Urpilaisen hoidossa valtion velkaantumistahti 1.10.2011 - 31.12.2012 oli 10 mrd euroa, kun Valtiokonttorin hoitamaan valtionvelan lisäykseen lisätään samanaikaisesti tapahtunut valtion likvidikassan alentuminen. Vastaavasti Kataisen hoidossa valtionvelan kasvu vähennettynä valtion likvidikassan lisäyksellä oli vajaa 21 mrd euroa aikavälina 1.10.2008 - 30.9.2011, eli kansainvälisen finanssikriisin kärjistymisajankohdasta siihen kun nykyhallituksen ministerit olivat aloittaneet mielityönsä, rahan juoksutuksen hyvinä pitämiinsä tarkoituksiin.
Siis vertailujakso on Kataisen hallituksella vuosi ja neljännes, mutta Vanhasen-Kiviniemen hallituksilla kolme vuotta.
Kumulatiivinen BKT:n kasvu - viivästettynä yhdellä vuosineljänneksellä koska verot maksetaan viiveellä - on kuitenkin nykyhallituksen aikana 1.7.2011 - 30.9.2012 ollut suurempi, vajaa 1½ mrd euroa, laskettuna Tilastokeskuksen kausitasoitetusta neljännesvuosisarjasta, kuin Vanhasen-Kiviniemen hallitusten aikana kolmessa vuodessa 1.7.2008 - 30.6.2011 saavutettu ½ mrd euroa.
Näiden lukujen valossa moralisointini nykyhallituksen taloudenpitosta vuosi sitten oli varsin lievää kuten menneen vuoden osalta uudestaan pari viikkoa sitten. Nykyhallituksen velkaantumistahtia ei voi enää perustella ohimenevillä pahoilla hengillä: vain Toivo jäi jäljelle Pandoran avattua rasiansa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Katainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Katainen. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
lauantai 12. tammikuuta 2013
Katainen ja Urpilainen liukumäessä
Eurososialismi kasvattaa hedelmää Suomessakin eikä vain Kreikassa ja seuraavassa eurokriisimaassa Ranskassa: valtion velan nettolisäys vuonna 2012 oli vallan 7,1 mrd euroa eli yli 3½ prosenttia kansakunnan BKT:sta, kun edellisvuonna se oli 5,4 mrd. Valtiokonttorin hoitama valtionvelka 31.12.12 oli 83,9 mrd ja valtion likvidikassa 7,4 mrd.
Vuonna 2009 kansantaloutemme eräänlajin supistumisen ennätysvuotena nettovelkaantuminen oli vain 7,9 mrd euroa. Seuraavana vuonnakin 2010, jonka ensimmäisen neljänneksen BKT ui vielä yhtä syvällä kuin vuotta aiemmin, nettovelkaantuminen oli 9,3 mrd.
Vuonna 2009 kansantaloutemme eräänlajin supistumisen ennätysvuotena nettovelkaantuminen oli vain 7,9 mrd euroa. Seuraavana vuonnakin 2010, jonka ensimmäisen neljänneksen BKT ui vielä yhtä syvällä kuin vuotta aiemmin, nettovelkaantuminen oli 9,3 mrd.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
On tarve muuttaa eri maiden äänilukua EKP:n neuvostossa
Maltalla ja Bundesbankilla on kummallakin yksi ääni Euroopan keskuspankin neuvostossa. Eri maiden äänimääriä tulisi painottaa talouksien vahvuuden tai väestömäärien perusteella, sanoi Karl Otto Pöhl viime syyskuun haastattelussa WirtschaftsWochessa. Haastattelu on englanniksi CESifo Forum 4/2010 - lehdessä. Pöhl oli Bundesbankin presidenttinä, kun liittokansleri Kohlin ja valtiovarainministeri Waigelin painostuksesta itämarkat vaihdettiin suhteessa 1:1 Saksan markkoihin. Sen jälkeen Pöhl erosi, koska periaatteen miehenä hän ei voinut kannattaa taloudelliselta logiikaltaan mieletöntä politiikkaa. Pöhl oli sosialidemokraattisen puolueen jäsen kuuluen sen liberaalisiipeen, jonka kadottua hän erosi puolueesta vuonna 2005.
Bundesbankin eroava pääjohtaja Axel Weber erosi nimenomaan sen takia, että hän jäi EKP:n neuvoston äänestyksissä vähemmistöön EKP:n alkaessa ostaa suoraan markkinoilta kriisissä olevien jäsenvaltioidensa lainoja. Ohjelma rikkoo Maastrichtin sopimusta ja on epäsuora tulonsiirto kriisimaiden hallituksille, koska se alentaa niiden lainanoton kustannuksia. Tulonsiirron maksajia ovat valtiontaloutensa kurissa pitäneiden maiden veronmaksajat. Lisäksi EKP:n taseessa on valtaisa tappioriski kriisimaiden lainoista siinä tapauksessa, että niiden lyhennys- ja korkojen maksuohjelmia tullaan järjestämään uudestaan. Tappiot kantavat jälleen veronmaksajat EKP:n jäsenkeskuspankkien palauttaessa pienempiä voittoja valtiovarainministeriöille. Pääjohtajaksi periaatteen mies Weberin nimitti sosialidemokraattinen valtiovarainministeri Hans Eichel vuonna 2004.
Kriisimaiden lainojen osto-ohjelma ei ole ainoa kritiikin kohde EKP:n politiikassa. Toinen on keskuspankeille poikkeuksellisen pitkäaikaiset pankkien lainoitusohjelmat, jotka antavat tekohengitystä kriisimaita rahoittaneille Ranskan ja Saksan pankeille kriisimaiden omien pankkien ohella. Nämä ohjelmat ovat olleet toiminnassa jo kolme vuotta. Ohjelmat luovat pankeille teennäistä kassavirtaa, koska pankit lainaavat EKP:sta yhden prosentin korolla, mutta sijoittavat lainavarat eri valtioiden lainoihin kolmin tai jopa viisinkertaisella korolla; sijoituksensa pankit kiikuttavat jälleen EKP:iin uuden lainan vakuudeksi ja näin EKP ja sen jäsenkeskuspankit rahoittavat epäsuorasti julkisia menoja ”rahaa painamalla”.
Pankkien saamat pitkäaikaiset lainat EKP:sta pitkittivät myös valtionlainakriisin ilmituloa eli ohjelma kasvatti jäsenmaiden velkaantumisalttiutta. Olisi lopulta jo aika saada EKP:n neuvoston pöytäkirjat julkisiksi, jotta voisimme arvioida siellä käydyn keskustelun järkevyyttä; ks kirjoitukseni 22.7.2008; mielisteleekö esimerkiksi Suomen Pankin pääjohtaja, sosialidemokraatti Erkki Liikanen kannanotoissaan ”Välimeren Klubia”, koska ainakaan kotimaisissa tilaisuuksissa hän ei ole osoittanut kykyä itsenäiseen analyysiin?
Kreikan velkaantumishuiputuksen ilmitulostakin on jo 16 kuukautta. Kaikkia kriisimaita ei näytä edes pakko saavan talouksiensa todelliseen saneeraukseen, vaan sen lykkäämiseen kierrellen Eurooppaa poliittisen option rautaisen logiikan mukaisesti: ”josko rahoittajat helpottaisivat ehtoja”.
Kun Euroopan johtajia kokoontuu Helsinkiin tämän viikon perjantaina, EKP:n statuuttien muuttaminen Pöhlin ehdottamalla tavalla on toivottavasti yksi tärkeimmistä keskustelunaiheista; EKP:n pääjohtajaksi olisi myös saatava ”uusi Axel Weber”, vakaan rahapolitiikan takuumies tai –nainen; puheenjohtaja Katainen voisi vihdoinkin päästä Euroopassa ”viikon avaajaksi”.
Bundesbankin eroava pääjohtaja Axel Weber erosi nimenomaan sen takia, että hän jäi EKP:n neuvoston äänestyksissä vähemmistöön EKP:n alkaessa ostaa suoraan markkinoilta kriisissä olevien jäsenvaltioidensa lainoja. Ohjelma rikkoo Maastrichtin sopimusta ja on epäsuora tulonsiirto kriisimaiden hallituksille, koska se alentaa niiden lainanoton kustannuksia. Tulonsiirron maksajia ovat valtiontaloutensa kurissa pitäneiden maiden veronmaksajat. Lisäksi EKP:n taseessa on valtaisa tappioriski kriisimaiden lainoista siinä tapauksessa, että niiden lyhennys- ja korkojen maksuohjelmia tullaan järjestämään uudestaan. Tappiot kantavat jälleen veronmaksajat EKP:n jäsenkeskuspankkien palauttaessa pienempiä voittoja valtiovarainministeriöille. Pääjohtajaksi periaatteen mies Weberin nimitti sosialidemokraattinen valtiovarainministeri Hans Eichel vuonna 2004.
Kriisimaiden lainojen osto-ohjelma ei ole ainoa kritiikin kohde EKP:n politiikassa. Toinen on keskuspankeille poikkeuksellisen pitkäaikaiset pankkien lainoitusohjelmat, jotka antavat tekohengitystä kriisimaita rahoittaneille Ranskan ja Saksan pankeille kriisimaiden omien pankkien ohella. Nämä ohjelmat ovat olleet toiminnassa jo kolme vuotta. Ohjelmat luovat pankeille teennäistä kassavirtaa, koska pankit lainaavat EKP:sta yhden prosentin korolla, mutta sijoittavat lainavarat eri valtioiden lainoihin kolmin tai jopa viisinkertaisella korolla; sijoituksensa pankit kiikuttavat jälleen EKP:iin uuden lainan vakuudeksi ja näin EKP ja sen jäsenkeskuspankit rahoittavat epäsuorasti julkisia menoja ”rahaa painamalla”.
Pankkien saamat pitkäaikaiset lainat EKP:sta pitkittivät myös valtionlainakriisin ilmituloa eli ohjelma kasvatti jäsenmaiden velkaantumisalttiutta. Olisi lopulta jo aika saada EKP:n neuvoston pöytäkirjat julkisiksi, jotta voisimme arvioida siellä käydyn keskustelun järkevyyttä; ks kirjoitukseni 22.7.2008; mielisteleekö esimerkiksi Suomen Pankin pääjohtaja, sosialidemokraatti Erkki Liikanen kannanotoissaan ”Välimeren Klubia”, koska ainakaan kotimaisissa tilaisuuksissa hän ei ole osoittanut kykyä itsenäiseen analyysiin?
Kreikan velkaantumishuiputuksen ilmitulostakin on jo 16 kuukautta. Kaikkia kriisimaita ei näytä edes pakko saavan talouksiensa todelliseen saneeraukseen, vaan sen lykkäämiseen kierrellen Eurooppaa poliittisen option rautaisen logiikan mukaisesti: ”josko rahoittajat helpottaisivat ehtoja”.
Kun Euroopan johtajia kokoontuu Helsinkiin tämän viikon perjantaina, EKP:n statuuttien muuttaminen Pöhlin ehdottamalla tavalla on toivottavasti yksi tärkeimmistä keskustelunaiheista; EKP:n pääjohtajaksi olisi myös saatava ”uusi Axel Weber”, vakaan rahapolitiikan takuumies tai –nainen; puheenjohtaja Katainen voisi vihdoinkin päästä Euroopassa ”viikon avaajaksi”.
keskiviikko 19. marraskuuta 2008
Valtio lainanottajaksi! Ylittyykö turvaraja?
Valtio lainaa sukanvarteen 1.3 mrd euroa! Valtioneuvoston tiedotteen 18.11.2008 mukaan valtion vuoden 2009 talousarvioesityksen menoja lisätään 0.5 mrd eurolla ja valtion vero- ja osinkotuottojen arviota alennetaan 2 mrd eurolla siten, että valtion nettoluotonotto on 2.3 mrd euroa. Tiedotteeseen sisältyvässä taulussa valtion nettoluotonanto on -0.5 prosenttia BKT:sta eli vain yhden miljardin nettoluotonotto.
Sukanvarresta on sitten ensi vuoden lisäbudjeteissa helppo löytää rahat joidenkin suurien julkisten investointi- eli infrastruktuuriprojektien aikaistamiselle. Valtakunnan pääteistä ainakin nelostie Oulun moottoritiepätkästä etelään on kelvottomassa kunnossa, viitostie Mikkelistä Juvalle vielä surkeammassa.
Valtionvelan maksamisella pois on Suomessa suuri kannatus. Taloustieteilijän kannalta siinä ei ole mielekkyyttä, mutta sen sijaan valtionvelan BKT-osuuden pitäisi suhdannekierron kuluessa pysyä suunnilleen vakaana: laskea korkeasuhdannevuosina ja nousta matalasuhdannevuosina. Itse asiassa jos BKT:n keskimääräinen reaalinen kasvuvauhti on nopeampaa kuin valtionvelan reaalikorko, valtion ja kuntien velka alenee suhteessa BKT:hen vaikka niiden tulot vastaavat vain kulutus- ja investointimenoja ilman velan korkomenoja eli vaikka niiden ensisijainen kate (’primary balance’) on nolla. Tästä näkökulmasta eilen julkistettu budjettiesityksen muutos on selvästi turvarajan sisällä, koska valtionvelan korkomenot ovat samaa suuruusluokkaa kuin kaavailtu vuoden 2009 nettoluotonotto.
Kohta talousuutiset alkavat täyttyä arvailuista, tuleeko kansainvälisestä matalasuhdanteesta V- vai U-tyylinen. Jos V eli äkillinen, mutta väliaikainen BKT:n kasvuvauhdin pudotus toteutuu siten, että ensi vuoden loppupuolella jo koettaisiin normaalia BKT:n kasvua, valtiontalous kohentuisi Suomessakin verotuottojen ennakoitua nopeampana kasvuna.
Suomen viime vuosien nopea kasvu on kuitenkin perustunut paljolti konepajateollisuuden eli investointitavaroiden vientiin. Investoinnit käynnistyvät kuitenkin aina jälkijättöisesti BKT:n kasvuun verrattuna. Siis vaikka kansainväliset suhdanteet tekisivät V-kuopan, Suomen lähivuosien BKT:n kasvu voi hyvinkin seurata U-muotoa eli olisimme matalasuhdanteessa, siinä älykköjen ihannoimassa nollakasvussa tai alle kahden prosentin reaalikasvussa seuraavat 2-3 vuotta. Tällainen kasvuvauhti vastaisi kuitenkin valtionvelan reaalikorkoa. Valtiontaloudella olisi siten varaa mennä hieman enemmän pakkaselle kuin ensi vuodeksi ennakoidaan.
Gordon Brown piti valtiovarainministerinä ohjenuoranaan, että hän ei lainaisi suhdannekierron aikana enempää kuin julkiset investoinnit vaativat rahoitusta, mutta hän ei noudattanut sitä, vaan lainasi myös huippusuhdannevuosina. Siksi aikaisemmat liian löysät budjetit ovat synnyttäneet epäluottamuksen Britannian julkiseen talouteen ja puntaan.
Tästä voi päätellä, että kun Suomessa julkiset investoinnit ovat noin 5 mrd euroa ja valtionvelan korkomenot 2.4 mrd euroa, valtion ja kuntien enimmäislainanotto U-vuosien aikana ei saisi yhtenäkään vuonna ylittää julkisten investointien määrää, jotta Suomi pysyisi turvarajan sisällä eli jotta julkinen velka ei lähtisi räjähdysmäiseen kasvuu kuten 1990-luvun alussa; ks. unilukkarin kauhu-uni.
Kun kuntien ensi vuoden nettolainanotoksi arvioitiin ennen syys-lokakuun finanssikriisiä suunnilleen nolla, ne todennäköisesti liukuvat ensi vuonna nettolainaajaksi ehkä miljardin euron verran. Täten valtion ja kuntien yhteinen nettoluotonotto olisi 3 miljardia ensi vuonna. Sukanvarteen pantavan miljardin ohella valtiolla olisi siten lainauskapasiteettia vuonna 2010 vielä 2 lisämiljardia vuoden 2009 ennakoituun nettolainanottoon nähden. Tällainen lisälainanotto pitäisi hyväksyä, kunhan se menisi tuotannollisiin menoihin eikä tulonsiirtoihin.
Sukanvarresta on sitten ensi vuoden lisäbudjeteissa helppo löytää rahat joidenkin suurien julkisten investointi- eli infrastruktuuriprojektien aikaistamiselle. Valtakunnan pääteistä ainakin nelostie Oulun moottoritiepätkästä etelään on kelvottomassa kunnossa, viitostie Mikkelistä Juvalle vielä surkeammassa.
Valtionvelan maksamisella pois on Suomessa suuri kannatus. Taloustieteilijän kannalta siinä ei ole mielekkyyttä, mutta sen sijaan valtionvelan BKT-osuuden pitäisi suhdannekierron kuluessa pysyä suunnilleen vakaana: laskea korkeasuhdannevuosina ja nousta matalasuhdannevuosina. Itse asiassa jos BKT:n keskimääräinen reaalinen kasvuvauhti on nopeampaa kuin valtionvelan reaalikorko, valtion ja kuntien velka alenee suhteessa BKT:hen vaikka niiden tulot vastaavat vain kulutus- ja investointimenoja ilman velan korkomenoja eli vaikka niiden ensisijainen kate (’primary balance’) on nolla. Tästä näkökulmasta eilen julkistettu budjettiesityksen muutos on selvästi turvarajan sisällä, koska valtionvelan korkomenot ovat samaa suuruusluokkaa kuin kaavailtu vuoden 2009 nettoluotonotto.
Kohta talousuutiset alkavat täyttyä arvailuista, tuleeko kansainvälisestä matalasuhdanteesta V- vai U-tyylinen. Jos V eli äkillinen, mutta väliaikainen BKT:n kasvuvauhdin pudotus toteutuu siten, että ensi vuoden loppupuolella jo koettaisiin normaalia BKT:n kasvua, valtiontalous kohentuisi Suomessakin verotuottojen ennakoitua nopeampana kasvuna.
Suomen viime vuosien nopea kasvu on kuitenkin perustunut paljolti konepajateollisuuden eli investointitavaroiden vientiin. Investoinnit käynnistyvät kuitenkin aina jälkijättöisesti BKT:n kasvuun verrattuna. Siis vaikka kansainväliset suhdanteet tekisivät V-kuopan, Suomen lähivuosien BKT:n kasvu voi hyvinkin seurata U-muotoa eli olisimme matalasuhdanteessa, siinä älykköjen ihannoimassa nollakasvussa tai alle kahden prosentin reaalikasvussa seuraavat 2-3 vuotta. Tällainen kasvuvauhti vastaisi kuitenkin valtionvelan reaalikorkoa. Valtiontaloudella olisi siten varaa mennä hieman enemmän pakkaselle kuin ensi vuodeksi ennakoidaan.
Gordon Brown piti valtiovarainministerinä ohjenuoranaan, että hän ei lainaisi suhdannekierron aikana enempää kuin julkiset investoinnit vaativat rahoitusta, mutta hän ei noudattanut sitä, vaan lainasi myös huippusuhdannevuosina. Siksi aikaisemmat liian löysät budjetit ovat synnyttäneet epäluottamuksen Britannian julkiseen talouteen ja puntaan.
Tästä voi päätellä, että kun Suomessa julkiset investoinnit ovat noin 5 mrd euroa ja valtionvelan korkomenot 2.4 mrd euroa, valtion ja kuntien enimmäislainanotto U-vuosien aikana ei saisi yhtenäkään vuonna ylittää julkisten investointien määrää, jotta Suomi pysyisi turvarajan sisällä eli jotta julkinen velka ei lähtisi räjähdysmäiseen kasvuu kuten 1990-luvun alussa; ks. unilukkarin kauhu-uni.
Kun kuntien ensi vuoden nettolainanotoksi arvioitiin ennen syys-lokakuun finanssikriisiä suunnilleen nolla, ne todennäköisesti liukuvat ensi vuonna nettolainaajaksi ehkä miljardin euron verran. Täten valtion ja kuntien yhteinen nettoluotonotto olisi 3 miljardia ensi vuonna. Sukanvarteen pantavan miljardin ohella valtiolla olisi siten lainauskapasiteettia vuonna 2010 vielä 2 lisämiljardia vuoden 2009 ennakoituun nettolainanottoon nähden. Tällainen lisälainanotto pitäisi hyväksyä, kunhan se menisi tuotannollisiin menoihin eikä tulonsiirtoihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)