Lehdistö elää vastakkainasettelusta. Iänikuinen eläkeriita jatkuu taas, otsikoi Helsingin Sanomat pääkirjoituksensa eilen 25.1.2012 kerraten työnantajien ja työntekijöiden edustajien vastakkainasettelun kipupisteitä: eläkeiän alaraja, vuoden 2014 jälkeiset eläkemaksut, osa-aikaeläkkeen ehdot, työttömyyseläkeputken ikäraja, 53-vuotiaasta kertyvä korotettu karttuma ja 63-vuotiaasta kertyvä superkarttuma. Viime eduskuntavaalien alla työnantajien edustaja kuvasi neuvotteluja rautanaulan uitoksi.
Jos eläkejärjestelmän kaikki osat olisivat vakuutusmatemaattisesti rehtejä (actuarially fair) eli jos työuran alussa vakuutetun ja hänen työnantajiensa tulevat maksut vastaisivat vakuutetun saamia eläke-etuja, vastakkainasettelu olisi tarpeetonta, tai paremminkin täysin läpinäkyvää, jos joku yrittäisi voitonpyyntiä (rent seeking) eli korottaa tulojaan kuppaamalla muita, nauttien samalla lainsuojaa.
Esimerkiksi nykyjärjestelmässä 53 - 62 vuotiaille kertyvä korotettu eläkekarttuma on suunnilleen vakuutusmatemaattisesti rehti vallitsevin eläke-eduin, kun eläkkeen reaaliarvo nousee reaaliansioiden viidesosalla. Samoin elinaikakertoimen vaikutukset ovat vakuutusmatemaattisesti rehtejä.
Kummankaan elementin oikeellisuutta julkisuus ei korosta, koska nykyistä eläkejärjestelmää vartioivien henkilökohtaisten etujen mukaista on se, että valheet ja totuudet sekoittuvat kuin rusinat ja taatelit jälkiruoassa: vartijoista voi kuka tahansa itse tulla töykätyksi järjestelmän kultaiselle tunkiolle ”Väärän Viinasen” tavoin.
Siksi HS:n pääkirjoitus henkii ajattelua, että eläkejärjestelmä riippuu vain väliaikaisesta poliittisesta voimatasapainosta: kumman osapuolen voimakestävyys riittää parhaiten rautanaulan uitossa. Olisiko vihdoinkin aika irtautua tällaisesta ja tavoitella politiikan markkinoilla jokaiselta osaltaan aktuaarisesti rehtiä eläkejärjestelmää kaikille?