Pro Eläke r.y.:n seminaari, Helsingin yliopisto, Porthania, 27.4.2009 klo 10-12
Esitelmäni ”Eläkemaksut sekä rahastointi meillä ja muualla” tiivistelmä:
Suomen työeläkerahastot olivat EMU-maiden toiseksi suurimmat Hollannin jälkeen suhteessa BKT:hen vuoden 2005 lopussa, kun tarkastelussa on pakollinen joko lakeihin tai työnantajien ja työntekijöiden keskinäisiin alakohtaisiin sopimuksiin perustuvat eläkkeet. Suomen eläkerahastot kasvoivat nopeimmin Euroopassa vuosina 1990-2005, siitäkin huolimatta että lamavuosina 1991-1996 yksityisen sektorin rahastoja ei kyetty kasvattamaan eläkemaksujen ylijäämistä.
Sekä työuran että eläkeaikaisten eläke-etujen riippuvuus yleisen ansiotason reaalisesta kehityksestä on Suomessa EU-maiden heikoimmasta päästä, työuran aikana 80 prosenttisesti ja eläkeaikana 20 prosenttisesti. Eläkkeelle siirryttäessä suomalaisten eläkkeiden nettokorvaavuusaste – eläke verojen ja sosiaaliturvamaksujen jälkeen prosentteina vastaavasta palkasta – on eurooppalaista keskitasoa.
Suomen vanhushuoltosuhteen kehitys on seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa Euroopan epäedullisin, mutta jo vuosisadan puolivälissä tavanomaista eurooppalaista tasoa. Tämän vuoksi eläkerahastoja pyritään kartuttamaan lähes kaikkialla Euroopassa, poikkeuksena Saksa.
Suomen eläkemaksuprosentti, kun kansaneläkevakuutusmaksu on mukana, oli vuonna 2004 Euroopan korkeimpia. Rahastointi tuottaa tehokkuusetua, jos rahastovarojen reaalituotto ylittää työn tuottavuuden kasvun, mutta tehokkuustappiota, jos rahastojen reaalikorko jää sen alle.
Tarkasteltaessa kysymystä, mikä olisi Suomen nykyisessä työeläkejärjestelmässä oikea eläkemaksun taso, luonnollinen kiinnekohta on täysin rahastoiva, etuusperusteinen järjestelmä. Siinä kunkin ikäluokan maksamat eläkemaksut rahastoidaan. Ne ja niille kertyneet tuotot korkoa korolle riittävät juuri ja juuri eläkemenoihin.
Toisin sanoen, eläke-etuusvirran nykyinen pääoma-arvo (nykyarvo) on yhtä suuri kuin eläkemaksujen nykyinen pääoma-arvo, kun molemmat diskontataan rahastojen pitkän aikavälin reaalikorolla.
Oikea eläkemaksun taso etuusperusteisessa jakojärjestelmässä ensi kuussa työelämään tulevan uuden työntekijäryhmän kannalta on luonnollisesti se, että heidän maksamansa eläkemaksut vastaavat täysin rahastoivaa eläkemaksua. Silloin järjestelmä on heidän kannaltaan REHTI.
Jos eläkemaksujen nykyarvo on suurempi kuin eläke-etujen nykyarvo, he maksavat lisäksi myös jonkun muun ikäryhmän eläkkeitä; päinvastaisessa tapauksessa muut ikäryhmät osallistuvat ensi kuussa työelämään tulevien eläkkeiden kustantamiseen.
Oikea reaalinen diskonttokorko on eläkerahastojen reaalinen tuottoaste, joka on saavutettavissa kansainvälisesti hyvin hajautettujen rahastojen avulla. Eläkerahastojen viime vuosien sijoitusosuuksin painotettu keskituotto eri sijoituskohteiden reaalituotoista vuoden 1900 jälkeiseltä ajanjaksolta (Dimson-Marsh-Staunton: Triumpth of the Optimists, 2009) tuottaa diskonttokoroksi noin 4.5 prosenttia vuodessa, jossa merkittävin tekijä on osakkeiden ja kiinteistöjen 6.7 prosentin reaalituotto 50 prosentin sijoitusosuudella.
Tällä diskonttokorolla nykyisiä eläke-etuja vastaava täysin rahastoiva eläkemaksu on vain noin 14 prosentia palkasta; olen olettanut yleisen ansiotason nousevan reaalisesti keskimäärin 2 prosenttia vuosittain, 40 vuoden työuran, eläkkeen olevan 60 prosenttia loppupalkasta ja eläkeajaksi 20 vuotta.
Jos myös eläke-aikana eläke seuraa 80 prosenttisesti reaalisen ansiotason kehitystä, täysin rahastoiva eläkemaksu nousee noin 16 prosenttiin palkasta. Kaikkiin prosentteihin olen lisännyt työkyvyttömyys- ja perhe-eläke-etujen sekä muiden menojen osuudeksi noin 3.5 prosenttiyksikköä.
LIIKA eläkemaksu on VERO Suomessa tehtävälle työlle. Siksi nykyjärjestelmän todellinen uhka on kyvykkäimmän nuorison hakeutuminen töihin maihin, joiden eläkejärjestelmä on rehti.
Eläkemaksua voidaan nykysuhdannetilassa alentaa työmarkkinoita kuumentamatta nopeasti ja pysyvästi 16 prosenttiin. Samalla voidaan parantaa eläkeaikaisia etuja lähemmäksi yleistä länsi-eurooppalaista tasoa sekä torjua pitkäikäisiä eläkeläisiä uhkaavaa köyhyyttä nykyjärjestelmässä.
Jouko Ylä-Liedenpohja
maanantai 27. huhtikuuta 2009
perjantai 27. helmikuuta 2009
Eläkeiän nostamisen ideologia
Eläkesumutus jatkuu sekä hallituksen, opposition että median toimesta; myrskyä pesusoikkoon puhalletaan tosi toimin. Mieleen tulee Esko Ahon hallituksen viime metrit, kun ammattiyhdistysväellä oli suuri hätä saada sairaanhoitajat lakkoon ennen maaliskuun 1995 eduskuntavaaleja, koska muilla ei laman vuoksi ollut varaa lakkoilla. Mielenkiintoista on se, mitä ei sanota.
Hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009 huovata eläkeikää 63 vuodesta 65 vuoteen asteittain 12 vuoden kuluessa vuodesta 2011 alkaen koskee ensi sijassa yksityistä sektoria, jonka osalta taas eläkeikä juuri laskettiin 1.1.2005 alkaen 65 vuodesta 63 vuoteen. Siis entiseen eläkeikään palattaisiin vasta 2023. Luulenpa että tahti nopeutuu ensi vuosikymmenellä.
Valtion omien vanhempien työntekijöiden eläkeikä on jo nykyjärjestelmässä korkeampi, koska se määräytyy 31.12.1994 mennessä karttuneen eläkkeeseen oikeutetun palvelun perusteella: jos valtion palvelua oli silloin yli 20 vuotta, mutta alle 25 vuotta, eläkeikä on nyt 63 vuotta ja 8 kk, mutta alle 20 vuotta palvelleilla 64 vuotta, jne. siten, että alle viisi vuotta palvelleiden eläkeikä on jo nyt 65 vuotta. Sama koskee vanhan korvamerkityn valtionapujärjestelmän johdosta entisiä oppikoulunopettajia, vaikka he ovat kuntien palveluksessa. Kaiken kukkuraksi valtio ei suinkaan maksa yksityisen sektorin eläkkeitä. Poikkeuksena ovat maatalousyrittäjien eläkkeet, joita valtio tukee, mutta ne saattavat erota ehdoiltaan muista eläkkeistä sukupolvenvaihdosten vuoksi.
Mistä siis on kyse? Eläkeiän nostopäätös noudattaa virallista ideologiaamme: hyvinvointivaltio perustuu pakottamiseen eikä yksilön valintojen kunnioittamiseen. Asian perusluonne ei olisi muuttunut, jos päätös olisi tullut työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen kolmikantaisena esityksenä.
Yksityisen sopimisen vapauteen perustuvassa taloudessa ihmisillä olisi vapaus itse valita eläkkeelle siirtymisen ajankohtansa, ehtona tietysti se, että heidän päätöksensä perustuisivat aidolle markkinaperusteiselle diskonttokorolle kuten kirjoitin 2.9.2008. Tällöin he voisivat siirtyä eläkkeelle sillä hetkellä, kun ovat kartuttaneet riittävän ansioeläkkeen ja tehdä sen jälkeen mitä lystää; osa jatkaisi työntekoa tai yrittämistä kevennettynä tai uudessa toimenkuvassa tai siirtyisi kolmannelle sektorille; osa keskittyisi harrastuksiinsa, joihin myös voisi yhdistää työskentelyn ja lisäeläkkeen ansainnan.
Nykyjärjestelmässä varhennettu vanhuuseläke on mahdollista saada 62 vuotiaana, mutta aikaistuksessa eläkettä pienennetään 7.2 prosenttia vuodessa laskettuna varsinaisesta eläkeiästä. Reaalikorkona se on erittäin korkea sisältäen valtaisan rankaisukoron. Ennen 1.1.2005 vallinneessa eläkejärjestelmässä varhennusvähennys oli 4.8 prosenttia vuodessa.
Myös työkyvyttömyyden ja työttömyyseläkeputken kautta pääsee eläkkeelle ennen varsinaista vanhuuseläkeikää, mutta jälkimmäiseen sisältyy työntekokielto eläkkeellä oltaessa eli köyhyysloukku. Se on täysin järjetöntä 58-63 vuotiaiden, erittäin ammattitaitoisten ja kokeneiden työntekijöiden kannalta. Parempi olisi poistaa heti koko työttömyyseläkeputki ja antaa siihen joutuneille varhennettu vanhuuseläke ennen 1.1.2005 vallinneen varhennusvähennyksen mukaisesti. Se antaisi heille mahdollisuuden tehdä vanhuuseläkkeen lisäksi töitä ilman rankaisua ja samanaikaisesti ansaita lisätyöeläkettä nykysäännösten mukaan 1.5 prosenttia vuoden työtuloista. Lisäeläkkeen saa nostaa 68 vuotiaana.
Miksi valinnainen eläkeikä on parempi kuin pakotus yhtäläiseen eläkkeelle siirtymisikään? Eri ammateissa tulonansaintakyvyn kaari ei ole sama. Ruumiillista työtä tekevän, joka ammattikoulun ja armeijan jälkeen on 20-vuotiaasta työskennellyt 60-vuotiaaksi, ansiokyky sen jälkeen on todennäköisest heikentynyt suhteessa hänen huippuansioihinsa verrattuna seurusteluluonteisessa työssä olevaan, joka voi ”paiskia töitä” 70-vuotiaanakin ansiotason alenematta.
Sattuu vain olemaan niin, että painostusjärjestöjen toimitsijat, eläkepolitiikan ja talouspolitiikan keskussuunnittelijat kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Siksi heidän käsityksensä kansalaisten euronansainnan vaatimasta vapaa-ajan menetyksen subjektiivisesta kustannuksesta ovat harhaiset alaspäin; seurusteluluonteisessa työssä varsinainen työnteko, välttämätön ruokailu ja vapaa-ajan vietto saattavat lomittua joka päivä, mutta ruumiillisessa työssä ei ehkä kertaakaan vuoden kuluessa.
Mutta kyllä yli 60-vuotias rakennusmies tai irtisanottu teollisuustyöntekijä kykenee työskentelemään raihnaisenakin. Oikealla markkinaperusteisella reaalikorolla laskettu varhennettu vanhuuseläke tarjoaisi heille sekä perustoimeentulon että tarjoaisi mahdollisuuden tehdä joustavasti lisätöitä ja ansaita lisäeläkettä ilman olemassaolevan eläkkeen menetystä.
Jospa 1960- ja 1970-lukujen ideologiaa ajavat toimitsijat, eläke- ja talouspolitiikan suunnittelijat ovatkin kansakuntamme todellinen ongelma? Heidän luja näkemyksensä siitä, mikä on ”oikeaa” politiikkaa, estää työnteon ja luovuuden ja lopulta hidastaa elintasomme nousua.
Hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009 huovata eläkeikää 63 vuodesta 65 vuoteen asteittain 12 vuoden kuluessa vuodesta 2011 alkaen koskee ensi sijassa yksityistä sektoria, jonka osalta taas eläkeikä juuri laskettiin 1.1.2005 alkaen 65 vuodesta 63 vuoteen. Siis entiseen eläkeikään palattaisiin vasta 2023. Luulenpa että tahti nopeutuu ensi vuosikymmenellä.
Valtion omien vanhempien työntekijöiden eläkeikä on jo nykyjärjestelmässä korkeampi, koska se määräytyy 31.12.1994 mennessä karttuneen eläkkeeseen oikeutetun palvelun perusteella: jos valtion palvelua oli silloin yli 20 vuotta, mutta alle 25 vuotta, eläkeikä on nyt 63 vuotta ja 8 kk, mutta alle 20 vuotta palvelleilla 64 vuotta, jne. siten, että alle viisi vuotta palvelleiden eläkeikä on jo nyt 65 vuotta. Sama koskee vanhan korvamerkityn valtionapujärjestelmän johdosta entisiä oppikoulunopettajia, vaikka he ovat kuntien palveluksessa. Kaiken kukkuraksi valtio ei suinkaan maksa yksityisen sektorin eläkkeitä. Poikkeuksena ovat maatalousyrittäjien eläkkeet, joita valtio tukee, mutta ne saattavat erota ehdoiltaan muista eläkkeistä sukupolvenvaihdosten vuoksi.
Mistä siis on kyse? Eläkeiän nostopäätös noudattaa virallista ideologiaamme: hyvinvointivaltio perustuu pakottamiseen eikä yksilön valintojen kunnioittamiseen. Asian perusluonne ei olisi muuttunut, jos päätös olisi tullut työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen kolmikantaisena esityksenä.
Yksityisen sopimisen vapauteen perustuvassa taloudessa ihmisillä olisi vapaus itse valita eläkkeelle siirtymisen ajankohtansa, ehtona tietysti se, että heidän päätöksensä perustuisivat aidolle markkinaperusteiselle diskonttokorolle kuten kirjoitin 2.9.2008. Tällöin he voisivat siirtyä eläkkeelle sillä hetkellä, kun ovat kartuttaneet riittävän ansioeläkkeen ja tehdä sen jälkeen mitä lystää; osa jatkaisi työntekoa tai yrittämistä kevennettynä tai uudessa toimenkuvassa tai siirtyisi kolmannelle sektorille; osa keskittyisi harrastuksiinsa, joihin myös voisi yhdistää työskentelyn ja lisäeläkkeen ansainnan.
Nykyjärjestelmässä varhennettu vanhuuseläke on mahdollista saada 62 vuotiaana, mutta aikaistuksessa eläkettä pienennetään 7.2 prosenttia vuodessa laskettuna varsinaisesta eläkeiästä. Reaalikorkona se on erittäin korkea sisältäen valtaisan rankaisukoron. Ennen 1.1.2005 vallinneessa eläkejärjestelmässä varhennusvähennys oli 4.8 prosenttia vuodessa.
Myös työkyvyttömyyden ja työttömyyseläkeputken kautta pääsee eläkkeelle ennen varsinaista vanhuuseläkeikää, mutta jälkimmäiseen sisältyy työntekokielto eläkkeellä oltaessa eli köyhyysloukku. Se on täysin järjetöntä 58-63 vuotiaiden, erittäin ammattitaitoisten ja kokeneiden työntekijöiden kannalta. Parempi olisi poistaa heti koko työttömyyseläkeputki ja antaa siihen joutuneille varhennettu vanhuuseläke ennen 1.1.2005 vallinneen varhennusvähennyksen mukaisesti. Se antaisi heille mahdollisuuden tehdä vanhuuseläkkeen lisäksi töitä ilman rankaisua ja samanaikaisesti ansaita lisätyöeläkettä nykysäännösten mukaan 1.5 prosenttia vuoden työtuloista. Lisäeläkkeen saa nostaa 68 vuotiaana.
Miksi valinnainen eläkeikä on parempi kuin pakotus yhtäläiseen eläkkeelle siirtymisikään? Eri ammateissa tulonansaintakyvyn kaari ei ole sama. Ruumiillista työtä tekevän, joka ammattikoulun ja armeijan jälkeen on 20-vuotiaasta työskennellyt 60-vuotiaaksi, ansiokyky sen jälkeen on todennäköisest heikentynyt suhteessa hänen huippuansioihinsa verrattuna seurusteluluonteisessa työssä olevaan, joka voi ”paiskia töitä” 70-vuotiaanakin ansiotason alenematta.
Sattuu vain olemaan niin, että painostusjärjestöjen toimitsijat, eläkepolitiikan ja talouspolitiikan keskussuunnittelijat kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Siksi heidän käsityksensä kansalaisten euronansainnan vaatimasta vapaa-ajan menetyksen subjektiivisesta kustannuksesta ovat harhaiset alaspäin; seurusteluluonteisessa työssä varsinainen työnteko, välttämätön ruokailu ja vapaa-ajan vietto saattavat lomittua joka päivä, mutta ruumiillisessa työssä ei ehkä kertaakaan vuoden kuluessa.
Mutta kyllä yli 60-vuotias rakennusmies tai irtisanottu teollisuustyöntekijä kykenee työskentelemään raihnaisenakin. Oikealla markkinaperusteisella reaalikorolla laskettu varhennettu vanhuuseläke tarjoaisi heille sekä perustoimeentulon että tarjoaisi mahdollisuuden tehdä joustavasti lisätöitä ja ansaita lisäeläkettä ilman olemassaolevan eläkkeen menetystä.
Jospa 1960- ja 1970-lukujen ideologiaa ajavat toimitsijat, eläke- ja talouspolitiikan suunnittelijat ovatkin kansakuntamme todellinen ongelma? Heidän luja näkemyksensä siitä, mikä on ”oikeaa” politiikkaa, estää työnteon ja luovuuden ja lopulta hidastaa elintasomme nousua.
tiistai 13. tammikuuta 2009
Palaavatko taloudet kasvu-uralle?
Monet tosiasiat puoltavat kehittyneiden maiden talouskasvun palautumista, ehkä nopeastikin. Pankkien ja rahoituslaitosten uudelleen pääomittamisen jälkeen niiden keskinäinen luotonanto lienee jälleen käynnistynyt euroalueella, koska sen korkotasoa mittaava 3 kk:n euribor on jo normaalitasollaan 0.1 prosenttiyksikköä EKP:n ohjauskoron yläpuolella. Kun rahamarkkinat toimivat, myös yritysasiakkaiden luototus on mahdollista. Siksi lähikuukausien uutiset luottokannan kasvusta eri euromaissa sekä asunto- että yritysluottojen osalta ovat mielenkiintoisinta seurattavaa.
Myös Iso-Britannian pankkien tila näyttäisi rahoittuneen ja Yhdysvaltain on rauhoittumassa. Iso-Britanniassa kritikoidaan pankkeja siitä, että ne ovat kasvattaneet marginaalejaan ja vaativat aikaisempaa korkeampaa omarahoitusosuutta asuntokaupoissa, minkä vuoksi ensiasunnon ostajat eivät pääse hyötymään alentuneesta hintatasosta. Keskimääräinen omarahoitusosuus on noussut noin 15 prosenttiin asunnon hinnasta, joka suomalaisittain on alhainen.
USA:ssa kiinteäkorkoisen 30 vuoden asuntolainan korko on pudonnut jo melkein 5 prosenttiin ja lyhyempiaikaisen alle sen, joten edellytykset asuntokaupan käynnistymiseksi ovat olemassa. Sijoituskelpoisten yrityslainojen riskipreemio on kuitenkin vielä noin 4.5 prosenttiyksikköä yli 5 vuoden liittovaltion lainan tuoton, kun historiallisesti se on nousukausina ollut vain prosentin tai puolentoista luokkaa. Kun sopeutuminen sisältää vääjäämättä liittovaltion lainojen tuottotason nousun, se merkitsee pääomatappioita niihin sijoittaneille. USA:n elpymistä hidastavaksi tekijäksi voi siten muodostua se, kuka nämä tappiot kantaa.
Länsimaat ovat siten jälleen historiallisesti katsottuna alhaisten markkinakorkojen tilassa. Kun siihen yhdistyy vielä alentuneet asuntohinnat, tilanne on kaikkialla erityisen hyvä ensiasunnon ostajille, varsinkin jos on käteistä. Asuntomarkkinoiden käynnistyminen on siten oven takana eikä oven pitäisi olla takalukossa. Kun asuntoa vaihdetaan, tehdään myös muita suuria ostoksia.
Rahoitusmarkkinoiden ohella länsimaissa on rakennettu finanssipoliittisia elvytyspaketteja, jotka yleensä keskittyvät julkisten investointien aientamiseen ja takauksiin luottolaitoksille, jotka myöntävät erityisluottoja yrityksille. Eräs Bloomberg-TV:n haastateltava mainitsi, että kehittyneissä talouksissa olisi sitouduttu 5000 miljardin dollarin edestä pankkien ja rahoitusjärjestelmän pääomittamiseen ja niille myönnettäviin takauksiin sekä julkisten menojen aikaistamisohjelmiin tämän ja ensi vuoden kuluessa. Se on kolmasosa USA:n BKT:sta. Jossain vaiheessa nämä ohjelmat alkavat vaikuttaa, mutta tunnetusti finanssipoliittiset toimet kyetään toteuttamaan suhteellisen verkkaisesti rahapolitiikan käännöksiin nähden.
Kolmas kasvun käynnistymistä tukeva tekijä ovat alentuneet raaka-ainehinnat, erityisesti energian osalta. Se alentaa yritysten kustannuksia ja lisää kuluttajien tulojen ostovoimaa. Tämän johdosta euroalueellakin hintojen nousuvauhti voi pysähtyä tänä vuonna tilapäisesti muutamaksi kuukaudeksi. Siksi Euroopan keskuspankki voi alentaa ohjauskorkoaan vielä nykyisestä, mikä laskisi ainakin lyhyitä markkinakorkoja.
Mutta Euroopassakin on hieman pidemmällä aikavälillä riskinä inflaatioprosessin käynnistyminen uudestaan ja pitkien markkinakorkojen nousu, koska koko maailma on jälleen täynnä räjähdysaltista ”hallitsijan rahaa”, pankkien keskuspankeissa pitämiä lainattavissa olevia kassareservejä.
Kaikki nämä tekijät puoltavat sitä, että L-muotoinen suhdannekuva (nopea pudotus, pitkä pinnistely nollakasvun kanssa) voidaan sulkea pois kehittyneissä maissa. Pitää vain muistaa se, että kun kasvu palaa, se suuntautuu osaksi kokonaan uusille aloille; vanha kasvukuva ei toistu. Entä Suomi-Neidon tilanne?
Valtiovarainministeriö ennusti 18.12.2008 vain, että tänä vuonna ”tuotanto supistuu” viennin ja investointien vuoksi. Suomi elää viennistä, joka on 45 prosenttia BKT:sta ja joka suuntautuu lähes 75 prosentisesti Eurooppaan. Suurimmat vientimaamme ovat kaikki samassa tilassa kuin Suomi: tuotanto supistuu tällä hetkellä. Siksi vienti lähtee vetämään vasta sen jälkeen kun kehittyneiden maiden yleinen suhdannenousu on alkanut; Kiina ja muut Aasian kasvavat maat ovat pieniä vientikohteita. Oikea-aikaiset, aidot tuloveronkevennykset ja kotitalousvähennyksen kasvattaminen pitävät puolestaan yllä kotimarkkinoille suuntautuvaa tuotantoa ja estävät vuosien 1991-1994 kaltaisen työllisyyden romahduksen.
Valtion verotulojen vähentymistä ei pidä pelästyä eikä siihen tule reagoida kamreerin lailla. Tärkeintä on pitää kiinni budjettilupauksista. Kasvavasta työttömyydestäkin aiheutuu valtiolle menoja. Valtionvelan BKT-osuuden pitääkin kasvaa tällaisessa suhdannetilanteessa. Se ei merkitse pysyvää syömävelan ottoa. On muistettava, että valtionvelan BKT-osuuden voimakas aleneminen viime vuosina oli myös suhdanneluonteista, onnekasta globalisaatio-osinkoa, josta kaikki pääsevät nauttimaan veronalennusten muodossa.
Myös Iso-Britannian pankkien tila näyttäisi rahoittuneen ja Yhdysvaltain on rauhoittumassa. Iso-Britanniassa kritikoidaan pankkeja siitä, että ne ovat kasvattaneet marginaalejaan ja vaativat aikaisempaa korkeampaa omarahoitusosuutta asuntokaupoissa, minkä vuoksi ensiasunnon ostajat eivät pääse hyötymään alentuneesta hintatasosta. Keskimääräinen omarahoitusosuus on noussut noin 15 prosenttiin asunnon hinnasta, joka suomalaisittain on alhainen.
USA:ssa kiinteäkorkoisen 30 vuoden asuntolainan korko on pudonnut jo melkein 5 prosenttiin ja lyhyempiaikaisen alle sen, joten edellytykset asuntokaupan käynnistymiseksi ovat olemassa. Sijoituskelpoisten yrityslainojen riskipreemio on kuitenkin vielä noin 4.5 prosenttiyksikköä yli 5 vuoden liittovaltion lainan tuoton, kun historiallisesti se on nousukausina ollut vain prosentin tai puolentoista luokkaa. Kun sopeutuminen sisältää vääjäämättä liittovaltion lainojen tuottotason nousun, se merkitsee pääomatappioita niihin sijoittaneille. USA:n elpymistä hidastavaksi tekijäksi voi siten muodostua se, kuka nämä tappiot kantaa.
Länsimaat ovat siten jälleen historiallisesti katsottuna alhaisten markkinakorkojen tilassa. Kun siihen yhdistyy vielä alentuneet asuntohinnat, tilanne on kaikkialla erityisen hyvä ensiasunnon ostajille, varsinkin jos on käteistä. Asuntomarkkinoiden käynnistyminen on siten oven takana eikä oven pitäisi olla takalukossa. Kun asuntoa vaihdetaan, tehdään myös muita suuria ostoksia.
Rahoitusmarkkinoiden ohella länsimaissa on rakennettu finanssipoliittisia elvytyspaketteja, jotka yleensä keskittyvät julkisten investointien aientamiseen ja takauksiin luottolaitoksille, jotka myöntävät erityisluottoja yrityksille. Eräs Bloomberg-TV:n haastateltava mainitsi, että kehittyneissä talouksissa olisi sitouduttu 5000 miljardin dollarin edestä pankkien ja rahoitusjärjestelmän pääomittamiseen ja niille myönnettäviin takauksiin sekä julkisten menojen aikaistamisohjelmiin tämän ja ensi vuoden kuluessa. Se on kolmasosa USA:n BKT:sta. Jossain vaiheessa nämä ohjelmat alkavat vaikuttaa, mutta tunnetusti finanssipoliittiset toimet kyetään toteuttamaan suhteellisen verkkaisesti rahapolitiikan käännöksiin nähden.
Kolmas kasvun käynnistymistä tukeva tekijä ovat alentuneet raaka-ainehinnat, erityisesti energian osalta. Se alentaa yritysten kustannuksia ja lisää kuluttajien tulojen ostovoimaa. Tämän johdosta euroalueellakin hintojen nousuvauhti voi pysähtyä tänä vuonna tilapäisesti muutamaksi kuukaudeksi. Siksi Euroopan keskuspankki voi alentaa ohjauskorkoaan vielä nykyisestä, mikä laskisi ainakin lyhyitä markkinakorkoja.
Mutta Euroopassakin on hieman pidemmällä aikavälillä riskinä inflaatioprosessin käynnistyminen uudestaan ja pitkien markkinakorkojen nousu, koska koko maailma on jälleen täynnä räjähdysaltista ”hallitsijan rahaa”, pankkien keskuspankeissa pitämiä lainattavissa olevia kassareservejä.
Kaikki nämä tekijät puoltavat sitä, että L-muotoinen suhdannekuva (nopea pudotus, pitkä pinnistely nollakasvun kanssa) voidaan sulkea pois kehittyneissä maissa. Pitää vain muistaa se, että kun kasvu palaa, se suuntautuu osaksi kokonaan uusille aloille; vanha kasvukuva ei toistu. Entä Suomi-Neidon tilanne?
Valtiovarainministeriö ennusti 18.12.2008 vain, että tänä vuonna ”tuotanto supistuu” viennin ja investointien vuoksi. Suomi elää viennistä, joka on 45 prosenttia BKT:sta ja joka suuntautuu lähes 75 prosentisesti Eurooppaan. Suurimmat vientimaamme ovat kaikki samassa tilassa kuin Suomi: tuotanto supistuu tällä hetkellä. Siksi vienti lähtee vetämään vasta sen jälkeen kun kehittyneiden maiden yleinen suhdannenousu on alkanut; Kiina ja muut Aasian kasvavat maat ovat pieniä vientikohteita. Oikea-aikaiset, aidot tuloveronkevennykset ja kotitalousvähennyksen kasvattaminen pitävät puolestaan yllä kotimarkkinoille suuntautuvaa tuotantoa ja estävät vuosien 1991-1994 kaltaisen työllisyyden romahduksen.
Valtion verotulojen vähentymistä ei pidä pelästyä eikä siihen tule reagoida kamreerin lailla. Tärkeintä on pitää kiinni budjettilupauksista. Kasvavasta työttömyydestäkin aiheutuu valtiolle menoja. Valtionvelan BKT-osuuden pitääkin kasvaa tällaisessa suhdannetilanteessa. Se ei merkitse pysyvää syömävelan ottoa. On muistettava, että valtionvelan BKT-osuuden voimakas aleneminen viime vuosina oli myös suhdanneluonteista, onnekasta globalisaatio-osinkoa, josta kaikki pääsevät nauttimaan veronalennusten muodossa.
keskiviikko 19. marraskuuta 2008
Valtio lainanottajaksi! Ylittyykö turvaraja?
Valtio lainaa sukanvarteen 1.3 mrd euroa! Valtioneuvoston tiedotteen 18.11.2008 mukaan valtion vuoden 2009 talousarvioesityksen menoja lisätään 0.5 mrd eurolla ja valtion vero- ja osinkotuottojen arviota alennetaan 2 mrd eurolla siten, että valtion nettoluotonotto on 2.3 mrd euroa. Tiedotteeseen sisältyvässä taulussa valtion nettoluotonanto on -0.5 prosenttia BKT:sta eli vain yhden miljardin nettoluotonotto.
Sukanvarresta on sitten ensi vuoden lisäbudjeteissa helppo löytää rahat joidenkin suurien julkisten investointi- eli infrastruktuuriprojektien aikaistamiselle. Valtakunnan pääteistä ainakin nelostie Oulun moottoritiepätkästä etelään on kelvottomassa kunnossa, viitostie Mikkelistä Juvalle vielä surkeammassa.
Valtionvelan maksamisella pois on Suomessa suuri kannatus. Taloustieteilijän kannalta siinä ei ole mielekkyyttä, mutta sen sijaan valtionvelan BKT-osuuden pitäisi suhdannekierron kuluessa pysyä suunnilleen vakaana: laskea korkeasuhdannevuosina ja nousta matalasuhdannevuosina. Itse asiassa jos BKT:n keskimääräinen reaalinen kasvuvauhti on nopeampaa kuin valtionvelan reaalikorko, valtion ja kuntien velka alenee suhteessa BKT:hen vaikka niiden tulot vastaavat vain kulutus- ja investointimenoja ilman velan korkomenoja eli vaikka niiden ensisijainen kate (’primary balance’) on nolla. Tästä näkökulmasta eilen julkistettu budjettiesityksen muutos on selvästi turvarajan sisällä, koska valtionvelan korkomenot ovat samaa suuruusluokkaa kuin kaavailtu vuoden 2009 nettoluotonotto.
Kohta talousuutiset alkavat täyttyä arvailuista, tuleeko kansainvälisestä matalasuhdanteesta V- vai U-tyylinen. Jos V eli äkillinen, mutta väliaikainen BKT:n kasvuvauhdin pudotus toteutuu siten, että ensi vuoden loppupuolella jo koettaisiin normaalia BKT:n kasvua, valtiontalous kohentuisi Suomessakin verotuottojen ennakoitua nopeampana kasvuna.
Suomen viime vuosien nopea kasvu on kuitenkin perustunut paljolti konepajateollisuuden eli investointitavaroiden vientiin. Investoinnit käynnistyvät kuitenkin aina jälkijättöisesti BKT:n kasvuun verrattuna. Siis vaikka kansainväliset suhdanteet tekisivät V-kuopan, Suomen lähivuosien BKT:n kasvu voi hyvinkin seurata U-muotoa eli olisimme matalasuhdanteessa, siinä älykköjen ihannoimassa nollakasvussa tai alle kahden prosentin reaalikasvussa seuraavat 2-3 vuotta. Tällainen kasvuvauhti vastaisi kuitenkin valtionvelan reaalikorkoa. Valtiontaloudella olisi siten varaa mennä hieman enemmän pakkaselle kuin ensi vuodeksi ennakoidaan.
Gordon Brown piti valtiovarainministerinä ohjenuoranaan, että hän ei lainaisi suhdannekierron aikana enempää kuin julkiset investoinnit vaativat rahoitusta, mutta hän ei noudattanut sitä, vaan lainasi myös huippusuhdannevuosina. Siksi aikaisemmat liian löysät budjetit ovat synnyttäneet epäluottamuksen Britannian julkiseen talouteen ja puntaan.
Tästä voi päätellä, että kun Suomessa julkiset investoinnit ovat noin 5 mrd euroa ja valtionvelan korkomenot 2.4 mrd euroa, valtion ja kuntien enimmäislainanotto U-vuosien aikana ei saisi yhtenäkään vuonna ylittää julkisten investointien määrää, jotta Suomi pysyisi turvarajan sisällä eli jotta julkinen velka ei lähtisi räjähdysmäiseen kasvuu kuten 1990-luvun alussa; ks. unilukkarin kauhu-uni.
Kun kuntien ensi vuoden nettolainanotoksi arvioitiin ennen syys-lokakuun finanssikriisiä suunnilleen nolla, ne todennäköisesti liukuvat ensi vuonna nettolainaajaksi ehkä miljardin euron verran. Täten valtion ja kuntien yhteinen nettoluotonotto olisi 3 miljardia ensi vuonna. Sukanvarteen pantavan miljardin ohella valtiolla olisi siten lainauskapasiteettia vuonna 2010 vielä 2 lisämiljardia vuoden 2009 ennakoituun nettolainanottoon nähden. Tällainen lisälainanotto pitäisi hyväksyä, kunhan se menisi tuotannollisiin menoihin eikä tulonsiirtoihin.
Sukanvarresta on sitten ensi vuoden lisäbudjeteissa helppo löytää rahat joidenkin suurien julkisten investointi- eli infrastruktuuriprojektien aikaistamiselle. Valtakunnan pääteistä ainakin nelostie Oulun moottoritiepätkästä etelään on kelvottomassa kunnossa, viitostie Mikkelistä Juvalle vielä surkeammassa.
Valtionvelan maksamisella pois on Suomessa suuri kannatus. Taloustieteilijän kannalta siinä ei ole mielekkyyttä, mutta sen sijaan valtionvelan BKT-osuuden pitäisi suhdannekierron kuluessa pysyä suunnilleen vakaana: laskea korkeasuhdannevuosina ja nousta matalasuhdannevuosina. Itse asiassa jos BKT:n keskimääräinen reaalinen kasvuvauhti on nopeampaa kuin valtionvelan reaalikorko, valtion ja kuntien velka alenee suhteessa BKT:hen vaikka niiden tulot vastaavat vain kulutus- ja investointimenoja ilman velan korkomenoja eli vaikka niiden ensisijainen kate (’primary balance’) on nolla. Tästä näkökulmasta eilen julkistettu budjettiesityksen muutos on selvästi turvarajan sisällä, koska valtionvelan korkomenot ovat samaa suuruusluokkaa kuin kaavailtu vuoden 2009 nettoluotonotto.
Kohta talousuutiset alkavat täyttyä arvailuista, tuleeko kansainvälisestä matalasuhdanteesta V- vai U-tyylinen. Jos V eli äkillinen, mutta väliaikainen BKT:n kasvuvauhdin pudotus toteutuu siten, että ensi vuoden loppupuolella jo koettaisiin normaalia BKT:n kasvua, valtiontalous kohentuisi Suomessakin verotuottojen ennakoitua nopeampana kasvuna.
Suomen viime vuosien nopea kasvu on kuitenkin perustunut paljolti konepajateollisuuden eli investointitavaroiden vientiin. Investoinnit käynnistyvät kuitenkin aina jälkijättöisesti BKT:n kasvuun verrattuna. Siis vaikka kansainväliset suhdanteet tekisivät V-kuopan, Suomen lähivuosien BKT:n kasvu voi hyvinkin seurata U-muotoa eli olisimme matalasuhdanteessa, siinä älykköjen ihannoimassa nollakasvussa tai alle kahden prosentin reaalikasvussa seuraavat 2-3 vuotta. Tällainen kasvuvauhti vastaisi kuitenkin valtionvelan reaalikorkoa. Valtiontaloudella olisi siten varaa mennä hieman enemmän pakkaselle kuin ensi vuodeksi ennakoidaan.
Gordon Brown piti valtiovarainministerinä ohjenuoranaan, että hän ei lainaisi suhdannekierron aikana enempää kuin julkiset investoinnit vaativat rahoitusta, mutta hän ei noudattanut sitä, vaan lainasi myös huippusuhdannevuosina. Siksi aikaisemmat liian löysät budjetit ovat synnyttäneet epäluottamuksen Britannian julkiseen talouteen ja puntaan.
Tästä voi päätellä, että kun Suomessa julkiset investoinnit ovat noin 5 mrd euroa ja valtionvelan korkomenot 2.4 mrd euroa, valtion ja kuntien enimmäislainanotto U-vuosien aikana ei saisi yhtenäkään vuonna ylittää julkisten investointien määrää, jotta Suomi pysyisi turvarajan sisällä eli jotta julkinen velka ei lähtisi räjähdysmäiseen kasvuu kuten 1990-luvun alussa; ks. unilukkarin kauhu-uni.
Kun kuntien ensi vuoden nettolainanotoksi arvioitiin ennen syys-lokakuun finanssikriisiä suunnilleen nolla, ne todennäköisesti liukuvat ensi vuonna nettolainaajaksi ehkä miljardin euron verran. Täten valtion ja kuntien yhteinen nettoluotonotto olisi 3 miljardia ensi vuonna. Sukanvarteen pantavan miljardin ohella valtiolla olisi siten lainauskapasiteettia vuonna 2010 vielä 2 lisämiljardia vuoden 2009 ennakoituun nettolainanottoon nähden. Tällainen lisälainanotto pitäisi hyväksyä, kunhan se menisi tuotannollisiin menoihin eikä tulonsiirtoihin.
tiistai 11. marraskuuta 2008
Verokeitaisiin maksettavat korot voitaisiin panna lähdeverolle
Ulkomaalaisten yhtiöiden suomalaisten tytäryritysten veronmaksu Suomeen on vapaaehtoista. Sen takaa tuloverolain (TVL) 9 §, jonka mukaan rajoitetusti verovelvollinen ei ole täällä verovelvollinen Suomesta saamastaan korkotulosta. Samasta säännöksestä johtuu, että Suomi ei peri lähdeveroa rajoitetusti verovelvolliselle maksetusta korosta.
Yhtiö on Suomessa rajoitetusti verovelvollinen, kun sen pääasiallinen verotusmaa on muu kuin Suomi. Samalla tavoin ulkomailla pysyvästi asuva henkilö on olla täällä rajoitetusti verovelvollinen Suomessa ansaitsemastaan tulosta.
Kun lainan korot ovat vähennyskelpoisia elinkeinoverotuksessa, lainarahalla ulkomailta rahoitetun Suomessa toimivan tytäryrityksen verotettavaa tuloa voidaan pienentää kasvattamalla sen velkaisuutta. Koska Suomi ei peri lähdeveroa tytäryrityksen ulkomaille maksamista koroista, lainoitusstrategian nettoverohyöty riippuu tietenkin siitä, kuinka paljon koroista maksetaan veroa ulkomailla.
Jos ulkomainen veroaste on sama kuin Suomen yhtiöverokanta, korkojen vähennyskelpoisuuden tuottama verohyöty Suomessa vastaa koroista maksettavaa ulkomaista veroa. Kansainvälinen verojärjestelmä ei tällöin suosi Suomessa toimivien tytäryhtiöiden rahoittamista ulkomaisin lainoin. Verot vain maksettaan ulkomaille. Lähdeveron perimättömyys ulkomaille maksetuista koroista on koko kansainvälisen yhteisön ongelma, silloin kun koroista maksetaan ulkomailla Suomen yhtiöverokantaa alhaisempi vero. Tällöin tytäryhtiöiden lainoittaminen ulkomailta johtaa verotettavan tulon siirtoihin Suomesta ulkomaille.
Suomi ei voi periä lähdeveroa koroista, jotka suomalainen tytäryhtiö maksaa muualla EU-alueella verotetulle emoyhtiölleen. Samoin eivät myöskään muut EU-maat voi periä lähdeveroa koroista, jotka maksetaan suomalaisille emoyhtiöille. Emo- ja tytäryhtiön tulee vain täyttää EU-direktiivin omistusrajaehdot. Sama periaate koskee myös niitä valtioita, joiden kanssa Suomella on kaksinkertaisen verotuksen estävä verosopimus; Suomi verottaa verosopimusvaltiosta tänne maksettuja korkoja, jotka nauttivat vähennettävyyden tuottamaa veroetua verosopimusvaltiossa.
Mitään estettä ei ole kuitenkaan sille, etteikö Suomi voisi kantaa lähdeveroa muihin kuin verosopimusmaihin maksetuista koroista. Ryhmään kuuluvat verokeitaat, joissa korkotuloa ei yleensä veroteta lainkaan tai vain minimaalisella verokannalla. Monikansallisilla yhtiöillä onkin rahoitusyhtiö verokeitaissa, jota kautta ne rahoittavat ulkomaisia tytäryhtiöitään lainoin keräten korkojen vähennyskelpoisuuden avulla verohyötyjä kaikista niistä maista, jotka Suomen tavoin eivät peri lähdeveroa vähennettävyyden vastavoimaksi.
Lähdeveron perimättömyys suomalaisen konsernin maksamista koroista omistamalleen rahoitusyhtiölle verokeitaassa ei sen sijaan ole ongelma, koska rahoitusyhtiöiden tulo verotetaan Suomessa nk. väliyhteisösäädösten nojalla. Se koskee ei-tuotannollista toimintaa harjoittavia yhtiöitä maissa, joiden osakeyhtiöverokanta on alle 60 prosenttia Suomen verokannasta.
Ei ole mitään mieltä siinä, että Suomi helpottaa monikansallisten yhtiöiden verojen minimointia omalla lainsäädännöllään. Lähdeveron perimättömyys kaikille rajoitetusti verovelvollisille maksetuista koroista syntyi ikioman lamamme aikana, kun valtio halusi velkaantua ulkomaille ja rahoittaa ulkomaisella velkarahalla täällä tulonsiirtoja ja kun pankkimme olivat kriisissä tarviten ulkomaista rahoitusta.
EU-alueella on muitakin maita, jotka eivät peri lähdeveroa verokeitaisiin ja verosopimusmaiden ulkopuolelle maksetuista koroista. Yhteisesiintymisen käynnistäminen tällä rintamalla olisi todellista EU-vaikuttamista, joka otettaisiin vastaan myönteisesti kaikkialla, myös EU-alueen ulkopuolella.
Lähdeveron periminen verokeitaisiin maksetuista koroista ei tietenkään näkyisi Suomessa lähdeveron tuottona vaan kasvavina osakeyhtiöveron tuottoina, koska verotettavan tulon siirto Suomesta verokeitaisiin vähenisi.
Yhtiö on Suomessa rajoitetusti verovelvollinen, kun sen pääasiallinen verotusmaa on muu kuin Suomi. Samalla tavoin ulkomailla pysyvästi asuva henkilö on olla täällä rajoitetusti verovelvollinen Suomessa ansaitsemastaan tulosta.
Kun lainan korot ovat vähennyskelpoisia elinkeinoverotuksessa, lainarahalla ulkomailta rahoitetun Suomessa toimivan tytäryrityksen verotettavaa tuloa voidaan pienentää kasvattamalla sen velkaisuutta. Koska Suomi ei peri lähdeveroa tytäryrityksen ulkomaille maksamista koroista, lainoitusstrategian nettoverohyöty riippuu tietenkin siitä, kuinka paljon koroista maksetaan veroa ulkomailla.
Jos ulkomainen veroaste on sama kuin Suomen yhtiöverokanta, korkojen vähennyskelpoisuuden tuottama verohyöty Suomessa vastaa koroista maksettavaa ulkomaista veroa. Kansainvälinen verojärjestelmä ei tällöin suosi Suomessa toimivien tytäryhtiöiden rahoittamista ulkomaisin lainoin. Verot vain maksettaan ulkomaille. Lähdeveron perimättömyys ulkomaille maksetuista koroista on koko kansainvälisen yhteisön ongelma, silloin kun koroista maksetaan ulkomailla Suomen yhtiöverokantaa alhaisempi vero. Tällöin tytäryhtiöiden lainoittaminen ulkomailta johtaa verotettavan tulon siirtoihin Suomesta ulkomaille.
Suomi ei voi periä lähdeveroa koroista, jotka suomalainen tytäryhtiö maksaa muualla EU-alueella verotetulle emoyhtiölleen. Samoin eivät myöskään muut EU-maat voi periä lähdeveroa koroista, jotka maksetaan suomalaisille emoyhtiöille. Emo- ja tytäryhtiön tulee vain täyttää EU-direktiivin omistusrajaehdot. Sama periaate koskee myös niitä valtioita, joiden kanssa Suomella on kaksinkertaisen verotuksen estävä verosopimus; Suomi verottaa verosopimusvaltiosta tänne maksettuja korkoja, jotka nauttivat vähennettävyyden tuottamaa veroetua verosopimusvaltiossa.
Mitään estettä ei ole kuitenkaan sille, etteikö Suomi voisi kantaa lähdeveroa muihin kuin verosopimusmaihin maksetuista koroista. Ryhmään kuuluvat verokeitaat, joissa korkotuloa ei yleensä veroteta lainkaan tai vain minimaalisella verokannalla. Monikansallisilla yhtiöillä onkin rahoitusyhtiö verokeitaissa, jota kautta ne rahoittavat ulkomaisia tytäryhtiöitään lainoin keräten korkojen vähennyskelpoisuuden avulla verohyötyjä kaikista niistä maista, jotka Suomen tavoin eivät peri lähdeveroa vähennettävyyden vastavoimaksi.
Lähdeveron perimättömyys suomalaisen konsernin maksamista koroista omistamalleen rahoitusyhtiölle verokeitaassa ei sen sijaan ole ongelma, koska rahoitusyhtiöiden tulo verotetaan Suomessa nk. väliyhteisösäädösten nojalla. Se koskee ei-tuotannollista toimintaa harjoittavia yhtiöitä maissa, joiden osakeyhtiöverokanta on alle 60 prosenttia Suomen verokannasta.
Ei ole mitään mieltä siinä, että Suomi helpottaa monikansallisten yhtiöiden verojen minimointia omalla lainsäädännöllään. Lähdeveron perimättömyys kaikille rajoitetusti verovelvollisille maksetuista koroista syntyi ikioman lamamme aikana, kun valtio halusi velkaantua ulkomaille ja rahoittaa ulkomaisella velkarahalla täällä tulonsiirtoja ja kun pankkimme olivat kriisissä tarviten ulkomaista rahoitusta.
EU-alueella on muitakin maita, jotka eivät peri lähdeveroa verokeitaisiin ja verosopimusmaiden ulkopuolelle maksetuista koroista. Yhteisesiintymisen käynnistäminen tällä rintamalla olisi todellista EU-vaikuttamista, joka otettaisiin vastaan myönteisesti kaikkialla, myös EU-alueen ulkopuolella.
Lähdeveron periminen verokeitaisiin maksetuista koroista ei tietenkään näkyisi Suomessa lähdeveron tuottona vaan kasvavina osakeyhtiöveron tuottoina, koska verotettavan tulon siirto Suomesta verokeitaisiin vähenisi.
keskiviikko 1. lokakuuta 2008
Mitä USA:n roskapankkisuunnitelman tilalle?
Kirjoitin kolmannella kotimaisella siitä, miten Paulsonin roskapankkiehdotusta tulisi muuntaa.
torstai 4. syyskuuta 2008
Eläkejärjestelmän väärinkäyttö
Työntekijäin eläkelaissa (TEL, 1962) omaksuttiin työeläkemaksujen osittainen rahastointi tasaamaan väestörakenteen muutosten aiheuttamaa eläkemaksun vaihtelua. Suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen ymmärrettiin aiheuttavan puhtaassa jakojärjestelmässä, jossa ei ole lainkaan rahastointia, kohtuuttoman työeläkemaksujen korotuspaineen samaan aikaan työelämässä oleville pienemmille ikäluokille. Rahastoinnista johtuen yksityisen sektorin eläkerahastojen koko oli 20 vuotta sitten lähes 20 prosenttia BKT:sta, mikä jo silloin oli eurooppalaisessa vertailuissa kunnioitettava luku.
Kun kollektiivista rahaa on jossakin olemassa, sillä on aina ottajia, koska rahathan ovat meidän, vaikka eivät kenenkään omia. Eläkevarojen ja –järjestelmän väärinkäytön muodot ovat hyvin tiedostetut. Kerrataanpa.
Ensimmäinen oli rahastojen alkuperäinen sijoituspolitiikka. Päämuoto oli pitkään takaisinlainaus, vakuutuksenottajien oikeus maksaa velkakirjoilla eläkevakuutusmaksunsa. Kiinteistöt oli toinen merkittävä sijoituskohde. Takaisinlainaus oli eläkevakuuttajille riskitöntä, koska lainoilla oli pankkitakaus. Mutta takaisinlainauksen korko ei ollut sidoksissa markkinoiden viitekorkoihin, vaan se sovittiin kabinetissa. Siksi takaisinlainaus toteutui usein negatiivisella tai nollareaalikorolla 1970- ja 1980-luvuilla.
Esimerkiksi vuosi 1988 oli loisto vuosi sijoittajille: pankkien myöntämien yritysluottojen ja valtion obligaatioiden reaalikorko oli 4 prosenttia, pörssissä kurssitaso nousi yli 30 prosenttia ja kiinteistöjen hinnat paikoin sitäkin nopeammin. Eläkevakuuttajat saivat laskelmieni mukaan aikaiseksi suunnilleen 4 prosentin reaalituoton sijoituksilleen ikään kuin niiden salkuissa ei kiinteistöjä ja osakkeita olisi ollutkaan.
Miten tämä on luettava? Siten, että hyvänä sijoitusvuotena eläkelaitosten asiakasomistajat kahmaisivat ”sale-and-leaseback” – kiinteistökauppojen (kiinteistön osti eläkevakuuttaja, mutta asiakas jatkoi vuokralaisena) ja muiden järjestelyjen kautta suhteellisesti kaikkein eniten eläkevaroja takaisin. Huonona sijoitusvuotena se olisi ollut vaikeampaa.
Toinen oppi tästä on se, että valvojien pitäisi aina asettaa markkinoilta johdettu tuottotavoite eikä hyväksyä kabinetissa sovittua tavoitekorkoa tai vertailuindeksiä. Kolmas on se, että jos Eläketurvakeskus (ETK) todella olisi nimensä veroinen, se konstruoisi nyt jälkikäteen markkinaperusteisen ”benchmark” –indeksin eläkevakuuttajille koko TEL-ajalta käyttäen hyväksi niiden sijoitusmuotokohtaisia painoja. Ja neljäs opetus on se, että tämän vuotisessa kurssilaskussa ei pidä tuijottaa tappioiden suuruutta vaan sitä, miten eläkelaitos on suoriutunut sijoituksissaan suhteessa markkinoilta määräytyvään vertailuindeksiinsä.
Takaisinlainaus alle markkinakorkojen tuki vanhaa, olemassa olevaa teollisuutta: kypsien toimialojen voitot eivät kiertäneet uusiin yrityksiin, uusille tuotealoille. Yli 60 prosentin veroasteet ja korkea inflaatio tekivät voiton näyttämisen mahdottomaksi: oli pakko tehdä veropaineinvestointeja niiltä suojautumiseksi, minkä mahdollisti verojärjestelmä etupainoisin poisto- ja aliarvostusmahdollisuuksin; ks. lähemmin tutkimuspaperia. Yhdessä täysin politisoituneen rahapolitiikan ja rahoitusmarkkinoiden säätelyn kanssa takaisinlainaus ja verojärjestelmä edistivät rahoitusmarkkinoiden alikehittyneisyyttä sekä pääoman käytön tuhlausta ja kohdentumista väärille aloille. Tehottomuudet poksahtivat lamassa.
Toinen väärinkäytön muoto, työttömyyden hoito eläkeputken avulla, syntyi Korpilammen hengessä 1980-luvun alkupuolella; asian oikea hoitopaikka olisi työttömyysvakuutusjärjestelmä. Vakavailmeiset painostusryhmien edustajat ja heidän taustajoukkonsa eivät halunneet ymmärtää eläkeputken haitallisia kannustevaikutuksia työelämään osallistumiseksi. Kun ne lopulta tunnustettiin, ruvettiin kannustamaan työhön osallistumista ansiotulovähennysten avulla. Sen seurauksena eläketulon verorasitus oli vuonna 2007 enimmillään 7½ prosenttiyksikköä korkeampi (16800 euron vuosieläkkeellä) kuin vastaavan palkkatulon veroaste.
Odotankin jännityksellä tämänsyksyistä tuloveroasteikkoesitystä - poistuuko luvattu verodiskriminaatio lopultakin. Ikäperusteinen eläketulovähennys ratkaisisi asian: vanhuuseläkeläiset saisivat vähennyksen mutteivat kiertoteitä eläkkeelle pätevöityneet. Työeläkeputki ehkäisee myös työpaikkojen syntymistä. Muutoinhan eläkeputkeen pääsevä ryhtyisi ammatinharjoittajaksi, aloittaen vaikkapa kirvesmiehen tai muurarin apurista.
Kolmas on ”väärä Viinanen” – ilmiö: ammattiyhdistystoiminnassa, vakuutustoiminnassa ja politiikassa väsähtäneet työllistyvät eläkejärjestelmän pariin. ”Väärä Viinanen” tuli tunnetuksi Aarno Laitisen Musta Monopoli (1982) kirjan luvusta ”Väärä Viinanen ja kolme nuijaa”, mutta vasta paljon myöhemmin hän päätyi eläketiedottajaksi. Ilmiselvästi parhaat mahdolliset kyvyt eivät hoida eläkejärjestelmäämme. Suojatyöpaikkoja löytyy nykyisin muualta vähän. Siksi nomenklatuura laulaa ylinnä eläkemaksujen korottamisen puolesta.
Neljäs eläkejärjestelmän väärinkäytön muoto on se, että eläkemaksua, erityisesti työntekijän osuutta, pidetään liian yleisesti verona. Se koskee hallituksen tuloveroasteikkoesityksen virkamieslaskelmia, joissa verrataan eläketulon ja työtulon verorasitusta keskenään. Ehkä vielä hälyttävämmin se koskee yleistä käsitystä eläkemaksujen ja niiden avulla saavutettavien eläke-etujen välisestä yhteydestä. Se on pahasti hämärtynyt viime vuosien kuluessa.
On laskelmia, jotka aivan oikein korostavat eläkkeiden jäävän taitetun indeksin vuoksi jälkeen vastaavista palkoista, joista on jääty eläkkeelle – alle 40 prosentin jos vanhaksi elää. Samaan aikaan toisenlaisilla, läpinäkymättömillä laskelmilla ajetaan eläkemaksujen jatkuvaa korottamista yli sen, mikä on työeläkejärjestelmän piiriin tulevan uuden työntekijän kannalta täysin rahastoiva eläkemaksutaso ja väestönrakenteen vaihtelun vaatima ketjukirjepeli, mutta sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden huomioon ottava pitkän aikavälin ketjukirjepelin taso.
Verot aiheuttavat aina taloudellisen aktiviteetin tason laskua, hyvinvointitappioita verojen näkymättömän taakan muodossa. Ne ovat siis tuotannon menetyksiä, joiden suuruus on suhteessa veroasteen neliöön. Jos veroksi mielletty osa eläkevakuutusmaksusta puolittuisi, veronluonteisen eläkemaksun aiheuttamat BKT:n (makrotalousopin potentiaalisen tuotannon) menetykset putoaisivat neljäsosaan!
Veron tehokkuustappio on toisen asteen funktio veroasteesta siksi, että pienen veromuutoksen näkymätön hyvinvointitappio on kysyntä- ja tarjontakehikossa likimäärin kolmio, jonka pinta-ala riippuu veroasteesta – ja pinta-ala on neliöön korotetun veroasteen funktio.
Jokaisen eläkevaikuttajan taustaryhmineen kannattaisi siis opetella ymmärtämään verotuksen tehokkuustappio ja sen potentiaalista tuotantoa alentava vaikutus. Vielä tärkeämpää niiden hallinta olisi kaikille nuorille – mihin tätä tasavaltaa ollaan todella johtamassa!
Kun kollektiivista rahaa on jossakin olemassa, sillä on aina ottajia, koska rahathan ovat meidän, vaikka eivät kenenkään omia. Eläkevarojen ja –järjestelmän väärinkäytön muodot ovat hyvin tiedostetut. Kerrataanpa.
Ensimmäinen oli rahastojen alkuperäinen sijoituspolitiikka. Päämuoto oli pitkään takaisinlainaus, vakuutuksenottajien oikeus maksaa velkakirjoilla eläkevakuutusmaksunsa. Kiinteistöt oli toinen merkittävä sijoituskohde. Takaisinlainaus oli eläkevakuuttajille riskitöntä, koska lainoilla oli pankkitakaus. Mutta takaisinlainauksen korko ei ollut sidoksissa markkinoiden viitekorkoihin, vaan se sovittiin kabinetissa. Siksi takaisinlainaus toteutui usein negatiivisella tai nollareaalikorolla 1970- ja 1980-luvuilla.
Esimerkiksi vuosi 1988 oli loisto vuosi sijoittajille: pankkien myöntämien yritysluottojen ja valtion obligaatioiden reaalikorko oli 4 prosenttia, pörssissä kurssitaso nousi yli 30 prosenttia ja kiinteistöjen hinnat paikoin sitäkin nopeammin. Eläkevakuuttajat saivat laskelmieni mukaan aikaiseksi suunnilleen 4 prosentin reaalituoton sijoituksilleen ikään kuin niiden salkuissa ei kiinteistöjä ja osakkeita olisi ollutkaan.
Miten tämä on luettava? Siten, että hyvänä sijoitusvuotena eläkelaitosten asiakasomistajat kahmaisivat ”sale-and-leaseback” – kiinteistökauppojen (kiinteistön osti eläkevakuuttaja, mutta asiakas jatkoi vuokralaisena) ja muiden järjestelyjen kautta suhteellisesti kaikkein eniten eläkevaroja takaisin. Huonona sijoitusvuotena se olisi ollut vaikeampaa.
Toinen oppi tästä on se, että valvojien pitäisi aina asettaa markkinoilta johdettu tuottotavoite eikä hyväksyä kabinetissa sovittua tavoitekorkoa tai vertailuindeksiä. Kolmas on se, että jos Eläketurvakeskus (ETK) todella olisi nimensä veroinen, se konstruoisi nyt jälkikäteen markkinaperusteisen ”benchmark” –indeksin eläkevakuuttajille koko TEL-ajalta käyttäen hyväksi niiden sijoitusmuotokohtaisia painoja. Ja neljäs opetus on se, että tämän vuotisessa kurssilaskussa ei pidä tuijottaa tappioiden suuruutta vaan sitä, miten eläkelaitos on suoriutunut sijoituksissaan suhteessa markkinoilta määräytyvään vertailuindeksiinsä.
Takaisinlainaus alle markkinakorkojen tuki vanhaa, olemassa olevaa teollisuutta: kypsien toimialojen voitot eivät kiertäneet uusiin yrityksiin, uusille tuotealoille. Yli 60 prosentin veroasteet ja korkea inflaatio tekivät voiton näyttämisen mahdottomaksi: oli pakko tehdä veropaineinvestointeja niiltä suojautumiseksi, minkä mahdollisti verojärjestelmä etupainoisin poisto- ja aliarvostusmahdollisuuksin; ks. lähemmin tutkimuspaperia. Yhdessä täysin politisoituneen rahapolitiikan ja rahoitusmarkkinoiden säätelyn kanssa takaisinlainaus ja verojärjestelmä edistivät rahoitusmarkkinoiden alikehittyneisyyttä sekä pääoman käytön tuhlausta ja kohdentumista väärille aloille. Tehottomuudet poksahtivat lamassa.
Toinen väärinkäytön muoto, työttömyyden hoito eläkeputken avulla, syntyi Korpilammen hengessä 1980-luvun alkupuolella; asian oikea hoitopaikka olisi työttömyysvakuutusjärjestelmä. Vakavailmeiset painostusryhmien edustajat ja heidän taustajoukkonsa eivät halunneet ymmärtää eläkeputken haitallisia kannustevaikutuksia työelämään osallistumiseksi. Kun ne lopulta tunnustettiin, ruvettiin kannustamaan työhön osallistumista ansiotulovähennysten avulla. Sen seurauksena eläketulon verorasitus oli vuonna 2007 enimmillään 7½ prosenttiyksikköä korkeampi (16800 euron vuosieläkkeellä) kuin vastaavan palkkatulon veroaste.
Odotankin jännityksellä tämänsyksyistä tuloveroasteikkoesitystä - poistuuko luvattu verodiskriminaatio lopultakin. Ikäperusteinen eläketulovähennys ratkaisisi asian: vanhuuseläkeläiset saisivat vähennyksen mutteivat kiertoteitä eläkkeelle pätevöityneet. Työeläkeputki ehkäisee myös työpaikkojen syntymistä. Muutoinhan eläkeputkeen pääsevä ryhtyisi ammatinharjoittajaksi, aloittaen vaikkapa kirvesmiehen tai muurarin apurista.
Kolmas on ”väärä Viinanen” – ilmiö: ammattiyhdistystoiminnassa, vakuutustoiminnassa ja politiikassa väsähtäneet työllistyvät eläkejärjestelmän pariin. ”Väärä Viinanen” tuli tunnetuksi Aarno Laitisen Musta Monopoli (1982) kirjan luvusta ”Väärä Viinanen ja kolme nuijaa”, mutta vasta paljon myöhemmin hän päätyi eläketiedottajaksi. Ilmiselvästi parhaat mahdolliset kyvyt eivät hoida eläkejärjestelmäämme. Suojatyöpaikkoja löytyy nykyisin muualta vähän. Siksi nomenklatuura laulaa ylinnä eläkemaksujen korottamisen puolesta.
Neljäs eläkejärjestelmän väärinkäytön muoto on se, että eläkemaksua, erityisesti työntekijän osuutta, pidetään liian yleisesti verona. Se koskee hallituksen tuloveroasteikkoesityksen virkamieslaskelmia, joissa verrataan eläketulon ja työtulon verorasitusta keskenään. Ehkä vielä hälyttävämmin se koskee yleistä käsitystä eläkemaksujen ja niiden avulla saavutettavien eläke-etujen välisestä yhteydestä. Se on pahasti hämärtynyt viime vuosien kuluessa.
On laskelmia, jotka aivan oikein korostavat eläkkeiden jäävän taitetun indeksin vuoksi jälkeen vastaavista palkoista, joista on jääty eläkkeelle – alle 40 prosentin jos vanhaksi elää. Samaan aikaan toisenlaisilla, läpinäkymättömillä laskelmilla ajetaan eläkemaksujen jatkuvaa korottamista yli sen, mikä on työeläkejärjestelmän piiriin tulevan uuden työntekijän kannalta täysin rahastoiva eläkemaksutaso ja väestönrakenteen vaihtelun vaatima ketjukirjepeli, mutta sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden huomioon ottava pitkän aikavälin ketjukirjepelin taso.
Verot aiheuttavat aina taloudellisen aktiviteetin tason laskua, hyvinvointitappioita verojen näkymättömän taakan muodossa. Ne ovat siis tuotannon menetyksiä, joiden suuruus on suhteessa veroasteen neliöön. Jos veroksi mielletty osa eläkevakuutusmaksusta puolittuisi, veronluonteisen eläkemaksun aiheuttamat BKT:n (makrotalousopin potentiaalisen tuotannon) menetykset putoaisivat neljäsosaan!
Veron tehokkuustappio on toisen asteen funktio veroasteesta siksi, että pienen veromuutoksen näkymätön hyvinvointitappio on kysyntä- ja tarjontakehikossa likimäärin kolmio, jonka pinta-ala riippuu veroasteesta – ja pinta-ala on neliöön korotetun veroasteen funktio.
Jokaisen eläkevaikuttajan taustaryhmineen kannattaisi siis opetella ymmärtämään verotuksen tehokkuustappio ja sen potentiaalista tuotantoa alentava vaikutus. Vielä tärkeämpää niiden hallinta olisi kaikille nuorille – mihin tätä tasavaltaa ollaan todella johtamassa!
keskiviikko 3. syyskuuta 2008
Eikö kansaneläke ole jo takuueläke?
”Pääministeri haluaa takuueläkkeen kaikille suomalaisille”, jonka suuruus tulisi olla vähintään 650 euroa kuukaudessa, kirjoittaa Helsingin Sanomat tänään. Samanlainen uutinen esiintyi jo mätäkuun aikana, mutta silloin siinä oli vielä vuosi 2013.
Kansaneläke on jo kaikkien suomalaisten takuueläke. Jos on selviytynyt 65-vuotiaaksi ilman työeläkkeeseen kartuttavia työtuloja, 65-vuotias on oikeutettu täyteen kansaneläkkeeseen, joka on tänä vuonna yksinäiselle 558 euroa kuukaudessa. Lisäksi hän mitä uskottavimmin on oikeutettu myös asumistukeen, jonka suuruus riippuu asumiskuluista. Työeläkettäkin saa olla karttunut 49 euroa/kk ilman että kansaneläke pienenee. Sitä korkeampi työeläke pienentää kansaneläkettä 50 eurosentillä kutakin euroa kohti. Kansaneläkejärjestelmä vakuuttaa myös työkyvyttömyyden varalta ja perheeen jäsenet eläkkeensaajan kuoleman varalta.
Kansaneläkettä korotetaan automaattisesti vuosittain vain kuluttajahintojen nousua vastaavasti. Siksi se jää jälkeen yleisestä ansiotason noususta ja siksi joka syksy joku puolue kunnostautuu vaatimalla kansaneläkkeisiin lisäkorotusta inflaatiokorotuksen lisäksi, jollainen 20 euron korotus tulikin tämän vuoden alusta.
Poliitikot voisivat tietenkin koska tahansa laajentaa kansaneläkkeiden indeksoinnin kattamaan automaattisesti myös yleisen ansiotason nousun kuten työeläkkeissä yhden viidesosan painolla; 4 prosentin inflaatiolla ja 5 prosentin ansiotason nousulla taitettu indeksi nostaisi kansaneläkettä 1,12 euroa enemmän kuukaudessa kuin pelkkä kuluttajahintojen nousun suoja antaa ensi vuoden alusta. Silti poliitikot varmaan jättäisivät jokaiselle hallitukselle mahdollisuuden tehdä kansaneläkkeisiin nykyisenlaisia harkinnanvarainen lisäkorotuksia.
Miksi muuttaa hyvää ja koettua kansaneläkejärjestelmää? Vai onko kyse vain nimenmuutoksesta, kun mätäkuun uutinen on lämmitetty uudelleen? Vai onko kyseessä hanke säätää kaikille 650 euron minimi työeläke, koska uutisen mukaan takuueläke ”sisältää paljon poliittisia jännitteitä”? Silloinhan kansaneläkejärjestelmä voitaisiin lopettaa tarpeettomana!
Kansaneläke on jo kaikkien suomalaisten takuueläke. Jos on selviytynyt 65-vuotiaaksi ilman työeläkkeeseen kartuttavia työtuloja, 65-vuotias on oikeutettu täyteen kansaneläkkeeseen, joka on tänä vuonna yksinäiselle 558 euroa kuukaudessa. Lisäksi hän mitä uskottavimmin on oikeutettu myös asumistukeen, jonka suuruus riippuu asumiskuluista. Työeläkettäkin saa olla karttunut 49 euroa/kk ilman että kansaneläke pienenee. Sitä korkeampi työeläke pienentää kansaneläkettä 50 eurosentillä kutakin euroa kohti. Kansaneläkejärjestelmä vakuuttaa myös työkyvyttömyyden varalta ja perheeen jäsenet eläkkeensaajan kuoleman varalta.
Kansaneläkettä korotetaan automaattisesti vuosittain vain kuluttajahintojen nousua vastaavasti. Siksi se jää jälkeen yleisestä ansiotason noususta ja siksi joka syksy joku puolue kunnostautuu vaatimalla kansaneläkkeisiin lisäkorotusta inflaatiokorotuksen lisäksi, jollainen 20 euron korotus tulikin tämän vuoden alusta.
Poliitikot voisivat tietenkin koska tahansa laajentaa kansaneläkkeiden indeksoinnin kattamaan automaattisesti myös yleisen ansiotason nousun kuten työeläkkeissä yhden viidesosan painolla; 4 prosentin inflaatiolla ja 5 prosentin ansiotason nousulla taitettu indeksi nostaisi kansaneläkettä 1,12 euroa enemmän kuukaudessa kuin pelkkä kuluttajahintojen nousun suoja antaa ensi vuoden alusta. Silti poliitikot varmaan jättäisivät jokaiselle hallitukselle mahdollisuuden tehdä kansaneläkkeisiin nykyisenlaisia harkinnanvarainen lisäkorotuksia.
Miksi muuttaa hyvää ja koettua kansaneläkejärjestelmää? Vai onko kyse vain nimenmuutoksesta, kun mätäkuun uutinen on lämmitetty uudelleen? Vai onko kyseessä hanke säätää kaikille 650 euron minimi työeläke, koska uutisen mukaan takuueläke ”sisältää paljon poliittisia jännitteitä”? Silloinhan kansaneläkejärjestelmä voitaisiin lopettaa tarpeettomana!
tiistai 2. syyskuuta 2008
Eläkemaksujen rahastointi: minkälaisia laskelmia tulisi laatia päätösten perustaksi?
Työeläkejärjestelmämme on tunnetusti tarpeettoman monimutkainen sekä työntekijän että ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Järjestelmässämme eläke-edut on sidottu työaikaisiin palkkoihin. Se on myös alusta alkaen ollut osittain rahastoiva tasatakseen väestörakenteen muutosten aiheuttamaa eläkevakuutusmaksun vaihtelua puhtaaseen jakojärjestelmään verrattuna. Järjestelmän tuottamat kehityslaskelmat herättävät kuitenkin kysymyksiä verrattaessa niitä muiden maiden vastaaviin ennakointeihin.
Esimerkiksi Saksassa yli 65 vuotiaiden osuus työikäisistä tulee nousemaan seuraavan kahden vuosikymmenen aikana lähes yhtä nopeasti kuin Suomessa, mutta sen jälkeen selvästi Suomea nopeammin YK:n World Population Prospects 2006 –tietokannan mukaan. Kuten meillä, Saksan työeläkejärjestelmä sisältää työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeen vanhuuseläkkeen lisäksi. Eläkkeiden taso on eläkkeelle siirryttäessä hieman huonompi kuin meillä, mutta eläkkeet on siellä indeksoitu yleiseen palkkakehitykseen, joten ne eivät eläkkeellä ollessa jää jälkeen yleisen ansiotason kehityksestä.
Saksan eläkemenot prosentteina BKT:sta ovat nyt samaa tasoa kuin Suomessa. EU:n komissiossa tehtyjen laskelmien mukaan ne kasvaisivat Suomea hieman hitaammin seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa ja sen jälkeen lähestyisivät Suomen tasoa. Viimeisin löytämäni tieto Saksan eläkemaksun suuruudesta on vuodelta 2004 eli 19.5 prosenttia palkoista, kun Suomessa se oli silloin noin 25 prosenttia työnantajan kansaneläkemaksu mukaan lukien. Saksan eläkerahastot olivat vuonna 2005 kooltaan vain 4 prosenttia BKT:sta, mutta Suomessa 66 prosenttia - EMU-maista toiseksi korkeimmat Hollannin 125 prosentin jälkeen, jonka järjestelmä on täysin rahastoiva ja jossa eläkeläisen tulotaso ei putoa eläkkeelle siirryttäessä.
Kun meillä jatkuvasti sekä vaaditaan että nostetaan eläkevakuutusmaksua, ollaanko meillä siirtymässä ilman avointa keskustelua täysin rahastoivaan järjestelmään?
Eläkerahastot eivät tosin enää viimeisimmässä Eläketurvakeskuksen (ETK) raportissa 2007:2 (6.11.2007) kasva hamaan ikuisuuteen suhteessa palkkasummaan kuten vastaavassa edellisessä raportissa ja valtiovarainministeriön laskelmassa talvella 2007. Mutta yhtä parametriä manipuloimallahan kyseinen matemaattinen mahdottomuus saadaan muutetuksi. Vuoden 2007 laskelmissa ETK olettaa esimerkiksi täällä Pohjan raukoilla rajoilla saavutettavan selvästi korkeampi elinikä kuin YK:n raporteissa oletetaan Välimeren maista, koska vanhushuoltosuhde kasvatetaan kahdessa vuosikymmenessä nykyisestä kaksinkertaiseksi.
ETK:n laskelmissa on kymmeniä eri parametreja, joista tehdään olettamuksia. Siksi niiden muodostamaa kokonaisuutta ei hallitse kukaan. Olettamusten relevanttiuden ja keskinäisen johdonmukaisuuden läpikäynti johtaisi vain hyödyttömään inttämiseen kuten esimerkiksi siitä, lyhentääkö oliiviöljyn ja punaviinin käyttö Välimeren maissa ikää suhteessa kossuun ja kalakukkoon meillä.
ETK:n laskelmat eivät ole läpinäkyviä. Vaihtoehtoisesti ETK:n tulisi laatia myös seuraavanlaisia laskelmia:
1. Kuinka suuren eläkemaksun tulisi olla, että se vastaisi täysin rahastoivaa eläkejärjestelmää sen piiriin tulevan uuden työntekijän osalta?
2. Eläke-etujen diskonttauksessa (= koronkoron vähentäminen niiden tulevista arvoista) käytettävän reaalikoron tulee vastata rahastoitavien varojen pitkän aikavälin reaalituottoa eli kansainvälisesti hyvin hajautetun (varaluokittain, toimialoittain, sijoitusstrategioiltaan) sijoitussalkun reaalituottoa; ks. riskien hajautuksesta kirjoitustani 10.7.2008 ja rahastointipäätöksestä 16.4.2008 tässä blogissa.
3. Kuinka suurelta osin työmarkkinoille tuleva uusi ikäluokka voi luottaa omien eläkkeidensä rahoituksessa jakojärjestelmään eli silloin työssä olevilta kerättäviin rahastoimattomiin eläkemaksuihin (= ketjukirjepeli). Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus edellyttää yhtä suurta osuutta. Pitäisi selvittää laskelmin, kuinka suuri osa eläkkeille siirtyneiden ja siirtyvien eri 5-vuotisikäluokkien eläkemaksuista on mennyt ketjukirjepeliin.
Laskelmieni mukaan täysin rahastoivan järjestelmän eläkevakuutusmaksu, työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeiden osuudella lisättynä, on nykytasoa selvästi alhaisempi. Eläkemaksujen alentamisesitykseni perustuu ajatukseen, että voimme rauhassa alentaa eläkevakuutusmaksun tasolle, joka vastaa uusien työntekijöiden osalta täysin rahastoivaa maksua. Tällöin meillä on kolme puskuria ikääntymisongelman hoitamiseksi:
1. Ketjukirjepeli pyörii kaikkien ikäryhmien osalta: uudet työeläkejärjestelmän piiriin tulevat rahoittavat vanhempien ikäluokkien eläkkeitä jatkossakin.
2. Nykyisen eläkemaksutason enemmyys täysin rahastoivaan maksuun nähden: ero kannattaa poistaa vähitellen, esimerkiksi puoli prosenttiyksikköä vuodessa. Rahastot kasvaisivat koko tämän sopeutusperiodin ajan.
3. Nykyiset rahastot.
ETK:n tulisi siis laskelmissaan haarukoida sitä, milloin eläkevakuutusmaksu olisi alentunut täysin rahastoivalle tasolle.
Tässä kirjoituksissa esiintyvissä kansainvälisissä vertailuissa olen käyttänyt CESifon Database for Institutional Comparisons in Europe eli DICE –tietokantaa.
Esimerkiksi Saksassa yli 65 vuotiaiden osuus työikäisistä tulee nousemaan seuraavan kahden vuosikymmenen aikana lähes yhtä nopeasti kuin Suomessa, mutta sen jälkeen selvästi Suomea nopeammin YK:n World Population Prospects 2006 –tietokannan mukaan. Kuten meillä, Saksan työeläkejärjestelmä sisältää työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeen vanhuuseläkkeen lisäksi. Eläkkeiden taso on eläkkeelle siirryttäessä hieman huonompi kuin meillä, mutta eläkkeet on siellä indeksoitu yleiseen palkkakehitykseen, joten ne eivät eläkkeellä ollessa jää jälkeen yleisen ansiotason kehityksestä.
Saksan eläkemenot prosentteina BKT:sta ovat nyt samaa tasoa kuin Suomessa. EU:n komissiossa tehtyjen laskelmien mukaan ne kasvaisivat Suomea hieman hitaammin seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa ja sen jälkeen lähestyisivät Suomen tasoa. Viimeisin löytämäni tieto Saksan eläkemaksun suuruudesta on vuodelta 2004 eli 19.5 prosenttia palkoista, kun Suomessa se oli silloin noin 25 prosenttia työnantajan kansaneläkemaksu mukaan lukien. Saksan eläkerahastot olivat vuonna 2005 kooltaan vain 4 prosenttia BKT:sta, mutta Suomessa 66 prosenttia - EMU-maista toiseksi korkeimmat Hollannin 125 prosentin jälkeen, jonka järjestelmä on täysin rahastoiva ja jossa eläkeläisen tulotaso ei putoa eläkkeelle siirryttäessä.
Kun meillä jatkuvasti sekä vaaditaan että nostetaan eläkevakuutusmaksua, ollaanko meillä siirtymässä ilman avointa keskustelua täysin rahastoivaan järjestelmään?
Eläkerahastot eivät tosin enää viimeisimmässä Eläketurvakeskuksen (ETK) raportissa 2007:2 (6.11.2007) kasva hamaan ikuisuuteen suhteessa palkkasummaan kuten vastaavassa edellisessä raportissa ja valtiovarainministeriön laskelmassa talvella 2007. Mutta yhtä parametriä manipuloimallahan kyseinen matemaattinen mahdottomuus saadaan muutetuksi. Vuoden 2007 laskelmissa ETK olettaa esimerkiksi täällä Pohjan raukoilla rajoilla saavutettavan selvästi korkeampi elinikä kuin YK:n raporteissa oletetaan Välimeren maista, koska vanhushuoltosuhde kasvatetaan kahdessa vuosikymmenessä nykyisestä kaksinkertaiseksi.
ETK:n laskelmissa on kymmeniä eri parametreja, joista tehdään olettamuksia. Siksi niiden muodostamaa kokonaisuutta ei hallitse kukaan. Olettamusten relevanttiuden ja keskinäisen johdonmukaisuuden läpikäynti johtaisi vain hyödyttömään inttämiseen kuten esimerkiksi siitä, lyhentääkö oliiviöljyn ja punaviinin käyttö Välimeren maissa ikää suhteessa kossuun ja kalakukkoon meillä.
ETK:n laskelmat eivät ole läpinäkyviä. Vaihtoehtoisesti ETK:n tulisi laatia myös seuraavanlaisia laskelmia:
1. Kuinka suuren eläkemaksun tulisi olla, että se vastaisi täysin rahastoivaa eläkejärjestelmää sen piiriin tulevan uuden työntekijän osalta?
2. Eläke-etujen diskonttauksessa (= koronkoron vähentäminen niiden tulevista arvoista) käytettävän reaalikoron tulee vastata rahastoitavien varojen pitkän aikavälin reaalituottoa eli kansainvälisesti hyvin hajautetun (varaluokittain, toimialoittain, sijoitusstrategioiltaan) sijoitussalkun reaalituottoa; ks. riskien hajautuksesta kirjoitustani 10.7.2008 ja rahastointipäätöksestä 16.4.2008 tässä blogissa.
3. Kuinka suurelta osin työmarkkinoille tuleva uusi ikäluokka voi luottaa omien eläkkeidensä rahoituksessa jakojärjestelmään eli silloin työssä olevilta kerättäviin rahastoimattomiin eläkemaksuihin (= ketjukirjepeli). Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus edellyttää yhtä suurta osuutta. Pitäisi selvittää laskelmin, kuinka suuri osa eläkkeille siirtyneiden ja siirtyvien eri 5-vuotisikäluokkien eläkemaksuista on mennyt ketjukirjepeliin.
Laskelmieni mukaan täysin rahastoivan järjestelmän eläkevakuutusmaksu, työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeiden osuudella lisättynä, on nykytasoa selvästi alhaisempi. Eläkemaksujen alentamisesitykseni perustuu ajatukseen, että voimme rauhassa alentaa eläkevakuutusmaksun tasolle, joka vastaa uusien työntekijöiden osalta täysin rahastoivaa maksua. Tällöin meillä on kolme puskuria ikääntymisongelman hoitamiseksi:
1. Ketjukirjepeli pyörii kaikkien ikäryhmien osalta: uudet työeläkejärjestelmän piiriin tulevat rahoittavat vanhempien ikäluokkien eläkkeitä jatkossakin.
2. Nykyisen eläkemaksutason enemmyys täysin rahastoivaan maksuun nähden: ero kannattaa poistaa vähitellen, esimerkiksi puoli prosenttiyksikköä vuodessa. Rahastot kasvaisivat koko tämän sopeutusperiodin ajan.
3. Nykyiset rahastot.
ETK:n tulisi siis laskelmissaan haarukoida sitä, milloin eläkevakuutusmaksu olisi alentunut täysin rahastoivalle tasolle.
Tässä kirjoituksissa esiintyvissä kansainvälisissä vertailuissa olen käyttänyt CESifon Database for Institutional Comparisons in Europe eli DICE –tietokantaa.
sunnuntai 31. elokuuta 2008
16 euron melska ja perusvähennys
Epäilin kirjoituksessani 19.7.08 sitä, onko hallitus todellisuudessa keventämässä tuloverotusta vai tarjoaako se kansalle pelkkää lumekevennystä. Tänä vuonna tuloverotus kiristyy, koska vuoden 2008 progressiivisen veroasteikon rajoja nostettiin kolme prosenttiyksikköä vähemmän kuin nimellisansiot tulevat nousemaan vuodesta 2007.
Valtiovarainministeriön vero-osaston kalvoissa ei yritetäkään eritellä veronkevennystä vuodesta 2007 vaan se niputetaan yhteen inflaatiotarkistuksen ja ansiotason nousun tarkistusvaatimuksen kanssa. Luotettavamman kuvan veronkevennysten tasosta antaa kansalaisjärjestö Veronmaksajain keskusliitto, mutta sekin vertaa kevennystä kuluvaan vuoteen eikä vuoteen 2007. Tosiasiallinen tuloveronkevennys sekä prosentteina että euroina on alempi kuin Veronmaksajain laskema.
Tarkistuslaskelmani osoittavat, että kevennysten loppusumma 870 miljoonaa euroa vastaa suunnilleen veronkevennysten todellista tasoa vuoden 2009 ansiotasossa suhteessa vuoden 2007 ansiotuloveroihin. Kun veronmaksajia on noin 4.3 miljoonaa, todelliset kevennykset ovat veronmaksajaa kohti keskimäärin noin 200 euroa vuodessa eli 16 euroa kuukaudessa ja lomarahan verosta 8 euroa.
Muuta kotoperäistä uutisaihetta median melskattavaksi ei mätäkuussa ollutkaan kuin veronkevennysten kohdistaminen eri tulotasoille. Yksi vaatimus oli kaksinkertaistaa kunnallisverotuksen perusvähennys. Se on vähennys, joka tehdään verotettavasta tulosta sen jälkeen kun kaikki muut vähennykset on jo tehty.
Perusvähennys on ollut sama vuodesta 1990 lähtien eli 1480 euroa. Jos sitä olisi joka vuosi korotettu ansiotason mukaisesti, kuten "Veronkevennysten anatomia" pitää mielekkäänä yleisenä periaatteena, perusvähennys olisi automaattisesti ensi vuonna 3110 euroa. Se, miksi poliitikot eivät ole halunneet korottaa perusvähennystä näinä vuosina, johtuu kahdesta seikasta.
Vuoden 1990 alusta meillä astui voimaan laki yhtiöveronhyvityksestä. Jos alaikäisen lapsen osinkotulo ja niiden yhtiöveronhyvitys olivat korkeintaan perusvähennyksen verran, perusvähennys takasi, että hän sai veronpalautusta yhtiöveron hyvityksen verran. Kun vuoden 1993 alusta siirryttiin järjestelmään, jossa henkilökohtainen pääomatulo erotettiin ansiotulosta ja jossa pääomatulojen vero meni valtiolle, kunnallisverotuksen perusvähennys jäi koskemaan vain ansiotuloiksi määriteltyjä osinkoja, mutta silloinkin yhtiöveronhyvityksen sai veronpalautuksena, jos ansiotulo-osinkojen ja yhtiöveronhyvitysten summa oli riittävän pieni.
Poliitikkomme halusivat siten rajoittaa sitä, että jotkut pieniä ansiotuloina verotettuja osinkoja saavat kykenivät muuntamaan osinkotuloa kevyemmin verotetuksi ansiotuloksi. Olisihan se kyseenalaistanut täysin heidän perusretoriikkansa.
Toinen syy oli eläketulovähennys, joka kansaneläkkeen lisäksi riippuu perusvähennyksestä. Sekä perusvähennyksen pitäminen nimellisrahassa samana että ansiotulovähennyksen kasvattaminen auttoivat poliitikkoja vähitellen kiristämään eläketulon verorasitusta suhteessa yhtä suuren työtulon tuloveroon kaikilla tulotasoilla, joita ansiotulovähennys koskee. Siksi verorasitusten ero oli suurimmillaan juuri eläketulolla, josta ei enää saatu eläketulovähennystä, eli 7.5 prosenttiyksikköä 16805 euron eläketulosta vuonna 2007 (ks. sivu 94 kirjasta Verotus uusiksi?).
Valtiovarainministeriön vero-osaston kalvoissa ei yritetäkään eritellä veronkevennystä vuodesta 2007 vaan se niputetaan yhteen inflaatiotarkistuksen ja ansiotason nousun tarkistusvaatimuksen kanssa. Luotettavamman kuvan veronkevennysten tasosta antaa kansalaisjärjestö Veronmaksajain keskusliitto, mutta sekin vertaa kevennystä kuluvaan vuoteen eikä vuoteen 2007. Tosiasiallinen tuloveronkevennys sekä prosentteina että euroina on alempi kuin Veronmaksajain laskema.
Tarkistuslaskelmani osoittavat, että kevennysten loppusumma 870 miljoonaa euroa vastaa suunnilleen veronkevennysten todellista tasoa vuoden 2009 ansiotasossa suhteessa vuoden 2007 ansiotuloveroihin. Kun veronmaksajia on noin 4.3 miljoonaa, todelliset kevennykset ovat veronmaksajaa kohti keskimäärin noin 200 euroa vuodessa eli 16 euroa kuukaudessa ja lomarahan verosta 8 euroa.
Muuta kotoperäistä uutisaihetta median melskattavaksi ei mätäkuussa ollutkaan kuin veronkevennysten kohdistaminen eri tulotasoille. Yksi vaatimus oli kaksinkertaistaa kunnallisverotuksen perusvähennys. Se on vähennys, joka tehdään verotettavasta tulosta sen jälkeen kun kaikki muut vähennykset on jo tehty.
Perusvähennys on ollut sama vuodesta 1990 lähtien eli 1480 euroa. Jos sitä olisi joka vuosi korotettu ansiotason mukaisesti, kuten "Veronkevennysten anatomia" pitää mielekkäänä yleisenä periaatteena, perusvähennys olisi automaattisesti ensi vuonna 3110 euroa. Se, miksi poliitikot eivät ole halunneet korottaa perusvähennystä näinä vuosina, johtuu kahdesta seikasta.
Vuoden 1990 alusta meillä astui voimaan laki yhtiöveronhyvityksestä. Jos alaikäisen lapsen osinkotulo ja niiden yhtiöveronhyvitys olivat korkeintaan perusvähennyksen verran, perusvähennys takasi, että hän sai veronpalautusta yhtiöveron hyvityksen verran. Kun vuoden 1993 alusta siirryttiin järjestelmään, jossa henkilökohtainen pääomatulo erotettiin ansiotulosta ja jossa pääomatulojen vero meni valtiolle, kunnallisverotuksen perusvähennys jäi koskemaan vain ansiotuloiksi määriteltyjä osinkoja, mutta silloinkin yhtiöveronhyvityksen sai veronpalautuksena, jos ansiotulo-osinkojen ja yhtiöveronhyvitysten summa oli riittävän pieni.
Poliitikkomme halusivat siten rajoittaa sitä, että jotkut pieniä ansiotuloina verotettuja osinkoja saavat kykenivät muuntamaan osinkotuloa kevyemmin verotetuksi ansiotuloksi. Olisihan se kyseenalaistanut täysin heidän perusretoriikkansa.
Toinen syy oli eläketulovähennys, joka kansaneläkkeen lisäksi riippuu perusvähennyksestä. Sekä perusvähennyksen pitäminen nimellisrahassa samana että ansiotulovähennyksen kasvattaminen auttoivat poliitikkoja vähitellen kiristämään eläketulon verorasitusta suhteessa yhtä suuren työtulon tuloveroon kaikilla tulotasoilla, joita ansiotulovähennys koskee. Siksi verorasitusten ero oli suurimmillaan juuri eläketulolla, josta ei enää saatu eläketulovähennystä, eli 7.5 prosenttiyksikköä 16805 euron eläketulosta vuonna 2007 (ks. sivu 94 kirjasta Verotus uusiksi?).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)