tiistai 28. joulukuuta 2010

Suurimmat populistit

”Populismin monet kasvot” HS-vieraskynässä 28.12.10 Evan johtaja Matti Apunen, Aamulehden entinen päätoimittaja, pitää populismina kaikkea poliittista irrottelua ja sellaiseksi kuvittelemaansa, paitsi unohtaa suurimmat populistit, valtaan nousseet vallassa olijat; Evan eli Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimistohan toimii joko vallassa olijoiden tai valtaan pyrkivien ajatuspajana.


Kaikki vähintään kolmekymppiset muistavat, kuinka Esko Aho nousi valtaan lupaamalla kansalle muutakin kuin pääministeri Holkerin suosittelemaa silakkaa. Ja toden totta, kärsimme hänen hallituksensa rahanjaosta vieläkin! Paradoksaalista siinä tosin on se, että edeltävä Holkerin hallitus laati rahanjakolait eräänlaisiksi menomiinoiksi tulevalle hallitukselle, mutta Ahon hallitus sai sen sijaan maineen valtion menojen suurleikkaajana yrittäessään purkaa rahanjuoksutuslakeja tai myöhentää niiden voimaantuloa. Toinen paradoksi on se, että tilastoista on vaikea havaita mitään julkisten menojen pysyviä leikkauksia kun vertailukaudeksi asetetaan vuodet 1985 -1987, jolloin sekä koko julkisen sektorin budjetti että vaihtotase olivat suunnilleen tasapainossa ja kansantalouden kasvu vastasi potentiaalisen tuotannon kasvuvauhtia. Tällaiseen tulokseen tulin 2002 valmistaessani esitelmää ”Hyvinvointipalvelut ja kuntien talousahdinko” Tampereen kesäyliopiston Kansan Talousseminaariin; ks. Mätäkuun markkinat -pamfletin  9. luku, Lamamyyttejä, joka analysoi Ahon hallituksen aikaisen talouspolitiikan väärinkäsityksiä mediassa yksityiskohtaisemmin.

Paavo Lipponen nousi valtaan lupaamalla puolittaa työttömyyden vaalikaudessa. Esimerkkejä työttömyyden puolittamisesta luvatussa ajassa löytyi maailmalta, joten vaalien aikaan Lipposen lupaus oli täysin realistinen. Populismiksi sen teki Lipposen hallitusten toteuttama vanhoillis-sos.komm –työmarkkina- ja sosiaalipolitiikka pyrkimällä turvaaman vanhat, täysin päinvastaista työmarkkinoiden tasapainoa tukevat kannusteet; ks. analyysiani Mätäkuun markkinat –pamfletin luvusta 5: Köyhyysloukku, työmarkkinat ja investoinnit.

Mutta ”leikkaukset” Lipposen hallitukselta sujuivat mainiosti, koska todellisuudessa ei tarvinnut leikata mitään, ainoastaan purkaa tulevaisuuteen siirrettyjä menomiinoja, ja koska leikkaaja oli nyt oikea hallitus; laskemalla eri vuosien menosäästöjä yhteen valtiovarainministeri Niinistö pääsikin useasti ylpeilemään kymmenien miljardien markkojen leikkauksilla, joita media ei vain tohtinut kutsua virtuaalileikkauksiksi.

Tuoreimman vallanvaihdon sai aikaan Jyrki Kataisen johtama Kokoomus ottamalla 2007 eduskuntavaalien loppukirin tasa-arvotupolla. Huonopuoli asiassa oli se, että kaikki katsoivat olevansa oikeutettuja samansuuruisiin palkkojen korotuksiin kuin Kataisen kohderyhmä: Suomi teki jälleen kerran sisäisen revalvaation, joutui kustannuskriisiin, kun maailmanmarkkinat alkoivat rangaista vientiämme hintojen pudotuksella, ulkoisella revalvaatiolla; ks. Mätäkuun markkinat, s. 155. Siksi kokonaistuotantomme putosi vuonna 2009 enemmän kuin kansainvälisen talouskriisin johdosta yhdessäkään pankkikriisin kokeneessa EU-maassa ja lähti kasvuun puoli vuotta myöhemmin kuin muualla.

Mutta Kataisen aikaansaama hallituksen vaihdos oli demokratian etu. Vain demokratiassa oppositio kykenee nousemaan valtaan ilman vallankaappausta.

Kuinka tunkkaista kansakuntamme henkevä talouskeskustelu olisikaan, jos kaikki puolueet edelleenkin olisivat yhtä sosialidemokraattisia kuin syksyllä 2006 tai eduskuntavaalien 2003 aikaan? Lipposen kauden hauskin keskustelutilanne taisi olla se, kun A-studio oli istuttanut Paperiliiton puheenjohtajan Jarmo Lähteenmäen ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkimusjohtajan Jaakko Kianderin yhtä aikaa studioon. Jopa haastattelija tuskastui keskustelun ”säkenöintiin”, kaksi vanhaa demaria kun eivät saaneet eroa toisistaan, eivät edes käsitellessään paperiteollisuuden ”alakohtaisia ongelmia”.

Ei kommentteja: