Entinen vakuutusylijohtaja, professori Tarmo Pukkila valaisi Helsingin Sanomissa 9.11.2010 seikkaperäisesti sitä, kuinka finanssikriisin syventyessä lokakuussa 2008 päädyttiin poikkeuslainsäädäntöön, jolla estettiin työeläkelaitoksia uhkaava osakkeiden pakkomyynti laitosten vakavaraisuuden säilyttämiseksi.
Herää kysymys, miksi työeläkelaitoksilla on vuosittain tarkasteltava vakavaraisuusvaatimus? Se on täysin ristiriidassa osakesijoitusten pitkän aikajänteen kanssa; eihän ole poissuljettu, että kaksi seitsemän laihan vuoden jaksoa sattuukin perätysten. Eläkevastuiden aikajänne on paljon pidempi, neljä sukupolvea.
Kuntien ja Valtion eläkerahastoilla ei ole vastaavia vakavaraisuussäännöksiä. Niitä hoidetaan käytännössä samoin kuin sijoitusrahastoista yhdistelmärahastoja. Näiden suurin ongelma on salkunhoitajariski eli riski, että salkunhoitaja epäonnistuu veikatessaan markkinoiden suunnan ja eri markkinalohkojen painotuksen ajoituksessa, mistä kaikilla yhdistelmärahastoihin sijoittaneilla on omakohtaisia kokemuksia. Mutta hajauttamalla koko eläkerahasto eri salkunhoitajien kesken tämäkin riski voidaan pitää hallinnassa.
Eläkerahastot ovat kuitenkin niin valtaisia sijoittajia, että niiden ei kannata juurikaan poiketa markkinaindeksien painotuksista; markkinoiden ala- ja ylämäet on yksinkertaisesti vain hyväksyttävä sellaisinaan - myös eläkevakuutettujen taholta.
Kaiken lisäksi yksityisten työeläkelaitosten vakavaraisuuden taso on itse asiassa lumetta. Syy on se, että eläkevastuiden taso tämän päivän rahassa on lumetta, koska ne diskontataan alemmalla reaalikorolla kuin mitä eläkerahastot tuottavat reaalisesti eläkevastuiden aikajänteellä. Näin Eläketurvakeskus saa laskelmissaan eläkevastuiden rahastointiasteen, rahastojen suhteen eläkevastuisiin, paljon todellista alhaisemmaksi.
Myös yksityisiä työeläkelaitoksia pitäisi voida hoitaa samoin sijoitusperiaattein kuin kuntien ja valtion eläkerahastoja, jolloin ei olisi tarvetta pakkorealisointeihin suhdannealamäissä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste diskonttokorko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste diskonttokorko. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
maanantai 27. huhtikuuta 2009
Nykyiset eläke-edut vastaavat vain 14 prosentin työeläkemaksua!
Pro Eläke r.y.:n seminaari, Helsingin yliopisto, Porthania, 27.4.2009 klo 10-12
Esitelmäni ”Eläkemaksut sekä rahastointi meillä ja muualla” tiivistelmä:
Suomen työeläkerahastot olivat EMU-maiden toiseksi suurimmat Hollannin jälkeen suhteessa BKT:hen vuoden 2005 lopussa, kun tarkastelussa on pakollinen joko lakeihin tai työnantajien ja työntekijöiden keskinäisiin alakohtaisiin sopimuksiin perustuvat eläkkeet. Suomen eläkerahastot kasvoivat nopeimmin Euroopassa vuosina 1990-2005, siitäkin huolimatta että lamavuosina 1991-1996 yksityisen sektorin rahastoja ei kyetty kasvattamaan eläkemaksujen ylijäämistä.
Sekä työuran että eläkeaikaisten eläke-etujen riippuvuus yleisen ansiotason reaalisesta kehityksestä on Suomessa EU-maiden heikoimmasta päästä, työuran aikana 80 prosenttisesti ja eläkeaikana 20 prosenttisesti. Eläkkeelle siirryttäessä suomalaisten eläkkeiden nettokorvaavuusaste – eläke verojen ja sosiaaliturvamaksujen jälkeen prosentteina vastaavasta palkasta – on eurooppalaista keskitasoa.
Suomen vanhushuoltosuhteen kehitys on seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa Euroopan epäedullisin, mutta jo vuosisadan puolivälissä tavanomaista eurooppalaista tasoa. Tämän vuoksi eläkerahastoja pyritään kartuttamaan lähes kaikkialla Euroopassa, poikkeuksena Saksa.
Suomen eläkemaksuprosentti, kun kansaneläkevakuutusmaksu on mukana, oli vuonna 2004 Euroopan korkeimpia. Rahastointi tuottaa tehokkuusetua, jos rahastovarojen reaalituotto ylittää työn tuottavuuden kasvun, mutta tehokkuustappiota, jos rahastojen reaalikorko jää sen alle.
Tarkasteltaessa kysymystä, mikä olisi Suomen nykyisessä työeläkejärjestelmässä oikea eläkemaksun taso, luonnollinen kiinnekohta on täysin rahastoiva, etuusperusteinen järjestelmä. Siinä kunkin ikäluokan maksamat eläkemaksut rahastoidaan. Ne ja niille kertyneet tuotot korkoa korolle riittävät juuri ja juuri eläkemenoihin.
Toisin sanoen, eläke-etuusvirran nykyinen pääoma-arvo (nykyarvo) on yhtä suuri kuin eläkemaksujen nykyinen pääoma-arvo, kun molemmat diskontataan rahastojen pitkän aikavälin reaalikorolla.
Oikea eläkemaksun taso etuusperusteisessa jakojärjestelmässä ensi kuussa työelämään tulevan uuden työntekijäryhmän kannalta on luonnollisesti se, että heidän maksamansa eläkemaksut vastaavat täysin rahastoivaa eläkemaksua. Silloin järjestelmä on heidän kannaltaan REHTI.
Jos eläkemaksujen nykyarvo on suurempi kuin eläke-etujen nykyarvo, he maksavat lisäksi myös jonkun muun ikäryhmän eläkkeitä; päinvastaisessa tapauksessa muut ikäryhmät osallistuvat ensi kuussa työelämään tulevien eläkkeiden kustantamiseen.
Oikea reaalinen diskonttokorko on eläkerahastojen reaalinen tuottoaste, joka on saavutettavissa kansainvälisesti hyvin hajautettujen rahastojen avulla. Eläkerahastojen viime vuosien sijoitusosuuksin painotettu keskituotto eri sijoituskohteiden reaalituotoista vuoden 1900 jälkeiseltä ajanjaksolta (Dimson-Marsh-Staunton: Triumpth of the Optimists, 2009) tuottaa diskonttokoroksi noin 4.5 prosenttia vuodessa, jossa merkittävin tekijä on osakkeiden ja kiinteistöjen 6.7 prosentin reaalituotto 50 prosentin sijoitusosuudella.
Tällä diskonttokorolla nykyisiä eläke-etuja vastaava täysin rahastoiva eläkemaksu on vain noin 14 prosentia palkasta; olen olettanut yleisen ansiotason nousevan reaalisesti keskimäärin 2 prosenttia vuosittain, 40 vuoden työuran, eläkkeen olevan 60 prosenttia loppupalkasta ja eläkeajaksi 20 vuotta.
Jos myös eläke-aikana eläke seuraa 80 prosenttisesti reaalisen ansiotason kehitystä, täysin rahastoiva eläkemaksu nousee noin 16 prosenttiin palkasta. Kaikkiin prosentteihin olen lisännyt työkyvyttömyys- ja perhe-eläke-etujen sekä muiden menojen osuudeksi noin 3.5 prosenttiyksikköä.
LIIKA eläkemaksu on VERO Suomessa tehtävälle työlle. Siksi nykyjärjestelmän todellinen uhka on kyvykkäimmän nuorison hakeutuminen töihin maihin, joiden eläkejärjestelmä on rehti.
Eläkemaksua voidaan nykysuhdannetilassa alentaa työmarkkinoita kuumentamatta nopeasti ja pysyvästi 16 prosenttiin. Samalla voidaan parantaa eläkeaikaisia etuja lähemmäksi yleistä länsi-eurooppalaista tasoa sekä torjua pitkäikäisiä eläkeläisiä uhkaavaa köyhyyttä nykyjärjestelmässä.
Jouko Ylä-Liedenpohja
Esitelmäni ”Eläkemaksut sekä rahastointi meillä ja muualla” tiivistelmä:
Suomen työeläkerahastot olivat EMU-maiden toiseksi suurimmat Hollannin jälkeen suhteessa BKT:hen vuoden 2005 lopussa, kun tarkastelussa on pakollinen joko lakeihin tai työnantajien ja työntekijöiden keskinäisiin alakohtaisiin sopimuksiin perustuvat eläkkeet. Suomen eläkerahastot kasvoivat nopeimmin Euroopassa vuosina 1990-2005, siitäkin huolimatta että lamavuosina 1991-1996 yksityisen sektorin rahastoja ei kyetty kasvattamaan eläkemaksujen ylijäämistä.
Sekä työuran että eläkeaikaisten eläke-etujen riippuvuus yleisen ansiotason reaalisesta kehityksestä on Suomessa EU-maiden heikoimmasta päästä, työuran aikana 80 prosenttisesti ja eläkeaikana 20 prosenttisesti. Eläkkeelle siirryttäessä suomalaisten eläkkeiden nettokorvaavuusaste – eläke verojen ja sosiaaliturvamaksujen jälkeen prosentteina vastaavasta palkasta – on eurooppalaista keskitasoa.
Suomen vanhushuoltosuhteen kehitys on seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa Euroopan epäedullisin, mutta jo vuosisadan puolivälissä tavanomaista eurooppalaista tasoa. Tämän vuoksi eläkerahastoja pyritään kartuttamaan lähes kaikkialla Euroopassa, poikkeuksena Saksa.
Suomen eläkemaksuprosentti, kun kansaneläkevakuutusmaksu on mukana, oli vuonna 2004 Euroopan korkeimpia. Rahastointi tuottaa tehokkuusetua, jos rahastovarojen reaalituotto ylittää työn tuottavuuden kasvun, mutta tehokkuustappiota, jos rahastojen reaalikorko jää sen alle.
Tarkasteltaessa kysymystä, mikä olisi Suomen nykyisessä työeläkejärjestelmässä oikea eläkemaksun taso, luonnollinen kiinnekohta on täysin rahastoiva, etuusperusteinen järjestelmä. Siinä kunkin ikäluokan maksamat eläkemaksut rahastoidaan. Ne ja niille kertyneet tuotot korkoa korolle riittävät juuri ja juuri eläkemenoihin.
Toisin sanoen, eläke-etuusvirran nykyinen pääoma-arvo (nykyarvo) on yhtä suuri kuin eläkemaksujen nykyinen pääoma-arvo, kun molemmat diskontataan rahastojen pitkän aikavälin reaalikorolla.
Oikea eläkemaksun taso etuusperusteisessa jakojärjestelmässä ensi kuussa työelämään tulevan uuden työntekijäryhmän kannalta on luonnollisesti se, että heidän maksamansa eläkemaksut vastaavat täysin rahastoivaa eläkemaksua. Silloin järjestelmä on heidän kannaltaan REHTI.
Jos eläkemaksujen nykyarvo on suurempi kuin eläke-etujen nykyarvo, he maksavat lisäksi myös jonkun muun ikäryhmän eläkkeitä; päinvastaisessa tapauksessa muut ikäryhmät osallistuvat ensi kuussa työelämään tulevien eläkkeiden kustantamiseen.
Oikea reaalinen diskonttokorko on eläkerahastojen reaalinen tuottoaste, joka on saavutettavissa kansainvälisesti hyvin hajautettujen rahastojen avulla. Eläkerahastojen viime vuosien sijoitusosuuksin painotettu keskituotto eri sijoituskohteiden reaalituotoista vuoden 1900 jälkeiseltä ajanjaksolta (Dimson-Marsh-Staunton: Triumpth of the Optimists, 2009) tuottaa diskonttokoroksi noin 4.5 prosenttia vuodessa, jossa merkittävin tekijä on osakkeiden ja kiinteistöjen 6.7 prosentin reaalituotto 50 prosentin sijoitusosuudella.
Tällä diskonttokorolla nykyisiä eläke-etuja vastaava täysin rahastoiva eläkemaksu on vain noin 14 prosentia palkasta; olen olettanut yleisen ansiotason nousevan reaalisesti keskimäärin 2 prosenttia vuosittain, 40 vuoden työuran, eläkkeen olevan 60 prosenttia loppupalkasta ja eläkeajaksi 20 vuotta.
Jos myös eläke-aikana eläke seuraa 80 prosenttisesti reaalisen ansiotason kehitystä, täysin rahastoiva eläkemaksu nousee noin 16 prosenttiin palkasta. Kaikkiin prosentteihin olen lisännyt työkyvyttömyys- ja perhe-eläke-etujen sekä muiden menojen osuudeksi noin 3.5 prosenttiyksikköä.
LIIKA eläkemaksu on VERO Suomessa tehtävälle työlle. Siksi nykyjärjestelmän todellinen uhka on kyvykkäimmän nuorison hakeutuminen töihin maihin, joiden eläkejärjestelmä on rehti.
Eläkemaksua voidaan nykysuhdannetilassa alentaa työmarkkinoita kuumentamatta nopeasti ja pysyvästi 16 prosenttiin. Samalla voidaan parantaa eläkeaikaisia etuja lähemmäksi yleistä länsi-eurooppalaista tasoa sekä torjua pitkäikäisiä eläkeläisiä uhkaavaa köyhyyttä nykyjärjestelmässä.
Jouko Ylä-Liedenpohja
tiistai 2. syyskuuta 2008
Eläkemaksujen rahastointi: minkälaisia laskelmia tulisi laatia päätösten perustaksi?
Työeläkejärjestelmämme on tunnetusti tarpeettoman monimutkainen sekä työntekijän että ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Järjestelmässämme eläke-edut on sidottu työaikaisiin palkkoihin. Se on myös alusta alkaen ollut osittain rahastoiva tasatakseen väestörakenteen muutosten aiheuttamaa eläkevakuutusmaksun vaihtelua puhtaaseen jakojärjestelmään verrattuna. Järjestelmän tuottamat kehityslaskelmat herättävät kuitenkin kysymyksiä verrattaessa niitä muiden maiden vastaaviin ennakointeihin.
Esimerkiksi Saksassa yli 65 vuotiaiden osuus työikäisistä tulee nousemaan seuraavan kahden vuosikymmenen aikana lähes yhtä nopeasti kuin Suomessa, mutta sen jälkeen selvästi Suomea nopeammin YK:n World Population Prospects 2006 –tietokannan mukaan. Kuten meillä, Saksan työeläkejärjestelmä sisältää työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeen vanhuuseläkkeen lisäksi. Eläkkeiden taso on eläkkeelle siirryttäessä hieman huonompi kuin meillä, mutta eläkkeet on siellä indeksoitu yleiseen palkkakehitykseen, joten ne eivät eläkkeellä ollessa jää jälkeen yleisen ansiotason kehityksestä.
Saksan eläkemenot prosentteina BKT:sta ovat nyt samaa tasoa kuin Suomessa. EU:n komissiossa tehtyjen laskelmien mukaan ne kasvaisivat Suomea hieman hitaammin seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa ja sen jälkeen lähestyisivät Suomen tasoa. Viimeisin löytämäni tieto Saksan eläkemaksun suuruudesta on vuodelta 2004 eli 19.5 prosenttia palkoista, kun Suomessa se oli silloin noin 25 prosenttia työnantajan kansaneläkemaksu mukaan lukien. Saksan eläkerahastot olivat vuonna 2005 kooltaan vain 4 prosenttia BKT:sta, mutta Suomessa 66 prosenttia - EMU-maista toiseksi korkeimmat Hollannin 125 prosentin jälkeen, jonka järjestelmä on täysin rahastoiva ja jossa eläkeläisen tulotaso ei putoa eläkkeelle siirryttäessä.
Kun meillä jatkuvasti sekä vaaditaan että nostetaan eläkevakuutusmaksua, ollaanko meillä siirtymässä ilman avointa keskustelua täysin rahastoivaan järjestelmään?
Eläkerahastot eivät tosin enää viimeisimmässä Eläketurvakeskuksen (ETK) raportissa 2007:2 (6.11.2007) kasva hamaan ikuisuuteen suhteessa palkkasummaan kuten vastaavassa edellisessä raportissa ja valtiovarainministeriön laskelmassa talvella 2007. Mutta yhtä parametriä manipuloimallahan kyseinen matemaattinen mahdottomuus saadaan muutetuksi. Vuoden 2007 laskelmissa ETK olettaa esimerkiksi täällä Pohjan raukoilla rajoilla saavutettavan selvästi korkeampi elinikä kuin YK:n raporteissa oletetaan Välimeren maista, koska vanhushuoltosuhde kasvatetaan kahdessa vuosikymmenessä nykyisestä kaksinkertaiseksi.
ETK:n laskelmissa on kymmeniä eri parametreja, joista tehdään olettamuksia. Siksi niiden muodostamaa kokonaisuutta ei hallitse kukaan. Olettamusten relevanttiuden ja keskinäisen johdonmukaisuuden läpikäynti johtaisi vain hyödyttömään inttämiseen kuten esimerkiksi siitä, lyhentääkö oliiviöljyn ja punaviinin käyttö Välimeren maissa ikää suhteessa kossuun ja kalakukkoon meillä.
ETK:n laskelmat eivät ole läpinäkyviä. Vaihtoehtoisesti ETK:n tulisi laatia myös seuraavanlaisia laskelmia:
1. Kuinka suuren eläkemaksun tulisi olla, että se vastaisi täysin rahastoivaa eläkejärjestelmää sen piiriin tulevan uuden työntekijän osalta?
2. Eläke-etujen diskonttauksessa (= koronkoron vähentäminen niiden tulevista arvoista) käytettävän reaalikoron tulee vastata rahastoitavien varojen pitkän aikavälin reaalituottoa eli kansainvälisesti hyvin hajautetun (varaluokittain, toimialoittain, sijoitusstrategioiltaan) sijoitussalkun reaalituottoa; ks. riskien hajautuksesta kirjoitustani 10.7.2008 ja rahastointipäätöksestä 16.4.2008 tässä blogissa.
3. Kuinka suurelta osin työmarkkinoille tuleva uusi ikäluokka voi luottaa omien eläkkeidensä rahoituksessa jakojärjestelmään eli silloin työssä olevilta kerättäviin rahastoimattomiin eläkemaksuihin (= ketjukirjepeli). Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus edellyttää yhtä suurta osuutta. Pitäisi selvittää laskelmin, kuinka suuri osa eläkkeille siirtyneiden ja siirtyvien eri 5-vuotisikäluokkien eläkemaksuista on mennyt ketjukirjepeliin.
Laskelmieni mukaan täysin rahastoivan järjestelmän eläkevakuutusmaksu, työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeiden osuudella lisättynä, on nykytasoa selvästi alhaisempi. Eläkemaksujen alentamisesitykseni perustuu ajatukseen, että voimme rauhassa alentaa eläkevakuutusmaksun tasolle, joka vastaa uusien työntekijöiden osalta täysin rahastoivaa maksua. Tällöin meillä on kolme puskuria ikääntymisongelman hoitamiseksi:
1. Ketjukirjepeli pyörii kaikkien ikäryhmien osalta: uudet työeläkejärjestelmän piiriin tulevat rahoittavat vanhempien ikäluokkien eläkkeitä jatkossakin.
2. Nykyisen eläkemaksutason enemmyys täysin rahastoivaan maksuun nähden: ero kannattaa poistaa vähitellen, esimerkiksi puoli prosenttiyksikköä vuodessa. Rahastot kasvaisivat koko tämän sopeutusperiodin ajan.
3. Nykyiset rahastot.
ETK:n tulisi siis laskelmissaan haarukoida sitä, milloin eläkevakuutusmaksu olisi alentunut täysin rahastoivalle tasolle.
Tässä kirjoituksissa esiintyvissä kansainvälisissä vertailuissa olen käyttänyt CESifon Database for Institutional Comparisons in Europe eli DICE –tietokantaa.
Esimerkiksi Saksassa yli 65 vuotiaiden osuus työikäisistä tulee nousemaan seuraavan kahden vuosikymmenen aikana lähes yhtä nopeasti kuin Suomessa, mutta sen jälkeen selvästi Suomea nopeammin YK:n World Population Prospects 2006 –tietokannan mukaan. Kuten meillä, Saksan työeläkejärjestelmä sisältää työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeen vanhuuseläkkeen lisäksi. Eläkkeiden taso on eläkkeelle siirryttäessä hieman huonompi kuin meillä, mutta eläkkeet on siellä indeksoitu yleiseen palkkakehitykseen, joten ne eivät eläkkeellä ollessa jää jälkeen yleisen ansiotason kehityksestä.
Saksan eläkemenot prosentteina BKT:sta ovat nyt samaa tasoa kuin Suomessa. EU:n komissiossa tehtyjen laskelmien mukaan ne kasvaisivat Suomea hieman hitaammin seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa ja sen jälkeen lähestyisivät Suomen tasoa. Viimeisin löytämäni tieto Saksan eläkemaksun suuruudesta on vuodelta 2004 eli 19.5 prosenttia palkoista, kun Suomessa se oli silloin noin 25 prosenttia työnantajan kansaneläkemaksu mukaan lukien. Saksan eläkerahastot olivat vuonna 2005 kooltaan vain 4 prosenttia BKT:sta, mutta Suomessa 66 prosenttia - EMU-maista toiseksi korkeimmat Hollannin 125 prosentin jälkeen, jonka järjestelmä on täysin rahastoiva ja jossa eläkeläisen tulotaso ei putoa eläkkeelle siirryttäessä.
Kun meillä jatkuvasti sekä vaaditaan että nostetaan eläkevakuutusmaksua, ollaanko meillä siirtymässä ilman avointa keskustelua täysin rahastoivaan järjestelmään?
Eläkerahastot eivät tosin enää viimeisimmässä Eläketurvakeskuksen (ETK) raportissa 2007:2 (6.11.2007) kasva hamaan ikuisuuteen suhteessa palkkasummaan kuten vastaavassa edellisessä raportissa ja valtiovarainministeriön laskelmassa talvella 2007. Mutta yhtä parametriä manipuloimallahan kyseinen matemaattinen mahdottomuus saadaan muutetuksi. Vuoden 2007 laskelmissa ETK olettaa esimerkiksi täällä Pohjan raukoilla rajoilla saavutettavan selvästi korkeampi elinikä kuin YK:n raporteissa oletetaan Välimeren maista, koska vanhushuoltosuhde kasvatetaan kahdessa vuosikymmenessä nykyisestä kaksinkertaiseksi.
ETK:n laskelmissa on kymmeniä eri parametreja, joista tehdään olettamuksia. Siksi niiden muodostamaa kokonaisuutta ei hallitse kukaan. Olettamusten relevanttiuden ja keskinäisen johdonmukaisuuden läpikäynti johtaisi vain hyödyttömään inttämiseen kuten esimerkiksi siitä, lyhentääkö oliiviöljyn ja punaviinin käyttö Välimeren maissa ikää suhteessa kossuun ja kalakukkoon meillä.
ETK:n laskelmat eivät ole läpinäkyviä. Vaihtoehtoisesti ETK:n tulisi laatia myös seuraavanlaisia laskelmia:
1. Kuinka suuren eläkemaksun tulisi olla, että se vastaisi täysin rahastoivaa eläkejärjestelmää sen piiriin tulevan uuden työntekijän osalta?
2. Eläke-etujen diskonttauksessa (= koronkoron vähentäminen niiden tulevista arvoista) käytettävän reaalikoron tulee vastata rahastoitavien varojen pitkän aikavälin reaalituottoa eli kansainvälisesti hyvin hajautetun (varaluokittain, toimialoittain, sijoitusstrategioiltaan) sijoitussalkun reaalituottoa; ks. riskien hajautuksesta kirjoitustani 10.7.2008 ja rahastointipäätöksestä 16.4.2008 tässä blogissa.
3. Kuinka suurelta osin työmarkkinoille tuleva uusi ikäluokka voi luottaa omien eläkkeidensä rahoituksessa jakojärjestelmään eli silloin työssä olevilta kerättäviin rahastoimattomiin eläkemaksuihin (= ketjukirjepeli). Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus edellyttää yhtä suurta osuutta. Pitäisi selvittää laskelmin, kuinka suuri osa eläkkeille siirtyneiden ja siirtyvien eri 5-vuotisikäluokkien eläkemaksuista on mennyt ketjukirjepeliin.
Laskelmieni mukaan täysin rahastoivan järjestelmän eläkevakuutusmaksu, työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeiden osuudella lisättynä, on nykytasoa selvästi alhaisempi. Eläkemaksujen alentamisesitykseni perustuu ajatukseen, että voimme rauhassa alentaa eläkevakuutusmaksun tasolle, joka vastaa uusien työntekijöiden osalta täysin rahastoivaa maksua. Tällöin meillä on kolme puskuria ikääntymisongelman hoitamiseksi:
1. Ketjukirjepeli pyörii kaikkien ikäryhmien osalta: uudet työeläkejärjestelmän piiriin tulevat rahoittavat vanhempien ikäluokkien eläkkeitä jatkossakin.
2. Nykyisen eläkemaksutason enemmyys täysin rahastoivaan maksuun nähden: ero kannattaa poistaa vähitellen, esimerkiksi puoli prosenttiyksikköä vuodessa. Rahastot kasvaisivat koko tämän sopeutusperiodin ajan.
3. Nykyiset rahastot.
ETK:n tulisi siis laskelmissaan haarukoida sitä, milloin eläkevakuutusmaksu olisi alentunut täysin rahastoivalle tasolle.
Tässä kirjoituksissa esiintyvissä kansainvälisissä vertailuissa olen käyttänyt CESifon Database for Institutional Comparisons in Europe eli DICE –tietokantaa.
keskiviikko 16. huhtikuuta 2008
Näin eläkkeitä ylirahastoidaan!
Jos nuorilla menisi tasavallassa paremmin, kaikki muutkin voisivat paremmin. Helsingin Sanomat julkaisi viime vuonna kaksi kirjoitustani, jota koskivat yksityisalojen eläkemaksujen, eläkkeiden ja eläkerahastojen keskinäistä suhdetta: "Suomi perii liian suuria eläkemaksuja" HS-sunnuntaidebatti 29.4.2007 ja ”Eläkerahastoja kartutetaan irrallaan eläke-etujen kehityksestä” HS-vieraskynä 15.12.2007.
Jälkimmäisessä kuvasin lyhyesti eläkkeiden rahastoinnin mekaanisuutta, joka ei riipu lainkaan ansioeuron synnyttämän eläke-etuuden arvosta. Korostin myös sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden edellyttävän sitä, että kullakin sukupolvella tulee olla yhtäläinen oikeus luottaa tuleviin sukupolviin eläkkeidensä maksajina. Tämä rahastoimaton osa eläkejärjestelmää on sukupolvien välistä ketjukirjepeliä.
Julkisuudessa ei käydä lainkaan keskustelua siitä, mikä sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta olisi sopiva eläke-etujen rahastoinnin aste.
Ensimmäisessä kirjoituksessa toin esille sen, että julkisuudessa esitetyt eläkkeiden rahoituksen kestävyyslaskelmat käyttävät huomattavasti alhaisempaa eläkerahastojen reaalista tuottoastetta kuin on kansainvälisesti hyvin hajautetun eläkerahaston odotettavissa oleva pitkän ajan reaalinen tuottoaste, jota pitäisi käyttää diskonttokorkona laskettaessa eläke-etujen tämän päivän arvoa.
(diskonttaaminen = koron vähentäminen tulevasta pääoma-arvosta)
Kun eläke-etuja ei diskontata oikealla tuottoasteella, ei luonnollisesti pystytä keskustelemaan oikeudenmukaisesta rahastointiasteesta.
Eläkejärjestelmä käyttää kolmen prosentin nimellistä diskonttokorkoa. Sen merkitys ei näytä vieläkään valjenneen kaikille. Esimerkiksi Eläketurvakeskuksen soturit Biström, Klaavo ja Risku kirjoittavat: ”Eläkelaitokset laskevat vastuunsa niin, että rahastoidut edut voidaan maksaa myös keskimääräistä huonomman kehityksen toteutuessa. Tämä turvaavuusperiaate sisältyy vakuutuslainsäädäntöön yleisesti maailmalla. Kolmen prosentin nimellinen diskonttokorko luo turvaavuutta laskuperusteisiin” (HS 28.12.2007).
Tuskin enempää virkamies voi väheksyä kiireistä lukijaa pyrkiessään antamaan tälle mielikuvan, että virkamies toimii aina kansalaisten parhaaksi!
Tuottoasteiden keskiarvo sisältää tietenkin keskimääräistä huonomman tuottokehityksen vuodet, kuten keskiarvoa paremmat vuodet. Muutoinhan se ei olisi keskituotto. Sillä, että rahastojen tuotto voi joinain vuosina jäädä alle niiden keskituoton, ei siten voi perustella diskonttokoron korkeutta.
Turvaavuus saavutetaan sen sijaan siten, että rahastoidut varat hajautetaan hyvin kaikkien mahdollisten varaluokkien kesken maailmanlaajuisesti ylipainottamatta mitään sijoituskohdetta.
Se, että maailmalla vakuutusyhtiöt maksavat alhaisempaa korkoa vakuutuksenottajien varoille kuin itse ansaitsevat niiden avulla tehdyistä sijoituksista, johtuu vakuutusyhtiöiden tarkoituksesta tehdä voittoa omistajille, mikä taas ei pakollisen eläkejärjestelmämme tarkoitus.
Euroopan keskuspankki ankkuroi pitkän aikavälin inflaatio-odotukset korkeintaan kahteen prosenttin vuodessa. Silloin kolmen prosentin nimelliskorko vastaa yhden prosentin reaalikorkoa. Jos rahastoiduin varoin lunastetaan 25 vuoden kuluttua eläke-etuus, joka on nykyrahassa 100 euroa, yhden prosentin diskonttokorolla tarvitsee rahastoida nyt 78 euroa. Eli yhden prosentin reaalikorolla 78 euroa kasvaa 25 vuodessa 100:ksi euroksi nykyhintasolla.
Jos rahastoitujen varojen todellinen reaalituotto tulee olemaan 4.5 prosenttia vuodessa, rahaston pääoma kasvaa 25 vuodessa nykyhinnoin kolminkertaiseksi eli 234 euroksi eli eläkevakuutusyhtiölle syntyisi 25 vuoden kuluttua 134 euron ylijäämä!
Ylijäämää ei syntyisi, jos nyt rahastoitaisiin vain 33.3 euroa eli jos rahastoitava eläke-etuus diskontattaisiin sijoitusten oikealla reaalisella keskituotolla. Rahasto kasvaisi 25 vuodessa juuri vaaditun eläke-vekselin suuruiseksi.
Debattiartikkelissa (HS 29.4.07) perustelin eläkevakuutusmaksujen alentamiseen sitoutuvaa politiikkaa parhaimpana keinona poistaa eläkevarojen ylirahastointi seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa. Se johtaisi nopeampaan reaaliansioiden nousuun ja hyödyttäisi eniten niitä, joilla on pisin työura edessään. Jos nuorilla menisi tasavallassa paremmin, kaikki muutkin voisivat paremmin. Olen siitä aivan varma opetettuani nuoria 28 vuotta.
Jälkimmäisessä kuvasin lyhyesti eläkkeiden rahastoinnin mekaanisuutta, joka ei riipu lainkaan ansioeuron synnyttämän eläke-etuuden arvosta. Korostin myös sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden edellyttävän sitä, että kullakin sukupolvella tulee olla yhtäläinen oikeus luottaa tuleviin sukupolviin eläkkeidensä maksajina. Tämä rahastoimaton osa eläkejärjestelmää on sukupolvien välistä ketjukirjepeliä.
Julkisuudessa ei käydä lainkaan keskustelua siitä, mikä sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta olisi sopiva eläke-etujen rahastoinnin aste.
Ensimmäisessä kirjoituksessa toin esille sen, että julkisuudessa esitetyt eläkkeiden rahoituksen kestävyyslaskelmat käyttävät huomattavasti alhaisempaa eläkerahastojen reaalista tuottoastetta kuin on kansainvälisesti hyvin hajautetun eläkerahaston odotettavissa oleva pitkän ajan reaalinen tuottoaste, jota pitäisi käyttää diskonttokorkona laskettaessa eläke-etujen tämän päivän arvoa.
(diskonttaaminen = koron vähentäminen tulevasta pääoma-arvosta)
Kun eläke-etuja ei diskontata oikealla tuottoasteella, ei luonnollisesti pystytä keskustelemaan oikeudenmukaisesta rahastointiasteesta.
Eläkejärjestelmä käyttää kolmen prosentin nimellistä diskonttokorkoa. Sen merkitys ei näytä vieläkään valjenneen kaikille. Esimerkiksi Eläketurvakeskuksen soturit Biström, Klaavo ja Risku kirjoittavat: ”Eläkelaitokset laskevat vastuunsa niin, että rahastoidut edut voidaan maksaa myös keskimääräistä huonomman kehityksen toteutuessa. Tämä turvaavuusperiaate sisältyy vakuutuslainsäädäntöön yleisesti maailmalla. Kolmen prosentin nimellinen diskonttokorko luo turvaavuutta laskuperusteisiin” (HS 28.12.2007).
Tuskin enempää virkamies voi väheksyä kiireistä lukijaa pyrkiessään antamaan tälle mielikuvan, että virkamies toimii aina kansalaisten parhaaksi!
Tuottoasteiden keskiarvo sisältää tietenkin keskimääräistä huonomman tuottokehityksen vuodet, kuten keskiarvoa paremmat vuodet. Muutoinhan se ei olisi keskituotto. Sillä, että rahastojen tuotto voi joinain vuosina jäädä alle niiden keskituoton, ei siten voi perustella diskonttokoron korkeutta.
Turvaavuus saavutetaan sen sijaan siten, että rahastoidut varat hajautetaan hyvin kaikkien mahdollisten varaluokkien kesken maailmanlaajuisesti ylipainottamatta mitään sijoituskohdetta.
Se, että maailmalla vakuutusyhtiöt maksavat alhaisempaa korkoa vakuutuksenottajien varoille kuin itse ansaitsevat niiden avulla tehdyistä sijoituksista, johtuu vakuutusyhtiöiden tarkoituksesta tehdä voittoa omistajille, mikä taas ei pakollisen eläkejärjestelmämme tarkoitus.
Euroopan keskuspankki ankkuroi pitkän aikavälin inflaatio-odotukset korkeintaan kahteen prosenttin vuodessa. Silloin kolmen prosentin nimelliskorko vastaa yhden prosentin reaalikorkoa. Jos rahastoiduin varoin lunastetaan 25 vuoden kuluttua eläke-etuus, joka on nykyrahassa 100 euroa, yhden prosentin diskonttokorolla tarvitsee rahastoida nyt 78 euroa. Eli yhden prosentin reaalikorolla 78 euroa kasvaa 25 vuodessa 100:ksi euroksi nykyhintasolla.
Jos rahastoitujen varojen todellinen reaalituotto tulee olemaan 4.5 prosenttia vuodessa, rahaston pääoma kasvaa 25 vuodessa nykyhinnoin kolminkertaiseksi eli 234 euroksi eli eläkevakuutusyhtiölle syntyisi 25 vuoden kuluttua 134 euron ylijäämä!
Ylijäämää ei syntyisi, jos nyt rahastoitaisiin vain 33.3 euroa eli jos rahastoitava eläke-etuus diskontattaisiin sijoitusten oikealla reaalisella keskituotolla. Rahasto kasvaisi 25 vuodessa juuri vaaditun eläke-vekselin suuruiseksi.
Debattiartikkelissa (HS 29.4.07) perustelin eläkevakuutusmaksujen alentamiseen sitoutuvaa politiikkaa parhaimpana keinona poistaa eläkevarojen ylirahastointi seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa. Se johtaisi nopeampaan reaaliansioiden nousuun ja hyödyttäisi eniten niitä, joilla on pisin työura edessään. Jos nuorilla menisi tasavallassa paremmin, kaikki muutkin voisivat paremmin. Olen siitä aivan varma opetettuani nuoria 28 vuotta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)