Epäterveen alhaiset valtionlainojen korot

Luottoluokituksen lasku uhkaa Suomen valtion liikkeelle laskemia lainoja kuten kaikkia muitakin euroalueen maita; ks. vakioköyhien (Standard & Poor’s) julkilausuma  The Telegraph-lehdessä. Suomen valtion lainojen korko on ollut viime viikkoina noin 2,5 prosenttia kymmenen vuoden jäljellä olevan juoksuajan lainoissa ja alle kahden prosentin lyhyempien lainojen osalta. Valtiokonttorin viimeksi toteuttamassa huutokaupassa 9.11.11 koroksi muodostui vain 2,22 prosenttia 15.4.21 erääntyvän lainan osalta ja 1,58 prosenttia 15.4.17 erääntyvän lainan osalta.

Mikä on Suomen valtion lainojen pitkän aikavälin tasapainokorko? Keskipitkällä aikavälillä keskuspankkimme EKP pyrkii pitämään hintatason vuosinousun hieman alle kahden prosentin; bruttokansantuotoksen BKT:n odotettavissa oleva pitkän aikavälin keskimääräinen reaalikasvu tuskin ylittää kahta prosenttia. Siten valtionlainojen nimellinen tasapainokorko on odotettavissa olevan inflaation ja reaalikasvun summa eli noin neljä prosenttia. Tätä neljää prosenttia poliitikkojen ja heidän taustavoimiensa tulisi käyttää päätöksenteossa: paljonko velkaannutaan ja paljonko valtio ostaa työvoimaa yksityiseltä sektorilta.

Kun tosiasiallinen valtionlainojen korko on ollut ja on paljon alle koron luonnollisen tason, mitä erotuksella olisi pitänyt ja pitäisi tehdä? Terve järki kertoo tietysti, että säästyneet rahat pitäisi rahastoida. Siis valtiolla pitäisi olla koronmaksurahasto, johon maksettaisiin sisään joka vuosi neljä prosenttia valtion lainakannan markkina-arvosta. Korkorahastosta maksettaisiin puolestaan ulos lainojen erääntyvät kuponkikorot. Tämähän vain vastaisi yleistä vahinkovakuutusyhtiöiden hoidon periaatetta valtiontalouden hoidossa.

Kun nykyinen valtionlainojen markkinakorko on epäterveen alhainen, poliitikoillamme on kannuste käyttäytyä kuin Välimeren Kerhon euromailla: demokraattisen sosialismin hengessä kaikki pyritään työllistämään julkiselle sektorille ja ulosjääville maksamaan etuisuuksia siten, ettei heidän tarvitse tehdä töitä tai kannata työllistää muita.

Selvin todiste tästä on vuoden 2012 budjettiesitys. Se perustuu suunnilleen pitkän aikavälin reaalikasvua vastaavalle BKT:n kasvuennusteelle, mutta valtion nettovelkaantumiseksi on siinä budjetoitu täysin vastuuton seitsemän (7) miljardia euroa eli yhdeksän (9) prosenttia nykyvelan tasosta.

Talousviisas pitäisi arpoa!

Ylipormestari, tohtori Raimo Ilaskivi esittää Helsingin Sanomissa (Mielipide 27.11.11) USA:n kaltaista neuvostoa, Presidentin taloudelliset neuvonantajat, hallituksen talouspoliittiseksi asiantuntijaelimeksi Talousneuvoston rinnalle. Neuvostoon kutsuttaisiin professoritason asiantuntijoita. Saksassa vastaava elin on taloustieteen professoreista koostuva ”viisi viisasta”.

Huonoa Ilaskiven esityksessä on kutsuminen. Sehän tarkoittaisi sitä, että hallitus nimittäisi siihen henkilöt, joilta se odottaa mieleistään näkökantaa, eli asiantuntijoita, jotka ovat menestyksellisimmin liehakoineet hallituspuolueita kulisseissa.

Ilaskivi vieroksuu ”yhden ladun hiihtämistä”. Talousneuvosto on etujärjestöjen edustajista koostuva keskustelukerho, jonka tilaamat raportit ovat kyllä julkisia, mutta neuvostossa tapahtuvasta väittelyn tasosta ei ole käsitystä. Valtiosihteeri Sailaksellakin on jo vuosia ollut oma viisasten kerhonsa, johon hän valitsee niitä, joista hän pitää ja jotka pitävät Sailaksesta. Oletteko lukeneet jossakin sen laatimaa terävää raporttia?

Ilaskivi kaipaa talousviisaiden kuulevan myös IMF:n ja EU:n komission asiantuntijoita. Niiden Suomea koskevat, vuosiraportit kuten OECD:nkin, eivät kuitenkaan ole riippumattomia täkäläisistä tahoista: ne vain postittavat Suomeen takaisin täältä sinne syötetyt johtopäätökset. Siksi talouspoliittinen ”keskustelu” on saman virkamieslinjan jyräystä.

Mitään uusia salakerhoja Suomi ei kaipaa eikä vesitettyjä työryhmäraportteja, joissa toisarvoisella pikkuasialla kumotaan konsensus-hengessä jokin tärkeä huomio tai argumentti.  

Suomi tarvitsee hallituksesta ja sen taustaryhmistä riippumattomia analyyseja, joissa on särmää ja niihin perustuvia ehdotuksia talouspoliittisten latujen uusista suunnista, eli analyyseja, joista selviää suositusten taustalla olevien päättelyjen portaat.

Riippumattomuus on parhaiten saavutettavissa siten, että taloustieteen professoreista arvotaan joka vuosi yksi laatimaan raportti ja kaksi muuta antamaan siitä kirjallinen lausunto, jotka sitten esitetään julkisessa tilaisuudessa. Valtio siis ostaisi professorin yliopistolta hänen ja hänen assistenttinsa työajat, vähintään puoli vuotta, samaten lausunnon antajien työajan, ehkä kuukausi. Kun analysoija vaihtuisi joka vuosi, raportteihin saataisiin vaihtelua. Sähköistystä lisäisi vaatimus väitellä raportista Eduskunnassa tai vähintäänkin sen valiokunnassa.

 Helsingin Sanomat julkaisi Väinö Lahtisen mielipidekirjoituksen 28.11.11, jonka mukaan Ilaskiven ehdottaman viisaiden ryhmän tulisi koostua ”psykologian ja sosiologian huippuasiantuntijoista, koska taloudessa toimijoiden päätökset perustuvat intuitioon ja ryhmäkäyttäytymiseen, eivät talouden logiikkaan”. Yliopistot ovat täynnä näitä vaihtoehtoisen talousopin ryhmiä, mutta ymmärrättekö niiden kirjoituksia?

Talouden logiikka perustuu siihen, että toimijat voivat valita päätöksensä vain budjettirajoitteilta. Käyttäytymistieteilijöitä, jotka pystyvät sanomaan jotakin siitä, miten budjettirajoitukset muodostuvat ja muuttuvat kun suhteelliset hinnat muuttuvat, kutsutaan taloustieteilijöiksi. Esimerkiksi Euroopan velkakriisin ydin on siinä, että ”pullaleivän” Euroopassa ei ymmärretä sen paremmin julkisen sektorin kuin koko kansantaloudenkaan monen vuoden yli ulottuvaa budjettirajoitusta: maan ulkomainen velka tai julkisen sektorin ulkomainen velka ei saa olla räjähtävällä uralla suhteessa kansantalouden kokoon.

Euron kriisi ratkeaa heti, kun maksutaserajoitus tuodaan takaisin euromaiden välille, kuten saksalaiset kollegani ovat esittäneet; ks. professori Hans-Werner Sinnin useat kirjoitukset ja erityisesti työraportti n:o 3500. Nyt Bundesbank ja muiden ylijäämäisten euromaiden keskuspankit rahoittavat Euroopan Keskuspankkia, joka rahoittaa alijäämämaita rahoittavia euroalueen pankkeja.

USA:n Federal Reserve –järjestelmässä on maksutaserajoitus alueellisten keskuspankkien ja Fedin välillä: jos esimerkiksi Kalifornia haluaa tuoda dollarialueelta enemmän kuin se kykenee viemään sinne, Kalifornian alueellisen keskuspankin on luovutettava markkinoitavissa olevia arvopapereita saadakseen Fedistä luottoa, jonka turvin Kaliforniassa toimivat pankit voivat rahoittaa kauppataseen vajeen; Kalifornian on siis säästettävä ensin ennen kuin se kykenee tuhlaamaan säästönsä tuontitavaroihin tai –palveluihin. Näin yksinkertaista on kriisitalouden psykologia ja sosiologia!