Miten lisää työpaikkoja ja nopeasti?

Alentamalla työeläkevakuutusmaksu heti vakuutusmatemaattisesti oikealle tasolle! Siis tasolle, jolla tällä hetkellä työelämään tulevan nuoren kannalta työuran aikana maksettavien (sekä työnantajan että työntekijän) eläkevakuutusmaksujen nykyarvo vastaa hänen eläkkeellä oloajan eläke-etuuksien nykyarvoa. Molemmat nykyarvot ovat siis tämän päivän rahassa ja ovat diskontatut eläkesäästöjen vaihtoehtoistuotolla kansainvälisesti hyvin hajautetussa sijoitussalkussa.

Tällaista eläkejärjestelmää kutsutaan vakuutusmatemaattisesti rehdiksi (actuarially fair). Rahoitusteoriassa vastaava käsite on nollanettonykyarvoinen liiketoimi, sijoitus tai investointi.

Äkkirysäyksellä tehtävä työeläkevakuutusmaksun alentaminen on ainoa työllisyyttä nopeasti kasvattava keino, joka hallitukselta on unohtunut Pandoran lippaaseen: Toivo.

Rautanaulan uitto

Lehdistö elää vastakkainasettelusta. Iänikuinen eläkeriita jatkuu taas, otsikoi Helsingin Sanomat pääkirjoituksensa eilen 25.1.2012 kerraten työnantajien ja työntekijöiden edustajien vastakkainasettelun kipupisteitä: eläkeiän alaraja, vuoden 2014 jälkeiset eläkemaksut, osa-aikaeläkkeen ehdot, työttömyyseläkeputken ikäraja, 53-vuotiaasta kertyvä korotettu karttuma ja 63-vuotiaasta kertyvä superkarttuma. Viime eduskuntavaalien alla työnantajien edustaja kuvasi neuvotteluja rautanaulan uitoksi.

Jos eläkejärjestelmän kaikki osat olisivat vakuutusmatemaattisesti rehtejä (actuarially fair) eli jos työuran alussa vakuutetun ja hänen työnantajiensa tulevat maksut vastaisivat vakuutetun saamia eläke-etuja, vastakkainasettelu olisi tarpeetonta, tai paremminkin täysin läpinäkyvää, jos joku yrittäisi voitonpyyntiä (rent seeking) eli korottaa tulojaan kuppaamalla muita, nauttien samalla lainsuojaa.

Esimerkiksi nykyjärjestelmässä 53 - 62 vuotiaille kertyvä korotettu eläkekarttuma on suunnilleen vakuutusmatemaattisesti rehti vallitsevin eläke-eduin, kun eläkkeen reaaliarvo nousee reaaliansioiden viidesosalla. Samoin elinaikakertoimen vaikutukset ovat vakuutusmatemaattisesti rehtejä.

Kummankaan elementin oikeellisuutta julkisuus ei korosta, koska nykyistä eläkejärjestelmää vartioivien henkilökohtaisten etujen mukaista on se, että valheet ja totuudet sekoittuvat kuin rusinat ja taatelit jälkiruoassa: vartijoista voi kuka tahansa itse tulla töykätyksi järjestelmän kultaiselle tunkiolle ”Väärän Viinasen” tavoin.

Siksi HS:n pääkirjoitus henkii ajattelua, että eläkejärjestelmä riippuu vain väliaikaisesta poliittisesta voimatasapainosta: kumman osapuolen voimakestävyys riittää parhaiten rautanaulan uitossa. Olisiko vihdoinkin aika irtautua tällaisesta ja tavoitella politiikan markkinoilla jokaiselta osaltaan aktuaarisesti rehtiä eläkejärjestelmää kaikille?

Mikä on eläkerahastojen tarkoitus?

Helsingin Sanomat (HS) onnistui tukahduttamaan keskustelun eläkerahastojen tarkoituksesta, joka alkoi vakuutusmatemaatikko, tohtori Olli Pusan kirjoituksesta ”Eläkejärjestelmää uhkaa umpikuja” (HS Mielipide 26.4). Ehkä siinä oltiin tulossa vaarallisen lähelle oikeita tosiasioita eikä enää pelattukaan kuvitelluilla tosiasioilla, joiden rummuttaminen julkisuudessa on eläkejärjestelmästä itselleen ylisuuria palkkoja ja palkkioita rohmuavien etujen mukaista.


Pusa: ”Vuonna 2009 Eläketurvakeskus (ETK) ennusti yksityisen eläkejärjestelmän rahastojen kasvavan (nykyrahassa) alle sadasta miljardista lähes 400 miljardiin vuonna 2075”. Huomaa, että Pusa tarkoitti vain yksityistä sektoria.

Pusa jatkoi: ”Ketä varten näitä rahastoja kerätään? Tel:n alkuperäinen idea oli, että rahastot ovat pääosin puskureita, joilla tasoitetaan suurten ikäluokkien eläkekustannuksia”.

HS:n julkaisi ETK:n toimitusjohtaja Jukka Rantalan kommentin: ”Tavoitteena on säällinen eläke kohtuullisin kustannuksin” (HS Mielipide 28.4.2011), joka pelottelee lukijoita uskomattomalla tavalla: ”Pusan mielestä kohtuullisessa työeläkejärjestelmässä nykyisen pituisella työuralla saisi noin viidenneksen nykymallin antamaa paremman eläkkeen ja eläke olisi sidottu nykyistä parempaan indeksiin. Alkuvaiheessa lisäkustannukset ilmeisesti katettaisiin purkamalla eläkerahastot. Mutta entä sitten? Kun rahastot olisi syöty, eläkemaksuja tulisi nostaa noin 40-45 prosenttiin palkoista.”

Otetaanpa vertailuksi Saksa, jossa pakollisen työeläkejärjestelmän rahastot ovat kooltaan vain takaamassa eläkejärjestelmän maksuvalmiuden: rahastot olivat vuonna 2005 neljä prosenttia BKT:sta, kun Suomessa ne olivat silloin 66 prosenttia. Saksa on siten maa, joka on Rantalan tarkoittamassa tilassa eläkerahastonsa syöneenä.

Saksassa työeläkkeiden bruttotaso eläkkeelle siirryttäessä on samaa suuruusluokkaa kuin Suomessa, mutta koska eläketuloa ei veroteta, nettotulo ei putoa; Saksassa eläketulo on tulossa vähitellen tuloveron alaiseksi siten, että vasta vuonna 2040 koko eläke tulee olemaan veronalaista tuloa, josta tietenkin tehdään vähennyksiä meidän eläketulovähennyksen tapaan ennen kuin päädytään verotettavaan eläketuloon.

Saksassa työeläke on sidottu sataprosenttisesti palkkatason nousuun, joten saksalaista eläkeläistä ei uhkaa köyhyys elämän ehtoopuolella kuten suomalaista, jonka eläke on sidottu vain 20 prosenttisesti ansiotason nousuun. Saksan väestörakenne on hyvin Suomen kaltainen; elinaikakertoimen asemasta Saksa korjaa eläkkeiden yleistasoa eläkeläisten ja työllisten suhteen muutoksilla. Tällä hetkellä Saksassa työeläkemaksu on alle 20 prosenttia palkoista, mutta Suomessa yli 22 prosenttia.

Siis työelämään tulevan nuoren kannalta Saksan pakollinen eläkejärjestelmä takaa Suomea paremmat eläke-edut, mutta Suomea alhaisemmin työeläkemaksuin; Rantalan pelottelu ei siten vastaa hänen peräänkuuluttamiaan ”talouden realiteetteja ja matematiikan lakeja”.

Kaiken lisäksi voisimme syödä pakollisen työeläkejärjestelmän ylirahastot. Siitähän alkaisivat vasta oikeat kulutusjuhlat, josta seuraisi myös valtaisa uustyöpaikkojen perustanta Suomessa. Pelotteleehan Rantalakin: ”Yli 40 prosentin eläkemaksuilla monet työt siirtyisivät muualla tehtäviksi”.

Eläkerahastojen syöminen ei luonnollisestikaan ole mielekästä, vaan jos siirtyisimme Tel:n alkuperäisen ajatuksen mukaiseen Saksan järjestelmään, eläkerahastojen pitkän aikavälin neljän prosentin reaalituottotavoitetta vastaava tuotto kannattaisi verottaa joka vuosi valtiolle. Silloin eläkerahastojen tarkoitus olisi selkeä.

Nuoret maksavat jo liikaa eläkkeistään

Surkeat HS-politiikan uutisanalyysit jatkuvat: ”Indeksiremontista tulisi miljardiluokan lasku nuorille” kirjoitti politiikan toimittaja Teija Sutinen (HS 17.1.2011) eläkkeiden nk. taitetun indeksin muuttamisen vaikutuksista.


Taitetun indeksin määrittely onkin kirjoituksen ainoita selkeitä kohtia: maksussa olevia eläkkeitä korotetaan vuosittain indeksillä, jossa kuluttajahintaindeksin paino on 80 prosenttia ja yleisen ansiotasoindeksin paino 20 prosenttia. Tästä johtuu, että eläkkeet jäävät vähin erin jälkeen yleisestä palkkojen noususta, eikä toimittajan väittämästä: ”Koska ansiot nousevat Suomessa keskimäärin 1,75 prosenttia vuodessa ja inflaatio on ollut viime vuosina minimaalinen, eläkkeiden nousu on jäänyt palkkakehityksestä jälkeen”.

Muutoin vuodesta 1996 syyskuuhun 2010 eli käytännössä EMU-aikana (markasta tuli virallisesti ERM-jäsen 1996 lopulla) Tilastokeskuksen ansiotasoindeksi on noussut keskimäärin 3,6 prosenttia vuodessa ja reaalisestikin 1,95 prosenttia (kahden desimaalin tarkkuudella); papukaijahan ei paljasta sylttytehdasta. Mutta toimittaja tekee niin - ”Eläketurvakeskuksen ja työeläkevakuutusyhtiöiden asiantuntijat” - raportoidessaan, paljonko ensimmäisenä vuotena maksaisi eläkkeiden korotus nk. puoliväli-indeksillä, jossa ansiotason ja kuluttajahintojen nousuilla on yhtä suuri paino.

Koska summa on tavattoman pieni jopa eläkemaksujen vuosikertymään nähden, toimittaja laskee vuosisummat yhteen 2035 mennessä ja saa loppusummaksi 2,2 miljardia euroa, joka on jutun otsikon tausta. Mutta minkä vuoden rahaa se on?

Yleensähän ymmärrämme kovin huonosti jonkun kaukana tulevaisuudessa olevan rahamäärän; aivan yhtä huonosti emme ymmärrä kaukana menneisyydessä ilmaistuja rahasummia, jos olemme itse olleet silloin jo työelämässä. Parhaiten kaikki ymmärtävät tämän päivän rahanarvot. Siksi investointilaskelmat ja kustannusarviot pitää esittää päätöksentekijöille aina tämän päivän rahassa, siis nykyarvoina.

Muistuupa mieleen Helsingin kauppakorkeakoulun 1986 järjestämä iltapäivätilaisuus, jossa useiden yritysten edustajat esitelmöivät. Yksi heistä oli Wärtsilän silloinen valistusupseeri Ari Valjakka, joka esitelmässään laski sujuvasti yhteen eri vuosien rahasummia toimittaja Sutisen tavoin. Kun se toistui, huusin salista, ettekö te Wärtsilässä tunne lainkaan korkoa, johon Valjakka vastasi, että käytäntö on Wärtsilän johdon tapa tarkastella asioita. Eipä mennyt neljää vuottakaan, kun Wärtsilän Meriteollisuus kupsahti; Valjakasta tuli ensin Uuden Suomen ja jo ennen sen kupsahtamista Turun Sanomien (1990 - 2006) päätoimittaja.

Siis tulevat arvot pitäisi muuntaa tämän päivän rahaksi koron avulla eli diskontata, ja tämän päivän rahasummat pitäisi muuntaa tietyn tulevan vuoden arvoksi liittämällä korko pääomaan koronkorolla, jotta eri vuosien rahasummat olisivat vertailukelpoisia.

”Analyysinsa” lopuksi toimittaja pelottelee eläkemaksujen korotuksella, jos eläkkeiden indeksoinnissa painotettaisiin ansiotason nousua nykyistä enemmän, ja moralisoi muutoksesta nopeimmin hyötyjiä ja surkuttelee "laskusta" eniten maksavia.

Toimittaja ja hänen syltynkeittäjänsä eivät kuitenkaan hallitse varsinaista asiantilaa: nykyiset eläke-edut ovat taitetun indeksin vuoksi niin huonot, että kaikkien työssä nykyisin olevien palkoista työnantajien ja työntekijöiden yhteensä maksamat eläkevakuutusmaksut ylittävät jo kolmanneksella niiden vakuutusmatemaattisesti rehdin tason, vaikka eläkkeiden indeksoinnissa ansiotason paino nostettaisiin 80 prosenttiin eli samaan kuin eläkkeen määräävää eläkepalkkaa laskettaessa.

Minne tuo lähes neljän miljardin euron rahalähetys katoaa, siitä kai toimitusten pitäisi olla kiinnostuneita? Pelkkä eläkevakuutusjohtajien suurten ansioiden ja tulospalkkioiden moralisointi ei ole asian ydin, vaan lainsäädäntö tukee eläkejohtajien ja nomenklatuuran omanvoitonpyyntöä!

Asiasta aiemmin: Mätäkuun markkinat, s. 153.

Eläkejärjestelmä ei ole nuorten kannalta rehti

Epä-älyllistä politikointia osa-aikaeläkkeillä

Osa-aikaeläkkeiden tulkintaongelma poistuisi vakuutusmatemaattisesti rehdissä järjestelmässä, kuten myös valitun eläkkeelle jäämisiän pitäminen ongelmana. Mutta jostain syystä toimitukset julkaisevat mieluummin tosiasioihin perustumattomia kannanottoja asiantuntija-arvioina kuin sellaisia, joiden faktapohja ja niihin nojaava päättely olisi lukijoiden tarkistettavissa.

Kaiken tieteellisen kirjoittamisen, silloinkin kun se kohdistuu suurelle yleisölle, kantava periaate on kirjoittaa siten, että kirjoitusten sisältämät päätelmät ovat muiden replikoitavissa, toistettavissa. Vain tällöin keskustelu etenee, muutoinhan se junnaa ojan ja allikon välissä.

Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLAn toimitusjohtaja Sixten Korkman kirjoittaa Helsingin Sanomien vieraskynässä 29.11.2010 ”Keskusjärjestöt saisivat jälleen aktivoitua” lähinnä työaikakysymyksistä, että ikääntyvien työntekijöiden lyhennetty työviikko voi olla joissakin työajan joustotilanteissa hyvä ratkaisu, mutta sivaltaa sitten: ”samaa ei voi sanoa nykyisestä osa-aikaeläkkeestä, joka käytännössä tarkoittaa vapaa-ajan subventointia muiden veronmaksajien kustannuksella”. Lainausmerkeissä olevan kohdan toimitus on lisäksi erottanut mustalla ladotuksi houkutustekstiksi, mutta minulle taloustieteilijänä se on täysin käsittämätön. Tohtorimiehenä Korkmanin tulisi esittää jonkinlainen perustelu väitteensä tueksi, jotta lukija voi yrittää varmistua ajatuskulun oikeellisuudesta; lukijan tehtävä ei ole arvailla Korkmanin päättelyä.

Jos pakollinen työeläkejärjestelmä olisi kaikilta osiltaan vakuutettujen kannalta vakuutusmatemaattisesti rehti (actuarially fair), sen paremmin osa-aikaeläkkeessä kuin vakuutetun valitsemassa eläkkeelle jäämisiässä ei olisi mitään ongelmaa. Sama koskee Korkmanin mainitsemaa elinajanodotteen vaikutusta eläkkeen suuruuteen ja eläkkeelle jäämisikään.

Vakuutusmatemaattinen rehtiys tarkoittaa sitä, että maksettujen eläkevakuutusmaksujen ja saavutettavien eläke-etujen nykyarvot ovat yhtä suuret työuran alussa. Rahoitusteoriassa käsite tunnetaan investoinnin nettonykyarvona yhtä kuin nolla eli kun investoinnin ”sisäinen” korko, jolla diskontattuna investoinnin tuottojen nykyarvo on yhtä suuri kuin investoinnin vaatimien menojen nykyarvo, vastaa investoinnin tarvitseman rahoituksen vaihtoehtoistuottoa rahoitusmarkkinoilla. Vedonlyönnin teoriassa järjestelmää kutsutaan pelaajien kannalta rehdiksi, jos vedonlyönnin järjestäjä jakaa panokset kokonaan voittoina eikä vie itse mitään välistä.

Nykyisin vaaditaan läpinäkyvyyttä kaikkialla, paitsi ei työeläkejärjestelmältä. Sen paremmin Eläketurvakeskus (ETK), ETLA kuin sosiaali- ja terveysministeriö (STM) ei tuota laskelmia, jotka osoittaisivat sen, millä edellytyksillä pakollinen työeläkevakuutus olisi nuoren - tai työuran pidennystä vuodella miettivän vanhan - työntekijän kannalta rehti sijoitus.

Onko olemassa yhtäkään tahoa, joka voisi asiassa aktivoitua?