Soinin pääministeriys maksimoisi SDP:n vallan: 111 eikä 112

Joutuuko Katainen (äännetään Kattainen Siilinjärvellä) hyvästelemään Brysselissä ministeritoverinsa 16.5.2011? Nettisivuilla komeilee juuri nyt Tuomiojan YLEssä tänä aamuna lausuma, että hallituspohja ei ole vielä ratkaistu ja että hallitustunnustelijan vaihdos ei ole mahdotonta, kuten Väyrysen blogissaan kirjoittama, että hallituspohja ei vastaa kansan tahtoa.

Roskakorista lieneekin kaivettu esiin vaalivoittajan ja vaaleissa vähiten hävinneiden hallitus, jolla olisi Eduskunnassa 111 kansanedustajaa. Oppositioon joutuisivat vanhan hallituksen häviäjäpuolueet kokoomus, keskusta ja vihreät, joilla on Eduskunnassa 88 äänestävää edustajaa ja puhemies.

Soini pääministerinä eli hallituksen koossapitäjänä antaisi sisäpolitiikassa hallituksen todelliset ohjaimet valtiovarainministerin puolueelle eli mitä todennäköisimmin SDP:lle, jolla on luontaiset kytkökset lainsäädäntöä ja valtion talousarviota valmistelevaan virkamiehistöön. Demarien ei kannata ottaa pääministerin paikkaa, koska tämän hetken odotukset hallituksen kyvystä hallita koko nelivuotiskausi ovat heiveröiset. Valtiovarainministeri on myös kansainvälisesti yhtä näkyvä kuin pääministeri ja tietyllä tavalla turvasatama, jos seuraavat eduskuntavaalit olisivat ennenaikaiset.

Pääministeri Soini saisi näyttää kykynsä Euroopan uudistajana.

Velkakriisimaiden pelastusjärjestelyt ja saksalaiset kansantaloustieteen professorit

Varsin huonosti tai ei ollenkaan selostivat YLEn, Helsingin Sanomien ja Alma Median Saksan kirjeenvaihtajat saksalaisten kansantaloustieteen professorien vastustuksen helmi- ja maaliskuussa ylivelkaantuneiden euromaiden pelastamisjärjestelyjen laajentamisesta ja saattamisesta pysyväksi, siis ennen Unkarin kokousta maaliskuussa. Enpä nähnyt asiaa selostetun myöskään "etelän median" kilpailijoidenkaan palstoilla, vaikka Google tarjoaa nykyään automaattisen käännöksen saksankielisille sanomalehtiartikkeleille.

Yli 200 saksalaista kansantaloustieteilijää allekirjoitti vastustavan vetoomuksen, vain noin 10 prosenttia oli vastaan tai pidättäytyi ottamasta kantaa.

Vetoomuksesta voi oikeastaan lukea taloustieteelliset perustelut sille, miksi ylivelkaantuneiden maiden tilapäisen pelastusvarjon laajentaminen ja pysyvä pelastusmekanismi luovat pitkällä aikajänteellä tavattoman huonot kannusteet hoitaa julkisen sektorin taloudet kuntoon fiskaalisesti eli sopusoinnussa rahoitusjärjestelmän vakauden kanssa.

Bundesbankin uusi pääjohtaja Jens Weidmann aloitti tänään työnsä euroalueen hintavakauden puolustajana ja sen kanssa ristiriidassa olevan Euroopan Keskuspankin valtionlainojen suorien osto-operaatioiden vastustajana.

Jopa valtio velkaantui!

Marraskuussa 2010 kasvoi valtion velka Valtiokonttorin Treasury Finland raportoimana vallan kolme miljardia. Kun samaan aikaan likvidikassa pieneni miljardilla, valtio velkaantui nettomääräisesti lisää neljällä miljardilla. Menivätköhän tässä jo veronpalautusrahat pankeille?

Valtion velkaantuminen

Valtiokonttorin hoitama velka oli 31.10.2010 71,4 mrd euroa, jossa kasvua kuluvan vuoden aikana seitsemän (7) mrd euroa. Valtion likvidikassa oli puolestaan 10,6 mrd euroa, jossa on lisäystä yksi miljardi vuoden alusta.
Valtio on siten nettomääräisesti velkaantunut 10 kk:n aikana lisää kuusi miljardia euroa.

Liikunta, vaalituki ja Helsingin kaupunki

YLE on tänään julkaissut uutisen Urheiluopistosäätön poliisitutkinnasta.
Urheiluopistosäätiö pyörittää yhdessä Helsingin kaupungin kanssa Urheiluhallit Oy:n omistamia liikuntasaleja ja uimahalleja, mm. Mäkelänrinteen Uintikeskusta, jota kansa kutsuukin Lipposen uimahalliksi. Yksikköjä lienee viitisentoista.

Kun Lipposen vaalipäällikkö oli Urheiluhallit Oy:n entinen toimitusjohtaja, eikö myös Helsingin kaupungin tulisi avata tutkinta siitä, onko kyseisen yhtiön varoja valutettu vaalityöhön?
Vaikka asia olisi oikeudellisesti vanhentunut, moraalisesti se ei tietenkään vanhene koskaan. Saavathan hallit rakentamisvaiheessa muutakin tuhtia julkista tukea, yleensä veikkausvaroista.

Eläkejärjestelmä ei ole nuorten kannalta rehti

”Eläkejärjestelmä ei ole eläkkeensaajille kohtuullinen”, kirjoitti toiminnanjohtaja Timo Kokko sosialidemokraattien Eläkkeensaajien Keskusliitosta Helsingin Sanomissa 26.10.2010: nykyinen nk. taitettu työeläkeindeksi on vuoden 1995 jälkeen ottanut eläkkeissä huomioon vain 20 prosenttia työntekijöiden reaaliansiotason noususta ja eläkejärjestöjen kyselytiedustelun mukaan pienet eläkkeet ovat muodostuneet iäkkäiden ihmisten suurimmaksi ongelmaksi. Puolueidensa pyhinä kissoina toimivat poliittiset eläkeläisjärjestöt saavat Raha-automaattiyhdistykseltä (ks. www.ray.fi) avustuksia vuonna 2010 kaikkiaan 3.5 miljoonaa euroa – yleisavustusta vaalityöhön!

Vahvempaa todistusaineistoa eläkejärjestelmän kohtuuttomuudesta on saatavissa ETLA:n tutkimuksesta Hyvinvointivaltion rahoitus – Riittävätkö rahat, kuka maksaa? (Korkman-Lassila-Määttänen-Valkonen), Taloustieto Oy, Helsinki 2007. Sen mukaan työntekijöiden reaalituotto pakolliseen eläkejärjestelmään tekemille säästöille (siis se palkanosa, joka työnantajan ja työntekijän eläkevakuutusmaksuina jää työiässä eläkejärjestelmään) on tyypillisesti alle kolmen prosentin, joissakin tapauksissa tulevien sukupolvien osalta jopa alle kahden prosentin.

Samanaikaisesti eläkevakuuttajat ilmoittavat eläkerahastojen pitkän aikavälin reaalituottotavoitteeksi neljä prosenttia; itse olen käyttänyt laskelmissani realistisempaa 4.5 prosentin reaalituottoa, joka perustuu eri sijoitusluokkien (osakkeet ja kiinteistöt, yrityslainat, valtionlainat) satavuotiseen historiaan ja hyvään hajautukseen eri sijoitusmarkkinoilla. Mutta neljänkin prosentin reaalituotolla joku vie vuosittain välistä vähintään prosenttiyksikön, huonoimmassa tapauksessa yli kaksi prosenttiyksikköä!


Pakollinen eläkejärjestelmä ei siis vakuutettujen kannalta ole vakuutusmatemaattisesti rehti (actuarially fair); rahoitusteorian käsittein sen nettonykyarvo on vakuutetun kannalta negatiivinen! Reaali-investoinnin nettonyky-arvo on tunnetusti nolla, kun sen sisäinen korko vastaa investoinnin rahoituskustannusta, rahoitusvarojen vaihtoehtoistuottoa rahoitusmarkkinoilla; sisäinen korko on puolestaan se, jolla diskontattuna investoinnin tuottojen nykyarvo on yhtä suuri kuin investoinnin edellyttämien menojen nykyarvo. Veikkauspelit olisivat pelaajien kannalta rehtejä, jos panokset jaettaisiin sataprosenttisesti voittoina.

Nykyisin vaaditaan läpinäkyvyyttä kaikkialla, paitsi ei työeläkejärjestelmältä. Helsingin Sanomissa on viimepäivinä keskusteltu osa-aikaeläkkeiden edullisuudesta. Jos osa-aikaeläke ja lopullinen työeläke noudattaisivat aina vakuutusmatemaattisen rehtiyden periaatetta, osa-aikaeläkkeissä ei olisi mitään ongelmaa. Sama koskisi ”ennenaikaisia” eläkkeitä. Vakuutusmatemaattisen rehtiyden kannalta vouhotus eläkkeelle jäämisiän nostamisen tarpeesta onkin epä-älyllistä.

Eläketurvakeskus eikä sosiaali- ja terveysministeriö tuota laskelmia, jotka osoittaisivat sen, millä edellytyksillä pakollinen työeläkesäästö olisi nuorten työtekijöiden kannalta rehti sijoitus eli nettonykyarvoltaan nolla. Mielipidekirjoituksessaan Kokko veikkaa, ”että vaatimukset (taitetun) indeksin muuttamisesta tulevat jossain vaiheessa löytymään myös valveutuneiden nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen edunvalvontalistoilta.”

On hämmästyttävää, että nuoret isänmaan toivot eivät osaa taulukkolaskentaohjelmien kuten MS Excelin käyttöä ja kykenisivät vastaamaan kysymykseen:

Kuinka korkeaksi eläkkeiden riippuvuus työtekijöiden reaaliansiotasosta pitää nostaa, jotta pakollinen eläkesäästö olisi nuoren kannalta rehti sijoitus eläkerahastojen neljän prosentin reaalituotolla?

Tai, kuinka alhaiseksi pakollinen työeläkesäästö pitäisi pudottaa, jos nykyinen taitettu indeksi on voimassa vielä teidänkin ollessa eläkkeellä, jotta pakollinen työeläke olisi nuoren kannalta rehti sijoitus eläkerahastojen neljän prosentin reaalituotolla?

Eläkemaksu on pakkosäästämistä vanhuuden varalle, ei veroa

”Koskaan ei valehdella niin paljon, kuin jahdin jälkeen ja ennen vaaleja”, havaitsi rautakansleri Bismarck. ”Eläkelaisille [sic] ja palkansaajille jää nyt käteen yhtä paljon” otsikoidussa kirjoituksessa (Helsingin Sanomat, mielipide, 13.10.10) Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pekka Ravi pitää oikeudenmukaisena sitä, että ”samansuuruisesta tulosta sekä palkansaajalle että eläkeläiselle jää saman verran käyttöön verojen ja veronluonteisten maksujen jälkeen”, mutta hän pitää samalla palkansaajan eläkevakuutusmaksua veronluonteisena.


Jälkimmäinen ei pidä paikkaansa, koska tulevaisuuden eläke-edut riippuvat samalla tavoin palkasta kuin työiässä maksettavat eläkevakuutusmaksut. Verojen yleisluonteeseen kuuluu taas se, että yksilön saamat etuisuudet eivät riipu yksilön maksaman veron määrästä. Kaiken lisäksi eläkevakuutusmaksua ei makseta verottajalle vaan yksityiselle eläkevakuutusyhtiölle tai –säätiölle. Eläkevakuutusmaksuja myös rahastoidaan, mikä ei kuulu verojen ominaisuuksiin.

Työntekijän eläkemaksu myös vähentää eläkepalkkaa, jonka perusteella tuleva eläke määräytyy. Jos työntekijän eläkemaksu todella olisi veroa, maksaisi jokainen työeläkeläinen vielä eläkkeellä ollessaankin veroa aikaisemmasta verosta. Konsulit herätkää!

Sekä työnantajan että työntekijän osuudet työeläkevakuutusmaksusta ovatkin pakkosäästämistä vanhuuden varalle.

Myös työntekijän työttömyysvakuutusmaksu tilitetään muualle kuin verovirastoon, mutta se on jo selvästi vero, koska yksilökohtaiset vakuutusmaksut eivät johda samasuhteisiin etuisuuksiin; niillä rahoitetaan itse asiassa työmarkkinatukea vastaava kiinteäsummainen työttömyyskorvaus.

Palaanpa kansanedustaja Ravin perusväitteeseen. Olkoon esimerkkinä alle 53-vuotias työntekijä, jonka vuosipalkka on 20000 euroa. Verohallinnon verolaskurin mukaan hän maksaa tänä vuonna Helsingissä työeläkevakuutusmaksua 900 euroa, työttömyysvakuutusmaksua 80 euroa sekä tuloveroja ja sairausvakuutusmaksuja yhteensä 2713 euroa. Siis häneltä jää käteen näiden jälkeen 16307 euroa.

Vertailukelpoinen vuosieläke on 19020 euroa eli työntekijän nettopalkka eläke- ja työttömyysvakuutusmaksujen jälkeen. Sama verolaskuri antaa tällaisesta eläketulosta verojen ja sairausvakuutusmaksujen määräksi 3421 euroa. Eläkeläiselle jää käteen 15579 euroa eli 728 euroa vähemmän kuin työntekijälle, siis yli 60 euroa vähemmän kuukaudessa.

Metsästyskausi on parhaimmillaan ja vaalit ensi keväänä.

JK1. Saksan yhdistäjä, Preussin pääministeri Otto von Bismarck eli vuosina 1815 -1898.

JK2. Verotus uusiksi? -kirjassa (Taloustieto Oy 2007) vertailin laajemmin eläkeläisen ja työntekijän veroasteikkoja.

Hämähäkit papukaijoina

Onko Suomen valtiontaloudessa lyhyen tähtäimen rahoitusongelma? Entä keskipitkällä aikavälillä? Pitkällä aikavälillä? Kaikkiin kysymyksiin vastaus on: ei ole.

Tiedotusvälineitä seuraamalla saa kuitenkin aivan toisen vaikutelman - siis mielikuvan, kun hämähäkit pistäytyvät vuorollaan toistelemassa: ”valtio velkaantuu voimakkaasti”, ”valtiontalouden kestävyysvaje vaatii...”. Jopa pilapiirtäjät kopioivat toisiltaan samaa ”valtion 85 miljardin musta velkapilvi” -luonnosta.

Valtiontalouden lyhyen tähtäimen rahoitusongelma:

Valtion likvidikassa oli elokuun 2010 lopussa 12 miljardia euroa; heinä-syyskuussa 2008 ennen finanssikriisin kärjistymistä kansainväliseksi talouskriisiksi se oli vain kolme (3) miljardia. Valtio voi siten pienentää kassaansa yhdeksällä miljardilla eurolla ilman lisälainaa. Lehtitietojen mukaan valtion budjettiesitys ensi vuodelle ei sisällä tätä suurempaa nettolainanottoa.


Myöskään valtion lainojen markkinakorot eivät puhu minkään rahoituskriisin olemassaolosta; viime viikolla asiaa tarkistaessani 10 vuoden lainan tuotto oli 0.2 prosenttia korkeampi kuin yhtäpitkien Saksan lainojen tuotto eli hieman alle 2.7 prosentin nimelliskorko; niiden reaalikorko on siten noin yhden (1) prosentin; valtion lyhytaikaisen lainanoton reaalikorko on jopa negatiivinen. Tarkkailijoiden tulisikin olla huolestunut siitä, mihin Valtiokonttori on sijoittanut kassavarat.

Valtiontalouden keskipitkän aikavälin rahoitusongelma:

Valtiolla oli lainaa elokuun 2010 lopussa 69.8 miljardia euroa ja elokuun 2008 lopussa noin 48.5 miljardia euroa, siis lisäystä 21 miljardia. Kun siitä vähennetään samanaikainen kassan kasvu yhdeksän miljardia, valtion todellinen lisälainanotto oli talouskriisin aikana 13 miljardia euroa, joka on noin seitsemän (7) prosenttia vuoden 2008 nimellisestä 185 miljardin bruttokansantuotoksesta, BKT:sta.

BKT:n volyymi putosi suhdannehuipusta II/2008 melkein 10 prosenttia kuluvan vuoden 1. neljännekseen I/2010 asti Tilastokeskuksen kesä- ja syyskuussa 2010 julkistamien kansantalouden neljännesvuositilinpidon tietojen mukaan. Huomattava on, että valtion lainakanta ja likvidikassa eivät ole tänä vuonna juurikaan muuttuneet enää huhtikuun lopun tilanteesta; ks. blogikirjoitusta 11.5.2010. Todennäköisesti voimakkaasti nopeutunut BKT:n kasvu tämän vuoden toisella neljänneksellä heijastuu valtion rahoitustilanteeseen parantumisena noin puolen vuoden viiveellä, kuten vuonna 2008 tapahtui sen heikentyessä BKT:n lähtiessä laskuun.

Sama suhde BKT:n kasvun ja valtion rahoitustilanteen välillä on vallinnut menneisyydessä myös noususuhdanteissa. Mitään sellaista mullistusta ei ole tapahtunut vero- eikä menopolitiikassa etteikö se vallitsisi myös lähivuosina. Siis kun reaalinen BKT on kasvanut nykyisestä kumulatiivisesti 10 prosenttia vuoden 2008 BKT:n tasossa mitaten, valtion rahoitustilanne tulee vastaamaan samaa kuin lähtötilanteessa heinä-syyskuussa 2008.

Nykyennusteiden valossa BKT kasvaa vuosina 2010, 2011 ja 2012 juuri sellaista vauhtia että vaadittu kumulatiivinen kasvu tullaan saavuttamaan vuoden 2012 loppuun mennessä. Siis realistinen ennuste valtionvelan määrälle vuoden 2012 lopussa on 60 miljardia euroa (alle 30 prosentia BKT:sta!), jos valtion likvidikassan koko on 10 miljardia. Valtion velkaongelmasta ei täten ole näyttöä keskipitkän tähtäimen ennusteiden valossa.


Valtiontalouden pitkän aikavälin rahoitusongelma:

Kuluvan vuoden helmikuun blogikirjoitukseni sisältävät kritiikkiä valtiovarainministeriön (VM) julkisen talouden kestävyysvajelaskelmia kohtaan. Laskelmien perusongelma on se, että VM olettaa valtionvelan reaalikoroksi vallan kolme (3) prosenttia, mutta BKT:n reaaliseksi vuosikasvuksi alle kaksi prosenttia. Jokainen kansakoulusivistynyt maallikko ymmärtää, että tällainen olettamus vastaa räjähtävää velkauraa suhteessa BKT:hen, kun tarkastelujänne on useita vuosikymmeniä. Julkisen talouden kestävyysvaje siis oletetaan; sitä eivät VM:n laskelmat todista.

100:n vuoden aikavälillä valtioiden velka on maailmassa tuottanut reaalisesti alle kaksi prosenttia Dimson-Marsh-Staunton: A Triumph for Optimists -kirjan (Princeton University Press, 2002) reaalituottolaskelmien mukaan. Siksipä 50:ssä vuodessa VM:n korko-oletus yliarvioi valtionvelan laskelmien lopussa vuonna 2060 kaksinkertaiseksi.

Mitään julkisen talouden kestävyysongelmaa ei yksinkertaisesti ole olemassa, jos VM alentaisi valtionvelan reaalikoron vastaamaan pitkän ajan havaittuja reaalituottoja maailmassa; Suomihan ei ole kriisitalous lähtötilanteessakaan. Valtionvelan rasitus on pidemmällä aikavälillä vielä paremmin hallinnassa, jos VM olettaisi laskelmiensa taustaksi pessimismin asemasta realistisen BKT:n kasvuvauhdin.

Valtion velka aleni toukokuussa

Valtiokonttori sai viimeinkin laskettua valtion likvidikassan 31.5.2010. Se kasvoi puolella miljardilla eurolla edelliskuukaudesta. Kun valtion velkakanta kasvoi toukokuussa vain 100 miljoonaa euroa, valtion todellinen velka aleni.

Valtionlainakriisistä tulee maailmanlaajuinen!

Miksi Kreikan ja Välimeren maiden valtionlainakriisi on vain laajemman kakofonisen runoelman alkusoitto? Siksi, että valtioiden menojen setelirahoitus ei ole vain Euroopan keskuspankin (EKP) euromaiden pankeille tarjoama kannuste tehdä aitoa kassavirtaa, vaan samaa tekee Fed Yhdysvalloissa liittovaltion lainojen avulla, Englannin keskuspankki Yhdistyneiden Kuningaskuntien liikkeelle laskemien ”kultareunaisten” lainojen avulla, Ruotsin valtionpankki ja kaikki muutkin maailman keskuspankit.

Pankit ostavat jälkimarkkinoilta valtioiden velkainstrumentteja, vanhalla kielellä vekseleitä ja obligaatioita, jotka ovat pankkien säätelynormien kannalta nollariskisiä eli jotka eivät kasvata pankkien riskipainotettua tasetta. Siksi pankit eivät tarvitse omia pääomia ostaakseen niitä.

Seuraavassa vaiheessa pankit siirtävät ostamansa valtioiden velkainstrumentit keskuspankeista ohjauskorolla ottamiensa velkojen vakuuksiksi. Keskuspankit suorittavat kyllä nk. tukanleikkuun eli eivät myönnä pankeille lainaa aivan vakuuksien täyttä markkina-arvoa vastaan vaan hieman vähemmän. Keskuspankin turvamarginaali riippuu tarjotun vakuuden jäljellä olevasta juoksuajasta, maturiteetista, ja sen riskiluokasta.

Pankit tekevät voittoa, jos valtiot todella hoitavat lainojensa korot ja kuoletukset ajallaan, koska ohjauskorot ovat tällä hetkellä selvästi alle valtionlainojen markkinatuottojen; EKP myöntää pankeille luottoa yhden prosentin korolla.

Kreikka vain nyt sattuu olemaan maa, jonka osalta heräsi ensimmäisenä epäilys sen kyvystä uusia lainansa ajallaan, siis maa, jonka lainat eivät todellisuudessa ole nollariskisiä, vaan niihin sijoittavan täytyy ottaa huomioon pääomatappion mahdollisuus joko siinä muodossa että Kreikka ei maksa lainojaan takaisin täysimääräisesti tai että niiden takaisinmaksu viivästyy vuosia tai vuosikymmeniä. Tällöin europankin yhden prosentin korolla rahoittama sijoitus voi osoittautua tappiolliseksi, vaikka Kreikka-lainan markkinatuotto olisikin 19 prosenttia.

Mutta velkainstrumentin liikkeellelaskijan maksukyvyttömyys (default) ei ole ainoa riski, jonka sijoittaja kohtaa. Vaikka valtiot hoitavatkin velkasitoumuksensa ajallaan, niitä koskee paljon tavallisempi korkoriski: markkinakorkojen nousu laskee valtionlainojen markkinahintoja sitä enemmän mitä pitkäkestoisemmasta lainasta on kyse. Näin käy erityisesti, jos valtion lainojen tuottokäyrä jyrkkenee eli jos pitkän maturiteetin lainojen tuottoprosentti nousee lyhyiden lainojen tuottoprosentteja enemmän.

Noussut inflaation nopeutumisen riski on yleensä se tekijä, joka saa sijoittajat vähentämään sijoituksiaan pitkän juoksuajan kohteisiin. Siksi niiden tuotot, korot, nousevat ja obligaatioiden markkinahinnat laskevat. Sijoittajille tulee pääomatappioita. Pankit ovat rahoituksen välityksessä se porras, joka on kaikkein haavoittuvin sijoitustappioille, koska säätelijät sallivat pankkien toimivan pääasiassa velkarahoituksen avulla, vain minimaalisin omin pääomin.

Nykyisin länsimaiden keskuspankit eivät rahoita valtioita vanhanaikaisesti suoraan, vaan epäsuoraan pankkijärjestelmän kautta. Setelirahoitusta kutsutaan toisella nimellä myös rahapoliittiseksi elvytykseksi. Kun nykyisen kriisin todellinen syy oli rahapolitiikan löysääminen keskellä maailmantalouden nopeinta kasvusykliä vuonna 2003, erityisesti Fedin suorittama ohjauskoron lasku yhteen prosenttiin kesäkuussa 2003 (ks. Mätäkuun markkinat –kirjani), nykyinen euro-, punta- ja dollarialueen rahapoliittinen elvytys vastaa huumeriippuvaisten Subutex-hoitoa.

Julkisen velan lisäyksen setelirahoitus on aina ja kaikkialla lopulta johtanut nopeutuneeseen hintatason nousuun. Sijoittajat kautta maailman tiedostavat tämän ja siksi pelko erityisesti pitkien valtionlainojen koron noususta ja sen aiheuttamasta pääomatappiosta kohdistui kuluneella viikolla eniten pankkeihin, koska niiden pörssikurssit putosivat poikkeuksellisen reippaasti sekä Euroopassa että USA:ssa.

Iso-Britanniassa inflaatio on jo tänä talvena kiihtynyt yli virallisen hälytysrajan, mutta Bank of England selittelee sen olevan väliaikaista. Myös euroalueesta on muodostumassa saksalaisten pelkäämä inflaatioalue.

Kun Kreikan velkakriisi seestyy 19.5.2010, voi olla, että Kuningattaren kultareunaisten lainojen kriisi aloittaa intermezzon. Siinä vaiheessa PIGS-maiden velkakriisi on vain osa Sovereign Debt Crisis -sävelrunon toistuvaa pääteemaa.

Kova kovaa vastaan

Helsingin Sanomien (HS) pääkirjoituksen 2.3.2010 otsikko ”AKT:n lakonuhkat eivät saa sympatiaa” oli näyttävästi Auto- ja kuljetusalan työntekijäjärjestön AKT:n vastainen. Varsinainen teksti sisälsi vain pahoittelua, ”AKT:n lakkoherkkyys on harmillista”, ja toivoi ”AKT:ltä kohtuullisuutta vaatimuksissaan ja vastuullisuutta yhteiskunnalle tärkeiden toimintojen ylläpitämiseksi"; harvoin yhteiskunnalle mitättömien toimintojen edustajat ovatkaan lakossa, poikkeuksena Korkeakoulujen henkilöstöliitto KHL 1980-luvun puolivälissä.

HS muistutti kuitenkin: ”Lähes jokaisen avainalan lakon yhteydessä Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) vaatii työntekijöiden lakko-oikeuksien tiukentamista”. Yksi tiukennuksen tarve olisi kieltää ammattiliitoilta tukilakkoilu ja yleislakot: todellisen poliittisen lakon järjestämisessä ei tarvita ammattiliittoja. USA kielsi ne jo vuonna 1947 poistaessaan Roosevelt’in New Deal’in luomia tehottomuuksia.

Tehokkain keino välttää AKT:n kaltaiset lakot olisi muuttaa lainsäädäntöä siten, että lakon voi aloittaa, vain jos jäsenäänestyksen määräenemmistö kannattaa sitä, esimerkiksi 60 prosenttia tai 2/3. Silloin työntekijätkin todennäköisesti olisivat paremmin selvillä siitä, miksi ovat lakossa: ay-toimitsijoiden suuren egon vai todellisten taloudellisten syiden vuoksi.

Samaa pahoittelee HS:n Merkintöjä-palstalla Antti Blåfield tänään 4.3.2010 korostettuaan kuitenkin työnantajien murtaneen sopimusyhteiskunnan: ”Kyse ei ole enää vain ihmisten oikeuksien puolustamisesta, vaan jäsenet pakotetaan väliajoin lakonuhkaan tai lakkoon, jotta saadaan nolla pilkku jotain enemmän kuin naapuriliiton työntekijät. Aggressiivisimmat liittojohtajat toimivat yleensä suojassa olevilla aloilla, joilla peruskysyntä on taattu”.

Kilpailun edellysten parantaminen satamatoiminnoissa ja huolinta-alalla toimivien yritysten välillä olisikin todellinen keino murtaa AKT:n vastakartelli työntekijäpuolella; kilpailulainsäädäntömme ja -virastomme on hampaaton. Kun olin ensimmäistä vuotta Englannissa 1977-1978, ahtaajien palkka oli Cardiffissa selvästi korkeampi kuin suomalaisen tai englantilaisen yliopiston professorin vuosipalkka; ollessani siellä viimeksi pidempään 1992 ahtaajan ansiot Cardiffissa vastasivat suomalaisen yliopiston assistentin palkkaa – ja ahtaajat olivat yksityisyrittäjiä, mutta tyytyväisiä sekä tuloihinsa että työoloihinsa.

Puheenjohtaja Kataisen tasa-arvotupovaalivoitot eivät riitä kuromaan luokanopettajien ansioita ahtaajien ansioiden tasolle hänen elinaikanaan; edelliset aloittavat alle 30000 eurosta viiden vuoden yliopistotutkinnon jälkeen, kun ahtaajien vuosiansiot ovat 47000 euroa lehtitietojen mukaan.

Blåfield muisti kuitenkin korostaa: ”Mutta vielä Timo Räty ja pojat ovat sankarpoikia”. Myös matkalaukkusumassa Blåfield puolusti ylihintaisen ammattitaidottoman työn etuja 14.1.2010 ”Vastuuta palvelusta ei voi ulkoistaa” (HS 14.1.2010); sympatiaa ei löytynyt työnantajalle eikä palvelun ulkoistajalle Finnairille. Olen ulkoistanut pukujen tekemisen Haloselle/Carlssonille: Blåfieldin logiikalla olen vastuussa siellä myynnissä olevista puvuista.

Saman mielipidepalstan ”Vastakkaisasettelu on täällä taas” –kirjoituksessa Juha Akkanen tuki samoin selkeästi AKT:tä: ”puheenjohtaja Timo Räty on sellainen, jonka kanssa ei kannata turhaan haastaa riitaa. Suomen kansantalouden orastava kasvu on sivuseikka, kun Räty hiiltyy” (HS 26.2.2010). Myös Akkanen muisti korostaa työmarkkinatilanteesta: ”Jos pitäisi ratkaista riitelyn aloittaja, niin kyllä se on työnantaja”.

Vain viisi vuotta sitten "Kova kovaa vastaan" otsikoidussa toimittaja Aaltosen kirjoituksen (HS 21.11.2004) houkutusjohdannossa luki: "AKT on ennenkin sulkenut satamat, kun autoliikenteen lakko ei ole tehonnut. Se on kova ase, joka halvaannuttaa Suomen nopeasti. Tällä kerralla työnantajat ovat ottaneet käyttöön samat keinot".

En ymmärtänyt silloin lainkaan viimeisen lauseen tosiapohjaa eikä kirjoituskaan selostanut sitä, mitä työnantajien ”kova kovaa vastaan” –keinot olisivat olleet, vaikka sanoikin Autoliikenteen työnantajaliiton olleen altavastaajana silloisessa propagandasodassa. Lakkoa vastaava työnantajan toimenpide on työsulku, mutta työnantaja ei pannut niitä silloin toimeen eikä myöskään uhannut työsuluilla.

HS kirjoittaa tietysti siten, kuin lukijat haluavat sen kirjoittavan HS:n teettämien mielipidetiedustelujen mukaan; sillä tavoin HS maksimoi levikkinsä. Lukijat siis ratkaisevat HS:n työmarkkinakirjoittelun pitkän linjan.

Rukan sulat lumet

”Työurien pidentäminen on paras keino parantaa julkisen talouden tasapainoa”. Oletteko missään nähneet edes sadan sanan tosiasiat huomioon ottavaa johdonmukaista päättelyä siitä, miten työurien pidentäminen parantaa julkisen sektorin tulojen ja menojen todellista erotusta, siis virtatasapainoa, ja niiden varantoa eli julkista velkaa suhteessa BKT:hen. Mitään selkeätä logiikkaa ei ole olemassa. On olemassa vain Göbbels-hokema ja ”kolmannen tien” pakottamishalu Mätäkuun markkinat –tyyliin.

On selvä, että jos kansakuntamme kansainvälistä kauppaa käyden tekee enemmän töitä, se kohottaa elintasoamme. Ei ole väliä sillä teemmekö pidempää työuraa alku- vai loppupäässä tai nouseeko työikäisten työhön osallistumisen aste. Työttömistä ja työelämän ulkopuolella olevista on suhteellisen helposti työllistettävissä noin puolimiljoonaa henkilöä kohtuullisen sopeutumisajan kuluessa. Ainoa vaatimus on poistaa pienituloisten ja ikääntyneiden köyhyysloukut. Jälkimmäinen on se, että ansiosidonnaisen työttömyysturvan ja työttömyyseläkeputken kautta päästään vanhuuseläkkeelle lähes samoin eduin kuin olemalla täyspäivätyössä. Työttömyyseläkeputkessa olevalla on käytännössä työntekokielto; vaadittu palkka, jolla hän osallistuisi työelämään, on niin korkea että sellaisia työpaikkoja ei ole olemassa; hänen ei kannata ryhtyä ammatin- tai liikkeenharjoittajaksikaan, koska olemalla työttömyyseläkeputkessa hänen lopullinen työeläkkeensä tulee olemaan korkeampi.

Köyhyysloukkujen poistamisestakaan ei seuraa julkisen sektorin rahoitusaseman automaattinen parantuminen. Valtion ja kuntien tulo- ja menoperusteet sekä tulonsiirrot ovat olleet jatkuvassa valinkauhassa sinä noin 55 vuoden aikana kun olen seurannut talousasioita. Valtion bruttovelatkin ovat välillä olleet melkein nolla ja valtio oli hyvin pitkään nettomääräisesti itseasiassa suuri saamamies, koska se oli suuri lainanantaja. Myös veroaste nousi 1960-luvun lopun selvästi alle 30 prosentista nopeasti 40 prosenttiin, mutta laski jälleen 37 prosenttiin, nousten 1990-luvulla uudestaan 47 prosenttiin (viisaus kritikoitu Mätäkuun markkinat -kirjassa), josta se laski alle 43 prosentin ennen nykylamaa.

Emme suinkaan elä maailmassa, jossa julkisen sektorin vero-, meno- ja tulonsiirtoperusteet ovat lyödyt kiinni seuraavaksi viideksi vuosikymmeneksi. Eliittimme puhuu koodikieltä, koska media ei ole kiinnostunut eliitin päättelystä, vaan ainoastaan siitä kuka sanoo ja mitä. Virkamies-, etujärjestö- ja poliittisen eliitin päättely, jos sellaista ylipäänsä on olemassa, tosiasioineen tulisi altistaa julkiselle kritiikille.

Valtion akuutin velkaongelman merkityksettömyys

Valtiokonttorin Treasury Finland –yksikön mukaan valtion velka oli tammikuun 2010 lopussa hieman yli 63 miljardia euroa eli 15 miljardia euroa korkeampi kuin vuoden 2008 heinäkuun lopussa, reilu kuukautta ennen kuin USA sosialisoi asuntoluotottajien jälleenrahoituspankit Fannie Maen ja Freddie Macin. Samaan aikaan valtion likvidit kassavarat olivat paisuneet kolmesta miljardista eurosta viidellä miljardilla eurolla. Valtion menojen todellinen budjettierotus tuloihin nähden oli tämän 18 kuukauden aikana 10.5 miljardia euroa. Onko se paljon vai vähän?

Samana aikavälinä BKT:n taso putosi arviolta 12 prosenttia eli noin 21 miljardia euroa, josta siis puolet näkyi valtion tiliaseman huonontumisena. Se ei ole hälyttävää, koska huonoina suhdannevuosina valtion budjetti pyrkii automaattisesti olemaan alijäämäinen ja vastaavasti nousuhdanteissa ylijäämäinen. Ilmiö johtuu veropohjan suhdanneherkkyydestä.

Vaikka Tilastokeskuksen mukaan ansiotaso nousi viime vuonna nimellisesti kolme prosenttia ja reaalisesti neljä prosenttia, palkkasumma laski yhden prosentin vuoteen 2008 verrattuna eli verotettavat ansiotulot laskivat. Jouduimme siis kansainvälisen kysyntälaman lisäksi perinteiseen kotikutoiseen kustannuskriisiin, jota kuvaa paremmin tehdyn työtunnin kustannusten vuosinousu 6-11 prosentilla riippuen vertailuneljänneksestä (viimeisin tilastojulkistus 8.12.09); onhan joukossamme aina niitä, jotka ovat valmiit elvyttämään kysyntää nostamalla palkkoja ”ostovoiman tasapainoisen kehityksen turvaamiseksi”; he eivät vain ymmärrä sitä, mitä Keynes tarkoitti tehokkaalla kysynnällä (pikakurssin löytää Mätäkuun markkinat –kirjastani).

Mutta ennen kaikkea osakeyhtiöveron, yrittäjätulojen ja muiden pääomatulojen veropohja on ansiotulojakin paljon suhdanneherkempää; verotettavat pääomatulot laskevat BKT:tä nopeammin; yksikään tuloeromoralisti ei vain juhlinut kun Tilastokeskus julkisti 22.12.2009 huipputuloisten tulojen alentumisen supistaneen tuloeroja vuonna 2008, vaikka mediaanituloisten reaaliset käytettävissä olevat rahatulot kasvoivat 1.5 prosenttia edellisvuoteen 2007 nähden. Valtio suurena omistajana saa myös itse suoraan suhdanteista riippuvaisia osinkotuloja sekä omaisuuden myyntivoittoja, joiden aleneminen näkyy suoraan valtion tiliaseman heikentymisenä.

Osa budjettiautomatiikkaa on myös progressiivisen tuloveroasteikon vaikutusta. Se laskee matalasuhdanteessa ansiotulojen veroastetta keskivertovuosista. Samoin tulonsiirrot pyrkivät automaattisesti pienenemään nousukautena ja kasvamaan laskusuhdanteessa. Myös osa kulutusveroista, selvimmin autovero, on progressiivisia ”ylellisyysveroja”, joiden tuotto romahtaa laskusuhdanteessa.

Siksi oikea tapa on tarkastella valtiosektorin budjettierotusta on puhdistaa se suhdannevaihteluista. Toisinaan laskelma tehdään olettaen BKT:n olevan nykyisten vero- ja menoperusteiden tuottaman ”täystyöllisyyden” eli potentiaalisen tuotannon tasolla.

Viime suhdannehuipussa vuonna 2007 valtion budjettiylijäämä oli lähes neljä miljardia euroa. Olemme tällä hetkellä BKT:n trendikasvua tai täystyöllisyystasoa huomattavasti syvemmässä suhdannekuopassa. Siksi nykyisin meno-, tulonsiirto- ja veroperustein, eli tuloveroasteikko indeksoituna ansiotasoindeksin mukaisesti, valtiosektorin budjettierotus on potentiaalisen tuotannon tasolla mieluumminkin lievästi ylijäämäinen! Vuoden 2011 verotukseen on siten tilaa tehdä hallitusohjelmassa luvatusta verojen alennuksesta loput.

Valtiontaloudellisesti olisikin suurin virhe taipua poliitikkojen ja heidän taustajoukkojensa ajamiin verojen korotuksiin ja menojen leikkauksiin, jotka olisivat varmin keino toteuttaa itse aiheutettu kestolama tilanteessa, jossa Aasian talouskasvu on maasta riippuen vuositasolla jo 4-9 prosenttia. USA:ssakin vaappuva BKT:n kasvu ylitti viime vuoden viimeisellä neljänneksellä 5 prosenttia vuositasolla. Ei olisi yllätys, jos Suomessakin BKT:n vuosikasvu ylittäisi neljä prosenttia tämän vuoden loppupuolella. Mutta jos ylihintaisen ammattitaidottoman työn edut voittavat, talouden pysyvä nousu jää luonnollisesti hämärän peittoon.

Lannan levitystä

Valtiovarainministeriön (VM) 1.2.2010 julkistama raportti Julkinen talous tienhaarassa, Finanssipolitiikan suunta 2010-luvulla, Valtiovarainministeriön julkaisuja 8/2010, jota kommentoin 2.2.2010 sen tarkoitushakuisen alhaisen BKT:n kasvuennusteen vuoksi, olettaa julkisen velan reaalikoroksi 3.0 prosenttia vuodessa koko laskelmien kattaman aikajänteen vuoteen 2060.

Oletus tuntuu viattomalta, mutta ei ole sitä alkuunkaan, koska oletukseen sisältyy riskipreemiota noin puolet. Tasapainoisen kasvun mallien mukaan riskitön reaalikorko ja BKT:n reaalikasvu ovat sidoksissa toisiinsa siten, että reaalikorko ei voi ylittää reaalikasvua. Juuri tämä ominaisuus takaa kasvun tasapainoisuuden eli sen, että mikään mallin muuttujista ei sen muihin muuttujiin nähden ole räjähtävällä uralla. Keskussuunnittelijoiden ei tietenkään tarvitse soveltaa loogisesti johdonmukaisia malleja.

Sadan vuoden tuottoaikasarjoissa kolme prosenttia vastaa keskimääräistä sijoituskelpoisten (investment grade) yrityslainojen reaalikorkoa, joihin siis sisältyy liikkeellelaskijoiden yritysriskin kantaminen. Valtion lainojen keskimääräinen riskitön reaalikorko oli maailmassa viime vuosisadalla 1.7 prosenttia Dimson-Marsh-Staunton, Triumph of the Optimists: 101 Years of Global Investment Returns, Princeton University Press, 2002, kirjan laskelmien mukaan.

VM:n perusolettamukset panevat siten valtion korkomenot ja velan räjähtävälle uralle, kansankielellä ”kuplaan", heti alun pitäen. Tarkoitushakuisilla laskelmilla VM:n byrokratia etsii populisteja, jotka lannanlevityskoneen tavoin julistaisivat laskelmien tuhon päivää Mätäkuun markkinat -pamfletissa kuvatun tavoin. Kyse ei voi olla nykyisen hallituskokoonpanon taustajoukkojen vallan kasvattamisesta, koska VM laati samanlaisia laskelmia jo silloin kun ministeri oli sdp:stä.

Julkisen talouden kestävyyslaskelmien hauhuu

Valtiovarainministeriö (VM) julkisti eilen 1.2.2010 raportin Julkinen talous tienhaarassa. Finanssipolitiikan suunta 2010-luvulla, Valtiovarainministeriön julkaisuja 8/2010, jonka johtopäätöksiä tämänpäiväiset lehdet selostavat. Kommentoin seuraavassa lyhyesti sitä, miten ja kenelle laskelmat on laadittu.

Raportissa on tietenkin tulostettu ne, mitä laskelmiin on syötetty. Niistä tärkein on olettamus bruttokansantuotoksen (BKT) reaalisen kasvun nopeudesta laskelmien kattaman ajanjakson 2015-2060 kuluessa. Se on keskimäärin vain 1.8 prosenttia vuodessa. Keskussuunnittelijoille on ominaista, että heidän ei tarvitse perustella tosiasioiden ja loogisen päättelyn avulla sitä, miksi he ovat päätyneet avainlukuihinsa.

Todettakoon vertailun vuoksi, että tieteellisessä tutkimuksessa yksi tapa arvioida potentiaalisen tuotannon kasvuvauhtia on tarkastella toteutuneen BKT:n kasvua pitkähköllä ajanjaksolla suhdannehuipusta toiseen, jolloin olettamus on että huippuvuosina toteutunut BKT vastaa potentiaalista BKT:ta. 1980-luvun lopun nousukauden huipusta 1989 viimeksi päättyneen suhdannesyklin huippuun vuoteen 2007 BKT:n reaalikasvu oli keskimäärin 4.4 prosenttia vuodessa. Mutta jos periodia pidennetään viime vuoteen 2009, keskimääräinen kasvuvauhti putoaa 1.9 prosenttiin vuodessa.

Siis VM tavallaan olettaa laskelmiensa taustalla, että joka vuosikymmen tulee esiintymään 1990-alun alun ja viimeisen puolentoista vuoden aikana koettujen tapainen 13 prosentin BKT:n lysähdys, siis kaikkiaan viisi kappaletta ja kaiken lisäksi siten, että niistä viimeinen tulee olemaan vielä nykyistäkin syvempi ja laman syvin vuosi osuu juuri vuodeksi 2060; keskussuunnittelijoilla on täydellinen ennakkotietämys olettamuksen mukaan.

Aloitin kansantaloustieteen opintoni 1964, jolloin karkeakeynesiläinen huuhaa teki tuloaan Suomeen, mutta ei vielä näkynyt oppikirjoissa. Siksi sattumalta opiskelin aivan oikeata taloustiedettä, myös taloudellisen kasvun malleja 1960-luvun lopussa. Niistä opin, että jos talouden kasvu-ura häiriintyy, markkinataloudessa on voimia, jotka palauttavat talouden takaisin entiselle kasvu-uralle. Edellytys on tietenkin se, että talouden instituutioita ei muunneta kasvua hidastaviksi, kuten on Kiinasta esimerkkinä Maon kulttuurivallankumous; taloudellista kasvua ei markkinataloudessa tarvitse keksiä uudestaan, ainoastaan keskusjohtoisessa taloudessa.

Jos taas talouden instituutioita muutetaan aikaisempaa enemmän talouskasvua suosiviksi kuten esimerkiksi kommunisti-Kiinan markkinavetoinen politiikka viimeisen 30 vuoden aikana, talous voi häiriön jälkeen saavuttaa jopa aikaisempaa nopeamman reaalikasvun. Lähin esimerkki tästä on Suomen talouden avautuminen EEA:han, EU:in ja euroon liittymisen vuoksi vuodesta 1993 lähtien, mikä sisälsi yksityistämisiä, suomalaisyritysten kansainvälisen omistuksen sallimisen, aikaisemman ohjailevan yritysverotuksen korvaamista suhteellisen neutraalilla verojärjestelmällä, joka poisti erilaiset suosinnat ja diskriminaatiot investointikohteiden ja niiden rahoituslähteiden välillä. Kun tähän vielä tuli kaupanpäällisiksi bilateraalisen neuvostokaupan aiheuttamien vääristymien poistuminen ”ikuisen” vastapuolen hävittyä kabinettien hämäryyksistä, Suomi koki uuden talousihmeen, jota talousviisaat kutsuvat Nokia-ilmiöksi, mutta joka todellisuudessa johtui edellä kuvaamistani seikoista. Keskussuunnittelijoiden ei siten kannata yrittääkään löytää tai kehittää uutta Nokiaa.

VM on laskelmissaan tietoisesti tarkoitushakuinen kasvattaakseen byrokratiansa valtaa. Ne on siis tehty vain heille itselleen, ei ulkopuolisille tarkkailijoille, jotka voivat unohtaa ne tämän jälkeen.

JK. Virroilla on Hauhuun kylä.

ALV:n alennus elvyttäisi!

Miksi? Koska se vastaisi juuri sitä, mitä Keynes tarkoitti elvytyksellä: lopputuotteiden hintojen nostamista täystyöllisyyttä vastaavalle tasolle suhteessa työvoiman hintaan tai kuluttajien käytettävissä olevien reaalitulojen pysyvää kasvattamista.

Niillä aloilla, jossa arvonlisäveron (ALV) alennus ei laske täysimääräisesti hintoja, yritysten lopputuotteiden veroton hinta nousee suhteessa työn hintaan: yrityksille syntyisi kannustin teettää lisää työtä eli lyhyen aikavälin tarjonta lisääntyisi; oletus on tietenkin, että työn hinnasta päättävät ovat solidaarisia työttömille eivätkä ulosmittaa yritysten parantunutta työllistämiskykyä itselleen. Elvytys toisin sanoen tarkoittaa sitä, että yritysten kohtaama reaalipalkka alenee; vanhassa devalvaatioihin perustuvassa järjestelmässä se saavutettiin alentamalla kriisitilanteissa markan ulkoista arvoa, jolloin vientidollarilla yritys sai tililleen enemmän markkoja.

Tuotealojen, joissa ALV:n alennus menisi täysimääräisesti lopputuotteiden hintoihin, verolliset kuluttajahinnat alenisivat suhteessa muihin kuluttajahintoihin. Siksi kuluttajat ostaisivat näitä tuotteita aikaisempaa enemmän, mutta myös muita tuotteita, koska heidän nimellistulojensa ostovoima kasvaisi, eli lyhyen aikavälin kulutusmenot kasvaisivat.

Näistä pohdinnoista ei vielä voi päätyä johtopäätökseen, että ALV:n alennus kasvattaisi kokonaistuotantoa Suomen rajojen sisällä. Se toteutuu, jos ALV:n alennus on pysyvä eli sellainen että sen vaikutuksia ei minkään muun veron korotuksilla peruuteta. Tai jos peruutetaan, veronkorotuksen tulee olla vähemmän vääristävä kuin ALV:n kevennyksen avulla saatava vääristymien alentuma. Vain verotuksen aiheuttaman kokonaisvääristymän pienentyminen kasvattaa potentiaalista tuotantoa ja on siksi toimenpide, joka ei mitätöi edellä kuvattuja ALV:n alennuksen lyhyen aikavälin vaikutuksia. Siksi tällainen veroelvytys elvyttäisi Keynes’in tehokasta kysyntää; ks. Mätäkuun markkinat –pamflettini.

Suurimmat vääristymät syntyvät laveasta köyhyysloukusta, jonka kaventaminen lisäisi työhön osallistumista, vähentäisi tulonsiirtoja ja kasvattaisi tuloverojen tuottoa. Poliitikot voisivat aloittaa köyhyysloukun kaventamisen poistamalla opintotuen saannin tulorajat, kuten Mätäkuun markkinat argumentoi, ja rajoittamalla opintotuen vain tutkinnon todellisen pituuden mukaiseksi. Uudistus tekisi kaikki onnellisemmiksi: poliitikot, opiskelijat ja valtiovarainministeriön virkamiehet.

JK. Elintarvikkeiden ja ravintolapalvelujen arvonlisäveron muuttamista kommentoi professori Matti Virén artikkelissaan ”Verokarhun ihmeelliset seikkailut Suomessa”, Yhteiskuntapolitiikka 75 (2009:6), ss. 665-668. Se kuvaa herkullisimmin suomalaista veropoliittista valmistelua raporttini ”Verojärjestelmämme kehittämistarpeesta”, Vaasan kauppakorkeakoulun julkaisuja, Tutkimuksia 56, Vaasa 1979, ilmestymisen jälkeen. Virénin artikkeli on synnyttänyt myös jatkokeskustelua lehden verkkosivuilla.

Osingot vähennyskelpoisiksi?

Vihreät vaativat eilen luopumista listaamattomien yhtiöiden jakamien "osinkojen nollaverokannasta" unohtaen tarkoituksella sen, että osinko jaetaan osakeyhtiöveron jälkeisistä voittovaroista.

Koko tiedote huokuu kyvyttömyyttä analysoida osakeyhtiön kautta toimivan yrittäjän verotusta ja sisältää eliitin tavanomaista kansaan kohdistamaa sumutusta: 90000 euron palkkatulojen veroaste ei ole tänä vuonna väitetty 42 prosenttia vaan noin 37 prosenttia (riippuu kunnasta ja seurakunnasta), koska palkanansaitsijan eläkemaksu ei ole vero. Se on pakollista pitkäaikaissäästämistä, joka on säästämishetkellä vähennyskelpoista verotettavasta ansiotulosta, mutta säästöjä (eläkettä) nostettaessa sekä pääoma että sen tuotto ovat veronalaista ansiotuloa.

Suomalaiset poliitikot suosivat käytännöllisä ratkaisuja, koska heidän taustavoimansa eivät kykene selkeään ja johdonmukaiseen veroanalyysiin. Ennen yhtiöveron hyvitysjärjestelmää jaetut osingot olivat osittain vähennyskelpoisia valtionverotuksessa. Voitaisiinko nyt siirtyä järjestelmään, jossa listaamattomien yhtiöiden jakamat osingot olisivat kokonaan vähennyskelpoisia verotettavasta tulosta osakeyhtiöverotuksessa, mutta verotettaisiin saajiensa ansiotulona?

Omistajien kannattaisi hajauttaa omistus lasten kesken, jotta perheen osinkojen kokonaisveroste olisi progressiivisellä asteikolla alempi. Osakeyhtiöitä kannattaisi puhdistaa osingoilla vain siihen rajaan saakka, jossa perheen osinkotulojen keskimääräinen rajaveroaste ei ylittäisi yhtiön myynnissä realisoitavan verotettavan voiton kaksinkertaisen verotuksen astetta eli noin 45 prosenttia.

Suostuisivatko populistit ymmärtämään tällaisen verojärjestelmän?

”Emme elä pesemällä toistemme paitoja!”??

Sydämeni itkee verta aina kun kuulen tai luen otsikon väitteen. Miksi? Siksi että sen esittäjä ei ymmärrä markkinatalouden toimintaa ja vielä vähemmän hallitsee sitä kuvailevaa tiedettä, taloustiedettä. Vain pakottamiseen perustuvassa keskusjohtoisessa taloudessa meidät voidaan panna pesemään toistemme paitoja.

San Franciscossa näkee pesulamainoksia: viisi paitaa dollarilla tai jopa yhdeksän paitaa dollarilla; kaupunki on silmin nähden ja kaikin tilastoindikaattorein Helsinkiä vauraampi johtuen siitä, että ihmiset eivät siellä siellä pese toistensa paitoja; eikä paikallisissa lehdissä esiinny kolumneja, joissa vaaditaan nostamaan pesulapalvelujen tuottavuutta.

Markkinataloudessa ihmiset erikoistuvat suhteellisen etunsa mukaisiin tehtäviin eli niihin tehtäviin, joissa heidän tuottavuutensa markkinoiden palkitsemana on korkein. Lääkäri saattaa olla puuseppänä taitavampi kuin se, jolta hän ostaa keinutuolin. Mutta tehdessään keinutuolin isälleen 60-vuotislahjaksi hän joutuisi luopumaan yksityisvastaanottotunneista siinä määrin, että perheen elintaso laskisi suhteessa siihen, että hän ostaa keinutuolin ammattipuusepältä.

San Franciscossakin vain hyvin pieni määrä on pesulayrittäjiä tai töissä pesuloissa; luonnollisesti dollarilla pestyjen paitojen määrä on heille samanlainen houkutin kuin Juhla Mokka K-kauppiaille. Jostain syystä yksikään taloustietäjä ei ole Suomessa esittänyt, että kahvin paahtamisen tuottavuutta on nostettava, mutta vaatimuksia esiintyy jatkuvasti ”hyvinvointipalvelujen” ja muiden markkinoiden ulkopuolella tuotettujen ja julkisesti tarjolla olevien palvelujen osalta. Tuottavuuden nostattamisvaatimukset ovat peräisin talousvaikuttajiemme taipumuksesta ajatella keskusjohtoisen talouden suunnittelijoiden tavoin.

Jos otsikkoväitteen bagatellia esimerkkiä haluaa jatkaa, vaurastumme sillä, että paitapesijöiden ohella osa erikoistuu pesemään housuja, osa sukkia, jne. Erikoistumisen - ja vaurastumisemme - esteeksi muodostuu vain liian usein yrittäjien ja työntekijöiden valintoja rajoittava hyvinvointivaltio pakotteineen, kuten "Mätäkuun markkinat. Uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta" -pamfletti kuvaa.

Riskinoton kannustaminen ja verotus

Toimittaja Raeste selostaa vero-oikeuden professori Heikki Niskakankaan näkemyksiä (HS 12.11.2009) Elinkeinoelämän keskusliiton yrittäjävaltuuskunnan kokouksessa: ”Suomen osinkoverotuksessa ... ongelma on, että se ohjaa yrittäjän riskinottoa täysin väärään suuntaan, mahdollisimman vähäriskisiin ja huonosti tuottaviin sijoituksiin”. Pohditaanpa ongelmaa aivan alusta eikä yksinomaan osinkoverotuksen kannalta.

Verojärjestelmä kannustaa riskinottoon eniten, silloin kun riskinoton tappiot saa vähentää korkeammalla verokannalla kuin riskinoton tuottoja verotetaan, eli jos tappiot saisi vähentää ansiotuloista, jolloin verottaja osallistuisi niiden kantamiseen viimeisen ansiotulo-euron veroprosentilla, mutta riskinoton voitot verotettaisiin osakeyhtiöverotuksessa, jonka jälkeinen voitto jaettaisiin pääomatulo-osinkoina, jotka ovat saajalleen osaksi verottomia; oletan ansiotulon rajaverosteen olevan osakeyhtiön verokantaa korkeamman.

Mutta juuri tällainenhan Suomen verojärjestelmä on! Yrittäjä toimii aluksi yksityisyrittäjänä, jolloin yritystulo jaetaan verotuksessa pääomatuloksi, jonka vero on 28 prosenttia, ja ansiotuloksi, jota verotetaan tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Jos yrittäjä toteuttaa riskillisen hankkeen, joka osoittautuu täysin menetetyksi, hän vähentää hankkeen menon progressiivisesti verotetuista yrittäjätuloista. Jos hanke onnistuu, hän muuttaa yrityksensa osakeyhtiöksi ja pääsee nauttimaan sen verokannasta.

Sama on tulema, jos yrittäjä alunalkaen toimii osakeyhtiönä, jossa ei ole lainkaan nettovarallisuutta, myyden esimerkiksi veroneuvoja. Jos yhtiö jakaa koko veronjälkeisen voittonsa osinkoina, sitä verotetaan 70 prosenttisesti ansiotulona, jonka korkein rajaveroaste on Helsingissä noin 53 prosenttia. Oletetaan, että tällainen osakeyhtiö päättää toteuttaa riskillisen hankkeen. Jos se epäonnistuu, koko hanke kirjataan kuluksi, joka vähentää osakeyhtiön verotettavaa tuloa ja yrittäjän ansiotulo-osinkoa; verottaja siis osallistuu epäonnistuneen hankkeen menoihin noin 54 prosentilla. Jos taas hanke onnistuu, yhtiölle muodostuu nettovarallisuutta, jolloin osa yhtiön jakamista osingoista tuleekin verotetuksi pääomatulona; jos yrittäjä saa yhtiöön säästämänsä yhtiöveron jälkeisen voiton itselleen myymällä yhtiönsä, hän maksaa lisäksi luovutusvoittoveron säästöistä eli hänen kokonaisveroasteekseen tulee noin 47 prosenttia.

Entä jo osakeyhtiön kautta toimiva yrittäjä, joka nostaa nyt pelkästään pääomatulo-osinkoja ja joka odottaa myös riskillisen hankkeen toteuttamisen jälkeenkin elävänsä pääomatulo-osingoilla? Tällöin verottaja osallistuu samalla verokannalla sekä riskinoton tappioihin että tuleviin tuottoihin, jolloin verotus ei suosi eikä rankaise riskinoton määrää vaan on neutraalia; riskipitoisten hankkeiden tuottovaatimus on juuri samaan riskiluokkaan kuuluvien hankkeiden pitkän aikavälin tuotto rahoitusmarkkinoilla, niiden riskillinen markkinakorko.

Nykyinen osakeyhtiöiden verojärjestelmä ei siten jarruta yritysten kasvua ja riskinottoa, vaan sisältää aivan päinvastaisia elementtejä. Kasvu on aina rahoitettava , mutta nykyjärjestelmä ei enää suosi velkarahoitusta samassa laajuudessa kuin 1980-luvulla, jolloin yrityksen oli kannattavaa toteuttaa jopa markkinakorkoa heikommin tuottavia hankkeita. Yhtiöiden taseet ovat paisuneet, koska ne ovat kasvaneet, eivätkä suinkaan sen takia, että ne eivät olisi kasvaneet, kuten kommentoivat medistit uskottelevat.

Edellä olen ajatellut riskihankkeen niin pieneksi, että sen menot voidaan aina vähentää verotettavasta tulosta. Käytännössä näin ei ole, vaan yrityksille syntyy tappioita, joita ne saavat vähentää verotuksessa vain tulevista elinkeinotoiminnan tuloista eikä välittömästi. Tällöin todellinen veroaste, jolla verottaja osallistuu tappioihin, voi olla huomattavasti alhaisempi kuin riskinoton tuottojen veroaste, mikä vääristää riskinottoa vähäriskisempiin kohteisiin, mutta kyse ei enää ole osinkoverotuksen vaan epäsymmetrisen tappioiden tasausjärjestelmän vaikutuksesta.

Verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinoton määrään ei siis voi päätellä yritysten nykyisistä taseista, joissa on rekisteröity vain onnistuneiden hankkeiden tämät hetkiset arvot. Tarkastelu perustuu tällöin valikoitumisharhan vääristämään aineistoon; nykyään taloustieteen matemaattis-tilastollisten menetelmien eli ekonometrian perusteiden tärkeimpiä oppeja on ymmärtää valikoitumisharha ja sen vaikutusten eliminointi tuloksissa ja johtopäätöksissä.

Oikeampi tapa katsoa verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinottoon perustuukin niiden vähennysten määrään, jotka yrittäjät tekevät verotuksessa sekä yksityisyrittäjinä että osakeyhtiöinä, ja sitä, kuinka vähennykset ovat menneisyydessä riippuneet verojärjestelmän muutoksista; riskillisiä tuotekehitysmenoja voi palkkoina ja raaka-aineina vähentää välittömästi verotettavasta tulosta kuten pienimmät kojeetkin.

Alivaltiosihteeri Hetemäen johtaman verotuksen kehittämisryhmän työskentelyn todellinen ongelma on salamyhkäisyys. Olin keväällä 2007 Cambridgessa Englannissa Mirrlees -verokomission kolmipäiväisessä konferenssissa, jossa komission raportteja kommentoivat ensiksi opponentit ja raporttien kirjoittajat olivat vastaajina. Myös yleisölle varattiin useita tunteja aikaa esittää kysymyksiään raporttien tekijöille.

Hetemäen ryhmän pitäisi avautua samoin: sen jäsenet kirjoittamaan raporttinsa ja keskusteluttamaan analyysinsa ja johtopäätöksensa asiantuntijakritiikin avustamina! Nyt ryhmän jäsenet vuotavat erilaisia ”mutu”-akanoitaan lehdistön välityksellä lukijoille ja aivopesevät meitä suomalaisen ”Mätäkuun markkinat” –perinteen mukaisesti.

Niin media kaikaa kuin siihen raikaa!

”Kaikki ammattikunnat ovat maallikkojen vastaisia salaliittoja”, sanoi George Bernard Shaw perinnetiedon mukaan. Taloustieteilijöitä syytetään usein taas siitä, että päätöksentekijä saa useamman tilannearvion kuin taloustieteilijöiden luku, joilta hän tilasi tilannearvion. Tämä ei koske Suomea, koska meillä päätöksentekijä ei tilaa tilannearvioita riippumattomilta tahoilta. Siksi meiltä puuttuu keskustelun perinne; keskustelu on mielipiteiden esittämistä, missä on tärkeintä niiden esittäjätaho.

Tosiasioihin perustuva johdonmukainen päättely, argumentointi, jonka lähtötiedot ja ajatuskulut ovat muiden tarkistettavissa ja ymmärrettävissä, on Suomessa luokattoman vähäistä kahdesta syystä. Pitkään vallinneena säännöstelykautena taloutta ja sen instituutioita koskevat päätökset tehtiin vallan kammareissa. Elimme keskusjohtoisessa kabinettitaloudessa, jossa ei ollut sijaa argumentoivalle keskustelulle, ainoastaan mielipiteille, jotka päättäjät leimasivat loiskiehunnaksi Kekkosta lainaten.

Argumentoivalle keskustelulle ei ole myöskään sopivia keskustelupaikkoja. Kansantaloustieteellinen aikakauskirja on tavattoman hidas, keskustelun avauksille puoli vuotta ja vastineille neljännesvuosi, eivätkä siinä olevat artikkelit herätä laajempaa mielenkiintoa ellei kirjoittaja ole verkostoitunut medistien kanssa. Se soveltuu taloutta koskevien ikuisuuskysymysten pohdintaan, mutta ei ajankohtaisempien kysymysten saattamiseksi raiteille.

Nopeatempoisen keskustelun paikat, päivä- ja viikkolehdet, pyrkivät rajoittamaan keskustelun tavoittelemansa linjan mukaiseksi. Kysymys ei ole salaliitosta vaan täysin avoimesta mielikuvavaikuttamisesta Pihtiputaan Mummoon, kuvitteelliseen keskivertolukijaan. Keinot ovat tosiasioiden vääristely tai huomiotta jättäminen, itse keksityt ”tosiasiat”, mielikuvien moralisointi sekä samanmielisten kannanottojen julkaiseminen muut lehdet- ja mielipideosastoissa sekä uutisissa poliitikkojen toistamina. Luodaan illuusio yleisesti hyväksytystä epäkohdasta.

Mätäkuun markkinat –pamfletti sisältää esimerkkejä siitä, minkälaista tosiasioihin perustuvaa johdonmukaista päättelyä lehdistö julkaisee ja EI julkaise, syventäviä tausta-analyyseja taloutemme instituutioiden kestoaiheista, ajankohtaisiakaan unohtamatta, sekä myllykirjeitä. Esittelen kirjan syntyä ja sisällön taustoja Oulunkylän kirjastossa.