Einsteinin oppi SDP:n tappioputken katkaisemiseksi

”Politiikka on vallan hankkimista ja käyttämistä”, luonnehti Indira Gandhi. “Sdp:n kymmenen laihaa vuotta” on Unto Hämäläisen kolumnin otsikko ystävänpäivänä (HS 14.2.2016). Sdp:n ”pitkään tappiokierteeseen on monia syitä”, joista nimeää yhden: ”Sdp – ja koko vasemmisto – on koko ajan ollut kummallisen kädetön Timo Soinin ja perussuomalaisten edessä”.

Ihmettelyssä on tulkitsemista kuin tasavallan presidentin puheissa ja lausunnoissa, koska 2011 vaalivoiton jälkeen Soini kuvasi puolueensa olevan ”työväenpuolue ilman sosialismia”.

Vuoden 2007 vaalien alla viisi muuta puoluetta peesasi sosialidemokraatteja, kokoomus kaikkein selvimmin, kuten tiivistin Aamulehden haastattelussa 31.12.2006. Soini onnistui vaaleissa tekemään puolueestaan vielä seitsemännen. Miksi hänelle löytyi tilaa?

Valta oli siis sosialidemokraateilla. Se, miksi Sdp hävisi 2007 eduskuntavaalit, johtui uskottavimmin siitä, miten se käytti valtaansa edellisen 12 vuoden aikana: puolueella oli pääministerin salkku kahdeksan vuotta ja sen jälkeen 1. valtiovarainministeri; 2. valtiovarainministeri oli Sdp:stä tai vasemmistoliitosta kahdeksan vuotta kuten myös kauppa- ja teollisuusministeriö; työministeri oli Sdp:stä koko 12-vuotisjakson. 

Sdp hankki vallan 1995 vaaleissa lupaamalla puolittaa työttömyyden vaalikaudessa. Sitä se ei uskaltanut tehdä kahdessa eikä edes kolmessakaan, mutta kenkkäsi Soneran Telialle ja Enson Storalle.

Vuoden 2007 eduskuntavaalit olivat selkeästi myös pääministerivaalit: Vanhanen, Heinäluoma vai Katainen, joista Katainen istuvan hallituksen ulkopuolisena oli takaa-ajaja; Soini ja perussuomalaiset olivat ulkopuolisia. Kärkikaksikosta valtiovarainministeri Heinäluoma jäikin kolmanneksi, vaikka tasavalta oli vankassa nousukiidossa; Heinäluoma selvästi tyrkytti itseään pääministeriksi kolmikosta eniten; hän halusi aina sanoa viimeisen sanan joka asiasta.

Mutta suomalaisethan ovat pohtijakansaa, jotka analysoivat nykytilaa ja viisailevat uutta. Eivät he halua valmista, vanhaa keittokirjaratkaisua. Pitäisi siis analysoida sitä, minkälaisin keinoin Sdp oli hankkimassa pääministerivaltaa 2007. Sdp ei havainnut tasavallassa mitään ongelmia, kunhan pääministerivalta vain olisi heillä.

Euro sokaisi. Se devalvoitui 2000-luvun alussa samalle tasolle kuin markka oli tosiasiallisesti loppukesästä 1993 kahden devalvaation (kellutuksen) jälkeen. Sdp, sosialidemokraattiset virkamiehet ja painostusjärjestöt kuvittelivat, että vuosituhannen alun korkeasuhdanne syksyyn 2008 kuvasi normaalia pitkän aikavälin olotilaa ja että mitään institutionaalisia uudistuksia ei tarvita investointien houkuttelemiseksi Suomeen, ei kotimaisten eikä ulkomaisten yritysten toimesta; korostettiin vain työmarkkinaratkaisujen maltillisuutta. Näillä eväillä Sdp pääsi 2011 vaalien jälkeen jälleen valtiovarainministeriön valtiaaksi.

Mutta ongelmia oli ja on. Itse asiassa ne ovat täysin samat kuin euroon, talous- ja rahaliittoon EMU:un liityttäessä. Kirjoitin asiasta, ”Euroalueella lyhytnäköinen työllisyyspolitiikka ei toimi” (HS talous, vieraskynä 31.11.1998), ja annoin lausuntoja, ”Suomen talouden taikatemppu on ollut devalvoitunut euro” (Kauppalehti 31.8.2001).

Vallassaolijoille on luontaista, että he eivät havaitse luomiaan ongelmia; ks. esimerkiksi Työpaikkojen tarjontaa ei tarvitse ymmärtää ja Sopeutusten jaksotus on kallein vaihtoehto 

Mutta tähän mennessä hallituksen ulkopuolellakaan Sdp ei ole kyennyt havaitsemaan taloutemme kotoisia ongelmia, jolloin niiden ratkaisuvaihtoehtojaan ei ole tarvinnut pohtia.

Albert Einstein, painovoima-aaltojen olemassaolon ennustaja, neuvoi: ”Emme voi ratkaista ongelmiamme samalla ajattelulla, jota käytimme, kun loimme ne”.

Miksi eläkevakuutusmaksuja ei lasketa välittömästi Saksan tasolle?

Uskomaton masokismi leikkauslistojen availun ympärillä on jälleen käynnissä tasavallassa; toimittajat silminnähden nauttivat tivatessaan puolueilta niiden yksityiskohtia ja pakottaessaan puolueet leikkauslistakilpaan.

Miksi Suomi ei ota käyttöön vakuutusmatemaattisesti rehtiä eläkejärjestelmää? Silloin työnantajan eläkevakuutusmaksua voitaisiin pudottaa pysyvästi, mikä kasvattaisi työvoiman kysyntää eli lisäisi työpaikkoja nopeasti ja panisi taloutemme pyörät pyörimään.

Ensi askeleena työntekijän ja työnantajan eläkevakuutusmaksut nykyisestä yhteensä yli 24 prosentista voitaisiin pudottaa Saksan tasolle, hieman yli 18 prosenttiin! Kuitenkin Saksassa työntekijöillä on paremmat eläke-edut, koska eläke on sidottu 100 prosenttisesti palkkatason nousuun, Suomessa vain 20 prosentin painolla. Niinpä Saksassa eläkkeet nousevat ensi heinäkuun alusta, lännessä 2,1 prosenttia ja idässä 2,5 prosenttia.

Siis miksi yksikään puoluejohtaja ei vaadi julkisuudessa Eläketurvakeskusta ja sääntelijänä toimivaa ministeriötä esittämään laskelmansa siitä, millaisella eläkevakuutusmaksutasolla järjestelmämme olisi vakuutusmatemaattisesti rehti?

Syy ei voi muu kuin se, että he kaikki pelkäävät vaalitappiota tai epäonnistumista hallituksessa, jolloin Brysselin viratkaan eivät riitä kaikille. Vaan kotimaassahan on kultainen tunkio, jonne voi aina itsensä ujuttaa ”Väärän Viinasen tavoin”.

Se, että puoluejohtajien taustajoukoista kukaan ei vaadi vakuutusmatemaattisesti rehtiä eläkejärjestelmää, johtuu taas siitä, että hierarkiassa mukana olevat ovat mukana vain opportunismista, hyötyäkseen mukanaolostaan. Siksi he seuraavat johtajiaan eivätkä uskalla ajatella ja kirjoittaa itsenäisesti.

Sama opportunismi vaivaa taustajoukkoja luonnollisesti muissakin talouspoliittisesti tärkeissä asioissa kuten esimerkiksi työmarkkinauudistusten vastustamisessa.

Miten yli 50-vuotiaille järjestyisi töitä?

Työkyvyttömyyseläkkeiden rahoitus syyllistää uuden työantajan. Otsikolla "Yli 50-vuotias on työnantajalle riski" julkaisi Helsingin Sanomat Mielipide 7.2.2015 seuraavan kommenttini:

Yli 50-vuotias työtön ky­syi (HS Mie­li­pi­de 6. 2.), ku­ka palk­kai­si yli 50-vuo­tiaan töi­hin. Yli 50-vuo­tias työn­ha­ki­ja on työn­an­ta­jal­le suu­rem­pi ta­lou­del­li­nen ris­ki kuin nuo­rem­pi, kos­ka työ­ky­vyt­tö­myy­den sat­tues­sa työn­an­ta­jan on mak­set­ta­va ker­ral­la kaik­ki työ­elä­ke­va­kuu­tus­mak­sut van­huus­elä­ke­ikään as­ti. Pien­työn­an­ta­jil­la on hel­po­tuk­sia. Kun van­huus­elä­ke­ikä nou­see, yli 50-vuo­tiai­den syr­jin­tä työ­mark­ki­noil­la vain li­sään­tyy.

Työn­an­ta­ja ei voi ha­vai­ta, on­ko työn­ha­ki­jal­la pii­le­vä työ­ky­vyt­tö­myys. Sik­si hän palk­kaa työn­ha­ki­jan ryh­mäs­tä, jon­ka jä­sen­ten pii­le­vä työ­ky­vyt­tö­myys on kes­ki­mää­rin al­hai­sem­pi. Jos työ­ky­vyt­tö­myys­eläk­keet ra­hoi­tet­tai­siin sa­man­as­tei­ses­ti kai­kis­ta pal­kois­ta, ris­ki pois­tui­si.


Mikä opiksi? Yli kahdenkymmenen vuoden ajan media on valistanut lukijoita ja kuulijoita, että työnantajat ovat asennevammaisia, koska ne eivät palkkaa kokeneita yli 50-vuotiaita. Tosiasiat työnantajien taloudellisista kannusteista palkata iäkkäämpiä hukkuvat parilla rivillä uutissivuille, ehkäpä jonkun haastattelun lomaan. 

Työttömyyseläkkeet rahoitetaan samalla tavoin työkyvyttömyyseläkkeiden kanssa.

On selvä, että uusi työnantaja karttaa iäkkään työnhakijan palkkaamista, jos työttömyyden tai työkyvyttömyyden ilmetessä työmarkkinatoimitsijoiden suunnittelema ja poliitikkojen eduskunnassa hyväksymä järjestelmä rasittaa yksinomaan uutta työnantajaa eikä työnhakijan aikaisempia työnantajia. Yksilö, olkoon kuinka työkykyinen tahansa kuten nimimerkki 50-vuotias työtön, rutistuu kovan työmarkkinapolitiikan  rattaisiin, koska hän ei kykene uskottavasti viestittämään työkykyään.

Muutoksen saamiseksi median pitäisi irtautua viiden markan asennevammaopeista ja perehtyä työnantajan taloudellisiin kannusteisiin palkata työntekijöitä, päätöksentekoon epävarmuuden vallitessa (ks. Mätäkuun markkinat, ss. 52 - 55).

Katso etelään, Alex, Antti ja Lauri!

Viime eduskuntavaalien alla Helsingin Sanomien (HS) pääkirjoitus neuvoi saksalaisia palkkapolitiikassa, tänään suomalaisia, ”Seu­raa­val­la hal­li­tuk­sel­la on ol­ta­va roh­keut­ta ot­taa oppia Saksasta”, ei kylläkään suoraan palkkapolitiikassa, mutta mainitsee Saksan muuttaneen itse kurssiaan ja tehneen uudistuksia muun muassa työmarkkinoihin ja työttömyystukiin.

Tietysti pääkirjoituksen 16.2.2011 sanoma oli suunnattu Suomeen, koska kolme päivää aikaisemmin se oli kommentoinut käynnissä olleita palkkaneuvotteluja. Vaikka HS –pääkirjoitustoimituksessa on tapahtunut muutoksia viime vuosina, tänäkään päivänä se ei tarjoa varsinaista tilanneanalyysia.

Kannattaneeko Alexanderin, Antin ja Laurin katsoakaan Saksaan, joka kärsii pienten avainryhmien kuten veturinkuljettajien ja liikennelentäjien lakoista?

Lisäksi Saksassa tulee sosialidemokraattien hallitukseen osallistumisen ehtona voimaan minimipalkka. Se tulee tuhoamaan alhaisen tuottavuuden työpaikkoja yksityisellä sektorilla ja siirtämään  työntekijöitä pelkän sosiaaliturvan varaan tai sosiaalituen ja tukityöllistämisen yhdistelmän pariin; Saksassahan työttömän vastaanottama pienipalkkainen työ ei tällä hetkellä alenna perussosiaalitukea.

Työpaikkojen tarjontaa ei tarvitse ymmärtää

”En tiedä, ymmärsinkö kysymystä”, vastasi valtiovarainministeri Jutta Urpilainen 2.10.2013 VATT-päivässä. Hän ylisti esityksensä lopussa suomalaista yhdessä sopimisen kulttuuria yhteisen edun ollessa kyseessä viitaten nykyisen hallituksen tarvitsemiin rakenneuudistuksiin, mikä innoitti kysymykseeni:

”Kun aloitin työelämässä runsas neljä vuosikymmentä sitten, työsuhteet olivat voimassa toistaiseksi, irtisanomisaika oli palkanmaksuväli, kaikilla oli töitä ja vuonna 1974 oli kuuden kuukauden ajan työnvälityksessä avoimia työpaikkoja jopa enemmän kuin työnhakijoita.

Irtisanomisoikeudenkäyntejä ei juuri ollut. Nyt laittoman irtisanomisen vuoksi oikeudenkäyntejä on vuosittain jopa tuhat.

Koska meillä on työkansan hallitus, eikö talouskriisimme ratkaisemiseksi sen tulisi keskittyä nimenomaan työmarkkinoidemme rakenteiden purkamiseen työpaikkojen synnyttämiseksi?”

Ministeri Urpilainen ei voinut ymmärtää kysymystäni, koska Säätytalossa oli vahdissa noin 198 silmäparia sosialidemokraatteja, jäsenkirjallisia ja jäsenkirjattomia tai muutoin heitä työmarkkina-asioissa peesaavia; hän saattoi vain toistaa ylistyksensä: "nykyiset työmarkkinarakenteet mahdollistavat tehdä järkeviä päätöksiä".

Lipposen pääministeriaikana ihmeteltiin, miten hän 25 prosentin kannatuksella kykeni hallitsemaan niin suvereenisti työttömyyden puolittamislupauksensa syöden, kun Margaret Thatcherkin tarvitsi vaaleissa 36 prosenttia äänistä uusiakseen asemansa.

Tällä hetkellä valtiovarainministeri Urpilaisen sosialidemokraattien kannatus on pudonnut 15 prosenttiin, työvoimatoimistoissa on 500 000 työnhakijaa ja lisäksi 102 000 muuta tosiasiallisesti työtöntä siirrettynä erilaisiin työvoimatoimiston tarjoamiin palveluihin.

Aivopesua itäsaksalaisten avulla

Syntyikö Saksan uusköyhälistö, kun ”maa uudisti viime vuosikymmenellä työmarkkinat ja sosiaaliturvan”, kuten Helsingin Sanomat 13.12.12 kertoo sivun kolme alalaidan houkutustekstin alussa? Vai DDR:n romahdettua vuonna 1989, kuten sama houkutusteksti jatkuu, ”kaikki täällä jäivät työttömiksi. Lapset kasvoivat syrjäytyneisyyteen”, haastatellun itäberliiniläisen avustusjärjestön tiedottajan mukaan.

Molemmat väitteet eivät voi pitää samanaikaisesti paikkaansa. Vai olivatko entisen Itä-Saksan alueen työttömät salavarakkaita 1990-luvulla?

Aivopesuksi houkutustekstin tekee sen otsikko, ”Pienipalkkaiset kärsivät Saksan menestyksestä”, ja tekstin alku, ”Saksan talous voi hyvin ja työttömiä on vähän. Hinnan maksavat huonosti palkatut ja työttömät”; toimittajakoulua käymättömänä minun on mahdoton ymmärtää ”kärsivät”- ja ”maksavat”-väitteiden logiikkaa.

Olisiko ammattitaidottoman saksalaisen tukityöllistetyn elintaso tänä päivänä todellakin korkeampi, jos Saksan talous voisi nyt huonommin ja työttömiä olisi enemmän eli jos Saksa ei olisi punavihreän hallituksen aikana viime vuosikymmenen alussa tehnyt sisäistä devalvaatiota? Saksan talouskasvuhan oli euromaista kaikkein heikointa euron alkutaipaleella 1996 - 2005.

Miksi Itä-Saksan eli Neuvostoliiton miehitysalueen talous romahti neuvostohallinnon tuen karistessa alueella yksinvaltaa pitäneen Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen ikeeltä? Miksi alueen teollisuuslaitokset eivät alkaneet kilpailla muun maailman yritysten kanssa?

Sen, että liittokansleri Helmut Kohlin hyväksyi itämarkkojen vaihdon 1:1 länsimarkkojen kanssa, ei olisi tarvinnut merkitä alueen teollisuuslaitosten kilpailukyvyttömyyttä Saksojen yhdistyessä; nehän olisivat voineet käyttää hyväkseen alempaa kustannustasoaan kansainvälisessä työjaossa.

Tämän tajusivat Länsi-Saksan työantaja- ja työntekijöiden ammattiliitot ja siksi estääkseen hinta- ja työpaikkakilpailun itäsaksalaisten yritysten taholta ne laativat työehtosopimukset, jotka korottivat entisen Itä-Saksan alueella toimivissa yrityksissä palkkatason suhteellisen nopeasti Länsi-Saksan tasolle eli korkeammalle ja nopeammin kuin työn keskimääräinen tuottavuus Itä-Saksassa; ks. professori Hans-Werner Sinn, CESifo Forum, kevään 2003 erikoisnumero ja myös Mätäkuun markkinat, s. 60. Itä-Saksassa ei ollut itsenäisiä instituutioita, jotka olisivat estäneet kyseiset sopimukset.

Helsingin Sanomien jutun (13.12.12) sivun B1 Fakta-palsta, ”Köyhien Saksa”, on järkyttävän yksisilmäinen: ”1,3 miljoonaa saksalaista ansaitsee alle 5 euroa tunnissa” kertomatta, että kyseiset ansiot tulevat toimeentulotuen perusosan, sen lapsikorotusten, asumistuen, lämmityskustannusten ja sairauskassamaksun päälle, jos suostuu tukityöllistetyksi.

Saksassa työn vastaanottaminen 1.1.2005 jälkeen on tehty aina kannattavaksi; Saksassa työhön osallistumisen aste on ohittanut reilusti Suomen viimeisen neljän vuoden kuluessa. Siksi Saksan talous kukoistaa Suomen kärsiessä tasa-arvotupon tuomasta kilpailukyvyn menetyksestä (HS talous 12.12.12, sivun B3 kuvio).

Katso myös:

Pitäisikö Suomen toimeentulotuki laskea vihdoinkin Saksan tasolle?

Sellainen lehti kuin lukijatkin

JK 14.12.12 klo 6.15: Itse aiheutettua kustannuskriisiä analysoin jo Mätäkuun markkinat -kirjan lopussa s. 155

Paluu Ithakaan

Valtionlainakriisistä tulee maailmanlaajuinen

Ammattiliiton pakkojäsenyys poistui Michiganissa: tuleeko investointeja ja työpaikkoja?

Työpaikan saamisen ehtona on Michiganissa tähän asti ollut pakko maksaa ammattiliiton jäsenmaksu, mutta eilisiltana osavaltion kongressi poisti sen; uusi laki siis laki kieltää ammattiliiton pakkojäsenyyden työllistämisen ehtona.

Michigan on USA:n teollisen nousun ja alamäen perikuva, jossa ammattiliittojen valta on ollut huolellisimmin osavaltion lainsäädännön suojeluksessa. Nyt osavaltio toivoo investointeja ja niiden luomia työpaikkoja.

"Kolmannen tien" sosialisti, Britannian silloinen pääministeri Tony Blair piti Davosin talvifoorumissa vuonna 2000 esitelmän, jossa hän neuvoi Eurooppaa vähentämään yritystoiminnan sääntelyä (red tape), joustavoittamaan työmarkkinansa ja alentamaan verotuksen yleistä tasoa, jotta Euroopan maat menestyisivät kutistuvassa maailmassa.

Blairin puhe oli suuri uutinen sekä Britannian yleisradioyhtiössä BBC:ssä että brittilehdistössä ja sitä kommentoitiin usean päivän ajan. Miten sen raportoi suomalainen media?

Ainoastaan paikallisen lehtemme toimittaja kirjoitti siitä kahdella palstalla, että pääministeri Blair neuvoi Eurooppaa siirtymään mobiilibusinekseen, mainiten kylläkin jutun lopussa, että Blair puhui myös työmarkkinoista, yritystoiminnan säätelystä ja verotuksesta. Vastaavasti englantilaiset lehtiartikkelit mainitsivat jossakin sivulauseessa sen, että Blair esitteli lupaavina tulevaisuuden liiketoiminta-alueina muun muassa mobiilibusineksen.

Mistä johtuu moinen korostusero Blairin puheen pääsisällön raportoinnissa? Brittimedian tavoin raportoituna Blairin puhe olisi järkyttänyt yleisen talousideologiamme perusteita; lehti varmaan halusi myös vahvistaa heikkoa kansallista itsetuntoamme keskittymällä Blairin sivulauseessa mainostamaan mobiilimaksamiseen ja uskotellen lukijoilleen, että olisimme mobiilibusineksen kehityksen eturintamassa.

Meilläkin yritetään lietsoa kansainvälisiä ja suomalaisia yrityksiä investoimaan Suomeen. Olisiko erilaisten pakkokeinojen esittelyn asemasta syytä kammata läpi kaikki investointeja ja työpaikkojen uusperustantaa ehkäisevät rajoitukset, ohjeet, asetukset ja pykälät?

Budjettikuria ja politiikkaa

Wisconsinin osavaltion edustajainhuone on juuri hetki sitten hyväksynyt lakiehdotuksen, joka riisuu osavaltion julkisen sektorin ammattiliitoilta neuvotteluoikeudet muiden työehtojen kuin palkkojen osalta. Demokraattisenaattorit pysyivät Illinois'n puolella.

Wisconsinin koeäänestys

Demokraattisenaattorit olivat tulleet takaisin. Kuvernöörin lakiesityksen, joka merkittävästi rajoittaisi osavaltion palveluksessa olevien työntekijöiden ammattiliittojen neuvotteluoikeuksia, takaisinvetoa vastusti 56 ja kannatti 39; ks. Reuters. Indianassa on menillään samanlainen kalapaliikki kuin Wisconsinissa. Useat osavaltiot taistelevat budjettiensa tasapainottamisen kanssa, mutta ammottavin vaje on liittovaltion tasolla.

Wisconsinin tilanne keskusteluttaa

Wisconsinin osavaltion 14 senaattoria pakeni Illinois'n puolelle viime viikolla tehden senaatin päätösvallattomaksi ja estäen äänestämisen kuvernöörin lakiehdotuksesta, joka nostaisi osavaltion julkisen sektorin työntekijöiden eläke- ja terveydenhoitomaksuja, lopettaisi osavaltion tehtävänä olevan ammattiliittojen jäsenmaksujen keruun, sallisi osavaltion palveluksessa olevien järjestäytymättömyyden  sekä vaaatisi ammattiliittoja pitämään vuosittain johtajiensa vaalit. Kansainvälisen talouskriisin aikana kovia kokeneet tehdastyöntekijät pitävät julkista sektoriaan tehottomana ja sen työntekijöiden parempia etuja tuhlauksena.

Tlilannne on herättänyt useita vastakkaisia arviointeja. Taloushistorioitsija Amity Shlaes vertaa sitä tilanteeseen Bostonissa syksyllä 1920, jolloin Massaschusettsin silloinen kuvernööri Calvin Coolidge kukisti poliisien järjestäytymisen ja lakot, mikä Shlaesin mukaan merkitsi keskivertotyöntekijän kannalta lopulta edistystä heidän elintasonsa noustessa. Samanlaisia näyttävät olevan maallikkoarviot Wisconsinissa New York Timesin uutisessa. Lehden kolumnisti Paul Krugman on sen sijaan vahvasti ammattiliittojen puolella.

Tehdastyöväestö ja julkisen sektorin työntekijät toisiaan vastaan Wisconsinissa

Julkisen sektorin työntekijöiden edut ja ammattiliittojen neuvotteluvoima ovat johtaneet mielenosoituksiin ja vastamielenosoituksiin Wisconsinin pääkaupungissa viime viikolla. Guvernööri yrittää saada julkisen sektorin etuja heikentävää lainsäädäntöä läpi tehdastyöväestön ja Teekutsuliikkeen tuella, mutta saavutettuja etujaan puolustavat julkisen sektorin työntekijät olivat eilen lukuisammin marssilla. Yhteensä mielenosoittajia oli viranomaisarvioiden mukaan 55000, joista vain 5000 Teekutsuliikkeen kannattajia; ks. Reutersin uutinen 19.2.2011. Julkisen sektorin rasitus tuntuu Yhdysvalloissakin.

Markkinavoimat palkkajarruna

Keskisormi pystyssä Helsingin Sanomat kirjoittaa käynnissä olevista palkkaneuvotteluista ja inflaatioarviosta ammattiliittojen palkka-ankkurina pääkirjoitussivullaan tänään. Hämmästyttävintä kirjoituksessa on taloudellisen tilanneanalyysin täydellinen puute, aivan kuin kabinettien voimapolitiikan ei tarvitsisi ottaa huomioon suhteellisten hintojen muutoksista aiheutuvaa sopeutumisen tarvetta työmarkkinoilla, siis aivan kuin markkinavoimia ei olisi olemassakaan.


Mistä suhteellisten hintojen muutoksesta hörisen? Kuluttajahinnat nousivat joulukuusta 2009 joulukuuhun 2010 kokonaista 2,9 prosenttia; Tilastokeskus: ”Kuluttajahintoja nosti joulukuussa edellisestä vuodesta eniten polttonesteiden, osakehuoneistojen ja kiinteistöjen, elintarvikkeiden ja alkoholittomien juomien sekä sähkön kallistuminen. Myös vuokrankorotukset, kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluiden, vaatteiden sekä tupakan hintojen nousu vuoden 2009 joulukuusta vaikuttivat inflaatioon.”

Hörisen siis polttonesteiden ja sähkön sekä elintarvikkeiden ja eräiden raaka-aineiden, kuten perusmetallien ja puuvillan, maailmanmarkkinahintojen noususta. Tällaiset hinnannousut ovat sekä Suomen että Euroopan päätöksenteon ulkopuolelta annettuja talouksien tarjontapuolen suhteellisten hintojen muutoksia eli tarjontashokkeja. Kaiken lisäksi Suomen poliitikot ovat päättäneet korottaa erityisesti energian, liikenteen ja asumisen veroja tämän vuoden alusta, jotka nostavat tuotantopanosten kustannuksia eli jotka ovat kotimaan työmarkkinaosapuolille kansantalouden tarjontapuolen lisäshokki.

Toimittajakouluissa ei opiskella taloustiedettä. Siksi tarjontashokit ovat lehdistölle tuntematon käsite, puhumattakaan että media kykenisi ymmärtämään niitä markkinavoimia, joita vääjäämätön sopeutuminen tarjontashokkeihin synnyttää. Siksi lehdet eivät myöskään julkaise ulkopuolista tilanneanalyysia ”mitä tämmöinen on? eihän tästä kukaan keskustele!” –tyyliin. Mutta asiaan.

Tarjontashokit ovat ongelmallisia, koska ne sinänsä ensimmäisen kierroksen vaikutuksina alentavat kokonaistuotannon tasoa ja nostavat hintatasoa eli mitattua inflaatiota. Keskuspankkien tehtävä on puolestaan rahapolitiikan keinoin estää se, että kertaluonteinen hintatason nousu ei johda inflaatio-odotusten nousuun ja toisen kierroksen palkkojen ja hintojen nousukierteeseen. Rahapoliittisessa päätöksenteossa keskuspankit siis antavat tarjontashokkien mennä läpi ensimmäisellä kierroksella. Siksi niiden tavoitteenasettelussa hintavakautta tavoitellaan keskipitkällä aikavälillä, joka yleensä on käytännössä noin kaksi vuotta, mutta joka shokin kovuudesta johtuen voi olla pidempikin.

Koska tarjontashokki on työmarkkinoiden päätöksenteon ulkopuolinen suhteellisten hintojen muutos, ammattiliittojen yritys estää reaaliansiotason nousun pysähdys ulosmittaamalla hintatason nousu palkoissa johtaa vain stagflaatioon, stagnaation ja inflaation yhdistelmään: tuotanto ja työllisyys jäävät jälkeen potentiaalisen tuotannon tasosta, mutta mitattu inflaatio vain kiihtyy, kunnes kasvanut työttömyys palauttaa järjen palkanasetantaan. Reaaliansiotason todennäköinen pysähdys tänä vuonna tarkoittaa itse asiassa sitä, että suomalainen työntekijä kantaa solidaarisesti osansa kansainvälisen rahoituskriisin siivoamisesta.

Ennen kuin keskuspankit käyttävät rahapoliittista arsenaalia, ne yleensä välittävät viestinsä markkinoille eli kommunikoivat tulevat aikeensa. Meillä jos missään pitäisi olla runsaasti kokemusta markka-ajalta kilpailukykyä rapauttavasta kustannus- ja hintakierteestä. Tilanneanalyysia ei voi esittää, koska eduskuntavaalit ovat tulossa ja koska tilanneanalyysi suosisi taas puolueita, jotka eivät ole vallassa. Siksi lehdistö viestittää vain pellekeynesiläisten totuutta, Wahlroosin "charlatanic Keynesians" the Financial Times -lehdessä 7.6.2010.

Pakko vai porkkana?

Porkkanaruotsin edut ovat jääneet vaille huomiota, ja porkkanavenäjänkin osa poliitikoista haluaisi muuttaa pakkovenäjäksi itäsuomalaisissa kouluissa. Miksi poliitikkoja miellyttää pakko porkkanaa enemmän, oli sitten kyse työmarkkinoista tai koululaisten kielivalinnoista? Kuvitelma niskalenkin voimasta yksilöllisiä valintoja vastaan luo poliitikoille luonnollisesti harhakuvitelman siitä, että pakko edistää yhteistä hyvää.


Ruotsia äidinkielenään puhuvat saisivat paljon nykyistä laajemmat ja syvemmät palvelut äidinkielellään, jos pakkoruåtsin asemasta meillä olisi porkkanaruotsi; jokaisen yrityksen ja viraston henkilökuntaan kuuluisi kaksikielisillä paikkakunnilla luonnollisen valikoitumisen ja valintojen kautta ruotsia erinomaisesti taitavaa henkilökuntaa osana henkilökunnan kieliportfoliota; työvoimatoimistoon menevän ei pidä odottaakaan saavansa palvelua ruotsiksi Maaningalla eikä suomeksi Munsalassa. Toisin on tietysti Munsalan tai Maaningan markkinoilla. Silloin kauppaa tehdään kaikilla maailman kielillä vapaasti ilman pakkoa.

Kaikki sääntely pyrkii huonontamaan keskimääräistä laatutasoa. Niin on käynyt ruotsinkielen kanssa pakollisen koulu- ja virkaruotsin johdosta, ehkä myös koko virkamieskunnan keskilaadun kanssa, koska ulkomaalaisen rekrytointi ilman virkamiesruotsin todistusta edellyttää poikkeusmenettelyä. Kaksikielisillä paikkakunnilla voitaisiin säästää kuntien henkilöstömenoissa, koska ei tarvittaisi ruotsinkielisiä päällystakkeja äidinkieleltään suomenkielisille, mutta silti aidosti ruotsia taitaville, ja samoin päinvastaisessa tapauksessa. Päällystakit ovat yleensä päällikkövirkoja ja poliittisesti nimitettyjä ja siksi päällystakin todellinen kyvykkyys virkamiehenä voi olla virkamiesten keskikyvykkyyttä huonontava.

Kaikkein viimeiseksi suomalainen haluaa pakkovenäjää; laukkuryssähän puhui hienoa suomea.

On kaikkien etu korottaa lakon aloittamiskynnystä ja kieltää tukilakkoilu

”Oltais kavereita” –jutussaan (Suomen Kuvalehti 17.12.2010) toimittaja Leena Sharma nostaa esille kysymyksen lakko-oikeudesta; lukijoita houkutellaan lainaamalla mustalla kansanedustaja Mika Lintilää: ”Lakko-oikeus on kuin sananvapaus, siihen ei pidä puuttua”.


Sananvapaus ei ole vapaa, vaan sen käytöllä on pelisääntönsä. Samaa tulisi soveltaa lakko-oikeuteen.

Lakko-oikeuden rajoittamisessa ei ainoa vaihtoehto ole suinkaan lakkojen täyskielto, kuten toimittajan juttu antaa ymmärtää. Meillä poliittinen lakkoilu ja tukilakkoilu ovat tunnetusti sallittuja, mutta EU:n vanhoista jäsenmaista näin ei ole Saksassa, Tanskassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa eikä Luxemburgissa (DICE- tietokanta, vuosi 2004, CESifo, München). USA kielsi tukilakkoilun ja poliittisen lakkoilun 1947 alkaen.

Todellisen poliittisen lakon järjestäminen ei vaadi ay-liikettä kuten läpi Baltian ulottunut ihmisketju osoitti.

Iso-Britanniassa lakon aloitus pitää perustua aina ammattiyhdistyksen jäsenäänestykseen, jossa aloituksen tulee saavuttaa määräenemmistö, jotta lakkoa ei käynnistetä pelkästään ay-johtajien suuren egon vuoksi.

Tukilakkoilun laillisuus lisää ammattiyhdistysliikkeen ulosmittausvoimaa. Reaalinen ansiotaso onkin Suomessa korkeasuhdannevuoden 1989 jälkeen ollut Länsi-Euroopan maiden nopeimpia; vain Irlanti oli edellä, kun viimeksi asiaa tutkin. Mitalin toinen puoli on nopeasti noussut työn tuottavuus. Se olisi tavattoman hyvä asia, jos työhön osallistumisaste ja työttömyysaste olisivat pysyneet ennallaan.

Näin ei ole käynyt. Keskimääräinen työn tuottavuus on noussut siksi, että palkkojen asetanta tuhoaa alemman tuottavuustason työpaikkoja. Se taas kasvattaa erityisesti nuorten ja vanhojen työntekijöiden työttömyyttä, mutta ei ay-toimitsijoiden.

Miksi yritys investoisi nykyaikana maahan, jossa työehtosopimukset ja työsopimukset eivät todellisuudessa takaa työntekovelvoitetta työaikana?

Tukilakkoilusta myös aikaisemmin; ks.
Miksi Suomen valtionlainojen korko ei ole alle Saksan?
Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus
 
JK. Painovapaus toteutui Ruotsissa ja Suomessa ensimmäistä kertaa nk. vapauden aikana erityisesti Anders Chydeniuksen kirjoittelun ja poliittisen toiminnan ansiosta.

Suurimmat populistit

”Populismin monet kasvot” HS-vieraskynässä 28.12.10 Evan johtaja Matti Apunen, Aamulehden entinen päätoimittaja, pitää populismina kaikkea poliittista irrottelua ja sellaiseksi kuvittelemaansa, paitsi unohtaa suurimmat populistit, valtaan nousseet vallassa olijat; Evan eli Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimistohan toimii joko vallassa olijoiden tai valtaan pyrkivien ajatuspajana.


Kaikki vähintään kolmekymppiset muistavat, kuinka Esko Aho nousi valtaan lupaamalla kansalle muutakin kuin pääministeri Holkerin suosittelemaa silakkaa. Ja toden totta, kärsimme hänen hallituksensa rahanjaosta vieläkin! Paradoksaalista siinä tosin on se, että edeltävä Holkerin hallitus laati rahanjakolait eräänlaisiksi menomiinoiksi tulevalle hallitukselle, mutta Ahon hallitus sai sen sijaan maineen valtion menojen suurleikkaajana yrittäessään purkaa rahanjuoksutuslakeja tai myöhentää niiden voimaantuloa. Toinen paradoksi on se, että tilastoista on vaikea havaita mitään julkisten menojen pysyviä leikkauksia kun vertailukaudeksi asetetaan vuodet 1985 -1987, jolloin sekä koko julkisen sektorin budjetti että vaihtotase olivat suunnilleen tasapainossa ja kansantalouden kasvu vastasi potentiaalisen tuotannon kasvuvauhtia. Tällaiseen tulokseen tulin 2002 valmistaessani esitelmää ”Hyvinvointipalvelut ja kuntien talousahdinko” Tampereen kesäyliopiston Kansan Talousseminaariin; ks. Mätäkuun markkinat -pamfletin  9. luku, Lamamyyttejä, joka analysoi Ahon hallituksen aikaisen talouspolitiikan väärinkäsityksiä mediassa yksityiskohtaisemmin.

Paavo Lipponen nousi valtaan lupaamalla puolittaa työttömyyden vaalikaudessa. Esimerkkejä työttömyyden puolittamisesta luvatussa ajassa löytyi maailmalta, joten vaalien aikaan Lipposen lupaus oli täysin realistinen. Populismiksi sen teki Lipposen hallitusten toteuttama vanhoillis-sos.komm –työmarkkina- ja sosiaalipolitiikka pyrkimällä turvaaman vanhat, täysin päinvastaista työmarkkinoiden tasapainoa tukevat kannusteet; ks. analyysiani Mätäkuun markkinat –pamfletin luvusta 5: Köyhyysloukku, työmarkkinat ja investoinnit.

Mutta ”leikkaukset” Lipposen hallitukselta sujuivat mainiosti, koska todellisuudessa ei tarvinnut leikata mitään, ainoastaan purkaa tulevaisuuteen siirrettyjä menomiinoja, ja koska leikkaaja oli nyt oikea hallitus; laskemalla eri vuosien menosäästöjä yhteen valtiovarainministeri Niinistö pääsikin useasti ylpeilemään kymmenien miljardien markkojen leikkauksilla, joita media ei vain tohtinut kutsua virtuaalileikkauksiksi.

Tuoreimman vallanvaihdon sai aikaan Jyrki Kataisen johtama Kokoomus ottamalla 2007 eduskuntavaalien loppukirin tasa-arvotupolla. Huonopuoli asiassa oli se, että kaikki katsoivat olevansa oikeutettuja samansuuruisiin palkkojen korotuksiin kuin Kataisen kohderyhmä: Suomi teki jälleen kerran sisäisen revalvaation, joutui kustannuskriisiin, kun maailmanmarkkinat alkoivat rangaista vientiämme hintojen pudotuksella, ulkoisella revalvaatiolla; ks. Mätäkuun markkinat, s. 155. Siksi kokonaistuotantomme putosi vuonna 2009 enemmän kuin kansainvälisen talouskriisin johdosta yhdessäkään pankkikriisin kokeneessa EU-maassa ja lähti kasvuun puoli vuotta myöhemmin kuin muualla.

Mutta Kataisen aikaansaama hallituksen vaihdos oli demokratian etu. Vain demokratiassa oppositio kykenee nousemaan valtaan ilman vallankaappausta.

Kuinka tunkkaista kansakuntamme henkevä talouskeskustelu olisikaan, jos kaikki puolueet edelleenkin olisivat yhtä sosialidemokraattisia kuin syksyllä 2006 tai eduskuntavaalien 2003 aikaan? Lipposen kauden hauskin keskustelutilanne taisi olla se, kun A-studio oli istuttanut Paperiliiton puheenjohtajan Jarmo Lähteenmäen ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkimusjohtajan Jaakko Kianderin yhtä aikaa studioon. Jopa haastattelija tuskastui keskustelun ”säkenöintiin”, kaksi vanhaa demaria kun eivät saaneet eroa toisistaan, eivät edes käsitellessään paperiteollisuuden ”alakohtaisia ongelmia”.

Miksi tukilakkoilua ei kommentoida?

Aamun paikallislehdessäkään ei ollut toimittajan näkökulma-palstaa lentoemojen ja stuerttien lakosta ja tukilakoista. Yleensähän toimittajat ovat nykytyylin mukaan varsin kärkkäitä käyttämään ilmaisuvapauttaan tosiasioita oikovine fakta-osioineen. Varsinaisessa kommenttipalstassa voi käyttääkin toimittajan itse keksimiä tai toimittajakerholla todeksi kuviteltuja sanakäänteitä; ks. kirjassani Mätäkuun markkinat, luku 3 ”Totuuden muovailtavuus?” ja 7 ”Älyllinen epärehellisyys toimituksissa”; ks. myös Virkkunen lähtee: silloin kun lehti kirjoittelullaan ajaa parempaa huomista, sen ei tarvitse oikaista kaikkia virheellisiä yksityiskohtia.


Eilen 8.12.2010 sentään Helsingin Sanomien pääkirjoitus ”Finnairin työriita uhkaa levitä käsistä” kommentoi tilannetta, mutta sekin neuvoi vain ”välttämään uhittelua ja kovia puheita”. Lehti moitti Finnairin toimitusjohtajan näyttäneen ”julkisuudessa vain yhdet kasvot: hän on antanut rajuja ja provosoivia lausuntoja” ja lakkoyhdistyksen puheenjohtaja ”ei liioin ole profiloitunut harkittujen lausuntojen antajana”.

Lehden käsitys, että ongelma voidaan ratkaista lausuntojen sanamuotoa muuntamalla, on harvinaisen naiivi. Eikö tukilakkoilun laillisuutta ole tarve kumota, jotta tällaiset tilanteet eivät toistuisi jatkuvasti? Eikö yleensä ole tarve purkaa koko yleissitovan työehtosopimuksen käsitettä? Eikö ole tarve poistaa kaikkia niitä yhteiskunnan taloudellisia tukia, jotka pönkittävät ammattiyhdistysten neuvotteluvoimaa harjoittaa omanvoitonpyyntöä (rent seeking) muiden työntekijöiden ja kuluttajien kustannuksella?

Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus
 
Kova kovaa vastaan

Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus

Paavo Lipponen nousi pääministeriksi luvattuaan puolittaa työttömyyden vaalikaudessa. Populismia tai ei, mutta vuosien 1975 - 1978 nollakasvukokeilun, jota kansa kutsui lamaksi, synnyttämän työttömyyden puolittaminen vei 11 – 12 vuotta, riippuen vertailuajankohdista. Sen jälkeen työhön osallistumisen kannusteita heikennettiin: työttömyyseläkeputki tuli 1980-luvun puolivälissä; ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen maksuaikaa pidennettiin kahteen vuoteen 1989; paisutettiin työministeriön varoja ostaa työmarkkinoilta työntekijöitä koulutusohjelmiin pelkästään ansiosidonnaisjaksojen uusimiseksi; toimeentulotuen normitasoja korotettiin reaalisesti; jne.

Ovatkohan tukilakkoilu ja poliittinen lakkoilu olleet Suomessa aina laillisia vai onko ilmiö syntynyt nk. hyvinvointivaltion kyljessä muuttuneen työlakien tulkinnan kanssa? ”Mielenilmaisut eivät ole laittomia lakkoja, ainoastaan voimassa olevaan työehtosopimukseen kohdistuvat lakot”. Suurin piirtein näin totesi työoikeuden professori televisiohaastattelussa sen jälkeen, kun ahtaajat eivät perjantaina tehneetkään töitä alkuviikosta solmitun työehtosopimuksen jälkeen.

Myös työn taloustieteilijät korostavat usein, että työehtosopimuksilla työnantajat ostavat työrauhaa. Heillä on siten perusolettamuksena se, että tullessaan töihin yritykseen työntekijällä on oikeus mieltymyksensä mukaan tehdä wälläreitä.

Miksi yksikään yritys investoisi nykyaikana maahan, jossa työehtosopimukset ja työsopimukset eivät todellisuudessa takaa työntekovelvoitetta työaikana? Kauttakulkuliikenteenkin työpaikat ollaan menettämässä lopulta Venäjälle. Suomella on reservissä puolimiljoonaa työntekijää; ks. Mätäkuun markkinat ss. 48-49 ja Kova kovaa vastaan.

Tukilakkoilun laillisuus lisää ammattiyhdistysliikkeen ulosmittausvoimaa. Reaalinen ansiotaso onkin Suomessa korkeasuhdannevuoden 1989 jälkeen ollut Länsi-Euroopan maiden nopeimpia; vain Irlanti oli edellä, kun viimeksi asiaa tutkin. Mitalin toinen puoli on nopeasti noussut työn tuottavuus. Se olisi tavattoman hyvä asia, jos työhön osallistumisaste ja työttömyysaste olisivat pysyneet ennallaan. Palkanasetantavoimallaan ay-liike tuhoaa alemman tuottavuustason työpaikkoja, mikä tietysti nostaa keskimääräistä työn tuottavuutta. Suomalainen työn taloustieteilijä ymmärtää tämän, mutta ei sano sitä julkisesti.

Euroopan Unionin jäsenmaista poliittinen ja tukilakkoilu eivät ole sallittua Saksassa, Tanskassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa eikä Luxemburgissa, mutta vanhan (2004, ei kaikkia EU-maita) lähteeni mukaan sallittua Ranskassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Ruotsissa, loppujen silloisista jäsenmaista sijoittuessa välimaastoon; siis työmarkkinalakien puolesta Suomi on jo valmiiksi euroalueen nykyisten ja mahdollisten tulevien kriisimaiden joukossa.

Franklin D. Rooseveltin ”New Deal” –sokaistunut USA haivutti idealisminsa lopulta nopeasti ja kielsi tukilakkoilun (secondary picketing) ja poliittisen lakkoilun 1947 alkaen. Historioitsija Markku Ruotsilan kirjan Churchill ja Suomi (Otava 2002) mukaan Roosevelt uskoi USA:n ja Neuvostoliiton talousjärjestelmien lähestyvän toisiaan; siksi hän jätti Suomen Neuvostoliiton valvontakomission hoteihin syksyllä 1944.

Iso-Britanniassa yksi Thatcherin aikaansaannoksista oli se, että lakon aloitus pitää perustua aina ammattiyhdistyksen jäsenäänestykseen ja saada siinä määräenemmistö, jotta lakkoa ei käynnistetä pelkästään ammattiyhdistysjohtajien suuren egon vuoksi.

Ylen TV1:n Ykkösaamussa 4.12.2010 haastateltu SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Ihalainenkin ihmettelee jatkuvien riitojen työmarkkinoita ja kaipaa uutta konseptia Suomen Tietotoimiston mukaan.

Ihalaisen harteillahan Lipponenkin hallitsi. Kun poliitikot ja ay-johtajat kaipaavat yrityksiltä yhteiskuntavastuuta, olisiko heidän lopulta aika tehdä thatcherit?

Lawfulness of Strikes and Lock-outs, about 2004 (lisätty 9.12.10)

Kova kovaa vastaan

Helsingin Sanomien (HS) pääkirjoituksen 2.3.2010 otsikko ”AKT:n lakonuhkat eivät saa sympatiaa” oli näyttävästi Auto- ja kuljetusalan työntekijäjärjestön AKT:n vastainen. Varsinainen teksti sisälsi vain pahoittelua, ”AKT:n lakkoherkkyys on harmillista”, ja toivoi ”AKT:ltä kohtuullisuutta vaatimuksissaan ja vastuullisuutta yhteiskunnalle tärkeiden toimintojen ylläpitämiseksi"; harvoin yhteiskunnalle mitättömien toimintojen edustajat ovatkaan lakossa, poikkeuksena Korkeakoulujen henkilöstöliitto KHL 1980-luvun puolivälissä.

HS muistutti kuitenkin: ”Lähes jokaisen avainalan lakon yhteydessä Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) vaatii työntekijöiden lakko-oikeuksien tiukentamista”. Yksi tiukennuksen tarve olisi kieltää ammattiliitoilta tukilakkoilu ja yleislakot: todellisen poliittisen lakon järjestämisessä ei tarvita ammattiliittoja. USA kielsi ne jo vuonna 1947 poistaessaan Roosevelt’in New Deal’in luomia tehottomuuksia.

Tehokkain keino välttää AKT:n kaltaiset lakot olisi muuttaa lainsäädäntöä siten, että lakon voi aloittaa, vain jos jäsenäänestyksen määräenemmistö kannattaa sitä, esimerkiksi 60 prosenttia tai 2/3. Silloin työntekijätkin todennäköisesti olisivat paremmin selvillä siitä, miksi ovat lakossa: ay-toimitsijoiden suuren egon vai todellisten taloudellisten syiden vuoksi.

Samaa pahoittelee HS:n Merkintöjä-palstalla Antti Blåfield tänään 4.3.2010 korostettuaan kuitenkin työnantajien murtaneen sopimusyhteiskunnan: ”Kyse ei ole enää vain ihmisten oikeuksien puolustamisesta, vaan jäsenet pakotetaan väliajoin lakonuhkaan tai lakkoon, jotta saadaan nolla pilkku jotain enemmän kuin naapuriliiton työntekijät. Aggressiivisimmat liittojohtajat toimivat yleensä suojassa olevilla aloilla, joilla peruskysyntä on taattu”.

Kilpailun edellysten parantaminen satamatoiminnoissa ja huolinta-alalla toimivien yritysten välillä olisikin todellinen keino murtaa AKT:n vastakartelli työntekijäpuolella; kilpailulainsäädäntömme ja -virastomme on hampaaton. Kun olin ensimmäistä vuotta Englannissa 1977-1978, ahtaajien palkka oli Cardiffissa selvästi korkeampi kuin suomalaisen tai englantilaisen yliopiston professorin vuosipalkka; ollessani siellä viimeksi pidempään 1992 ahtaajan ansiot Cardiffissa vastasivat suomalaisen yliopiston assistentin palkkaa – ja ahtaajat olivat yksityisyrittäjiä, mutta tyytyväisiä sekä tuloihinsa että työoloihinsa.

Puheenjohtaja Kataisen tasa-arvotupovaalivoitot eivät riitä kuromaan luokanopettajien ansioita ahtaajien ansioiden tasolle hänen elinaikanaan; edelliset aloittavat alle 30000 eurosta viiden vuoden yliopistotutkinnon jälkeen, kun ahtaajien vuosiansiot ovat 47000 euroa lehtitietojen mukaan.

Blåfield muisti kuitenkin korostaa: ”Mutta vielä Timo Räty ja pojat ovat sankarpoikia”. Myös matkalaukkusumassa Blåfield puolusti ylihintaisen ammattitaidottoman työn etuja 14.1.2010 ”Vastuuta palvelusta ei voi ulkoistaa” (HS 14.1.2010); sympatiaa ei löytynyt työnantajalle eikä palvelun ulkoistajalle Finnairille. Olen ulkoistanut pukujen tekemisen Haloselle/Carlssonille: Blåfieldin logiikalla olen vastuussa siellä myynnissä olevista puvuista.

Saman mielipidepalstan ”Vastakkaisasettelu on täällä taas” –kirjoituksessa Juha Akkanen tuki samoin selkeästi AKT:tä: ”puheenjohtaja Timo Räty on sellainen, jonka kanssa ei kannata turhaan haastaa riitaa. Suomen kansantalouden orastava kasvu on sivuseikka, kun Räty hiiltyy” (HS 26.2.2010). Myös Akkanen muisti korostaa työmarkkinatilanteesta: ”Jos pitäisi ratkaista riitelyn aloittaja, niin kyllä se on työnantaja”.

Vain viisi vuotta sitten "Kova kovaa vastaan" otsikoidussa toimittaja Aaltosen kirjoituksen (HS 21.11.2004) houkutusjohdannossa luki: "AKT on ennenkin sulkenut satamat, kun autoliikenteen lakko ei ole tehonnut. Se on kova ase, joka halvaannuttaa Suomen nopeasti. Tällä kerralla työnantajat ovat ottaneet käyttöön samat keinot".

En ymmärtänyt silloin lainkaan viimeisen lauseen tosiapohjaa eikä kirjoituskaan selostanut sitä, mitä työnantajien ”kova kovaa vastaan” –keinot olisivat olleet, vaikka sanoikin Autoliikenteen työnantajaliiton olleen altavastaajana silloisessa propagandasodassa. Lakkoa vastaava työnantajan toimenpide on työsulku, mutta työnantaja ei pannut niitä silloin toimeen eikä myöskään uhannut työsuluilla.

HS kirjoittaa tietysti siten, kuin lukijat haluavat sen kirjoittavan HS:n teettämien mielipidetiedustelujen mukaan; sillä tavoin HS maksimoi levikkinsä. Lukijat siis ratkaisevat HS:n työmarkkinakirjoittelun pitkän linjan.