hintavakauden puolustajana ja sen kanssa ristiriidassa olevan Euroopan Keskuspankin valtionlainojen suorien osto-operaatioiden vastustajana.

Säästämiskannuste kaikille

Monelta lukijalta jäi eduskuntavaalien jälkeisessä humussa huomaamatta että Helsingin Sanomat julkaisi mielipideosastollaan 18.4.2011 seuraavan:

Kansakunta ei vaurastu tuhlaamalla

Helsingin Sanomat (Talous 17.4.2011) kuvasi apteekkien kylkeen perustettuja osakeyhtiöitä, joihin apteekkarit voivat säästää vain osakeyhtiön verokannalla verotettua yrittäjätuloa, joka muutoin olisi tullut verotetuksi ansiotulon progressiivisella veroasteikolla. Myydessään yhtiönsä apteekkaria verotetaan luovutusvoitosta.


Tällainen säästäminen tuottaa veroetua kaikkiin niihin palkanansaitsijoihin nähden, joiden ansiotulojen rajaveroaste ylittää osakeyhtiön verokannan mutta jotka sijoittavat luovutusvoittona verotettaviin kohteisiin. Samanlainen verokannuste olisi mielekästä suoda kaikille säästäjille eikä ainoastaan osakeyhtiöiden omistajille: sitä ansiotulojen osaa, joka säästetään ja sijoitetaan, tulisi verottaa vain osakeyhtiön verokannalla.

Verottajan rekistereistä käy selville kaikki luovutusvoittoveron alainen omaisuus ja sen tuottama verotettava pääomatulo. Jos maksetun pääomatuloveron jälkeen säästäjä on lisännyt sijoitusvarojaan, hän on säästänyt ansiotuloistaan.

Säästäjien yhtäläisen verokohtelun takaamiseksi ansiotuloilla tehtyjen sijoitusvarojen netto-ostot pitäisi siis vähentää verotettavasta ansiotulosta ja verottaa vain osakeyhtiön verokannalla. Realisoidut luovutusvoitot verotettaisiin nykyiseen tapaan pääomatuloina.

Näin kaikilla ansiotuloja hankkivilla olisi sama verokannuste kuin on korkean vaihtoehtoispalkan yrittäjillä säästää osakeyhtiöihinsä. Osa heistä on vieläpä sivutoimisia kuten konsultoivat vero-oikeuden professorit.

Kreikan kriisi lienee vihdoinkin opettanut, että kansakunta ei vaurastu tuhlaamalla vaan säästämällä. Valtionlainakriisiä ei ole Japanissa, vaikka velkaantumisaste on yli 200 prosenttia BKT:sta, koska Japanin korkea yksityinen varallisuus toimii valtion lainojen vakuutena sijoittajien arvioinneissa.

Suomen globalisaatiosijoitus putosi

Zürichin teknillinen korkeakoulu mittaa eri maiden globalisaation astetta. Suomi putosi yhden sijan viime vuodesta Irlannin ohitettua meidät. Kokonaissijoitus on yhdestoista, mutta poliittisesti pidämme maapalloa vielä suurena, koska siinä olemme vasta 26:nella sijalla. Emme ei nyt kuitenkaan enää pidä maapalloa kahtiajaettuna: Suomi ja muu maailma.

Irlanti ei leikkaa valtion menoja tarpeeksi!

Ministereillä on oikeus kahdeksaan avustajaan poliittisessa yksityistoimistossaan ja neljään avustajaan vaalipiirinsä toimistossa! Avustajien palkkataso on leikkausten jälkeenkin 80000 - 92000 euroa! Ministerien autonkuljettajina toimivat poliisit pääsevät kolmen vuoden toiminnan jälkeen poliisipäälliköiden eläkkeille! Tämä siis kaikki leikkausten jälkeen The Irish Times -lehden uutisen mukaan. Mitähän muuta leikattavaa Irlannin valtion budjetista löytyisi suomalaisen mittapuun mukaan?

Läskien sulattelu on aina vaativaa, ne kuuluisat saavutetut edut.

Syövätkö verojen korotukset valtion verotuloja?

Valtiokontttorin hoitama valtionvelka ja likvidikassa olivat suunnilleen samalla tasolla helmikuun 2011 lopussa kuin kuukautta aikaisemmin. Niinköhän on, että veronkorotukset eivät tuo valtiolle lisää verotuottoja? Veronkorotuksilla on aina kustannuksensa, verojen näkymätön taakka menetetyn tuotannon muodossa, koska kaikki pyrkivät valitsemaan sellaisen tien, jota pitkin verovastus on pienin; ks. luku 4 Mätäkuun markkinat -kirjastani.

Lomautuslaput postiin EU:ssakin

Portugalin 10 vuoden lainan tuottoprosentti nousi eilen 9.3.11 uuteen ennätykseen, siis pelko lainan nimellispääoman alentamisesta nousi uuteen ennätykseen; Kreikan 10-vuotislainojen tuotto on jo pitkään ollut toistakymmentä prosenttia. Käytännössä lainoihin sijoittavat olisivat halukkaita hyväksymään jonkinasteisen nimellisen luottotappion.

Miksi kyseisten maiden johtopoliitikot saavat edelleenkin pelotella euron vakauden menetyksellä jos muut euromaat eivät auta heitä? Eikö EKP ole jo riittävän pitkään auttanut Euroopan pankkeja luomaan tekokassavirtaa, josta tappiot ovat vähennettävissä?

Wisconsinissa jaettiin lomautusilmoituksia viime viikolla osavaltion työntekijöille budjetin tasapainottamiseksi. Sama on edessä Indianassa, Ohiossa, Michiganissa, New Yorkissa ja muissa Amerikan talous- ja rahaliittoon eli EMU:un kuuluvissa valtioissa, joiden yhteisen valuutan nimi vain sattuu olemaan dollari.

Myös Suomen 1990-luvun alun kriisissä lomautettiin valtion virkamiehiä; Opetusministeriö lomautti minut kymmeneksi päiväksi loppukesästä 1994, koska Tampereen yliopistolla ei ollut tarjota minulle työtä? Tein kyllä joka vuosi yliopiston eteen 2200 - 2800 tuntia töitä.

Koska EU-johtajat pakottavat Kreikan ja Portugalin jakamaan lomautusilmoitukset? Ne pitäisi jakaa ennen kuin lähdetään neuvomaan muita euromaita ja pelottelemaan euron vakauden menetyksellä.

Eurohan on ollut hämmästyttävän vahva, joka johtuu taas dollarialueen rahapolitiikan löysyydestä; löysä raha pyrkii virtaamaan ulkomaille ja heikentämään oman valuutan ulkoista arvoa; Pentti Kouri tuli kuuluisaksi estimoituaan 1970-luvun alkupuolella vähän yli kaksikymmpisenä juuri sitä, kuinka nopeasti rahamäärien lisäykset vuotavat ulkomaille.

Velkajärjestelyissä vuosittainen hoitosumma ei saisi riippua tuloista!

STT:n uutinen synkistää: tulojen hankkimiskannusteet unohtuvat oikeusministeriön työryhmältä, joka ehdottaa että "velkajärjestelyssä olevan kuukausittaisen maksusumman tulisi joustaa tulojen mukaan". Eikö siellä oikeustieteellisessä tiedekunnakin opeteta taloustiedettä? Kannusteet tulojen hankkimiseksi ovat kaikkein suurimmat, jos velanhoitosumma ei riipu lainkaan hankittavista tuloista.

Näinhän ratkaistiin 1930-luvun pankkikriisi: talot pantattiin valtiolle hypoteekkilainan vakuudeksi. Sen takaisinmaksuaika oli pitkä, aina 1970-luvulle asti. Lainoista maksettiin kiinteäsumma lyhennystä ja korkoa. Kaiken, mitä talo pystyi hankkimaan tämän yli lisätuloa, talon asukkaat saattoivat käyttää tavanomaisella tavalla verojen maksun jälkeen elintasonsa kohottamiseen. Näin ei estetty velkajärjestelyyn joutuneita vaurastumasta. Kun he vaurastuivat, vaurastui muukin Suomi. Miksi nykyaikana ei enää kyetä käyttämään tervettä järkeilyä hyväksi?

Koska media julkistaa suurimpien vaalirahoittajien listan?

Tilinpäätösten julkistamisaika on jo ohi, mutta mielestään niin valpas media ei ole vielä julkistanut suurimpien vaalirahoittajien luetteloa. Niitä voisi olla kaksi: 20 suurinta poliittisen toiminnan rahoittajaa koko vaalikaudelta eli vuosilta 2007-2010 ja ennuste vuodeksi 2011.

On tarve muuttaa eri maiden äänilukua EKP:n neuvostossa

Maltalla ja Bundesbankilla on kummallakin yksi ääni Euroopan keskuspankin neuvostossa. Eri maiden äänimääriä tulisi painottaa talouksien vahvuuden tai väestömäärien perusteella, sanoi Karl Otto Pöhl viime syyskuun haastattelussa WirtschaftsWochessa. Haastattelu on englanniksi CESifo Forum 4/2010 - lehdessä. Pöhl oli Bundesbankin presidenttinä, kun liittokansleri Kohlin ja valtiovarainministeri Waigelin painostuksesta itämarkat vaihdettiin suhteessa 1:1 Saksan markkoihin. Sen jälkeen Pöhl erosi, koska periaatteen miehenä hän ei voinut kannattaa taloudelliselta logiikaltaan mieletöntä politiikkaa. Pöhl oli sosialidemokraattisen puolueen jäsen kuuluen sen liberaalisiipeen, jonka kadottua hän erosi puolueesta vuonna 2005.


Bundesbankin eroava pääjohtaja Axel Weber erosi nimenomaan sen takia, että hän jäi EKP:n neuvoston äänestyksissä vähemmistöön EKP:n alkaessa ostaa suoraan markkinoilta kriisissä olevien jäsenvaltioidensa lainoja. Ohjelma rikkoo Maastrichtin sopimusta ja on epäsuora tulonsiirto kriisimaiden hallituksille, koska se alentaa niiden lainanoton kustannuksia. Tulonsiirron maksajia ovat valtiontaloutensa kurissa pitäneiden maiden veronmaksajat. Lisäksi EKP:n taseessa on valtaisa tappioriski kriisimaiden lainoista siinä tapauksessa, että niiden lyhennys- ja korkojen maksuohjelmia tullaan järjestämään uudestaan. Tappiot kantavat jälleen veronmaksajat EKP:n jäsenkeskuspankkien palauttaessa pienempiä voittoja valtiovarainministeriöille. Pääjohtajaksi periaatteen mies Weberin nimitti sosialidemokraattinen valtiovarainministeri Hans Eichel vuonna 2004.


Kriisimaiden lainojen osto-ohjelma ei ole ainoa kritiikin kohde EKP:n politiikassa. Toinen on keskuspankeille poikkeuksellisen pitkäaikaiset pankkien lainoitusohjelmat, jotka antavat tekohengitystä kriisimaita rahoittaneille Ranskan ja Saksan pankeille kriisimaiden omien pankkien ohella. Nämä ohjelmat ovat olleet toiminnassa jo kolme vuotta. Ohjelmat luovat pankeille teennäistä kassavirtaa, koska pankit lainaavat EKP:sta yhden prosentin korolla, mutta sijoittavat lainavarat eri valtioiden lainoihin kolmin tai jopa viisinkertaisella korolla; sijoituksensa pankit kiikuttavat jälleen EKP:iin uuden lainan vakuudeksi ja näin EKP ja sen jäsenkeskuspankit rahoittavat epäsuorasti julkisia menoja ”rahaa painamalla”.

Pankkien saamat pitkäaikaiset lainat EKP:sta pitkittivät myös valtionlainakriisin ilmituloa eli ohjelma kasvatti jäsenmaiden velkaantumisalttiutta. Olisi lopulta jo aika saada EKP:n neuvoston pöytäkirjat julkisiksi, jotta voisimme arvioida siellä käydyn keskustelun järkevyyttä; ks kirjoitukseni 22.7.2008; mielisteleekö esimerkiksi Suomen Pankin pääjohtaja, sosialidemokraatti Erkki Liikanen kannanotoissaan ”Välimeren Klubia”, koska ainakaan kotimaisissa tilaisuuksissa hän ei ole osoittanut kykyä itsenäiseen analyysiin?
 
Kreikan velkaantumishuiputuksen ilmitulostakin on jo 16 kuukautta. Kaikkia kriisimaita ei näytä edes pakko saavan talouksiensa todelliseen saneeraukseen, vaan sen lykkäämiseen kierrellen Eurooppaa poliittisen option rautaisen logiikan mukaisesti: ”josko rahoittajat helpottaisivat ehtoja”.


Kun Euroopan johtajia kokoontuu Helsinkiin tämän viikon perjantaina, EKP:n statuuttien muuttaminen Pöhlin ehdottamalla tavalla on toivottavasti yksi tärkeimmistä keskustelunaiheista; EKP:n pääjohtajaksi olisi myös saatava ”uusi Axel Weber”, vakaan rahapolitiikan takuumies tai –nainen; puheenjohtaja Katainen voisi vihdoinkin päästä Euroopassa ”viikon avaajaksi”.

Budjettikuria ja politiikkaa

Wisconsinin osavaltion edustajainhuone on juuri hetki sitten hyväksynyt lakiehdotuksen, joka riisuu osavaltion julkisen sektorin ammattiliitoilta neuvotteluoikeudet muiden työehtojen kuin palkkojen osalta. Demokraattisenaattorit pysyivät Illinois'n puolella.

Wisconsinin koeäänestys

Demokraattisenaattorit olivat tulleet takaisin. Kuvernöörin lakiesityksen, joka merkittävästi rajoittaisi osavaltion palveluksessa olevien työntekijöiden ammattiliittojen neuvotteluoikeuksia, takaisinvetoa vastusti 56 ja kannatti 39; ks. Reuters. Indianassa on menillään samanlainen kalapaliikki kuin Wisconsinissa. Useat osavaltiot taistelevat budjettiensa tasapainottamisen kanssa, mutta ammottavin vaje on liittovaltion tasolla.

Wisconsinin tilanne keskusteluttaa

Wisconsinin osavaltion 14 senaattoria pakeni Illinois'n puolelle viime viikolla tehden senaatin päätösvallattomaksi ja estäen äänestämisen kuvernöörin lakiehdotuksesta, joka nostaisi osavaltion julkisen sektorin työntekijöiden eläke- ja terveydenhoitomaksuja, lopettaisi osavaltion tehtävänä olevan ammattiliittojen jäsenmaksujen keruun, sallisi osavaltion palveluksessa olevien järjestäytymättömyyden  sekä vaaatisi ammattiliittoja pitämään vuosittain johtajiensa vaalit. Kansainvälisen talouskriisin aikana kovia kokeneet tehdastyöntekijät pitävät julkista sektoriaan tehottomana ja sen työntekijöiden parempia etuja tuhlauksena.

Tlilannne on herättänyt useita vastakkaisia arviointeja. Taloushistorioitsija Amity Shlaes vertaa sitä tilanteeseen Bostonissa syksyllä 1920, jolloin Massaschusettsin silloinen kuvernööri Calvin Coolidge kukisti poliisien järjestäytymisen ja lakot, mikä Shlaesin mukaan merkitsi keskivertotyöntekijän kannalta lopulta edistystä heidän elintasonsa noustessa. Samanlaisia näyttävät olevan maallikkoarviot Wisconsinissa New York Timesin uutisessa. Lehden kolumnisti Paul Krugman on sen sijaan vahvasti ammattiliittojen puolella.

Cameron lupaa lopettaa "valtion monopolin" julkispalveluissa

Iso-Britannian pääministeri Cameron aikoo lopettaa "valtion monopolin" julkisen sektorin töissä The Telegraph -lehden uutisen mukaan: tervettä järkeä hyväksi käyttävä hajautettu palvelujen tuottaminen korvaa keskussuunnittelijoiden tavoitteet taustamietinnön mukaan.

Byrokraattisuus ei ole sama kuin demokratia

”… julkishallinnossa päätösten ja muutosten läpivienti on usein hitaampaa kuin markkinatoiminnassa. Tätä viivettä kutsutaan demokratiaksi ja oikeusturvaksi” kirjoittavat P. Ahola ja P. Arajärvi kannanotossaan ”Markkina-ajattelu ei ole hyväksi palveluille” (HS-vieraskynä 18.2.2011). Lainaamani ensimmäinen lause on lähinnä byrokraattisuuden määritelmä, jolla ei sinänsä ole mitään tekemistä demokratian kanssa. Kirjoitus on muutoinkin täynnä ennakkoluuloista kumpuavia, epäloogisia ja tosiasiat unohtavia kannanottoja ja kärjistyksiä, joita suurimmaksi osaksi on mahdoton ymmärtää.


Kilpailu on eri asia kuin kilpailuttaminen, yritin opettaa Mätäkuun markkinat kirjan loppuluennossa. Poliitikot ja heidän virkamiehensä ulkoistavat julkisesti puoli-ilmaiseksi tai ilmaiseksi tarjottavia yksityishyödykkeitä (koodinimeltään hyvinvointipalveluja), koska tällä tavoin he ”demokraattisina” valvojina voivat nostaa toisen kuukausipalkan erilaisten johtokuntien ja neuvostojen jäsenyyksistä; yksityistämisten raadolliset tarkoitusperät voivat olla muitakin kuin kirjoittajat uumoilevat.

Kirjoituksen loppu on täysin korni. ”Julkisilla palveluilla … tavoitellaan yksilön hyvinvointia, vapautta, osallisuutta ja yhdenvertaisuutta”. Sekä Helsingin Sanomien että kaikkien muidenkin paikallislehtien mielipideosastot ovat päivittäin täynnä vuodatuksia, kuinka byrokratia ei ota huomioon hyvinvointipalvelujen käyttäjien yksilöllisiä piirteitä ja olosuhteita vaan vetoaa lakeihin, sääntöihin ja ohjeistuksiin, jotka kieltävät terveen järjen käytön. Jos byrokraatti käyttää tervettä järkeä, hän tekee virkavirheen. Aina on ollut ja tulee olemaan kynäilijöitä ja poliitikkoja, jotka haluavat levittää valtion vaikutuspiiriä kansalaisten yksityiselämään väitteinään yksilöjen hyvinvoinnin, vapauden ja yhdenvertaisuuden edistäminen.

Kirjoitus päättyy väitteeseen: ”Julkinen valta on toistaiseksi osoittautunut tulosten tuottamisessa leveäharteisimmaksi vastuunkantajaksi”. Samaan aikaan uutisoitiin, kuinka Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli päättänyt estää yksityisen pysäköinnin valvonnan toimintaedellytysten samaistamisen julkisen kanssa. Poliitikkomme ja heidän virkamiehensä varjelevat reviiriään.

Mikä on tunnusomaista demokratialle sen ohella, että se merkitsee kirjaimellisesti kansanvaltaa, kansan perustuslaillista valtaa päättää itse asioistaan? Demokratiassa on keskeisintä valtion rajalliset tehtävät. Hallitsijan toimivallan rajoittaminen on Magna Cartan ydin. ”A monarch reigns, but does not govern”, sanoo englantilainen, ”monarkki hallitsee, mutta ei säädä”.

Tehdastyöväestö ja julkisen sektorin työntekijät toisiaan vastaan Wisconsinissa

Julkisen sektorin työntekijöiden edut ja ammattiliittojen neuvotteluvoima ovat johtaneet mielenosoituksiin ja vastamielenosoituksiin Wisconsinin pääkaupungissa viime viikolla. Guvernööri yrittää saada julkisen sektorin etuja heikentävää lainsäädäntöä läpi tehdastyöväestön ja Teekutsuliikkeen tuella, mutta saavutettuja etujaan puolustavat julkisen sektorin työntekijät olivat eilen lukuisammin marssilla. Yhteensä mielenosoittajia oli viranomaisarvioiden mukaan 55000, joista vain 5000 Teekutsuliikkeen kannattajia; ks. Reutersin uutinen 19.2.2011. Julkisen sektorin rasitus tuntuu Yhdysvalloissakin.

Tavoittaako Helsingin Sanomat IG Metallin?

Näennäisen objektiivisesti Helsingin Sanomat raportoi Saksan metallityöväenliiton IG Metallin ja Volkswagen-konsernin palkkasopimuksesta pääkirjoituksissaan sekä 14.2.2011 että tänään 16.2.2011: 16 kuukauden sopimus sisältää 3,2 prosentin palkankorotuksen ja kertaluonteisen yhden prosentin bonuksen vuosipalkasta, vähintään 500 euroa.


Mitä HS jättää kertomatta? Frankfurter Allgemeine Zeitung-lehden uutisen 8.2.2011 mukaan VW-sopimus ei sinänsä ole kovinkaan edustava vaan käsittää Saksassa vain satatuhatta työntekijää, mutta samaa korotustasoa tullaan soveltamaan VW:n tytäryhtiöissä; Volkswagenissa palkkatason korotukset olivat jäljessä metallin yleisestä palkkojen noususta, vaikka ennen VW-sopimusta Saksan koko metallialalla pidättäydyttiin 11 kuukauden ajan palkkojen korotuksista, jonka jälkeen tuli 2,7 prosentin korotus. Siis 3,2 prosentin korotus vain kuroi VW:n palkkatason kiinni muihin metallialanyrityksiin nähden. Bonus tuli luonnollisesti siitä, että VW:n työntekijät suunnitteluinsinööreistä liukuhihnan äärelle ovat tehneet hyvää työtä ja hyvin kaupaksi käyviä laadukkaita autoja; työntekijät ovat heittäneet tikkaa vain vapaa-aikanaan.

Suomen ansiotasoindeksi nousi Tilastokeskuksen mukaan viime vuoden loka-joulukuussa 2,1 prosenttia edellisvuoden vastaavasta jaksosta, mutta teollisuudessa 2,3 prosenttia.

”IG Metall olisi voinut puristaa enemmänkin” tietää HS:n mustalla painettu, lukijoita houkutteleva sisäteksti ystävänpäivänä stalinistisen keskussuunnittelijan varmuudella. Otsikkoa ei ole tarkoitettu IG Metallin eikä VW:n johdolle vaan tänne Suomeen. Mutta jos IG Metall olisi HS:n kuvittelemalla tavalla puristanut enemmän, missä tilanteessa se olisi sopimuskauden päätyttyä? Ettei IG Metallin teräväpää vain ole pidemmälle tulevaisuuteen katsova kuin HS:n pääkirjoitustoimitus?

Markkinavoimat palkkajarruna

Keskisormi pystyssä Helsingin Sanomat kirjoittaa käynnissä olevista palkkaneuvotteluista ja inflaatioarviosta ammattiliittojen palkka-ankkurina pääkirjoitussivullaan tänään. Hämmästyttävintä kirjoituksessa on taloudellisen tilanneanalyysin täydellinen puute, aivan kuin kabinettien voimapolitiikan ei tarvitsisi ottaa huomioon suhteellisten hintojen muutoksista aiheutuvaa sopeutumisen tarvetta työmarkkinoilla, siis aivan kuin markkinavoimia ei olisi olemassakaan.


Mistä suhteellisten hintojen muutoksesta hörisen? Kuluttajahinnat nousivat joulukuusta 2009 joulukuuhun 2010 kokonaista 2,9 prosenttia; Tilastokeskus: ”Kuluttajahintoja nosti joulukuussa edellisestä vuodesta eniten polttonesteiden, osakehuoneistojen ja kiinteistöjen, elintarvikkeiden ja alkoholittomien juomien sekä sähkön kallistuminen. Myös vuokrankorotukset, kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluiden, vaatteiden sekä tupakan hintojen nousu vuoden 2009 joulukuusta vaikuttivat inflaatioon.”

Hörisen siis polttonesteiden ja sähkön sekä elintarvikkeiden ja eräiden raaka-aineiden, kuten perusmetallien ja puuvillan, maailmanmarkkinahintojen noususta. Tällaiset hinnannousut ovat sekä Suomen että Euroopan päätöksenteon ulkopuolelta annettuja talouksien tarjontapuolen suhteellisten hintojen muutoksia eli tarjontashokkeja. Kaiken lisäksi Suomen poliitikot ovat päättäneet korottaa erityisesti energian, liikenteen ja asumisen veroja tämän vuoden alusta, jotka nostavat tuotantopanosten kustannuksia eli jotka ovat kotimaan työmarkkinaosapuolille kansantalouden tarjontapuolen lisäshokki.

Toimittajakouluissa ei opiskella taloustiedettä. Siksi tarjontashokit ovat lehdistölle tuntematon käsite, puhumattakaan että media kykenisi ymmärtämään niitä markkinavoimia, joita vääjäämätön sopeutuminen tarjontashokkeihin synnyttää. Siksi lehdet eivät myöskään julkaise ulkopuolista tilanneanalyysia ”mitä tämmöinen on? eihän tästä kukaan keskustele!” –tyyliin. Mutta asiaan.

Tarjontashokit ovat ongelmallisia, koska ne sinänsä ensimmäisen kierroksen vaikutuksina alentavat kokonaistuotannon tasoa ja nostavat hintatasoa eli mitattua inflaatiota. Keskuspankkien tehtävä on puolestaan rahapolitiikan keinoin estää se, että kertaluonteinen hintatason nousu ei johda inflaatio-odotusten nousuun ja toisen kierroksen palkkojen ja hintojen nousukierteeseen. Rahapoliittisessa päätöksenteossa keskuspankit siis antavat tarjontashokkien mennä läpi ensimmäisellä kierroksella. Siksi niiden tavoitteenasettelussa hintavakautta tavoitellaan keskipitkällä aikavälillä, joka yleensä on käytännössä noin kaksi vuotta, mutta joka shokin kovuudesta johtuen voi olla pidempikin.

Koska tarjontashokki on työmarkkinoiden päätöksenteon ulkopuolinen suhteellisten hintojen muutos, ammattiliittojen yritys estää reaaliansiotason nousun pysähdys ulosmittaamalla hintatason nousu palkoissa johtaa vain stagflaatioon, stagnaation ja inflaation yhdistelmään: tuotanto ja työllisyys jäävät jälkeen potentiaalisen tuotannon tasosta, mutta mitattu inflaatio vain kiihtyy, kunnes kasvanut työttömyys palauttaa järjen palkanasetantaan. Reaaliansiotason todennäköinen pysähdys tänä vuonna tarkoittaa itse asiassa sitä, että suomalainen työntekijä kantaa solidaarisesti osansa kansainvälisen rahoituskriisin siivoamisesta.

Ennen kuin keskuspankit käyttävät rahapoliittista arsenaalia, ne yleensä välittävät viestinsä markkinoille eli kommunikoivat tulevat aikeensa. Meillä jos missään pitäisi olla runsaasti kokemusta markka-ajalta kilpailukykyä rapauttavasta kustannus- ja hintakierteestä. Tilanneanalyysia ei voi esittää, koska eduskuntavaalit ovat tulossa ja koska tilanneanalyysi suosisi taas puolueita, jotka eivät ole vallassa. Siksi lehdistö viestittää vain pellekeynesiläisten totuutta, Wahlroosin "charlatanic Keynesians" the Financial Times -lehdessä 7.6.2010.

Valtio lyhensi velkojaan

Valtiokonttori on saanut 2011 tammikuun lopun velkatilanteen selville: 72,8 miljardia euroa, joka on joulukuun 2010 lopun arvoa 2,4 miljardia pienempi. Mutta valtion likvidikassaa se ei ole vielä tähän mennessä saanut täsmäytettyä: lyhensikö valtio lainojaan kassavaroillaan vai joko marraskuussa alkanut joulumyynti toi valtiolle odotettuja verotuloja, joulukuun myynnistä ALV:han maksetaan vasta tässä kuussa.

Pitäisikö Suomen toimeentulotuki laskea vihdoinkin Saksan tasolle?

”Toimeentulotuki pysynyt samana 20 vuotta”, herättelee YLEn uutinen 6.2.2011: ”Aikuisen toimeentulotuen perusosa, vajaa 420 euroa, on pysynyt samana 20 vuotta”; ”Samaan aikaan reaaliansiot ovat kasvaneet 41 prosenttia, siten toimeentulotuen perusosa on jäänyt jälkeen 42 prosenttia yleisestä ansiotasokehityksestä”, sanoo Kansaneläkelaitoksen tutkimusprofessori Kangas; amerikkalaista perustuslainvastaisuusretoriikkaa käyttäen”Kangas kysyy, alkaako jälkeenjääneisyys olla jo perustuslain vastaista”.

Jos ansiotaso oli 100 vuonna 1990 ja nyt reaalisesti 141, niin indeksiluku 100 on 71 prosenttia indeksiluvusta 141: jälkeenjääneisyys on 1950-luvun kansakoulun laskuopin mukaan 29 prosenttia.

Saksan toimeentulotuki on nimeltään Hartz-IV, jonka perusosa on aikuiselle tällä hetkellä 359 euroa kuukaudessa. Jo vuoden ajan siellä on ollut käynnissä keskustelu perusosan (Regelsatz) korotuksesta, hallituksen ehdotuksen ollessa 364 euroa! Nimi Hartz tulee Gerhard Schröderin (SDP) hallituksen asettaman komitean puheenjohtajan, Volkswagen-konsernin henkilöstöjohtajan nimestä.

Olin 1996 konferenssissa Belgiassa ja viimeisenä iltana keskustelimme saksalais-italialais-itävaltalais-kanadalais-suomalaisessa ryhmässä muun muassa siitä, paljonko eri maissa sosiaalihuolto maksaa siitä, jos ei ole töissä eikä saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Kerroin, että Suomessa kaksi aikuista ja kaksi alaikäistä lasta käsittävä perhe saa asumistuki mukaan lukien noin 10200 markkaa. Kaikki ihmettelivät, että kuinka Suomella on varaa siihen. Vastasin, että ”ei meillä olekaan siihen varaa, mutta se on tämänhetkinen politiikan markkinoiden tasapaino”, valtion velan hipoessa silloin 70 prosenttia bruttokansantuotoksesta.

Mitä opimme tästä? 1990-luvun laman pitkittyminen ja silloinen hypertyöttömyys olivat äärimmäisen huonojen kannusteiden seurausta prosessin käynnistämiseen tarvittavan shokin jälkeen; työttömyyden puolittumattomuus huippuluvuista johtuu samoista huonoista kannusteista; ks. Mätäkuun markkinat, luku 5.

YLEn uutisen mukaan toimeentulotuessa ” lapsen tukiosa on 250 - 300 lapsen iästä riippuen”, josta ”vähennetään automaattisesti hiukan yli sadan euron lapsilisä”, koska se tulee joka tapauksessa tilille KELASta. Tutkimusprofessori ”Kangas pitää lapsilisän vähentämistä toimeentulotuista lähinnä poliittis-moraalisena ongelmana. Se on poliittisen legitimiteetin kannalta arveluttavaa”.

Kun nämä numerot ilman professorin lisäkommentteja kerrotaan kansakoulun käyneelle, hänen päättelynsä mukaan toimeentulotukea saavan perheen todellinen lapsilisä on 250 – 300 euroa lapselta, kun taas toimeentulotukea saamattomassa perheessä se on hiukan yli sata euroa!

Saksan Hartz-IV:ssa lapsen tukiosat/kk ovat seuraavat: alle kuusi vuotiaista 215 euroa, 6 – 14 vuotiaista 251 euroa ja 14 – 18 vuotiaista 287 euroa.

Lisäksi Saksan Hartz-IV maksaa asumis- ja lämmityskustannuksen sekä sairauskassamaksun, jotta perhe olisi oikeutettu terveyspalveluihin; Hartz-IV:ä koskevat yksityiskohdat löytyvät googlaamalla melkein minkä tahansa saksalaisen sanomalehden web-sivustoja.

Minne voittoa vastaava erä katoaa julkisessa tuotannossa?

”Verot eivät saa mennä firmojen voittoihin”, kirkuu HS-kaupungin (5.2.2011) Tukholman terveyskeskusten tilannetta käsittelevä juttu. Puolet niistä on ulkoistettu, mutta toimittaja on löytänyt julkisesta tuotannosta kiinnipitävän Olssonin. Tukholman hakemia ratkaisuja järjestää terveyshoidon ja liikenteen palvelunsa käsittelevä juttukokonaisuus on raikasta vaihtelua tavanomaiseen synkkämieliseen surkutteluun, kun aikaisemmin julkisen sektorin itsensä tuottamia yksityishyödykkeitä muutetaan julkisesti ilmaiseksi tai lähes ilmaisesti tarjolla pidetyiksi yksityishyödykkeiksi. Sellaisiahan terveydenhoitopalvelut ovat suurimmaksi osaksi, poikkeuksina tartuntoja ehkäisevät massarokotukset ja muu ennaltaehkäisevä toiminta kuten syöpäseulonnat, neuvolat ja kouluterveydenhoito. Maksimoidakseen levikkinsä Helsingin Sanomat tietysti tarvitsee lainatun otsikon.


Mutta lähtisikö asian ydin aukeamaan, jos lehdet pohtisivat sitä, minne voitto katoaa julkisella sektorilla, kun aikaisemmin yksityisesti hoidettu toiminto siirretään julkisesti tuotetuksi. Tarkastelun voisi aloittaa vaikkapa vuokra-asunnoista: yksityinen vuokranantaja saa vuokratuloa, jota sijoitusasunnon ylläpito- ja korjauskustannusten jälkeen verotetaan; verojen jälkeisen nettovuokran vuokranantaja voi joko kuluttaa tai säästää. Minne katoaa Helsingin kaupungin omistamien vuokra-asuntojen osalta sama erä; valtio ei saa pääomatulona verotettua verotuottoa julkisen sektorin omistamista vuokra-asunnoista; vuokrat eivät aina riitä edes julkisesti omistettujen vuokra-asuntojen peruskorjauksiin.

HS- kotimaan (5.2.2011) uutisessa ”Uudet Kela-korvaukset nostivat palkkioita hammaslääkärissä” Kelan tutkimuksen mukaan Kela-taksan korotukset ovat suurelta osin (30–40 prosenttisesti) valuneet hammaslääkäripalkkioiden korotuksiin. Tutkijalle se ”on ollut pettymys. Hänestä hammaslääkärien tulisi nähdä Kela-korvaukset niin, että yksityishammaslääkäreiden toimintaa tuetaan verovaroin, kun yksityishammaslääkäripalveluista maksetaan korvaus”. Kenellekään kysynnän ja tarjonnan vuorovaikutusta eli hinnanmuodostusta vähänkään hallitsevalle saatu tulos ei voi olla yllätys.

Entä jos meillä ei olisi lainkaan julkista sairausvakuutusjärjestelmää, vaan kaikkien olisi ostettava sama vakuutus yksityisistä vakuutusyhtiöistä? Näinhän asia on järjestetty pakollisessa liikennevakuutuksessa, johon kyllä siihenkin liittyy ongelmia johtuen itse vakuuttamisliiketoiminnan luonteesta. Lisäksi jokainen saisi ostaa tai olla ostamatta oman auton kaskoa vastaavan lisäsairasvakuutuksen. Ketä silloin ”tuetaan”, kun yksityinen vakuutus korvaa osan hammaslääkärin laskusta?

Ehkä kolmannen tien sosialismia koskeva uutisointi on helppo muuntaa moralisoinniksi siksi, että suhteellisten hintojen jatkuvien muutosten vuoksi se on vaikeasti ymmärrettävä talousjärjestelmä.

Eläkerahastojen tuottovaatimus sanelee eläkelaskelmien tuotto-oletuksen

Vallankäyttäjille tavanomaiseen tapaan ydinasia kääntyy päälaelleen Eläketurvakeskuksen toimitusjohtaja Jukka Rantalan vieraskynässä ”Laskelmien tuotto-oletus ei sanele eläkerahastojen tuottovaatimusta” (HS-talous 31.1.2011). Tuottovaatimus on kuitenkin aina havaittavissa oleva käsite, joka perustuu rahoitusmarkkinoiden reaalituottoihin pitkällä aikavälillä. Se on siis objektiivinen toisin kuin rahoitusmarkkinoiden säännöstelykaudella, jolloin korot määrättiin hallinnollisin päätöksin, kabineteissa politikoiden, ja jolloin oikeiden markkinakorkojen tasoja arvailtiin.


Tuottovaatimuksen objektiivisuudesta johtuen eläkejärjestelmän kestävyyslaskelmissa ei ole mitään mieltä käyttää vaaditusta reaalituotosta poikkeavia tuotto-oletuksia. Jos niin tehdään ja kun niin tehdään juuri Rantalan johtamassa Eläketurvakeskuksessa, päästään pitkän aikavälin tarkasteluissa kehitysuriin, jotka ovat mahdottomia eli jotka eivät voi toteutua. Valitettavasti virkamiehistömme tekee politiikkaa jälkimmäistä lajia olevilla laskelmilla sekä julkisen talouden nk. kestävyysvajeen että eläkejärjestelmän osalta; ks. blogin reunassa olevia linkkejä aikaisempiin kirjoituksiini. Rantala ja Sailas alaisineen ovat hankkineet koulutuksensa säännöstelyaikana, jolloin ”maan tapa” oli valita laskelmiin korko-oletukseksi se, joka tuotti laskelmilla politikoivan oman edun kannalta halutun tuloksen.

Lehdistö on viime aikoina tehnyt eläkerahastojen tuottovertailuja viimeisen 10 - 12 vuoden ajanjaksolta. Ne eivät ole pitkän aikavälin vaan eläkejärjestelmän kannalta kohtalaisen lyhyen aikavälin tarkasteluja, joihin sisältyy viime vuosikymmenellä vuoden 1900 jälkeisestä neljästä suurimmasta pörssilaskusta peräti kaksi!

Eläkejärjestelmän sijoituspolitiikan aikajänne on neljä sukupolvea. Lyhyen aikavälin tarkasteluissa toteutunut tuotto riippuu ensi sijassa sattumasta, sijoitusten markkina-arvojen muutoksista tarkasteluperiodin kuluessa: jos jakson ensimmäinen vuosi on pörssilaman vuosi ja viimeinen pörssihuuman huippuvuosi, tarkastelukauden toteutuneet tuotot ovat valtaisia, päinvastaisessa tapauksessa taas jopa negatiivisia.

Lehdistön tekemissä tarkasteluissa ei siten juurikaan ole mitään muuta mieltä kuin toimitusten halu tehdä omaa politiikkaa. Niiden pitäisi konstruoida tarkastelujaksona markkinoilla toteutuneiden tuottojen nojalla objektiivinen rima, benchmark, jos toimitukset haluaisivat tarkastella sitä, ovatko eläkerahastot kyenneet seuraamaan markkinatuottoja vai eivät.

Olen käyttänyt omissa laskelmissani saatavissa olevia, yli sadan vuoden ajalta toteutuneita reaalituottoasteita. Niiden nojalla eläkerahastojen reaalituottotavoitteen tulisi olla 4,5 prosenttia koostuen seuraavista osista:

1. osake- ja kiinteistösijoitusten reaalinen vuosituotto 6,7 prosenttia, osuus 50 prosenttia rahaston arvosta;

2. sijoituskelpoisten yrityslainojen reaalinen vuosituotto 3,0 prosenttia, osuus 25 prosenttia rahaston arvosta;

3. eri valtioiden obligaatioiden (ilman maksujen laiminlyöntiriskiä) reaalituotto 2,0 prosenttia, osuus 20 prosenttia rahaston arvosta;

4. käteisvarojen ja niihin rinnastettavien lyhyen juoksuajan sijoitusten reaalituotto nolla prosenttia, osuus 5 prosenttia rahaston arvosta.


Tuottoaste on saavutettavissa kansainvälisesti eri maiden ja liiketoiminta-alojen kesken hyvin hajautetuissa sijoitusrahastoissa, jollaisia eläkerahastojen tulisi olla. Reaalituottovaatimuksia ei muuta miksikään se, että osa sijoituksista tehdään käytännössä nk. vaihtoehtoisiin sijoitusmuotoihin kuten ”private equity” tai ”hedge” -nimien alla. Nehän vain paketoivat uudella tavalla perusvaateiden, velan ja oman pääoman instrumentteja, tai noudattavat joitain uudenlaisia sijoitusstrategioita. Kiinteistöjen osalta eläkerahastot tosin sijoittavat suoraan.

Yksittäisten eläkerahastojen sijoitusosuudet eri varaluokkien kesken poikkeavat luonnollisesti toisistaan ja tässä laskelmassa käyttämistäni, mutta eivät kuitenkaan ratkaisevasti. Poikkeamat johtavat enemmänkin siihen, kuinka suuresti eläkerahaston toteutuneet tuotot vaihtelevat odotusarvonsa ympärillä eri vuosina. Käyttämäni sijoitusosuudet ovat hyvä likiarvo suomalaisten eläkerahastojen varojen jakautumisesta eri varaluokkiin.

Koska rimassa on kyse todella pitkän aikavälin reaalituottoasteesta, reaalikorosta, toteutuneiden tuottojen jälkitarkkailujakso on yleensä mielekästä valita sukupolven mittaiseksi. Tällä vältetään se, ettei näyteperiodiin sisälly pelkästään kahdesti seitsemän laihaa vuotta vaan myös vähintään yksi seitsemän lihavan vuoden jakso.

Kun eläkemiehille ja –naisille on ollut menneiden vuosien ja vuosikymmenten aikana niin tavattoman vaikeata ymmärtää eläkerahastojen tuottovaatimus reaalikorkona ja nimenomaan sijoitusmarkkinoilla saavutettavissa olevana rahojen vaihtoehtoiskustannuksena, herää väistämättä kysymys, osaavatko he käytännössä laskea toteutuneita reaalituottoasteita: eri sijoituskohteiden painot muuttuvat jatkuvasti, koska muun muassa uutta sijoitettavaa rahaa tulee joka kuukausi. Lisäksi pitää muistaa, että kyseessä ei suinkaan ole yksittäisten vuosien keskiarvo vaan koronkoron voiman huomioon ottava geometrinen keskiarvo. Joku konsultti on tietenkin myynyt eläkerahastoille vaaditun jälkitarkkailuohjelman. Mutta Eläketurvakeskuksen ja eläkerahoittajien tiedotustoimiston sivuilta http://www.etk.fi/ ja http://www.tela.fi/ en löytänyt asiasta samanlaista tuoteselostusta kuin Tilastokeskus julkaisee omista tilastoistaan.

Indeksiremontin lisälasku:korjaus

Kävin eilen illalla Eläketurvakeksuksen sivuilla, jossa on raportti "Työeläkkeiden indeksisuoja TEL:sta TyEL:iin". Aivan niin vuoden 2035 lisäeläkemeno ei ole kuin saamani käsitys Sutisen uutisanalyysista. Kyllä siinä 2,2 miljardissa on korkoa korolle vaikutus mukana nostamassa vuosittaista kokonaiseläkemenoa.

Mutta se ei muuta miksikään sitä, että Sutisen uutisanalyysi on sekava: hänen pitäisi viitata ETK:n raportiin ja referoida sen laskelmat pääkohdiltaan niin, että lopputulos on kaikkien ymmärrettävissä eikä siten, että lukijan täytyy mennä verkkoon saadakseen selvän, mistä toimittajan uutisessa on kysymys.
Joka tapauksessa toimittaja ei tuo esille sitä minkä vuoden rahaa 2,2 mrd euroa on? Ja onko se iso vai pieni summa suhteessa esimerkiksi BKT:hen?

Vuoden 1990 BKT oli noin 500 miljardia markkaa, tämän vuoden todennäköisesti noin 1100 miljardia markkaa. Rahasumma, joka tänä vuonna on prosentti BKT:sta eli 11 miljardia markka on tietysti 2,2 prosenttia vuoden 1990 BKT:sta muuttamatta sitä vuoden 1990 arvoihin. Mutta se on väärä tapa tarkaastella asioita. Diskonttaamalla 11 miljardia nimellisen BKT:n kasvuvauhdilla vuoden 1990 rahaksi saadaan tietysti lopputulokseksi summa, joka on vain prosentin vuoden 1990 BKT:sta.

Lopuksi: Nykyinen työeläkemaksu on niin korkea, että vaikka eläkkeiden indeksoinnissa siirryttäisiin käyttämään vain ansiotason nousua sataprosenttisesti, nuoret työntekijät yhdessä työnantajiensa kanssa maksaisivat sittenkin eläkemaksujensa nykyarvona suuremman summan kuin he tulevat saamaan eläkkeidensä nykyarvona työuransa jälkeen.

Nuoret maksavat jo liikaa eläkkeistään

Surkeat HS-politiikan uutisanalyysit jatkuvat: ”Indeksiremontista tulisi miljardiluokan lasku nuorille” kirjoitti politiikan toimittaja Teija Sutinen (HS 17.1.2011) eläkkeiden nk. taitetun indeksin muuttamisen vaikutuksista.


Taitetun indeksin määrittely onkin kirjoituksen ainoita selkeitä kohtia: maksussa olevia eläkkeitä korotetaan vuosittain indeksillä, jossa kuluttajahintaindeksin paino on 80 prosenttia ja yleisen ansiotasoindeksin paino 20 prosenttia. Tästä johtuu, että eläkkeet jäävät vähin erin jälkeen yleisestä palkkojen noususta, eikä toimittajan väittämästä: ”Koska ansiot nousevat Suomessa keskimäärin 1,75 prosenttia vuodessa ja inflaatio on ollut viime vuosina minimaalinen, eläkkeiden nousu on jäänyt palkkakehityksestä jälkeen”.

Muutoin vuodesta 1996 syyskuuhun 2010 eli käytännössä EMU-aikana (markasta tuli virallisesti ERM-jäsen 1996 lopulla) Tilastokeskuksen ansiotasoindeksi on noussut keskimäärin 3,6 prosenttia vuodessa ja reaalisestikin 1,95 prosenttia (kahden desimaalin tarkkuudella); papukaijahan ei paljasta sylttytehdasta. Mutta toimittaja tekee niin - ”Eläketurvakeskuksen ja työeläkevakuutusyhtiöiden asiantuntijat” - raportoidessaan, paljonko ensimmäisenä vuotena maksaisi eläkkeiden korotus nk. puoliväli-indeksillä, jossa ansiotason ja kuluttajahintojen nousuilla on yhtä suuri paino.

Koska summa on tavattoman pieni jopa eläkemaksujen vuosikertymään nähden, toimittaja laskee vuosisummat yhteen 2035 mennessä ja saa loppusummaksi 2,2 miljardia euroa, joka on jutun otsikon tausta. Mutta minkä vuoden rahaa se on?

Yleensähän ymmärrämme kovin huonosti jonkun kaukana tulevaisuudessa olevan rahamäärän; aivan yhtä huonosti emme ymmärrä kaukana menneisyydessä ilmaistuja rahasummia, jos olemme itse olleet silloin jo työelämässä. Parhaiten kaikki ymmärtävät tämän päivän rahanarvot. Siksi investointilaskelmat ja kustannusarviot pitää esittää päätöksentekijöille aina tämän päivän rahassa, siis nykyarvoina.

Muistuupa mieleen Helsingin kauppakorkeakoulun 1986 järjestämä iltapäivätilaisuus, jossa useiden yritysten edustajat esitelmöivät. Yksi heistä oli Wärtsilän silloinen valistusupseeri Ari Valjakka, joka esitelmässään laski sujuvasti yhteen eri vuosien rahasummia toimittaja Sutisen tavoin. Kun se toistui, huusin salista, ettekö te Wärtsilässä tunne lainkaan korkoa, johon Valjakka vastasi, että käytäntö on Wärtsilän johdon tapa tarkastella asioita. Eipä mennyt neljää vuottakaan, kun Wärtsilän Meriteollisuus kupsahti; Valjakasta tuli ensin Uuden Suomen ja jo ennen sen kupsahtamista Turun Sanomien (1990 - 2006) päätoimittaja.

Siis tulevat arvot pitäisi muuntaa tämän päivän rahaksi koron avulla eli diskontata, ja tämän päivän rahasummat pitäisi muuntaa tietyn tulevan vuoden arvoksi liittämällä korko pääomaan koronkorolla, jotta eri vuosien rahasummat olisivat vertailukelpoisia.

”Analyysinsa” lopuksi toimittaja pelottelee eläkemaksujen korotuksella, jos eläkkeiden indeksoinnissa painotettaisiin ansiotason nousua nykyistä enemmän, ja moralisoi muutoksesta nopeimmin hyötyjiä ja surkuttelee "laskusta" eniten maksavia.

Toimittaja ja hänen syltynkeittäjänsä eivät kuitenkaan hallitse varsinaista asiantilaa: nykyiset eläke-edut ovat taitetun indeksin vuoksi niin huonot, että kaikkien työssä nykyisin olevien palkoista työnantajien ja työntekijöiden yhteensä maksamat eläkevakuutusmaksut ylittävät jo kolmanneksella niiden vakuutusmatemaattisesti rehdin tason, vaikka eläkkeiden indeksoinnissa ansiotason paino nostettaisiin 80 prosenttiin eli samaan kuin eläkkeen määräävää eläkepalkkaa laskettaessa.

Minne tuo lähes neljän miljardin euron rahalähetys katoaa, siitä kai toimitusten pitäisi olla kiinnostuneita? Pelkkä eläkevakuutusjohtajien suurten ansioiden ja tulospalkkioiden moralisointi ei ole asian ydin, vaan lainsäädäntö tukee eläkejohtajien ja nomenklatuuran omanvoitonpyyntöä!

Asiasta aiemmin: Mätäkuun markkinat, s. 153.

Eläkejärjestelmä ei ole nuorten kannalta rehti

Ruuhkamaksu on eri kuin auton käytön vero

MTV3:n uutisissa 17.1.2011 klo 19 haastatellut sekoittivat herttaisesti ruuhkamaksun auton käytön mukaiseen veroon. Vuosittain maksettava ajoneuvovero tuottaa oikeuden käyttää verolipussa mainittua ajoneuvoa liikenteessä, mutta ei ole käytön mukainen vero muussa tarkoituksessa. Polttoaineen hintaan sisältyvä polttoainevero verottaa auton käyttöä jo varsin laajasti ymmärrettynä ja jonkin verran myös ruuhka-ajan ajo-oikeutta, koska polttoainetta kuluu kilometriä kohden enemmän auton nopeuden vaihdellessa tyhjäkäynnistä sallitun huippunopeuden ylikin.


Ruuhkamaksu sen sijaan hinnoittelee suoraan niukkaa ajoaikaa tiekilometriä kohti. Helsingissä Kehä I:stä ajaville autoille asetettuna se pyrkisi vähentämään muille aiheutettua ulkoista haittaa, joka syntyy auton mennessä Kehä I:lle ja hidastaessa muuta liikennettä; tiellä menijä ottaa reittiratkaisussaan huomioon vain oman ajoaikansa ja sen vaatimat kustannukset, mutta ei sitä, että lisätessään tien ruuhkautumista hän lisää muiden ajoaikaa ja aiheuttaa heille lisäkustannuksia.

Kekkosentiellä Suomussalmelta Hossaan ruuhka-aika on tuntematon; kaikki itse asiassa toivovat, että siellä olisi enemmän liikennettä kaikkina vuorokauden aikoina kuten Kekkosentiellä Raattamaan kaikkina vuodenaikoina. Toisin on Kekkosentiellä Tampereella Näsijärven rannassa, jonka työpäivittäistä riesaa ruuhkamaksu helpottaisi hinnoittelemalla tienkäyttöoikeuden juuri ruuhka-aikana.

Ruuhkamaksuilla on kuitenkin taipumus muuttaa ruuhkahuippua, koska autoilijat pyrkivät välttämään maksun ajoittamalla tienkäytön ruuhkamaksun ulkopuoliseen aikaan. Siksi ruuhkamaksun tuotto on insinöörin ennakkoarviota alhaisempi. Samaten ruuhkamaksu pyrkii lisäämään risteilyä sivuteiden kautta ruuhkamaksun välttämiseksi aivan kuin läpiajokadun töyssyt lisäävät liikennettä sivukaduilla töyssyjen välttämiseksi.

Ruuhkamaksut siis lisäisivät ruuhkateiden käyttöä entisten ruuhka-aikojen ulkopuolella ja vähentäisivät sitä ruuhka-aikoina – selvä tehokkuusvoitto! Mutta mitä todennäköisimmin ne lisäisivät tarvetta lisätä julkisen liikenteen kapasiteettia ruuhka-aikoina tai tarvetta rakentaa jopa julkisen liikenteen lisäväyliä, mikä maksaa! Siksi myös julkisessa liikenteessä olisi otettava samanaikaisesti käyttöön ruuhkahuippuina korkeammat tariffit.

Pakko vai porkkana?

Porkkanaruotsin edut ovat jääneet vaille huomiota, ja porkkanavenäjänkin osa poliitikoista haluaisi muuttaa pakkovenäjäksi itäsuomalaisissa kouluissa. Miksi poliitikkoja miellyttää pakko porkkanaa enemmän, oli sitten kyse työmarkkinoista tai koululaisten kielivalinnoista? Kuvitelma niskalenkin voimasta yksilöllisiä valintoja vastaan luo poliitikoille luonnollisesti harhakuvitelman siitä, että pakko edistää yhteistä hyvää.


Ruotsia äidinkielenään puhuvat saisivat paljon nykyistä laajemmat ja syvemmät palvelut äidinkielellään, jos pakkoruåtsin asemasta meillä olisi porkkanaruotsi; jokaisen yrityksen ja viraston henkilökuntaan kuuluisi kaksikielisillä paikkakunnilla luonnollisen valikoitumisen ja valintojen kautta ruotsia erinomaisesti taitavaa henkilökuntaa osana henkilökunnan kieliportfoliota; työvoimatoimistoon menevän ei pidä odottaakaan saavansa palvelua ruotsiksi Maaningalla eikä suomeksi Munsalassa. Toisin on tietysti Munsalan tai Maaningan markkinoilla. Silloin kauppaa tehdään kaikilla maailman kielillä vapaasti ilman pakkoa.

Kaikki sääntely pyrkii huonontamaan keskimääräistä laatutasoa. Niin on käynyt ruotsinkielen kanssa pakollisen koulu- ja virkaruotsin johdosta, ehkä myös koko virkamieskunnan keskilaadun kanssa, koska ulkomaalaisen rekrytointi ilman virkamiesruotsin todistusta edellyttää poikkeusmenettelyä. Kaksikielisillä paikkakunnilla voitaisiin säästää kuntien henkilöstömenoissa, koska ei tarvittaisi ruotsinkielisiä päällystakkeja äidinkieleltään suomenkielisille, mutta silti aidosti ruotsia taitaville, ja samoin päinvastaisessa tapauksessa. Päällystakit ovat yleensä päällikkövirkoja ja poliittisesti nimitettyjä ja siksi päällystakin todellinen kyvykkyys virkamiehenä voi olla virkamiesten keskikyvykkyyttä huonontava.

Kaikkein viimeiseksi suomalainen haluaa pakkovenäjää; laukkuryssähän puhui hienoa suomea.

Puhepisteitä vai poliittista linjausta?

”Populismin monet kasvot” otsikolla johtaja Matti Apunen Evasta kirjoitti HS-kolumnissa 28.12.2010 Timo Soinista: ”Suomen virallinen populisti”; ”tulee paikalle viihdyttämään politiikkaan turhautuneita”; ”poliittisen katuteatterin hahmo, jolta odotetaan joka tilanteessa uusia sutkauksia”; ”Jos hän ei ole (vaali)tenttien suvereeni huumorikuningas, pettymys näkyy ja kuuluu”. Puhepisteiden keruun ohella toinen yleinen selitys Soinin suosiolle on muiden puolueiden tekemät virheet, mistä useat lehdet kirjoittivat 4.1.2011 Väli-Suomen sanomalehtien kyselyn perusteella.


Kiinnostavinta Soinin sanomisissa ovat hänen rajauksensa kyseeseen tulevista hallituskumppaneista: hän muun muassa sulki pois vihreät samasta hallituksesta.

Vihreät ovatkin olleet hallituksessa yhtäjaksoisesti pidempään kuin kumpikaan päähallituspuolueista. Nykyhallitus teki mainostamansa vihreän verouudistuksen lisäten energian eli lähinnä teollisuuden, liikenteen ja asumisen välillisiä veroja ja kulutusveroja. Hallitus hoiti tiedotuksen ”vihreästä verouudistuksesta” taitamattomasti. Nyt kaikille jäi vaikutelma, että taakan kantavat suoraan omillaan elävä aktiiviväestö, työntekijät ja yrittäjät, ja heikentyneen kustannuskilpailukyvyn ja tuotantomahdollisuuksien alentumisen seurauksena myös muut suomalaiset.

Taloustieteessä vihreä verouudistus pitää sisällään ajatuksen, että se lisää kansantalouden tehokkuutta, siis kasvattaa potentiaalista tuotantoa, koska sen avulla

1. pannaan lisähinta taloudelliselle toiminnalle, joka tuottaa ulkoisia haittavaikutuksia; lisähinta vähentää kyseisiä toimintoja suhteessa muuhun talouteen, mutta tuottaa toivottavasti myös lisää verotuottoja ja maksuja, joilla taas

2. voidaan alentaa muita vääristäviä veroja ja siten saada aikaan ”kaksoisosinko” koko kansantaloudelle.

Suurin vääristävä vero, jonka hallitus poisti jo keväällä 2009 ja jonka kompensaatioksi energia- ja kulutusveroja nostettiin, oli työnantajan kansaneläke- ja sairausvakuutusmaksut, jonka aikaisempi porrastus diskriminoi alhaisen palkkatason työtehtäviä pääomavaltaisissa yrityksissä. Kirjoitin asiasta ensimmäistä kertaa muistaakseni 30 vuotta sitten, mutta viimeksi: Automaatioveron voi välttää!
 
Porrastuksen poisto on yksi niistä asioista, jonka mielekkyyttä työllistämiskannusteiden edistämisen kannalta sos.komm –ekonomistit, –juristit ja -maisterit eivät halua ymmärtää ideologisista syistä. Myöskään verokonsultit eivät puhuneet porrastuksen poiston puolesta, koska heidän leipänsä kannalta verojärjestelmän mahdollistama verojen välttäminen on tärkeintä.


Hallituksen olisi siis pitänyt vähintäänkin kirjoituttaa virkamiehillään muistio, jossa vihreä verouudistus olisi kokonaisuudessaan perusteltu mielekkäin taloudellisin argumentein. Mieluimmin asiasta olisi pitänyt järjestää iltapäiväseminaari, jossa huolellisesti valikoidut esitelmöitsijät ja kommentaattorit olisivat kilvan ylistäneet veroreformin ”kaksoisosinko” -hyveitä; kriitikot olisivat saaneet huudella salista.

Äänestävä kansa lienee kyllästynyt hallitusten vehreyteen ja niiden aiheuttamiin selviin kukkaron kevennyksiin. Siksi Soini on tähän mennessä ainoa, joka on osoittanut, mihin suuntaan pyöröovessa kuljetaan seuraavaa hallitusta muodostettaessa. Se tuskin on populismia, mieluumminkin selkeätä linjan vetoa, jota äänestäjät aina kaipaavat ennen vaaleja.

Valtion velanotto 2010, entä 2011?

Valtiokonttorin Rahoitustoimiala on saanut tilastonsa valmiiksi: valtion velka oli vuoden 2010 lopussa 75,2 miljardia euroa, jossa on kasvua vuoden aikana 10,9 mrd; valtion likvidikassa oli vuoden 2010 lopussa 11,2 miljardia euroa, jossa oli kasvua vuoden 2010 aikana 1,6 mrd. Nettomääräisesti valtion velanotto kasvoi vuoden aikana siten 9,3 miljardia euroa eli noin 5,2 prosenttia vuoden 2010 BKT:sta.

Huomattavaa on, että valtion kassa per 31.12.2010 on kahdeksan miljardia euroa suurempi kuin heinä-syyskuussa 2008 ennen finanssikriisin kärjistymistä kansainväliseksi talouskriisiksi. Valtio on budjetoinut tälle vuodelle lisävelanottoa juuri kahdeksan miljardia euroa.

Koska Suomen kansantalous on vahvassa kasvussa, vain hieman myöhässä kansainvälisen talouden kasvusta, myös valtion verotulot tulevat kasvamaan nopeasti ja tulonsiirtojen BKT-osuus pienenemään, valtion budjettialijäämän pitäisi poistua kuluvan vuoden aikana.

On kaikkien etu korottaa lakon aloittamiskynnystä ja kieltää tukilakkoilu

”Oltais kavereita” –jutussaan (Suomen Kuvalehti 17.12.2010) toimittaja Leena Sharma nostaa esille kysymyksen lakko-oikeudesta; lukijoita houkutellaan lainaamalla mustalla kansanedustaja Mika Lintilää: ”Lakko-oikeus on kuin sananvapaus, siihen ei pidä puuttua”.


Sananvapaus ei ole vapaa, vaan sen käytöllä on pelisääntönsä. Samaa tulisi soveltaa lakko-oikeuteen.

Lakko-oikeuden rajoittamisessa ei ainoa vaihtoehto ole suinkaan lakkojen täyskielto, kuten toimittajan juttu antaa ymmärtää. Meillä poliittinen lakkoilu ja tukilakkoilu ovat tunnetusti sallittuja, mutta EU:n vanhoista jäsenmaista näin ei ole Saksassa, Tanskassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa eikä Luxemburgissa (DICE- tietokanta, vuosi 2004, CESifo, München). USA kielsi tukilakkoilun ja poliittisen lakkoilun 1947 alkaen.

Todellisen poliittisen lakon järjestäminen ei vaadi ay-liikettä kuten läpi Baltian ulottunut ihmisketju osoitti.

Iso-Britanniassa lakon aloitus pitää perustua aina ammattiyhdistyksen jäsenäänestykseen, jossa aloituksen tulee saavuttaa määräenemmistö, jotta lakkoa ei käynnistetä pelkästään ay-johtajien suuren egon vuoksi.

Tukilakkoilun laillisuus lisää ammattiyhdistysliikkeen ulosmittausvoimaa. Reaalinen ansiotaso onkin Suomessa korkeasuhdannevuoden 1989 jälkeen ollut Länsi-Euroopan maiden nopeimpia; vain Irlanti oli edellä, kun viimeksi asiaa tutkin. Mitalin toinen puoli on nopeasti noussut työn tuottavuus. Se olisi tavattoman hyvä asia, jos työhön osallistumisaste ja työttömyysaste olisivat pysyneet ennallaan.

Näin ei ole käynyt. Keskimääräinen työn tuottavuus on noussut siksi, että palkkojen asetanta tuhoaa alemman tuottavuustason työpaikkoja. Se taas kasvattaa erityisesti nuorten ja vanhojen työntekijöiden työttömyyttä, mutta ei ay-toimitsijoiden.

Miksi yritys investoisi nykyaikana maahan, jossa työehtosopimukset ja työsopimukset eivät todellisuudessa takaa työntekovelvoitetta työaikana?

Tukilakkoilusta myös aikaisemmin; ks.
Miksi Suomen valtionlainojen korko ei ole alle Saksan?
Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus
 
JK. Painovapaus toteutui Ruotsissa ja Suomessa ensimmäistä kertaa nk. vapauden aikana erityisesti Anders Chydeniuksen kirjoittelun ja poliittisen toiminnan ansiosta.

Vaje, tilasto, …?

Helsingin Sanomat, tietysti! Sisällöltään ylittämättömän sekavassa uutisanalyysissa ”Onko talouskasvusta julkisen talouden vajeen pelastajaksi?”, Helsingin Sanomat 7.1.2011, politiikan toimittaja Pia Elonen sotkee käyttämänsä käsitteet kuten suhdannesyklistä riippuvan julkisen sektorin lyhyen aikajänteen vajeen ja valtiovarainministeriön sepitteellisen julkisen talouden vajeen pitkän aikavälin kasvutrendillä 2015 – 2060 sekä julkisten menojen nimellisen ja reaalisen kasvuvauhdin.


Hän väittää: ”Viime vuosikymmeninä julkiset menot ovat paisuneet keskimäärin 4,8 prosenttia vuodessa - paljon talouskasvua nopeammin siis”.

Tilastokeskuksen kansantalouden tilinpitoluvut kertovat kuitenkin täysin toista. Julkiset kulutus- ja investointimenot olivat 25 prosenttia BKT:sta sekä vuonna 1987, jolloin Holkerin ”hallittu rakennemuutos” ja ”verotus kevenee” –hallitus aloitti toimintansa, että vuonna 2008. Molempina vuosina kansantalouden tuotanto vastasi osapuilleen sen potentiaalista tuotantoa, ja sekä julkinen sektori että vaihtotase olivat suunnilleen tasapainossa. Julkiset menot eivät siis ole kasvaneet muuta kansantaloutta nopeammin menneinä vuosikymmeninä.

Kun tarkastellaan julkisen sektorin keräämät verot ja veronluonteiset maksut nettona julkisen sektorin muille sektoreille maksamista tulonsiirroista ja tukipalkkioista eli nettoveroastetta, se on itse asiassa hieman noussut ollen 19,6 prosenttia vuonna 1987 ja 21,7 prosenttia vuonna 2008. Vertailua ei tietenkään pidä suorittaa suhdannesyklin pohjavuoteen 2009. Siis julkisen sektorin tulot ovat paisuneet viime vuosikymmeninä hieman muuta taloutta nopeammin, mikä sekin johtuu siitä, että tänä aikana myös sekä kunnat että valtio ovat ryhtyneet rahastoimaan tulevia eläkemenojansa varten yksityisten työeläkelaitosten tavoin.

Menneinä vuosikymmeninä Helsingin Sanomat keskittyi jalostamaan ammattiyhdistysliikkeen muistioita ja toimitsijoiden kanssa käytyjä lounaskeskusteluja uutisiksi ja poliittisiksi avauksiksi. Nyt se on haistanut, että vallan vuorovesi on siirtymässä valtiovarainministeriön byrokratialle.

Miksi lehdistöllä on tarve myötäillä nimenomaan ulkoparlamentaarisia vallanpesäkkeitä? Ja rinnastamalla asioita, jotka eivät kuvaa samaa asiaa, tai toistamalla iskulauseen omaisena jotakin, jota tosiasiat eivät tue!

On kolme asiaa joita vastaan ei kannata taistella; ks. Järjenvastainen kestävyysvajelaskelma 15.12.2010.