Miksi vakuutusmatemaattisesti rehti työeläkejärjestelmä olisi kaikkien yhteinen etu?

Joka aamu kyseisen päivän työstä maksettavien eläkevakuutusmaksujen arvo on korkeampi kuin saatavien eläke-etujen nykyarvo. Työeläkejärjestelmämme ei siis ole vakuutusmatemaattisesti rehti (actuarially fair).

---

Helsingin Sanomat Mielipide julkaisi 12.11.2014 seuraavan vastineeni otsikolla "Työeläkemaksun roima alennus turvaisi eläkkeet":

HS pääkirjoitus ”Työeläkemaksun roima alennus on vaaraksi tuleville eläkkeille” (11.11) ei mitenkään perustele väitettään, mutta pelottelee: ”ehdotus tekisi nopeasti työeläkerahastoihin ison loven” ja ”pahimmillaan … tulevien eläkeläisten eläke-etuuksia leikattaisiin tai eläkeikää nostettaisiin vielä lisää”.

Työeläkejärjestelmämme ei noudata periaatetta, että eläkemaksut vastaisivat eläke-etujen nykyarvoa työntekijän tullessa työelämään eli (että) järjestelmän kaikki osat olisivat vakuutusmatemaattisesti rehtejä, actuarially fair. Jos näin tehtäisiin, työeläkemaksu alenisi pysyvästi kolmanneksella nykyisestä

Mitään lovea työeläkerahastoihin ei kuitenkaan syntyisi, koska jokainen työelämään tuleva uusi työntekijä tulisi työssäoloaikana rahoittaneeksi omat eläkkeensä. Nykyiset työeläkerahastot kasvaisivat absoluuttiselta kooltaan koko ajan. Vain niiden suhde BKT:en asettuisi vakiotasolle.

---

Lisäkommentteja: HS pääkirjoituksen 11.11.14 pelottelu oli lehden kanta valtakunnan talousviisas Raimo Sailakseen kolumnissaan esittämään ajatukseen laskea työeläkevakuutusmaksuja tilapäisesti työllisyyden kasvattamiseksi, koska työllisyyden ja palkkasumman kasvattaminen on oleellisempi työeläkejärjestelmän kestävyyden turvaaja kuin maksujen jatkuva korottaminen tai eläkeiän korottaminen.

Taloustieteen oppien mukaan tilapäisten toimenpiteiden työllisyysvaikutukset ovat useimmiten kyseenalaisia perustuen joihinkin erityisolettamuksiin, koska hyvin toimivilla markkinoilla yritykset, työntekijät ja kuluttajat pyrkivät käyttäytymisellään kumoamaan tilapäisten toimien ajatellut vaikutukset: ennustaessaan että tilapäinen alennus tullaan myöhemmin korjaamaan työeläkevakuutusmaksujen korotuksella yritysten kannusteet työllistää lisää eivät kasva.

Työssä olevia on yli kaksinkertainen määrä kuin eläkeläisiä. Siksi on täysi mahdottomuus, että eläkerahastoihin syntyisi jokin tulevia eläkkeitä vaarantava lovi, jos eläkejärjestelmä olisi vakuutusmatemaattisesti rehti, jolloin jokaisen työpäivän eläkevakuutusmaksut rahoittavat kyseisestä työpäivästän saatavien eläkkeiden lisäykset.

Jos työeläkejärjestelmämme olisi kaikilta osiltaan vakuutusmatemaattisesti rehti, järjestelmän kannalta olisi samantekevää, hakeutuuko työntekijä vanhuuseläkkeelle 57 vuotiaana vai 67 vuotiaana; edellisessä tapauksessa hänen työeläkkeensä olisi vain paljon pienempi kuin jälkimmäisessä.

Viime vuonna aikaansaatu konsensus eläkeiän vähittäisestä noususta oli siten aivan turha vääntö; oikea uudistuksen kohde olisi ollut tehdä työeläkejärjestelmä aktuaarisesti rehdiksi.

Tällaisen uudistuksen välittömät edut olisivat valtaisat:

Työeläkevakuutusmaksut ovat vähennyskelpoisia verotuksessa myös siltä osin kun ne ovat vakuutusmatemaattisesti rehtejä korkeammat. Tältä osin valtio ja kunnat menettävät sekä tulo- että yhteisöveron tuottoa noin miljardia euroa tänä vuonna (vuonna 2013 työeläkevakuutusmaksut olivat noin 20 miljardia euroa).  

Tämän lisäksi yksityisille yrityksille syntyisi valtaisa kannuste lisätä työpaikkoja Suomessa eikä siirtää suomalaista työtä ulkomaille, mikä edelleen lisäisi Suomessa verotettavaa työtä ja voittoja ja niistä kertyviä verotuottoja.

Lisäksi valtion ja kuntien eläkemaksujen alennus laskisi suoraan niiden budjettialijäämiä. Täten verotulojen lisäyksen ja eläkevakuutusmaksujen alennuksen yhteisvaikutus helpottaisi valtion ja kuntien budjettialijäämiä ensi vuonna jo noin viisi miljardia euroa.

 

 

Nykyajan itselliset

Ajallemme ovat luonteenomaisia yksisilmäiset ruikutuskirjelmät. Yrittäjien, ammatinharjoittajien ja itsensä työllistävien sosiaaliturva on Elina Grundströmin kolumnin ”Nykyajan torpparit" aiheena Helsingin Sanomissa 5.6.2012. 

Se ei ota huomioon sitä, että yrittäjän on otettava itselleen samat vakuutukset kuin palkkatyössä olevalla on työsuhteen perusteella, jotta yrittäjän ja työntekijän sosiaaliturvaa on ylipäätänsä mielekästä verrata. Siis itsensä työllistäjän on otettava ansiosidonnainen työttömyysvakuutus mahdollisen työttömyyden varalta ja sairausvakuutus, joka tarjoaa samat päiväraha- ja sairauskuluedut kuin palkkatyössä. Ja lisäksi hänen on säästettävä karenssiaikojen varalle.

Kolumnissa on totta ainoastaan se, että ammatinharjoittajat ja yrittäjät eläkevakuuttavat itsensä tyypillisesti lain sallimasta pienimmästä ansiotulosta. Sillekin on täysin luonnollinen taloudellinen perusteensa. Pienimmästä vakuutetusta työtulosta määräytyvän yrittäjäeläkkeen lisäksi yrittäjä saa kansaneläkettä ollessaan vanhuuseläkkeellä. Kansaneläke viedään häneltä kuitenkin pois, jos hän vakuuttaa itsensä minimiä korkeammasta eläketulosta.

Siksi yrittäjän eläkejärjestelmä on kansaneläkkeen poistumisalueella laskelmieni mukaan yrittäjän kannalta valtaisa vero: jokaista käteen jäävää lisäeläke-euroa kohtia yrittäjän työskentelyaikanaan maksamat eläkemaksut kartuttavat hänen eläkkeellä ollessaan eläkerahastoja ja vähentävät kansaneläkemenoa yhteensä noin viisi euroa siihen nähden, että hän säästää eläkevakuutusmaksut ja sijoittaa ne vuokra-asuntoihin, joiden vuokratuotoilla ja pääoman kuoletuksilla hän kustantaa itselleen omaeläkkeen.

Senkin jälkeen, kun kansaneläke on poistunut, eläkejärjestelmämme toimii veron tavoin: ETLAssa Lassila ja Valkonen laskivat, että työntekijä saa nykyisin eläke-eduin joissakin tapauksissa vain alle kahden prosentin reaalituoton työnantajan ja työntekijän maksamille eläkevakuutusmaksuille, kun rahastoitujen eläkevarojen tuottovaatimus on eläkelaitosten omissa laskelmissa reaalisesti neljä prosenttia; siis joku vie välistä puolet eikä se ole verottaja, vaan ”Väärien Viinasten” kultainen tunkio!

Eläkejärjestelmämme ei ole kunnossa ennen kuin se tehdään kaikilta yksityiskohdiltaan vakuutusmatemaattisesti rehdiksi (actuarially fair).

Mikä on eläkerahastojen tarkoitus?

Helsingin Sanomat (HS) onnistui tukahduttamaan keskustelun eläkerahastojen tarkoituksesta, joka alkoi vakuutusmatemaatikko, tohtori Olli Pusan kirjoituksesta ”Eläkejärjestelmää uhkaa umpikuja” (HS Mielipide 26.4). Ehkä siinä oltiin tulossa vaarallisen lähelle oikeita tosiasioita eikä enää pelattukaan kuvitelluilla tosiasioilla, joiden rummuttaminen julkisuudessa on eläkejärjestelmästä itselleen ylisuuria palkkoja ja palkkioita rohmuavien etujen mukaista.


Pusa: ”Vuonna 2009 Eläketurvakeskus (ETK) ennusti yksityisen eläkejärjestelmän rahastojen kasvavan (nykyrahassa) alle sadasta miljardista lähes 400 miljardiin vuonna 2075”. Huomaa, että Pusa tarkoitti vain yksityistä sektoria.

Pusa jatkoi: ”Ketä varten näitä rahastoja kerätään? Tel:n alkuperäinen idea oli, että rahastot ovat pääosin puskureita, joilla tasoitetaan suurten ikäluokkien eläkekustannuksia”.

HS:n julkaisi ETK:n toimitusjohtaja Jukka Rantalan kommentin: ”Tavoitteena on säällinen eläke kohtuullisin kustannuksin” (HS Mielipide 28.4.2011), joka pelottelee lukijoita uskomattomalla tavalla: ”Pusan mielestä kohtuullisessa työeläkejärjestelmässä nykyisen pituisella työuralla saisi noin viidenneksen nykymallin antamaa paremman eläkkeen ja eläke olisi sidottu nykyistä parempaan indeksiin. Alkuvaiheessa lisäkustannukset ilmeisesti katettaisiin purkamalla eläkerahastot. Mutta entä sitten? Kun rahastot olisi syöty, eläkemaksuja tulisi nostaa noin 40-45 prosenttiin palkoista.”

Otetaanpa vertailuksi Saksa, jossa pakollisen työeläkejärjestelmän rahastot ovat kooltaan vain takaamassa eläkejärjestelmän maksuvalmiuden: rahastot olivat vuonna 2005 neljä prosenttia BKT:sta, kun Suomessa ne olivat silloin 66 prosenttia. Saksa on siten maa, joka on Rantalan tarkoittamassa tilassa eläkerahastonsa syöneenä.

Saksassa työeläkkeiden bruttotaso eläkkeelle siirryttäessä on samaa suuruusluokkaa kuin Suomessa, mutta koska eläketuloa ei veroteta, nettotulo ei putoa; Saksassa eläketulo on tulossa vähitellen tuloveron alaiseksi siten, että vasta vuonna 2040 koko eläke tulee olemaan veronalaista tuloa, josta tietenkin tehdään vähennyksiä meidän eläketulovähennyksen tapaan ennen kuin päädytään verotettavaan eläketuloon.

Saksassa työeläke on sidottu sataprosenttisesti palkkatason nousuun, joten saksalaista eläkeläistä ei uhkaa köyhyys elämän ehtoopuolella kuten suomalaista, jonka eläke on sidottu vain 20 prosenttisesti ansiotason nousuun. Saksan väestörakenne on hyvin Suomen kaltainen; elinaikakertoimen asemasta Saksa korjaa eläkkeiden yleistasoa eläkeläisten ja työllisten suhteen muutoksilla. Tällä hetkellä Saksassa työeläkemaksu on alle 20 prosenttia palkoista, mutta Suomessa yli 22 prosenttia.

Siis työelämään tulevan nuoren kannalta Saksan pakollinen eläkejärjestelmä takaa Suomea paremmat eläke-edut, mutta Suomea alhaisemmin työeläkemaksuin; Rantalan pelottelu ei siten vastaa hänen peräänkuuluttamiaan ”talouden realiteetteja ja matematiikan lakeja”.

Kaiken lisäksi voisimme syödä pakollisen työeläkejärjestelmän ylirahastot. Siitähän alkaisivat vasta oikeat kulutusjuhlat, josta seuraisi myös valtaisa uustyöpaikkojen perustanta Suomessa. Pelotteleehan Rantalakin: ”Yli 40 prosentin eläkemaksuilla monet työt siirtyisivät muualla tehtäviksi”.

Eläkerahastojen syöminen ei luonnollisestikaan ole mielekästä, vaan jos siirtyisimme Tel:n alkuperäisen ajatuksen mukaiseen Saksan järjestelmään, eläkerahastojen pitkän aikavälin neljän prosentin reaalituottotavoitetta vastaava tuotto kannattaisi verottaa joka vuosi valtiolle. Silloin eläkerahastojen tarkoitus olisi selkeä.

Nykyiset eläke-edut vastaavat vain 14 prosentin työeläkemaksua!

Pro Eläke r.y.:n seminaari, Helsingin yliopisto, Porthania, 27.4.2009 klo 10-12


Esitelmäni ”Eläkemaksut sekä rahastointi meillä ja muualla” tiivistelmä:


Suomen työeläkerahastot olivat EMU-maiden toiseksi suurimmat Hollannin jälkeen suhteessa BKT:hen vuoden 2005 lopussa, kun tarkastelussa on pakollinen joko lakeihin tai työnantajien ja työntekijöiden keskinäisiin alakohtaisiin sopimuksiin perustuvat eläkkeet. Suomen eläkerahastot kasvoivat nopeimmin Euroopassa vuosina 1990-2005, siitäkin huolimatta että lamavuosina 1991-1996 yksityisen sektorin rahastoja ei kyetty kasvattamaan eläkemaksujen ylijäämistä.


Sekä työuran että eläkeaikaisten eläke-etujen riippuvuus yleisen ansiotason reaalisesta kehityksestä on Suomessa EU-maiden heikoimmasta päästä, työuran aikana 80 prosenttisesti ja eläkeaikana 20 prosenttisesti. Eläkkeelle siirryttäessä suomalaisten eläkkeiden nettokorvaavuusaste – eläke verojen ja sosiaaliturvamaksujen jälkeen prosentteina vastaavasta palkasta – on eurooppalaista keskitasoa.


Suomen vanhushuoltosuhteen kehitys on seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa Euroopan epäedullisin, mutta jo vuosisadan puolivälissä tavanomaista eurooppalaista tasoa. Tämän vuoksi eläkerahastoja pyritään kartuttamaan lähes kaikkialla Euroopassa, poikkeuksena Saksa.


Suomen eläkemaksuprosentti, kun kansaneläkevakuutusmaksu on mukana, oli vuonna 2004 Euroopan korkeimpia. Rahastointi tuottaa tehokkuusetua, jos rahastovarojen reaalituotto ylittää työn tuottavuuden kasvun, mutta tehokkuustappiota, jos rahastojen reaalikorko jää sen alle.


Tarkasteltaessa kysymystä, mikä olisi Suomen nykyisessä työeläkejärjestelmässä oikea eläkemaksun taso, luonnollinen kiinnekohta on täysin rahastoiva, etuusperusteinen järjestelmä. Siinä kunkin ikäluokan maksamat eläkemaksut rahastoidaan. Ne ja niille kertyneet tuotot korkoa korolle riittävät juuri ja juuri eläkemenoihin.


Toisin sanoen, eläke-etuusvirran nykyinen pääoma-arvo (nykyarvo) on yhtä suuri kuin eläkemaksujen nykyinen pääoma-arvo, kun molemmat diskontataan rahastojen pitkän aikavälin reaalikorolla.


Oikea eläkemaksun taso etuusperusteisessa jakojärjestelmässä ensi kuussa työelämään tulevan uuden työntekijäryhmän kannalta on luonnollisesti se, että heidän maksamansa eläkemaksut vastaavat täysin rahastoivaa eläkemaksua. Silloin järjestelmä on heidän kannaltaan REHTI.


Jos eläkemaksujen nykyarvo on suurempi kuin eläke-etujen nykyarvo, he maksavat lisäksi myös jonkun muun ikäryhmän eläkkeitä; päinvastaisessa tapauksessa muut ikäryhmät osallistuvat ensi kuussa työelämään tulevien eläkkeiden kustantamiseen.


Oikea reaalinen diskonttokorko on eläkerahastojen reaalinen tuottoaste, joka on saavutettavissa kansainvälisesti hyvin hajautettujen rahastojen avulla. Eläkerahastojen viime vuosien sijoitusosuuksin painotettu keskituotto eri sijoituskohteiden reaalituotoista vuoden 1900 jälkeiseltä ajanjaksolta (Dimson-Marsh-Staunton: Triumpth of the Optimists, 2009) tuottaa diskonttokoroksi noin 4.5 prosenttia vuodessa, jossa merkittävin tekijä on osakkeiden ja kiinteistöjen 6.7 prosentin reaalituotto 50 prosentin sijoitusosuudella.


Tällä diskonttokorolla nykyisiä eläke-etuja vastaava täysin rahastoiva eläkemaksu on vain noin 14 prosentia palkasta; olen olettanut yleisen ansiotason nousevan reaalisesti keskimäärin 2 prosenttia vuosittain, 40 vuoden työuran, eläkkeen olevan 60 prosenttia loppupalkasta ja eläkeajaksi 20 vuotta.


Jos myös eläke-aikana eläke seuraa 80 prosenttisesti reaalisen ansiotason kehitystä, täysin rahastoiva eläkemaksu nousee noin 16 prosenttiin palkasta. Kaikkiin prosentteihin olen lisännyt työkyvyttömyys- ja perhe-eläke-etujen sekä muiden menojen osuudeksi noin 3.5 prosenttiyksikköä.


LIIKA eläkemaksu on VERO Suomessa tehtävälle työlle. Siksi nykyjärjestelmän todellinen uhka on kyvykkäimmän nuorison hakeutuminen töihin maihin, joiden eläkejärjestelmä on rehti.


Eläkemaksua voidaan nykysuhdannetilassa alentaa työmarkkinoita kuumentamatta nopeasti ja pysyvästi 16 prosenttiin. Samalla voidaan parantaa eläkeaikaisia etuja lähemmäksi yleistä länsi-eurooppalaista tasoa sekä torjua pitkäikäisiä eläkeläisiä uhkaavaa köyhyyttä nykyjärjestelmässä.


Jouko Ylä-Liedenpohja

Eläkemaksujen rahastointi: minkälaisia laskelmia tulisi laatia päätösten perustaksi?

Työeläkejärjestelmämme on tunnetusti tarpeettoman monimutkainen sekä työntekijän että ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Järjestelmässämme eläke-edut on sidottu työaikaisiin palkkoihin. Se on myös alusta alkaen ollut osittain rahastoiva tasatakseen väestörakenteen muutosten aiheuttamaa eläkevakuutusmaksun vaihtelua puhtaaseen jakojärjestelmään verrattuna. Järjestelmän tuottamat kehityslaskelmat herättävät kuitenkin kysymyksiä verrattaessa niitä muiden maiden vastaaviin ennakointeihin.

Esimerkiksi Saksassa yli 65 vuotiaiden osuus työikäisistä tulee nousemaan seuraavan kahden vuosikymmenen aikana lähes yhtä nopeasti kuin Suomessa, mutta sen jälkeen selvästi Suomea nopeammin YK:n World Population Prospects 2006 –tietokannan mukaan. Kuten meillä, Saksan työeläkejärjestelmä sisältää työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeen vanhuuseläkkeen lisäksi. Eläkkeiden taso on eläkkeelle siirryttäessä hieman huonompi kuin meillä, mutta eläkkeet on siellä indeksoitu yleiseen palkkakehitykseen, joten ne eivät eläkkeellä ollessa jää jälkeen yleisen ansiotason kehityksestä.

Saksan eläkemenot prosentteina BKT:sta ovat nyt samaa tasoa kuin Suomessa. EU:n komissiossa tehtyjen laskelmien mukaan ne kasvaisivat Suomea hieman hitaammin seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa ja sen jälkeen lähestyisivät Suomen tasoa. Viimeisin löytämäni tieto Saksan eläkemaksun suuruudesta on vuodelta 2004 eli 19.5 prosenttia palkoista, kun Suomessa se oli silloin noin 25 prosenttia työnantajan kansaneläkemaksu mukaan lukien. Saksan eläkerahastot olivat vuonna 2005 kooltaan vain 4 prosenttia BKT:sta, mutta Suomessa 66 prosenttia - EMU-maista toiseksi korkeimmat Hollannin 125 prosentin jälkeen, jonka järjestelmä on täysin rahastoiva ja jossa eläkeläisen tulotaso ei putoa eläkkeelle siirryttäessä.

Kun meillä jatkuvasti sekä vaaditaan että nostetaan eläkevakuutusmaksua, ollaanko meillä siirtymässä ilman avointa keskustelua täysin rahastoivaan järjestelmään?

Eläkerahastot eivät tosin enää viimeisimmässä Eläketurvakeskuksen (ETK) raportissa 2007:2 (6.11.2007) kasva hamaan ikuisuuteen suhteessa palkkasummaan kuten vastaavassa edellisessä raportissa ja valtiovarainministeriön laskelmassa talvella 2007. Mutta yhtä parametriä manipuloimallahan kyseinen matemaattinen mahdottomuus saadaan muutetuksi. Vuoden 2007 laskelmissa ETK olettaa esimerkiksi täällä Pohjan raukoilla rajoilla saavutettavan selvästi korkeampi elinikä kuin YK:n raporteissa oletetaan Välimeren maista, koska vanhushuoltosuhde kasvatetaan kahdessa vuosikymmenessä nykyisestä kaksinkertaiseksi.

ETK:n laskelmissa on kymmeniä eri parametreja, joista tehdään olettamuksia. Siksi niiden muodostamaa kokonaisuutta ei hallitse kukaan. Olettamusten relevanttiuden ja keskinäisen johdonmukaisuuden läpikäynti johtaisi vain hyödyttömään inttämiseen kuten esimerkiksi siitä, lyhentääkö oliiviöljyn ja punaviinin käyttö Välimeren maissa ikää suhteessa kossuun ja kalakukkoon meillä.

ETK:n laskelmat eivät ole läpinäkyviä. Vaihtoehtoisesti ETK:n tulisi laatia myös seuraavanlaisia laskelmia:

1. Kuinka suuren eläkemaksun tulisi olla, että se vastaisi täysin rahastoivaa eläkejärjestelmää sen piiriin tulevan uuden työntekijän osalta?

2. Eläke-etujen diskonttauksessa (= koronkoron vähentäminen niiden tulevista arvoista) käytettävän reaalikoron tulee vastata rahastoitavien varojen pitkän aikavälin reaalituottoa eli kansainvälisesti hyvin hajautetun (varaluokittain, toimialoittain, sijoitusstrategioiltaan) sijoitussalkun reaalituottoa; ks. riskien hajautuksesta kirjoitustani 10.7.2008 ja rahastointipäätöksestä 16.4.2008 tässä blogissa.

3. Kuinka suurelta osin työmarkkinoille tuleva uusi ikäluokka voi luottaa omien eläkkeidensä rahoituksessa jakojärjestelmään eli silloin työssä olevilta kerättäviin rahastoimattomiin eläkemaksuihin (= ketjukirjepeli). Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus edellyttää yhtä suurta osuutta. Pitäisi selvittää laskelmin, kuinka suuri osa eläkkeille siirtyneiden ja siirtyvien eri 5-vuotisikäluokkien eläkemaksuista on mennyt ketjukirjepeliin.

Laskelmieni mukaan täysin rahastoivan järjestelmän eläkevakuutusmaksu, työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeiden osuudella lisättynä, on nykytasoa selvästi alhaisempi. Eläkemaksujen alentamisesitykseni perustuu ajatukseen, että voimme rauhassa alentaa eläkevakuutusmaksun tasolle, joka vastaa uusien työntekijöiden osalta täysin rahastoivaa maksua. Tällöin meillä on kolme puskuria ikääntymisongelman hoitamiseksi:
1. Ketjukirjepeli pyörii kaikkien ikäryhmien osalta: uudet työeläkejärjestelmän piiriin tulevat rahoittavat vanhempien ikäluokkien eläkkeitä jatkossakin.
2. Nykyisen eläkemaksutason enemmyys täysin rahastoivaan maksuun nähden: ero kannattaa poistaa vähitellen, esimerkiksi puoli prosenttiyksikköä vuodessa. Rahastot kasvaisivat koko tämän sopeutusperiodin ajan.
3. Nykyiset rahastot.

ETK:n tulisi siis laskelmissaan haarukoida sitä, milloin eläkevakuutusmaksu olisi alentunut täysin rahastoivalle tasolle.

Tässä kirjoituksissa esiintyvissä kansainvälisissä vertailuissa olen käyttänyt CESifon Database for Institutional Comparisons in Europe eli DICE –tietokantaa.

Näin eläkkeitä ylirahastoidaan!

Jos nuorilla menisi tasavallassa paremmin, kaikki muutkin voisivat paremmin. Helsingin Sanomat julkaisi viime vuonna kaksi kirjoitustani, jota koskivat yksityisalojen eläkemaksujen, eläkkeiden ja eläkerahastojen keskinäistä suhdetta: "Suomi perii liian suuria eläkemaksuja" HS-sunnuntaidebatti 29.4.2007 ja ”Eläkerahastoja kartutetaan irrallaan eläke-etujen kehityksestä” HS-vieraskynä 15.12.2007.

Jälkimmäisessä kuvasin lyhyesti eläkkeiden rahastoinnin mekaanisuutta, joka ei riipu lainkaan ansioeuron synnyttämän eläke-etuuden arvosta. Korostin myös sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden edellyttävän sitä, että kullakin sukupolvella tulee olla yhtäläinen oikeus luottaa tuleviin sukupolviin eläkkeidensä maksajina. Tämä rahastoimaton osa eläkejärjestelmää on sukupolvien välistä ketjukirjepeliä.

Julkisuudessa ei käydä lainkaan keskustelua siitä, mikä sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta olisi sopiva eläke-etujen rahastoinnin aste.

Ensimmäisessä kirjoituksessa toin esille sen, että julkisuudessa esitetyt eläkkeiden rahoituksen kestävyyslaskelmat käyttävät huomattavasti alhaisempaa eläkerahastojen reaalista tuottoastetta kuin on kansainvälisesti hyvin hajautetun eläkerahaston odotettavissa oleva pitkän ajan reaalinen tuottoaste, jota pitäisi käyttää diskonttokorkona laskettaessa eläke-etujen tämän päivän arvoa.

(diskonttaaminen = koron vähentäminen tulevasta pääoma-arvosta)

Kun eläke-etuja ei diskontata oikealla tuottoasteella, ei luonnollisesti pystytä keskustelemaan oikeudenmukaisesta rahastointiasteesta.

Eläkejärjestelmä käyttää kolmen prosentin nimellistä diskonttokorkoa. Sen merkitys ei näytä vieläkään valjenneen kaikille. Esimerkiksi Eläketurvakeskuksen soturit Biström, Klaavo ja Risku kirjoittavat: ”Eläkelaitokset laskevat vastuunsa niin, että rahastoidut edut voidaan maksaa myös keskimääräistä huonomman kehityksen toteutuessa. Tämä turvaavuusperiaate sisältyy vakuutuslainsäädäntöön yleisesti maailmalla. Kolmen prosentin nimellinen diskonttokorko luo turvaavuutta laskuperusteisiin” (HS 28.12.2007).

Tuskin enempää virkamies voi väheksyä kiireistä lukijaa pyrkiessään antamaan tälle mielikuvan, että virkamies toimii aina kansalaisten parhaaksi!

Tuottoasteiden keskiarvo sisältää tietenkin keskimääräistä huonomman tuottokehityksen vuodet, kuten keskiarvoa paremmat vuodet. Muutoinhan se ei olisi keskituotto. Sillä, että rahastojen tuotto voi joinain vuosina jäädä alle niiden keskituoton, ei siten voi perustella diskonttokoron korkeutta.

Turvaavuus saavutetaan sen sijaan siten, että rahastoidut varat hajautetaan hyvin kaikkien mahdollisten varaluokkien kesken maailmanlaajuisesti ylipainottamatta mitään sijoituskohdetta.

Se, että maailmalla vakuutusyhtiöt maksavat alhaisempaa korkoa vakuutuksenottajien varoille kuin itse ansaitsevat niiden avulla tehdyistä sijoituksista, johtuu vakuutusyhtiöiden tarkoituksesta tehdä voittoa omistajille, mikä taas ei pakollisen eläkejärjestelmämme tarkoitus.

Euroopan keskuspankki ankkuroi pitkän aikavälin inflaatio-odotukset korkeintaan kahteen prosenttin vuodessa. Silloin kolmen prosentin nimelliskorko vastaa yhden prosentin reaalikorkoa. Jos rahastoiduin varoin lunastetaan 25 vuoden kuluttua eläke-etuus, joka on nykyrahassa 100 euroa, yhden prosentin diskonttokorolla tarvitsee rahastoida nyt 78 euroa. Eli yhden prosentin reaalikorolla 78 euroa kasvaa 25 vuodessa 100:ksi euroksi nykyhintasolla.

Jos rahastoitujen varojen todellinen reaalituotto tulee olemaan 4.5 prosenttia vuodessa, rahaston pääoma kasvaa 25 vuodessa nykyhinnoin kolminkertaiseksi eli 234 euroksi eli eläkevakuutusyhtiölle syntyisi 25 vuoden kuluttua 134 euron ylijäämä!

Ylijäämää ei syntyisi, jos nyt rahastoitaisiin vain 33.3 euroa eli jos rahastoitava eläke-etuus diskontattaisiin sijoitusten oikealla reaalisella keskituotolla. Rahasto kasvaisi 25 vuodessa juuri vaaditun eläke-vekselin suuruiseksi.

Debattiartikkelissa (HS 29.4.07) perustelin eläkevakuutusmaksujen alentamiseen sitoutuvaa politiikkaa parhaimpana keinona poistaa eläkevarojen ylirahastointi seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa. Se johtaisi nopeampaan reaaliansioiden nousuun ja hyödyttäisi eniten niitä, joilla on pisin työura edessään. Jos nuorilla menisi tasavallassa paremmin, kaikki muutkin voisivat paremmin. Olen siitä aivan varma opetettuani nuoria 28 vuotta.