Miksi eläkevakuutusmaksuja ei lasketa välittömästi Saksan tasolle?

Uskomaton masokismi leikkauslistojen availun ympärillä on jälleen käynnissä tasavallassa; toimittajat silminnähden nauttivat tivatessaan puolueilta niiden yksityiskohtia ja pakottaessaan puolueet leikkauslistakilpaan.

Miksi Suomi ei ota käyttöön vakuutusmatemaattisesti rehtiä eläkejärjestelmää? Silloin työnantajan eläkevakuutusmaksua voitaisiin pudottaa pysyvästi, mikä kasvattaisi työvoiman kysyntää eli lisäisi työpaikkoja nopeasti ja panisi taloutemme pyörät pyörimään.

Ensi askeleena työntekijän ja työnantajan eläkevakuutusmaksut nykyisestä yhteensä yli 24 prosentista voitaisiin pudottaa Saksan tasolle, hieman yli 18 prosenttiin! Kuitenkin Saksassa työntekijöillä on paremmat eläke-edut, koska eläke on sidottu 100 prosenttisesti palkkatason nousuun, Suomessa vain 20 prosentin painolla. Niinpä Saksassa eläkkeet nousevat ensi heinäkuun alusta, lännessä 2,1 prosenttia ja idässä 2,5 prosenttia.

Siis miksi yksikään puoluejohtaja ei vaadi julkisuudessa Eläketurvakeskusta ja sääntelijänä toimivaa ministeriötä esittämään laskelmansa siitä, millaisella eläkevakuutusmaksutasolla järjestelmämme olisi vakuutusmatemaattisesti rehti?

Syy ei voi muu kuin se, että he kaikki pelkäävät vaalitappiota tai epäonnistumista hallituksessa, jolloin Brysselin viratkaan eivät riitä kaikille. Vaan kotimaassahan on kultainen tunkio, jonne voi aina itsensä ujuttaa ”Väärän Viinasen tavoin”.

Se, että puoluejohtajien taustajoukoista kukaan ei vaadi vakuutusmatemaattisesti rehtiä eläkejärjestelmää, johtuu taas siitä, että hierarkiassa mukana olevat ovat mukana vain opportunismista, hyötyäkseen mukanaolostaan. Siksi he seuraavat johtajiaan eivätkä uskalla ajatella ja kirjoittaa itsenäisesti.

Sama opportunismi vaivaa taustajoukkoja luonnollisesti muissakin talouspoliittisesti tärkeissä asioissa kuten esimerkiksi työmarkkinauudistusten vastustamisessa.

Mikä on eläkerahastojen tarkoitus?

Helsingin Sanomat (HS) onnistui tukahduttamaan keskustelun eläkerahastojen tarkoituksesta, joka alkoi vakuutusmatemaatikko, tohtori Olli Pusan kirjoituksesta ”Eläkejärjestelmää uhkaa umpikuja” (HS Mielipide 26.4). Ehkä siinä oltiin tulossa vaarallisen lähelle oikeita tosiasioita eikä enää pelattukaan kuvitelluilla tosiasioilla, joiden rummuttaminen julkisuudessa on eläkejärjestelmästä itselleen ylisuuria palkkoja ja palkkioita rohmuavien etujen mukaista.


Pusa: ”Vuonna 2009 Eläketurvakeskus (ETK) ennusti yksityisen eläkejärjestelmän rahastojen kasvavan (nykyrahassa) alle sadasta miljardista lähes 400 miljardiin vuonna 2075”. Huomaa, että Pusa tarkoitti vain yksityistä sektoria.

Pusa jatkoi: ”Ketä varten näitä rahastoja kerätään? Tel:n alkuperäinen idea oli, että rahastot ovat pääosin puskureita, joilla tasoitetaan suurten ikäluokkien eläkekustannuksia”.

HS:n julkaisi ETK:n toimitusjohtaja Jukka Rantalan kommentin: ”Tavoitteena on säällinen eläke kohtuullisin kustannuksin” (HS Mielipide 28.4.2011), joka pelottelee lukijoita uskomattomalla tavalla: ”Pusan mielestä kohtuullisessa työeläkejärjestelmässä nykyisen pituisella työuralla saisi noin viidenneksen nykymallin antamaa paremman eläkkeen ja eläke olisi sidottu nykyistä parempaan indeksiin. Alkuvaiheessa lisäkustannukset ilmeisesti katettaisiin purkamalla eläkerahastot. Mutta entä sitten? Kun rahastot olisi syöty, eläkemaksuja tulisi nostaa noin 40-45 prosenttiin palkoista.”

Otetaanpa vertailuksi Saksa, jossa pakollisen työeläkejärjestelmän rahastot ovat kooltaan vain takaamassa eläkejärjestelmän maksuvalmiuden: rahastot olivat vuonna 2005 neljä prosenttia BKT:sta, kun Suomessa ne olivat silloin 66 prosenttia. Saksa on siten maa, joka on Rantalan tarkoittamassa tilassa eläkerahastonsa syöneenä.

Saksassa työeläkkeiden bruttotaso eläkkeelle siirryttäessä on samaa suuruusluokkaa kuin Suomessa, mutta koska eläketuloa ei veroteta, nettotulo ei putoa; Saksassa eläketulo on tulossa vähitellen tuloveron alaiseksi siten, että vasta vuonna 2040 koko eläke tulee olemaan veronalaista tuloa, josta tietenkin tehdään vähennyksiä meidän eläketulovähennyksen tapaan ennen kuin päädytään verotettavaan eläketuloon.

Saksassa työeläke on sidottu sataprosenttisesti palkkatason nousuun, joten saksalaista eläkeläistä ei uhkaa köyhyys elämän ehtoopuolella kuten suomalaista, jonka eläke on sidottu vain 20 prosenttisesti ansiotason nousuun. Saksan väestörakenne on hyvin Suomen kaltainen; elinaikakertoimen asemasta Saksa korjaa eläkkeiden yleistasoa eläkeläisten ja työllisten suhteen muutoksilla. Tällä hetkellä Saksassa työeläkemaksu on alle 20 prosenttia palkoista, mutta Suomessa yli 22 prosenttia.

Siis työelämään tulevan nuoren kannalta Saksan pakollinen eläkejärjestelmä takaa Suomea paremmat eläke-edut, mutta Suomea alhaisemmin työeläkemaksuin; Rantalan pelottelu ei siten vastaa hänen peräänkuuluttamiaan ”talouden realiteetteja ja matematiikan lakeja”.

Kaiken lisäksi voisimme syödä pakollisen työeläkejärjestelmän ylirahastot. Siitähän alkaisivat vasta oikeat kulutusjuhlat, josta seuraisi myös valtaisa uustyöpaikkojen perustanta Suomessa. Pelotteleehan Rantalakin: ”Yli 40 prosentin eläkemaksuilla monet työt siirtyisivät muualla tehtäviksi”.

Eläkerahastojen syöminen ei luonnollisestikaan ole mielekästä, vaan jos siirtyisimme Tel:n alkuperäisen ajatuksen mukaiseen Saksan järjestelmään, eläkerahastojen pitkän aikavälin neljän prosentin reaalituottotavoitetta vastaava tuotto kannattaisi verottaa joka vuosi valtiolle. Silloin eläkerahastojen tarkoitus olisi selkeä.

Koska media julkistaa suurimpien vaalirahoittajien listan?

Tilinpäätösten julkistamisaika on jo ohi, mutta mielestään niin valpas media ei ole vielä julkistanut suurimpien vaalirahoittajien luetteloa. Niitä voisi olla kaksi: 20 suurinta poliittisen toiminnan rahoittajaa koko vaalikaudelta eli vuosilta 2007-2010 ja ennuste vuodeksi 2011.

Eläkerahastojen tuottovaatimus sanelee eläkelaskelmien tuotto-oletuksen

Vallankäyttäjille tavanomaiseen tapaan ydinasia kääntyy päälaelleen Eläketurvakeskuksen toimitusjohtaja Jukka Rantalan vieraskynässä ”Laskelmien tuotto-oletus ei sanele eläkerahastojen tuottovaatimusta” (HS-talous 31.1.2011). Tuottovaatimus on kuitenkin aina havaittavissa oleva käsite, joka perustuu rahoitusmarkkinoiden reaalituottoihin pitkällä aikavälillä. Se on siis objektiivinen toisin kuin rahoitusmarkkinoiden säännöstelykaudella, jolloin korot määrättiin hallinnollisin päätöksin, kabineteissa politikoiden, ja jolloin oikeiden markkinakorkojen tasoja arvailtiin.


Tuottovaatimuksen objektiivisuudesta johtuen eläkejärjestelmän kestävyyslaskelmissa ei ole mitään mieltä käyttää vaaditusta reaalituotosta poikkeavia tuotto-oletuksia. Jos niin tehdään ja kun niin tehdään juuri Rantalan johtamassa Eläketurvakeskuksessa, päästään pitkän aikavälin tarkasteluissa kehitysuriin, jotka ovat mahdottomia eli jotka eivät voi toteutua. Valitettavasti virkamiehistömme tekee politiikkaa jälkimmäistä lajia olevilla laskelmilla sekä julkisen talouden nk. kestävyysvajeen että eläkejärjestelmän osalta; ks. blogin reunassa olevia linkkejä aikaisempiin kirjoituksiini. Rantala ja Sailas alaisineen ovat hankkineet koulutuksensa säännöstelyaikana, jolloin ”maan tapa” oli valita laskelmiin korko-oletukseksi se, joka tuotti laskelmilla politikoivan oman edun kannalta halutun tuloksen.

Lehdistö on viime aikoina tehnyt eläkerahastojen tuottovertailuja viimeisen 10 - 12 vuoden ajanjaksolta. Ne eivät ole pitkän aikavälin vaan eläkejärjestelmän kannalta kohtalaisen lyhyen aikavälin tarkasteluja, joihin sisältyy viime vuosikymmenellä vuoden 1900 jälkeisestä neljästä suurimmasta pörssilaskusta peräti kaksi!

Eläkejärjestelmän sijoituspolitiikan aikajänne on neljä sukupolvea. Lyhyen aikavälin tarkasteluissa toteutunut tuotto riippuu ensi sijassa sattumasta, sijoitusten markkina-arvojen muutoksista tarkasteluperiodin kuluessa: jos jakson ensimmäinen vuosi on pörssilaman vuosi ja viimeinen pörssihuuman huippuvuosi, tarkastelukauden toteutuneet tuotot ovat valtaisia, päinvastaisessa tapauksessa taas jopa negatiivisia.

Lehdistön tekemissä tarkasteluissa ei siten juurikaan ole mitään muuta mieltä kuin toimitusten halu tehdä omaa politiikkaa. Niiden pitäisi konstruoida tarkastelujaksona markkinoilla toteutuneiden tuottojen nojalla objektiivinen rima, benchmark, jos toimitukset haluaisivat tarkastella sitä, ovatko eläkerahastot kyenneet seuraamaan markkinatuottoja vai eivät.

Olen käyttänyt omissa laskelmissani saatavissa olevia, yli sadan vuoden ajalta toteutuneita reaalituottoasteita. Niiden nojalla eläkerahastojen reaalituottotavoitteen tulisi olla 4,5 prosenttia koostuen seuraavista osista:

1. osake- ja kiinteistösijoitusten reaalinen vuosituotto 6,7 prosenttia, osuus 50 prosenttia rahaston arvosta;

2. sijoituskelpoisten yrityslainojen reaalinen vuosituotto 3,0 prosenttia, osuus 25 prosenttia rahaston arvosta;

3. eri valtioiden obligaatioiden (ilman maksujen laiminlyöntiriskiä) reaalituotto 2,0 prosenttia, osuus 20 prosenttia rahaston arvosta;

4. käteisvarojen ja niihin rinnastettavien lyhyen juoksuajan sijoitusten reaalituotto nolla prosenttia, osuus 5 prosenttia rahaston arvosta.


Tuottoaste on saavutettavissa kansainvälisesti eri maiden ja liiketoiminta-alojen kesken hyvin hajautetuissa sijoitusrahastoissa, jollaisia eläkerahastojen tulisi olla. Reaalituottovaatimuksia ei muuta miksikään se, että osa sijoituksista tehdään käytännössä nk. vaihtoehtoisiin sijoitusmuotoihin kuten ”private equity” tai ”hedge” -nimien alla. Nehän vain paketoivat uudella tavalla perusvaateiden, velan ja oman pääoman instrumentteja, tai noudattavat joitain uudenlaisia sijoitusstrategioita. Kiinteistöjen osalta eläkerahastot tosin sijoittavat suoraan.

Yksittäisten eläkerahastojen sijoitusosuudet eri varaluokkien kesken poikkeavat luonnollisesti toisistaan ja tässä laskelmassa käyttämistäni, mutta eivät kuitenkaan ratkaisevasti. Poikkeamat johtavat enemmänkin siihen, kuinka suuresti eläkerahaston toteutuneet tuotot vaihtelevat odotusarvonsa ympärillä eri vuosina. Käyttämäni sijoitusosuudet ovat hyvä likiarvo suomalaisten eläkerahastojen varojen jakautumisesta eri varaluokkiin.

Koska rimassa on kyse todella pitkän aikavälin reaalituottoasteesta, reaalikorosta, toteutuneiden tuottojen jälkitarkkailujakso on yleensä mielekästä valita sukupolven mittaiseksi. Tällä vältetään se, ettei näyteperiodiin sisälly pelkästään kahdesti seitsemän laihaa vuotta vaan myös vähintään yksi seitsemän lihavan vuoden jakso.

Kun eläkemiehille ja –naisille on ollut menneiden vuosien ja vuosikymmenten aikana niin tavattoman vaikeata ymmärtää eläkerahastojen tuottovaatimus reaalikorkona ja nimenomaan sijoitusmarkkinoilla saavutettavissa olevana rahojen vaihtoehtoiskustannuksena, herää väistämättä kysymys, osaavatko he käytännössä laskea toteutuneita reaalituottoasteita: eri sijoituskohteiden painot muuttuvat jatkuvasti, koska muun muassa uutta sijoitettavaa rahaa tulee joka kuukausi. Lisäksi pitää muistaa, että kyseessä ei suinkaan ole yksittäisten vuosien keskiarvo vaan koronkoron voiman huomioon ottava geometrinen keskiarvo. Joku konsultti on tietenkin myynyt eläkerahastoille vaaditun jälkitarkkailuohjelman. Mutta Eläketurvakeskuksen ja eläkerahoittajien tiedotustoimiston sivuilta http://www.etk.fi/ ja http://www.tela.fi/ en löytänyt asiasta samanlaista tuoteselostusta kuin Tilastokeskus julkaisee omista tilastoistaan.

Nuoret maksavat jo liikaa eläkkeistään

Surkeat HS-politiikan uutisanalyysit jatkuvat: ”Indeksiremontista tulisi miljardiluokan lasku nuorille” kirjoitti politiikan toimittaja Teija Sutinen (HS 17.1.2011) eläkkeiden nk. taitetun indeksin muuttamisen vaikutuksista.


Taitetun indeksin määrittely onkin kirjoituksen ainoita selkeitä kohtia: maksussa olevia eläkkeitä korotetaan vuosittain indeksillä, jossa kuluttajahintaindeksin paino on 80 prosenttia ja yleisen ansiotasoindeksin paino 20 prosenttia. Tästä johtuu, että eläkkeet jäävät vähin erin jälkeen yleisestä palkkojen noususta, eikä toimittajan väittämästä: ”Koska ansiot nousevat Suomessa keskimäärin 1,75 prosenttia vuodessa ja inflaatio on ollut viime vuosina minimaalinen, eläkkeiden nousu on jäänyt palkkakehityksestä jälkeen”.

Muutoin vuodesta 1996 syyskuuhun 2010 eli käytännössä EMU-aikana (markasta tuli virallisesti ERM-jäsen 1996 lopulla) Tilastokeskuksen ansiotasoindeksi on noussut keskimäärin 3,6 prosenttia vuodessa ja reaalisestikin 1,95 prosenttia (kahden desimaalin tarkkuudella); papukaijahan ei paljasta sylttytehdasta. Mutta toimittaja tekee niin - ”Eläketurvakeskuksen ja työeläkevakuutusyhtiöiden asiantuntijat” - raportoidessaan, paljonko ensimmäisenä vuotena maksaisi eläkkeiden korotus nk. puoliväli-indeksillä, jossa ansiotason ja kuluttajahintojen nousuilla on yhtä suuri paino.

Koska summa on tavattoman pieni jopa eläkemaksujen vuosikertymään nähden, toimittaja laskee vuosisummat yhteen 2035 mennessä ja saa loppusummaksi 2,2 miljardia euroa, joka on jutun otsikon tausta. Mutta minkä vuoden rahaa se on?

Yleensähän ymmärrämme kovin huonosti jonkun kaukana tulevaisuudessa olevan rahamäärän; aivan yhtä huonosti emme ymmärrä kaukana menneisyydessä ilmaistuja rahasummia, jos olemme itse olleet silloin jo työelämässä. Parhaiten kaikki ymmärtävät tämän päivän rahanarvot. Siksi investointilaskelmat ja kustannusarviot pitää esittää päätöksentekijöille aina tämän päivän rahassa, siis nykyarvoina.

Muistuupa mieleen Helsingin kauppakorkeakoulun 1986 järjestämä iltapäivätilaisuus, jossa useiden yritysten edustajat esitelmöivät. Yksi heistä oli Wärtsilän silloinen valistusupseeri Ari Valjakka, joka esitelmässään laski sujuvasti yhteen eri vuosien rahasummia toimittaja Sutisen tavoin. Kun se toistui, huusin salista, ettekö te Wärtsilässä tunne lainkaan korkoa, johon Valjakka vastasi, että käytäntö on Wärtsilän johdon tapa tarkastella asioita. Eipä mennyt neljää vuottakaan, kun Wärtsilän Meriteollisuus kupsahti; Valjakasta tuli ensin Uuden Suomen ja jo ennen sen kupsahtamista Turun Sanomien (1990 - 2006) päätoimittaja.

Siis tulevat arvot pitäisi muuntaa tämän päivän rahaksi koron avulla eli diskontata, ja tämän päivän rahasummat pitäisi muuntaa tietyn tulevan vuoden arvoksi liittämällä korko pääomaan koronkorolla, jotta eri vuosien rahasummat olisivat vertailukelpoisia.

”Analyysinsa” lopuksi toimittaja pelottelee eläkemaksujen korotuksella, jos eläkkeiden indeksoinnissa painotettaisiin ansiotason nousua nykyistä enemmän, ja moralisoi muutoksesta nopeimmin hyötyjiä ja surkuttelee "laskusta" eniten maksavia.

Toimittaja ja hänen syltynkeittäjänsä eivät kuitenkaan hallitse varsinaista asiantilaa: nykyiset eläke-edut ovat taitetun indeksin vuoksi niin huonot, että kaikkien työssä nykyisin olevien palkoista työnantajien ja työntekijöiden yhteensä maksamat eläkevakuutusmaksut ylittävät jo kolmanneksella niiden vakuutusmatemaattisesti rehdin tason, vaikka eläkkeiden indeksoinnissa ansiotason paino nostettaisiin 80 prosenttiin eli samaan kuin eläkkeen määräävää eläkepalkkaa laskettaessa.

Minne tuo lähes neljän miljardin euron rahalähetys katoaa, siitä kai toimitusten pitäisi olla kiinnostuneita? Pelkkä eläkevakuutusjohtajien suurten ansioiden ja tulospalkkioiden moralisointi ei ole asian ydin, vaan lainsäädäntö tukee eläkejohtajien ja nomenklatuuran omanvoitonpyyntöä!

Asiasta aiemmin: Mätäkuun markkinat, s. 153.

Eläkejärjestelmä ei ole nuorten kannalta rehti

Epä-älyllistä politikointia osa-aikaeläkkeillä

Osa-aikaeläkkeiden tulkintaongelma poistuisi vakuutusmatemaattisesti rehdissä järjestelmässä, kuten myös valitun eläkkeelle jäämisiän pitäminen ongelmana. Mutta jostain syystä toimitukset julkaisevat mieluummin tosiasioihin perustumattomia kannanottoja asiantuntija-arvioina kuin sellaisia, joiden faktapohja ja niihin nojaava päättely olisi lukijoiden tarkistettavissa.

Kaiken tieteellisen kirjoittamisen, silloinkin kun se kohdistuu suurelle yleisölle, kantava periaate on kirjoittaa siten, että kirjoitusten sisältämät päätelmät ovat muiden replikoitavissa, toistettavissa. Vain tällöin keskustelu etenee, muutoinhan se junnaa ojan ja allikon välissä.

Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLAn toimitusjohtaja Sixten Korkman kirjoittaa Helsingin Sanomien vieraskynässä 29.11.2010 ”Keskusjärjestöt saisivat jälleen aktivoitua” lähinnä työaikakysymyksistä, että ikääntyvien työntekijöiden lyhennetty työviikko voi olla joissakin työajan joustotilanteissa hyvä ratkaisu, mutta sivaltaa sitten: ”samaa ei voi sanoa nykyisestä osa-aikaeläkkeestä, joka käytännössä tarkoittaa vapaa-ajan subventointia muiden veronmaksajien kustannuksella”. Lainausmerkeissä olevan kohdan toimitus on lisäksi erottanut mustalla ladotuksi houkutustekstiksi, mutta minulle taloustieteilijänä se on täysin käsittämätön. Tohtorimiehenä Korkmanin tulisi esittää jonkinlainen perustelu väitteensä tueksi, jotta lukija voi yrittää varmistua ajatuskulun oikeellisuudesta; lukijan tehtävä ei ole arvailla Korkmanin päättelyä.

Jos pakollinen työeläkejärjestelmä olisi kaikilta osiltaan vakuutettujen kannalta vakuutusmatemaattisesti rehti (actuarially fair), sen paremmin osa-aikaeläkkeessä kuin vakuutetun valitsemassa eläkkeelle jäämisiässä ei olisi mitään ongelmaa. Sama koskee Korkmanin mainitsemaa elinajanodotteen vaikutusta eläkkeen suuruuteen ja eläkkeelle jäämisikään.

Vakuutusmatemaattinen rehtiys tarkoittaa sitä, että maksettujen eläkevakuutusmaksujen ja saavutettavien eläke-etujen nykyarvot ovat yhtä suuret työuran alussa. Rahoitusteoriassa käsite tunnetaan investoinnin nettonykyarvona yhtä kuin nolla eli kun investoinnin ”sisäinen” korko, jolla diskontattuna investoinnin tuottojen nykyarvo on yhtä suuri kuin investoinnin vaatimien menojen nykyarvo, vastaa investoinnin tarvitseman rahoituksen vaihtoehtoistuottoa rahoitusmarkkinoilla. Vedonlyönnin teoriassa järjestelmää kutsutaan pelaajien kannalta rehdiksi, jos vedonlyönnin järjestäjä jakaa panokset kokonaan voittoina eikä vie itse mitään välistä.

Nykyisin vaaditaan läpinäkyvyyttä kaikkialla, paitsi ei työeläkejärjestelmältä. Sen paremmin Eläketurvakeskus (ETK), ETLA kuin sosiaali- ja terveysministeriö (STM) ei tuota laskelmia, jotka osoittaisivat sen, millä edellytyksillä pakollinen työeläkevakuutus olisi nuoren - tai työuran pidennystä vuodella miettivän vanhan - työntekijän kannalta rehti sijoitus.

Onko olemassa yhtäkään tahoa, joka voisi asiassa aktivoitua?

Eläkejärjestelmän väärinkäyttö

Työntekijäin eläkelaissa (TEL, 1962) omaksuttiin työeläkemaksujen osittainen rahastointi tasaamaan väestörakenteen muutosten aiheuttamaa eläkemaksun vaihtelua. Suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen ymmärrettiin aiheuttavan puhtaassa jakojärjestelmässä, jossa ei ole lainkaan rahastointia, kohtuuttoman työeläkemaksujen korotuspaineen samaan aikaan työelämässä oleville pienemmille ikäluokille. Rahastoinnista johtuen yksityisen sektorin eläkerahastojen koko oli 20 vuotta sitten lähes 20 prosenttia BKT:sta, mikä jo silloin oli eurooppalaisessa vertailuissa kunnioitettava luku.

Kun kollektiivista rahaa on jossakin olemassa, sillä on aina ottajia, koska rahathan ovat meidän, vaikka eivät kenenkään omia. Eläkevarojen ja –järjestelmän väärinkäytön muodot ovat hyvin tiedostetut. Kerrataanpa.

Ensimmäinen oli rahastojen alkuperäinen sijoituspolitiikka. Päämuoto oli pitkään takaisinlainaus, vakuutuksenottajien oikeus maksaa velkakirjoilla eläkevakuutusmaksunsa. Kiinteistöt oli toinen merkittävä sijoituskohde. Takaisinlainaus oli eläkevakuuttajille riskitöntä, koska lainoilla oli pankkitakaus. Mutta takaisinlainauksen korko ei ollut sidoksissa markkinoiden viitekorkoihin, vaan se sovittiin kabinetissa. Siksi takaisinlainaus toteutui usein negatiivisella tai nollareaalikorolla 1970- ja 1980-luvuilla.

Esimerkiksi vuosi 1988 oli loisto vuosi sijoittajille: pankkien myöntämien yritysluottojen ja valtion obligaatioiden reaalikorko oli 4 prosenttia, pörssissä kurssitaso nousi yli 30 prosenttia ja kiinteistöjen hinnat paikoin sitäkin nopeammin. Eläkevakuuttajat saivat laskelmieni mukaan aikaiseksi suunnilleen 4 prosentin reaalituoton sijoituksilleen ikään kuin niiden salkuissa ei kiinteistöjä ja osakkeita olisi ollutkaan.

Miten tämä on luettava? Siten, että hyvänä sijoitusvuotena eläkelaitosten asiakasomistajat kahmaisivat ”sale-and-leaseback” – kiinteistökauppojen (kiinteistön osti eläkevakuuttaja, mutta asiakas jatkoi vuokralaisena) ja muiden järjestelyjen kautta suhteellisesti kaikkein eniten eläkevaroja takaisin. Huonona sijoitusvuotena se olisi ollut vaikeampaa.

Toinen oppi tästä on se, että valvojien pitäisi aina asettaa markkinoilta johdettu tuottotavoite eikä hyväksyä kabinetissa sovittua tavoitekorkoa tai vertailuindeksiä. Kolmas on se, että jos Eläketurvakeskus (ETK) todella olisi nimensä veroinen, se konstruoisi nyt jälkikäteen markkinaperusteisen ”benchmark” –indeksin eläkevakuuttajille koko TEL-ajalta käyttäen hyväksi niiden sijoitusmuotokohtaisia painoja. Ja neljäs opetus on se, että tämän vuotisessa kurssilaskussa ei pidä tuijottaa tappioiden suuruutta vaan sitä, miten eläkelaitos on suoriutunut sijoituksissaan suhteessa markkinoilta määräytyvään vertailuindeksiinsä.

Takaisinlainaus alle markkinakorkojen tuki vanhaa, olemassa olevaa teollisuutta: kypsien toimialojen voitot eivät kiertäneet uusiin yrityksiin, uusille tuotealoille. Yli 60 prosentin veroasteet ja korkea inflaatio tekivät voiton näyttämisen mahdottomaksi: oli pakko tehdä veropaineinvestointeja niiltä suojautumiseksi, minkä mahdollisti verojärjestelmä etupainoisin poisto- ja aliarvostusmahdollisuuksin; ks. lähemmin tutkimuspaperia. Yhdessä täysin politisoituneen rahapolitiikan ja rahoitusmarkkinoiden säätelyn kanssa takaisinlainaus ja verojärjestelmä edistivät rahoitusmarkkinoiden alikehittyneisyyttä sekä pääoman käytön tuhlausta ja kohdentumista väärille aloille. Tehottomuudet poksahtivat lamassa.

Toinen väärinkäytön muoto, työttömyyden hoito eläkeputken avulla, syntyi Korpilammen hengessä 1980-luvun alkupuolella; asian oikea hoitopaikka olisi työttömyysvakuutusjärjestelmä. Vakavailmeiset painostusryhmien edustajat ja heidän taustajoukkonsa eivät halunneet ymmärtää eläkeputken haitallisia kannustevaikutuksia työelämään osallistumiseksi. Kun ne lopulta tunnustettiin, ruvettiin kannustamaan työhön osallistumista ansiotulovähennysten avulla. Sen seurauksena eläketulon verorasitus oli vuonna 2007 enimmillään 7½ prosenttiyksikköä korkeampi (16800 euron vuosieläkkeellä) kuin vastaavan palkkatulon veroaste.

Odotankin jännityksellä tämänsyksyistä tuloveroasteikkoesitystä - poistuuko luvattu verodiskriminaatio lopultakin. Ikäperusteinen eläketulovähennys ratkaisisi asian: vanhuuseläkeläiset saisivat vähennyksen mutteivat kiertoteitä eläkkeelle pätevöityneet. Työeläkeputki ehkäisee myös työpaikkojen syntymistä. Muutoinhan eläkeputkeen pääsevä ryhtyisi ammatinharjoittajaksi, aloittaen vaikkapa kirvesmiehen tai muurarin apurista.

Kolmas on ”väärä Viinanen” – ilmiö: ammattiyhdistystoiminnassa, vakuutustoiminnassa ja politiikassa väsähtäneet työllistyvät eläkejärjestelmän pariin. ”Väärä Viinanen” tuli tunnetuksi Aarno Laitisen Musta Monopoli (1982) kirjan luvusta ”Väärä Viinanen ja kolme nuijaa”, mutta vasta paljon myöhemmin hän päätyi eläketiedottajaksi. Ilmiselvästi parhaat mahdolliset kyvyt eivät hoida eläkejärjestelmäämme. Suojatyöpaikkoja löytyy nykyisin muualta vähän. Siksi nomenklatuura laulaa ylinnä eläkemaksujen korottamisen puolesta.

Neljäs eläkejärjestelmän väärinkäytön muoto on se, että eläkemaksua, erityisesti työntekijän osuutta, pidetään liian yleisesti verona. Se koskee hallituksen tuloveroasteikkoesityksen virkamieslaskelmia, joissa verrataan eläketulon ja työtulon verorasitusta keskenään. Ehkä vielä hälyttävämmin se koskee yleistä käsitystä eläkemaksujen ja niiden avulla saavutettavien eläke-etujen välisestä yhteydestä. Se on pahasti hämärtynyt viime vuosien kuluessa.

On laskelmia, jotka aivan oikein korostavat eläkkeiden jäävän taitetun indeksin vuoksi jälkeen vastaavista palkoista, joista on jääty eläkkeelle – alle 40 prosentin jos vanhaksi elää. Samaan aikaan toisenlaisilla, läpinäkymättömillä laskelmilla ajetaan eläkemaksujen jatkuvaa korottamista yli sen, mikä on työeläkejärjestelmän piiriin tulevan uuden työntekijän kannalta täysin rahastoiva eläkemaksutaso ja väestönrakenteen vaihtelun vaatima ketjukirjepeli, mutta sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden huomioon ottava pitkän aikavälin ketjukirjepelin taso.

Verot aiheuttavat aina taloudellisen aktiviteetin tason laskua, hyvinvointitappioita verojen näkymättömän taakan muodossa. Ne ovat siis tuotannon menetyksiä, joiden suuruus on suhteessa veroasteen neliöön. Jos veroksi mielletty osa eläkevakuutusmaksusta puolittuisi, veronluonteisen eläkemaksun aiheuttamat BKT:n (makrotalousopin potentiaalisen tuotannon) menetykset putoaisivat neljäsosaan!

Veron tehokkuustappio on toisen asteen funktio veroasteesta siksi, että pienen veromuutoksen näkymätön hyvinvointitappio on kysyntä- ja tarjontakehikossa likimäärin kolmio, jonka pinta-ala riippuu veroasteesta – ja pinta-ala on neliöön korotetun veroasteen funktio.

Jokaisen eläkevaikuttajan taustaryhmineen kannattaisi siis opetella ymmärtämään verotuksen tehokkuustappio ja sen potentiaalista tuotantoa alentava vaikutus. Vielä tärkeämpää niiden hallinta olisi kaikille nuorille – mihin tätä tasavaltaa ollaan todella johtamassa!