On tarve muuttaa eri maiden äänilukua EKP:n neuvostossa

Maltalla ja Bundesbankilla on kummallakin yksi ääni Euroopan keskuspankin neuvostossa. Eri maiden äänimääriä tulisi painottaa talouksien vahvuuden tai väestömäärien perusteella, sanoi Karl Otto Pöhl viime syyskuun haastattelussa WirtschaftsWochessa. Haastattelu on englanniksi CESifo Forum 4/2010 - lehdessä. Pöhl oli Bundesbankin presidenttinä, kun liittokansleri Kohlin ja valtiovarainministeri Waigelin painostuksesta itämarkat vaihdettiin suhteessa 1:1 Saksan markkoihin. Sen jälkeen Pöhl erosi, koska periaatteen miehenä hän ei voinut kannattaa taloudelliselta logiikaltaan mieletöntä politiikkaa. Pöhl oli sosialidemokraattisen puolueen jäsen kuuluen sen liberaalisiipeen, jonka kadottua hän erosi puolueesta vuonna 2005.


Bundesbankin eroava pääjohtaja Axel Weber erosi nimenomaan sen takia, että hän jäi EKP:n neuvoston äänestyksissä vähemmistöön EKP:n alkaessa ostaa suoraan markkinoilta kriisissä olevien jäsenvaltioidensa lainoja. Ohjelma rikkoo Maastrichtin sopimusta ja on epäsuora tulonsiirto kriisimaiden hallituksille, koska se alentaa niiden lainanoton kustannuksia. Tulonsiirron maksajia ovat valtiontaloutensa kurissa pitäneiden maiden veronmaksajat. Lisäksi EKP:n taseessa on valtaisa tappioriski kriisimaiden lainoista siinä tapauksessa, että niiden lyhennys- ja korkojen maksuohjelmia tullaan järjestämään uudestaan. Tappiot kantavat jälleen veronmaksajat EKP:n jäsenkeskuspankkien palauttaessa pienempiä voittoja valtiovarainministeriöille. Pääjohtajaksi periaatteen mies Weberin nimitti sosialidemokraattinen valtiovarainministeri Hans Eichel vuonna 2004.


Kriisimaiden lainojen osto-ohjelma ei ole ainoa kritiikin kohde EKP:n politiikassa. Toinen on keskuspankeille poikkeuksellisen pitkäaikaiset pankkien lainoitusohjelmat, jotka antavat tekohengitystä kriisimaita rahoittaneille Ranskan ja Saksan pankeille kriisimaiden omien pankkien ohella. Nämä ohjelmat ovat olleet toiminnassa jo kolme vuotta. Ohjelmat luovat pankeille teennäistä kassavirtaa, koska pankit lainaavat EKP:sta yhden prosentin korolla, mutta sijoittavat lainavarat eri valtioiden lainoihin kolmin tai jopa viisinkertaisella korolla; sijoituksensa pankit kiikuttavat jälleen EKP:iin uuden lainan vakuudeksi ja näin EKP ja sen jäsenkeskuspankit rahoittavat epäsuorasti julkisia menoja ”rahaa painamalla”.

Pankkien saamat pitkäaikaiset lainat EKP:sta pitkittivät myös valtionlainakriisin ilmituloa eli ohjelma kasvatti jäsenmaiden velkaantumisalttiutta. Olisi lopulta jo aika saada EKP:n neuvoston pöytäkirjat julkisiksi, jotta voisimme arvioida siellä käydyn keskustelun järkevyyttä; ks kirjoitukseni 22.7.2008; mielisteleekö esimerkiksi Suomen Pankin pääjohtaja, sosialidemokraatti Erkki Liikanen kannanotoissaan ”Välimeren Klubia”, koska ainakaan kotimaisissa tilaisuuksissa hän ei ole osoittanut kykyä itsenäiseen analyysiin?
 
Kreikan velkaantumishuiputuksen ilmitulostakin on jo 16 kuukautta. Kaikkia kriisimaita ei näytä edes pakko saavan talouksiensa todelliseen saneeraukseen, vaan sen lykkäämiseen kierrellen Eurooppaa poliittisen option rautaisen logiikan mukaisesti: ”josko rahoittajat helpottaisivat ehtoja”.


Kun Euroopan johtajia kokoontuu Helsinkiin tämän viikon perjantaina, EKP:n statuuttien muuttaminen Pöhlin ehdottamalla tavalla on toivottavasti yksi tärkeimmistä keskustelunaiheista; EKP:n pääjohtajaksi olisi myös saatava ”uusi Axel Weber”, vakaan rahapolitiikan takuumies tai –nainen; puheenjohtaja Katainen voisi vihdoinkin päästä Euroopassa ”viikon avaajaksi”.