Eläkesumutus jatkuu sekä hallituksen, opposition että median toimesta; myrskyä pesusoikkoon puhalletaan tosi toimin. Mieleen tulee Esko Ahon hallituksen viime metrit, kun ammattiyhdistysväellä oli suuri hätä saada sairaanhoitajat lakkoon ennen maaliskuun 1995 eduskuntavaaleja, koska muilla ei laman vuoksi ollut varaa lakkoilla. Mielenkiintoista on se, mitä ei sanota.
Hallituksen politiikkariihen kannanotto 24.2.2009 huovata eläkeikää 63 vuodesta 65 vuoteen asteittain 12 vuoden kuluessa vuodesta 2011 alkaen koskee ensi sijassa yksityistä sektoria, jonka osalta taas eläkeikä juuri laskettiin 1.1.2005 alkaen 65 vuodesta 63 vuoteen. Siis entiseen eläkeikään palattaisiin vasta 2023. Luulenpa että tahti nopeutuu ensi vuosikymmenellä.
Valtion omien vanhempien työntekijöiden eläkeikä on jo nykyjärjestelmässä korkeampi, koska se määräytyy 31.12.1994 mennessä karttuneen eläkkeeseen oikeutetun palvelun perusteella: jos valtion palvelua oli silloin yli 20 vuotta, mutta alle 25 vuotta, eläkeikä on nyt 63 vuotta ja 8 kk, mutta alle 20 vuotta palvelleilla 64 vuotta, jne. siten, että alle viisi vuotta palvelleiden eläkeikä on jo nyt 65 vuotta. Sama koskee vanhan korvamerkityn valtionapujärjestelmän johdosta entisiä oppikoulunopettajia, vaikka he ovat kuntien palveluksessa. Kaiken kukkuraksi valtio ei suinkaan maksa yksityisen sektorin eläkkeitä. Poikkeuksena ovat maatalousyrittäjien eläkkeet, joita valtio tukee, mutta ne saattavat erota ehdoiltaan muista eläkkeistä sukupolvenvaihdosten vuoksi.
Mistä siis on kyse? Eläkeiän nostopäätös noudattaa virallista ideologiaamme: hyvinvointivaltio perustuu pakottamiseen eikä yksilön valintojen kunnioittamiseen. Asian perusluonne ei olisi muuttunut, jos päätös olisi tullut työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen kolmikantaisena esityksenä.
Yksityisen sopimisen vapauteen perustuvassa taloudessa ihmisillä olisi vapaus itse valita eläkkeelle siirtymisen ajankohtansa, ehtona tietysti se, että heidän päätöksensä perustuisivat aidolle markkinaperusteiselle diskonttokorolle kuten kirjoitin 2.9.2008. Tällöin he voisivat siirtyä eläkkeelle sillä hetkellä, kun ovat kartuttaneet riittävän ansioeläkkeen ja tehdä sen jälkeen mitä lystää; osa jatkaisi työntekoa tai yrittämistä kevennettynä tai uudessa toimenkuvassa tai siirtyisi kolmannelle sektorille; osa keskittyisi harrastuksiinsa, joihin myös voisi yhdistää työskentelyn ja lisäeläkkeen ansainnan.
Nykyjärjestelmässä varhennettu vanhuuseläke on mahdollista saada 62 vuotiaana, mutta aikaistuksessa eläkettä pienennetään 7.2 prosenttia vuodessa laskettuna varsinaisesta eläkeiästä. Reaalikorkona se on erittäin korkea sisältäen valtaisan rankaisukoron. Ennen 1.1.2005 vallinneessa eläkejärjestelmässä varhennusvähennys oli 4.8 prosenttia vuodessa.
Myös työkyvyttömyyden ja työttömyyseläkeputken kautta pääsee eläkkeelle ennen varsinaista vanhuuseläkeikää, mutta jälkimmäiseen sisältyy työntekokielto eläkkeellä oltaessa eli köyhyysloukku. Se on täysin järjetöntä 58-63 vuotiaiden, erittäin ammattitaitoisten ja kokeneiden työntekijöiden kannalta. Parempi olisi poistaa heti koko työttömyyseläkeputki ja antaa siihen joutuneille varhennettu vanhuuseläke ennen 1.1.2005 vallinneen varhennusvähennyksen mukaisesti. Se antaisi heille mahdollisuuden tehdä vanhuuseläkkeen lisäksi töitä ilman rankaisua ja samanaikaisesti ansaita lisätyöeläkettä nykysäännösten mukaan 1.5 prosenttia vuoden työtuloista. Lisäeläkkeen saa nostaa 68 vuotiaana.
Miksi valinnainen eläkeikä on parempi kuin pakotus yhtäläiseen eläkkeelle siirtymisikään? Eri ammateissa tulonansaintakyvyn kaari ei ole sama. Ruumiillista työtä tekevän, joka ammattikoulun ja armeijan jälkeen on 20-vuotiaasta työskennellyt 60-vuotiaaksi, ansiokyky sen jälkeen on todennäköisest heikentynyt suhteessa hänen huippuansioihinsa verrattuna seurusteluluonteisessa työssä olevaan, joka voi ”paiskia töitä” 70-vuotiaanakin ansiotason alenematta.
Sattuu vain olemaan niin, että painostusjärjestöjen toimitsijat, eläkepolitiikan ja talouspolitiikan keskussuunnittelijat kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Siksi heidän käsityksensä kansalaisten euronansainnan vaatimasta vapaa-ajan menetyksen subjektiivisesta kustannuksesta ovat harhaiset alaspäin; seurusteluluonteisessa työssä varsinainen työnteko, välttämätön ruokailu ja vapaa-ajan vietto saattavat lomittua joka päivä, mutta ruumiillisessa työssä ei ehkä kertaakaan vuoden kuluessa.
Mutta kyllä yli 60-vuotias rakennusmies tai irtisanottu teollisuustyöntekijä kykenee työskentelemään raihnaisenakin. Oikealla markkinaperusteisella reaalikorolla laskettu varhennettu vanhuuseläke tarjoaisi heille sekä perustoimeentulon että tarjoaisi mahdollisuuden tehdä joustavasti lisätöitä ja ansaita lisäeläkettä ilman olemassaolevan eläkkeen menetystä.
Jospa 1960- ja 1970-lukujen ideologiaa ajavat toimitsijat, eläke- ja talouspolitiikan suunnittelijat ovatkin kansakuntamme todellinen ongelma? Heidän luja näkemyksensä siitä, mikä on ”oikeaa” politiikkaa, estää työnteon ja luovuuden ja lopulta hidastaa elintasomme nousua.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eläke. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eläke. Näytä kaikki tekstit
perjantai 27. helmikuuta 2009
torstai 4. syyskuuta 2008
Eläkejärjestelmän väärinkäyttö
Työntekijäin eläkelaissa (TEL, 1962) omaksuttiin työeläkemaksujen osittainen rahastointi tasaamaan väestörakenteen muutosten aiheuttamaa eläkemaksun vaihtelua. Suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen ymmärrettiin aiheuttavan puhtaassa jakojärjestelmässä, jossa ei ole lainkaan rahastointia, kohtuuttoman työeläkemaksujen korotuspaineen samaan aikaan työelämässä oleville pienemmille ikäluokille. Rahastoinnista johtuen yksityisen sektorin eläkerahastojen koko oli 20 vuotta sitten lähes 20 prosenttia BKT:sta, mikä jo silloin oli eurooppalaisessa vertailuissa kunnioitettava luku.
Kun kollektiivista rahaa on jossakin olemassa, sillä on aina ottajia, koska rahathan ovat meidän, vaikka eivät kenenkään omia. Eläkevarojen ja –järjestelmän väärinkäytön muodot ovat hyvin tiedostetut. Kerrataanpa.
Ensimmäinen oli rahastojen alkuperäinen sijoituspolitiikka. Päämuoto oli pitkään takaisinlainaus, vakuutuksenottajien oikeus maksaa velkakirjoilla eläkevakuutusmaksunsa. Kiinteistöt oli toinen merkittävä sijoituskohde. Takaisinlainaus oli eläkevakuuttajille riskitöntä, koska lainoilla oli pankkitakaus. Mutta takaisinlainauksen korko ei ollut sidoksissa markkinoiden viitekorkoihin, vaan se sovittiin kabinetissa. Siksi takaisinlainaus toteutui usein negatiivisella tai nollareaalikorolla 1970- ja 1980-luvuilla.
Esimerkiksi vuosi 1988 oli loisto vuosi sijoittajille: pankkien myöntämien yritysluottojen ja valtion obligaatioiden reaalikorko oli 4 prosenttia, pörssissä kurssitaso nousi yli 30 prosenttia ja kiinteistöjen hinnat paikoin sitäkin nopeammin. Eläkevakuuttajat saivat laskelmieni mukaan aikaiseksi suunnilleen 4 prosentin reaalituoton sijoituksilleen ikään kuin niiden salkuissa ei kiinteistöjä ja osakkeita olisi ollutkaan.
Miten tämä on luettava? Siten, että hyvänä sijoitusvuotena eläkelaitosten asiakasomistajat kahmaisivat ”sale-and-leaseback” – kiinteistökauppojen (kiinteistön osti eläkevakuuttaja, mutta asiakas jatkoi vuokralaisena) ja muiden järjestelyjen kautta suhteellisesti kaikkein eniten eläkevaroja takaisin. Huonona sijoitusvuotena se olisi ollut vaikeampaa.
Toinen oppi tästä on se, että valvojien pitäisi aina asettaa markkinoilta johdettu tuottotavoite eikä hyväksyä kabinetissa sovittua tavoitekorkoa tai vertailuindeksiä. Kolmas on se, että jos Eläketurvakeskus (ETK) todella olisi nimensä veroinen, se konstruoisi nyt jälkikäteen markkinaperusteisen ”benchmark” –indeksin eläkevakuuttajille koko TEL-ajalta käyttäen hyväksi niiden sijoitusmuotokohtaisia painoja. Ja neljäs opetus on se, että tämän vuotisessa kurssilaskussa ei pidä tuijottaa tappioiden suuruutta vaan sitä, miten eläkelaitos on suoriutunut sijoituksissaan suhteessa markkinoilta määräytyvään vertailuindeksiinsä.
Takaisinlainaus alle markkinakorkojen tuki vanhaa, olemassa olevaa teollisuutta: kypsien toimialojen voitot eivät kiertäneet uusiin yrityksiin, uusille tuotealoille. Yli 60 prosentin veroasteet ja korkea inflaatio tekivät voiton näyttämisen mahdottomaksi: oli pakko tehdä veropaineinvestointeja niiltä suojautumiseksi, minkä mahdollisti verojärjestelmä etupainoisin poisto- ja aliarvostusmahdollisuuksin; ks. lähemmin tutkimuspaperia. Yhdessä täysin politisoituneen rahapolitiikan ja rahoitusmarkkinoiden säätelyn kanssa takaisinlainaus ja verojärjestelmä edistivät rahoitusmarkkinoiden alikehittyneisyyttä sekä pääoman käytön tuhlausta ja kohdentumista väärille aloille. Tehottomuudet poksahtivat lamassa.
Toinen väärinkäytön muoto, työttömyyden hoito eläkeputken avulla, syntyi Korpilammen hengessä 1980-luvun alkupuolella; asian oikea hoitopaikka olisi työttömyysvakuutusjärjestelmä. Vakavailmeiset painostusryhmien edustajat ja heidän taustajoukkonsa eivät halunneet ymmärtää eläkeputken haitallisia kannustevaikutuksia työelämään osallistumiseksi. Kun ne lopulta tunnustettiin, ruvettiin kannustamaan työhön osallistumista ansiotulovähennysten avulla. Sen seurauksena eläketulon verorasitus oli vuonna 2007 enimmillään 7½ prosenttiyksikköä korkeampi (16800 euron vuosieläkkeellä) kuin vastaavan palkkatulon veroaste.
Odotankin jännityksellä tämänsyksyistä tuloveroasteikkoesitystä - poistuuko luvattu verodiskriminaatio lopultakin. Ikäperusteinen eläketulovähennys ratkaisisi asian: vanhuuseläkeläiset saisivat vähennyksen mutteivat kiertoteitä eläkkeelle pätevöityneet. Työeläkeputki ehkäisee myös työpaikkojen syntymistä. Muutoinhan eläkeputkeen pääsevä ryhtyisi ammatinharjoittajaksi, aloittaen vaikkapa kirvesmiehen tai muurarin apurista.
Kolmas on ”väärä Viinanen” – ilmiö: ammattiyhdistystoiminnassa, vakuutustoiminnassa ja politiikassa väsähtäneet työllistyvät eläkejärjestelmän pariin. ”Väärä Viinanen” tuli tunnetuksi Aarno Laitisen Musta Monopoli (1982) kirjan luvusta ”Väärä Viinanen ja kolme nuijaa”, mutta vasta paljon myöhemmin hän päätyi eläketiedottajaksi. Ilmiselvästi parhaat mahdolliset kyvyt eivät hoida eläkejärjestelmäämme. Suojatyöpaikkoja löytyy nykyisin muualta vähän. Siksi nomenklatuura laulaa ylinnä eläkemaksujen korottamisen puolesta.
Neljäs eläkejärjestelmän väärinkäytön muoto on se, että eläkemaksua, erityisesti työntekijän osuutta, pidetään liian yleisesti verona. Se koskee hallituksen tuloveroasteikkoesityksen virkamieslaskelmia, joissa verrataan eläketulon ja työtulon verorasitusta keskenään. Ehkä vielä hälyttävämmin se koskee yleistä käsitystä eläkemaksujen ja niiden avulla saavutettavien eläke-etujen välisestä yhteydestä. Se on pahasti hämärtynyt viime vuosien kuluessa.
On laskelmia, jotka aivan oikein korostavat eläkkeiden jäävän taitetun indeksin vuoksi jälkeen vastaavista palkoista, joista on jääty eläkkeelle – alle 40 prosentin jos vanhaksi elää. Samaan aikaan toisenlaisilla, läpinäkymättömillä laskelmilla ajetaan eläkemaksujen jatkuvaa korottamista yli sen, mikä on työeläkejärjestelmän piiriin tulevan uuden työntekijän kannalta täysin rahastoiva eläkemaksutaso ja väestönrakenteen vaihtelun vaatima ketjukirjepeli, mutta sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden huomioon ottava pitkän aikavälin ketjukirjepelin taso.
Verot aiheuttavat aina taloudellisen aktiviteetin tason laskua, hyvinvointitappioita verojen näkymättömän taakan muodossa. Ne ovat siis tuotannon menetyksiä, joiden suuruus on suhteessa veroasteen neliöön. Jos veroksi mielletty osa eläkevakuutusmaksusta puolittuisi, veronluonteisen eläkemaksun aiheuttamat BKT:n (makrotalousopin potentiaalisen tuotannon) menetykset putoaisivat neljäsosaan!
Veron tehokkuustappio on toisen asteen funktio veroasteesta siksi, että pienen veromuutoksen näkymätön hyvinvointitappio on kysyntä- ja tarjontakehikossa likimäärin kolmio, jonka pinta-ala riippuu veroasteesta – ja pinta-ala on neliöön korotetun veroasteen funktio.
Jokaisen eläkevaikuttajan taustaryhmineen kannattaisi siis opetella ymmärtämään verotuksen tehokkuustappio ja sen potentiaalista tuotantoa alentava vaikutus. Vielä tärkeämpää niiden hallinta olisi kaikille nuorille – mihin tätä tasavaltaa ollaan todella johtamassa!
Kun kollektiivista rahaa on jossakin olemassa, sillä on aina ottajia, koska rahathan ovat meidän, vaikka eivät kenenkään omia. Eläkevarojen ja –järjestelmän väärinkäytön muodot ovat hyvin tiedostetut. Kerrataanpa.
Ensimmäinen oli rahastojen alkuperäinen sijoituspolitiikka. Päämuoto oli pitkään takaisinlainaus, vakuutuksenottajien oikeus maksaa velkakirjoilla eläkevakuutusmaksunsa. Kiinteistöt oli toinen merkittävä sijoituskohde. Takaisinlainaus oli eläkevakuuttajille riskitöntä, koska lainoilla oli pankkitakaus. Mutta takaisinlainauksen korko ei ollut sidoksissa markkinoiden viitekorkoihin, vaan se sovittiin kabinetissa. Siksi takaisinlainaus toteutui usein negatiivisella tai nollareaalikorolla 1970- ja 1980-luvuilla.
Esimerkiksi vuosi 1988 oli loisto vuosi sijoittajille: pankkien myöntämien yritysluottojen ja valtion obligaatioiden reaalikorko oli 4 prosenttia, pörssissä kurssitaso nousi yli 30 prosenttia ja kiinteistöjen hinnat paikoin sitäkin nopeammin. Eläkevakuuttajat saivat laskelmieni mukaan aikaiseksi suunnilleen 4 prosentin reaalituoton sijoituksilleen ikään kuin niiden salkuissa ei kiinteistöjä ja osakkeita olisi ollutkaan.
Miten tämä on luettava? Siten, että hyvänä sijoitusvuotena eläkelaitosten asiakasomistajat kahmaisivat ”sale-and-leaseback” – kiinteistökauppojen (kiinteistön osti eläkevakuuttaja, mutta asiakas jatkoi vuokralaisena) ja muiden järjestelyjen kautta suhteellisesti kaikkein eniten eläkevaroja takaisin. Huonona sijoitusvuotena se olisi ollut vaikeampaa.
Toinen oppi tästä on se, että valvojien pitäisi aina asettaa markkinoilta johdettu tuottotavoite eikä hyväksyä kabinetissa sovittua tavoitekorkoa tai vertailuindeksiä. Kolmas on se, että jos Eläketurvakeskus (ETK) todella olisi nimensä veroinen, se konstruoisi nyt jälkikäteen markkinaperusteisen ”benchmark” –indeksin eläkevakuuttajille koko TEL-ajalta käyttäen hyväksi niiden sijoitusmuotokohtaisia painoja. Ja neljäs opetus on se, että tämän vuotisessa kurssilaskussa ei pidä tuijottaa tappioiden suuruutta vaan sitä, miten eläkelaitos on suoriutunut sijoituksissaan suhteessa markkinoilta määräytyvään vertailuindeksiinsä.
Takaisinlainaus alle markkinakorkojen tuki vanhaa, olemassa olevaa teollisuutta: kypsien toimialojen voitot eivät kiertäneet uusiin yrityksiin, uusille tuotealoille. Yli 60 prosentin veroasteet ja korkea inflaatio tekivät voiton näyttämisen mahdottomaksi: oli pakko tehdä veropaineinvestointeja niiltä suojautumiseksi, minkä mahdollisti verojärjestelmä etupainoisin poisto- ja aliarvostusmahdollisuuksin; ks. lähemmin tutkimuspaperia. Yhdessä täysin politisoituneen rahapolitiikan ja rahoitusmarkkinoiden säätelyn kanssa takaisinlainaus ja verojärjestelmä edistivät rahoitusmarkkinoiden alikehittyneisyyttä sekä pääoman käytön tuhlausta ja kohdentumista väärille aloille. Tehottomuudet poksahtivat lamassa.
Toinen väärinkäytön muoto, työttömyyden hoito eläkeputken avulla, syntyi Korpilammen hengessä 1980-luvun alkupuolella; asian oikea hoitopaikka olisi työttömyysvakuutusjärjestelmä. Vakavailmeiset painostusryhmien edustajat ja heidän taustajoukkonsa eivät halunneet ymmärtää eläkeputken haitallisia kannustevaikutuksia työelämään osallistumiseksi. Kun ne lopulta tunnustettiin, ruvettiin kannustamaan työhön osallistumista ansiotulovähennysten avulla. Sen seurauksena eläketulon verorasitus oli vuonna 2007 enimmillään 7½ prosenttiyksikköä korkeampi (16800 euron vuosieläkkeellä) kuin vastaavan palkkatulon veroaste.
Odotankin jännityksellä tämänsyksyistä tuloveroasteikkoesitystä - poistuuko luvattu verodiskriminaatio lopultakin. Ikäperusteinen eläketulovähennys ratkaisisi asian: vanhuuseläkeläiset saisivat vähennyksen mutteivat kiertoteitä eläkkeelle pätevöityneet. Työeläkeputki ehkäisee myös työpaikkojen syntymistä. Muutoinhan eläkeputkeen pääsevä ryhtyisi ammatinharjoittajaksi, aloittaen vaikkapa kirvesmiehen tai muurarin apurista.
Kolmas on ”väärä Viinanen” – ilmiö: ammattiyhdistystoiminnassa, vakuutustoiminnassa ja politiikassa väsähtäneet työllistyvät eläkejärjestelmän pariin. ”Väärä Viinanen” tuli tunnetuksi Aarno Laitisen Musta Monopoli (1982) kirjan luvusta ”Väärä Viinanen ja kolme nuijaa”, mutta vasta paljon myöhemmin hän päätyi eläketiedottajaksi. Ilmiselvästi parhaat mahdolliset kyvyt eivät hoida eläkejärjestelmäämme. Suojatyöpaikkoja löytyy nykyisin muualta vähän. Siksi nomenklatuura laulaa ylinnä eläkemaksujen korottamisen puolesta.
Neljäs eläkejärjestelmän väärinkäytön muoto on se, että eläkemaksua, erityisesti työntekijän osuutta, pidetään liian yleisesti verona. Se koskee hallituksen tuloveroasteikkoesityksen virkamieslaskelmia, joissa verrataan eläketulon ja työtulon verorasitusta keskenään. Ehkä vielä hälyttävämmin se koskee yleistä käsitystä eläkemaksujen ja niiden avulla saavutettavien eläke-etujen välisestä yhteydestä. Se on pahasti hämärtynyt viime vuosien kuluessa.
On laskelmia, jotka aivan oikein korostavat eläkkeiden jäävän taitetun indeksin vuoksi jälkeen vastaavista palkoista, joista on jääty eläkkeelle – alle 40 prosentin jos vanhaksi elää. Samaan aikaan toisenlaisilla, läpinäkymättömillä laskelmilla ajetaan eläkemaksujen jatkuvaa korottamista yli sen, mikä on työeläkejärjestelmän piiriin tulevan uuden työntekijän kannalta täysin rahastoiva eläkemaksutaso ja väestönrakenteen vaihtelun vaatima ketjukirjepeli, mutta sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden huomioon ottava pitkän aikavälin ketjukirjepelin taso.
Verot aiheuttavat aina taloudellisen aktiviteetin tason laskua, hyvinvointitappioita verojen näkymättömän taakan muodossa. Ne ovat siis tuotannon menetyksiä, joiden suuruus on suhteessa veroasteen neliöön. Jos veroksi mielletty osa eläkevakuutusmaksusta puolittuisi, veronluonteisen eläkemaksun aiheuttamat BKT:n (makrotalousopin potentiaalisen tuotannon) menetykset putoaisivat neljäsosaan!
Veron tehokkuustappio on toisen asteen funktio veroasteesta siksi, että pienen veromuutoksen näkymätön hyvinvointitappio on kysyntä- ja tarjontakehikossa likimäärin kolmio, jonka pinta-ala riippuu veroasteesta – ja pinta-ala on neliöön korotetun veroasteen funktio.
Jokaisen eläkevaikuttajan taustaryhmineen kannattaisi siis opetella ymmärtämään verotuksen tehokkuustappio ja sen potentiaalista tuotantoa alentava vaikutus. Vielä tärkeämpää niiden hallinta olisi kaikille nuorille – mihin tätä tasavaltaa ollaan todella johtamassa!
tiistai 2. syyskuuta 2008
Eläkemaksujen rahastointi: minkälaisia laskelmia tulisi laatia päätösten perustaksi?
Työeläkejärjestelmämme on tunnetusti tarpeettoman monimutkainen sekä työntekijän että ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Järjestelmässämme eläke-edut on sidottu työaikaisiin palkkoihin. Se on myös alusta alkaen ollut osittain rahastoiva tasatakseen väestörakenteen muutosten aiheuttamaa eläkevakuutusmaksun vaihtelua puhtaaseen jakojärjestelmään verrattuna. Järjestelmän tuottamat kehityslaskelmat herättävät kuitenkin kysymyksiä verrattaessa niitä muiden maiden vastaaviin ennakointeihin.
Esimerkiksi Saksassa yli 65 vuotiaiden osuus työikäisistä tulee nousemaan seuraavan kahden vuosikymmenen aikana lähes yhtä nopeasti kuin Suomessa, mutta sen jälkeen selvästi Suomea nopeammin YK:n World Population Prospects 2006 –tietokannan mukaan. Kuten meillä, Saksan työeläkejärjestelmä sisältää työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeen vanhuuseläkkeen lisäksi. Eläkkeiden taso on eläkkeelle siirryttäessä hieman huonompi kuin meillä, mutta eläkkeet on siellä indeksoitu yleiseen palkkakehitykseen, joten ne eivät eläkkeellä ollessa jää jälkeen yleisen ansiotason kehityksestä.
Saksan eläkemenot prosentteina BKT:sta ovat nyt samaa tasoa kuin Suomessa. EU:n komissiossa tehtyjen laskelmien mukaan ne kasvaisivat Suomea hieman hitaammin seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa ja sen jälkeen lähestyisivät Suomen tasoa. Viimeisin löytämäni tieto Saksan eläkemaksun suuruudesta on vuodelta 2004 eli 19.5 prosenttia palkoista, kun Suomessa se oli silloin noin 25 prosenttia työnantajan kansaneläkemaksu mukaan lukien. Saksan eläkerahastot olivat vuonna 2005 kooltaan vain 4 prosenttia BKT:sta, mutta Suomessa 66 prosenttia - EMU-maista toiseksi korkeimmat Hollannin 125 prosentin jälkeen, jonka järjestelmä on täysin rahastoiva ja jossa eläkeläisen tulotaso ei putoa eläkkeelle siirryttäessä.
Kun meillä jatkuvasti sekä vaaditaan että nostetaan eläkevakuutusmaksua, ollaanko meillä siirtymässä ilman avointa keskustelua täysin rahastoivaan järjestelmään?
Eläkerahastot eivät tosin enää viimeisimmässä Eläketurvakeskuksen (ETK) raportissa 2007:2 (6.11.2007) kasva hamaan ikuisuuteen suhteessa palkkasummaan kuten vastaavassa edellisessä raportissa ja valtiovarainministeriön laskelmassa talvella 2007. Mutta yhtä parametriä manipuloimallahan kyseinen matemaattinen mahdottomuus saadaan muutetuksi. Vuoden 2007 laskelmissa ETK olettaa esimerkiksi täällä Pohjan raukoilla rajoilla saavutettavan selvästi korkeampi elinikä kuin YK:n raporteissa oletetaan Välimeren maista, koska vanhushuoltosuhde kasvatetaan kahdessa vuosikymmenessä nykyisestä kaksinkertaiseksi.
ETK:n laskelmissa on kymmeniä eri parametreja, joista tehdään olettamuksia. Siksi niiden muodostamaa kokonaisuutta ei hallitse kukaan. Olettamusten relevanttiuden ja keskinäisen johdonmukaisuuden läpikäynti johtaisi vain hyödyttömään inttämiseen kuten esimerkiksi siitä, lyhentääkö oliiviöljyn ja punaviinin käyttö Välimeren maissa ikää suhteessa kossuun ja kalakukkoon meillä.
ETK:n laskelmat eivät ole läpinäkyviä. Vaihtoehtoisesti ETK:n tulisi laatia myös seuraavanlaisia laskelmia:
1. Kuinka suuren eläkemaksun tulisi olla, että se vastaisi täysin rahastoivaa eläkejärjestelmää sen piiriin tulevan uuden työntekijän osalta?
2. Eläke-etujen diskonttauksessa (= koronkoron vähentäminen niiden tulevista arvoista) käytettävän reaalikoron tulee vastata rahastoitavien varojen pitkän aikavälin reaalituottoa eli kansainvälisesti hyvin hajautetun (varaluokittain, toimialoittain, sijoitusstrategioiltaan) sijoitussalkun reaalituottoa; ks. riskien hajautuksesta kirjoitustani 10.7.2008 ja rahastointipäätöksestä 16.4.2008 tässä blogissa.
3. Kuinka suurelta osin työmarkkinoille tuleva uusi ikäluokka voi luottaa omien eläkkeidensä rahoituksessa jakojärjestelmään eli silloin työssä olevilta kerättäviin rahastoimattomiin eläkemaksuihin (= ketjukirjepeli). Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus edellyttää yhtä suurta osuutta. Pitäisi selvittää laskelmin, kuinka suuri osa eläkkeille siirtyneiden ja siirtyvien eri 5-vuotisikäluokkien eläkemaksuista on mennyt ketjukirjepeliin.
Laskelmieni mukaan täysin rahastoivan järjestelmän eläkevakuutusmaksu, työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeiden osuudella lisättynä, on nykytasoa selvästi alhaisempi. Eläkemaksujen alentamisesitykseni perustuu ajatukseen, että voimme rauhassa alentaa eläkevakuutusmaksun tasolle, joka vastaa uusien työntekijöiden osalta täysin rahastoivaa maksua. Tällöin meillä on kolme puskuria ikääntymisongelman hoitamiseksi:
1. Ketjukirjepeli pyörii kaikkien ikäryhmien osalta: uudet työeläkejärjestelmän piiriin tulevat rahoittavat vanhempien ikäluokkien eläkkeitä jatkossakin.
2. Nykyisen eläkemaksutason enemmyys täysin rahastoivaan maksuun nähden: ero kannattaa poistaa vähitellen, esimerkiksi puoli prosenttiyksikköä vuodessa. Rahastot kasvaisivat koko tämän sopeutusperiodin ajan.
3. Nykyiset rahastot.
ETK:n tulisi siis laskelmissaan haarukoida sitä, milloin eläkevakuutusmaksu olisi alentunut täysin rahastoivalle tasolle.
Tässä kirjoituksissa esiintyvissä kansainvälisissä vertailuissa olen käyttänyt CESifon Database for Institutional Comparisons in Europe eli DICE –tietokantaa.
Esimerkiksi Saksassa yli 65 vuotiaiden osuus työikäisistä tulee nousemaan seuraavan kahden vuosikymmenen aikana lähes yhtä nopeasti kuin Suomessa, mutta sen jälkeen selvästi Suomea nopeammin YK:n World Population Prospects 2006 –tietokannan mukaan. Kuten meillä, Saksan työeläkejärjestelmä sisältää työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeen vanhuuseläkkeen lisäksi. Eläkkeiden taso on eläkkeelle siirryttäessä hieman huonompi kuin meillä, mutta eläkkeet on siellä indeksoitu yleiseen palkkakehitykseen, joten ne eivät eläkkeellä ollessa jää jälkeen yleisen ansiotason kehityksestä.
Saksan eläkemenot prosentteina BKT:sta ovat nyt samaa tasoa kuin Suomessa. EU:n komissiossa tehtyjen laskelmien mukaan ne kasvaisivat Suomea hieman hitaammin seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa ja sen jälkeen lähestyisivät Suomen tasoa. Viimeisin löytämäni tieto Saksan eläkemaksun suuruudesta on vuodelta 2004 eli 19.5 prosenttia palkoista, kun Suomessa se oli silloin noin 25 prosenttia työnantajan kansaneläkemaksu mukaan lukien. Saksan eläkerahastot olivat vuonna 2005 kooltaan vain 4 prosenttia BKT:sta, mutta Suomessa 66 prosenttia - EMU-maista toiseksi korkeimmat Hollannin 125 prosentin jälkeen, jonka järjestelmä on täysin rahastoiva ja jossa eläkeläisen tulotaso ei putoa eläkkeelle siirryttäessä.
Kun meillä jatkuvasti sekä vaaditaan että nostetaan eläkevakuutusmaksua, ollaanko meillä siirtymässä ilman avointa keskustelua täysin rahastoivaan järjestelmään?
Eläkerahastot eivät tosin enää viimeisimmässä Eläketurvakeskuksen (ETK) raportissa 2007:2 (6.11.2007) kasva hamaan ikuisuuteen suhteessa palkkasummaan kuten vastaavassa edellisessä raportissa ja valtiovarainministeriön laskelmassa talvella 2007. Mutta yhtä parametriä manipuloimallahan kyseinen matemaattinen mahdottomuus saadaan muutetuksi. Vuoden 2007 laskelmissa ETK olettaa esimerkiksi täällä Pohjan raukoilla rajoilla saavutettavan selvästi korkeampi elinikä kuin YK:n raporteissa oletetaan Välimeren maista, koska vanhushuoltosuhde kasvatetaan kahdessa vuosikymmenessä nykyisestä kaksinkertaiseksi.
ETK:n laskelmissa on kymmeniä eri parametreja, joista tehdään olettamuksia. Siksi niiden muodostamaa kokonaisuutta ei hallitse kukaan. Olettamusten relevanttiuden ja keskinäisen johdonmukaisuuden läpikäynti johtaisi vain hyödyttömään inttämiseen kuten esimerkiksi siitä, lyhentääkö oliiviöljyn ja punaviinin käyttö Välimeren maissa ikää suhteessa kossuun ja kalakukkoon meillä.
ETK:n laskelmat eivät ole läpinäkyviä. Vaihtoehtoisesti ETK:n tulisi laatia myös seuraavanlaisia laskelmia:
1. Kuinka suuren eläkemaksun tulisi olla, että se vastaisi täysin rahastoivaa eläkejärjestelmää sen piiriin tulevan uuden työntekijän osalta?
2. Eläke-etujen diskonttauksessa (= koronkoron vähentäminen niiden tulevista arvoista) käytettävän reaalikoron tulee vastata rahastoitavien varojen pitkän aikavälin reaalituottoa eli kansainvälisesti hyvin hajautetun (varaluokittain, toimialoittain, sijoitusstrategioiltaan) sijoitussalkun reaalituottoa; ks. riskien hajautuksesta kirjoitustani 10.7.2008 ja rahastointipäätöksestä 16.4.2008 tässä blogissa.
3. Kuinka suurelta osin työmarkkinoille tuleva uusi ikäluokka voi luottaa omien eläkkeidensä rahoituksessa jakojärjestelmään eli silloin työssä olevilta kerättäviin rahastoimattomiin eläkemaksuihin (= ketjukirjepeli). Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus edellyttää yhtä suurta osuutta. Pitäisi selvittää laskelmin, kuinka suuri osa eläkkeille siirtyneiden ja siirtyvien eri 5-vuotisikäluokkien eläkemaksuista on mennyt ketjukirjepeliin.
Laskelmieni mukaan täysin rahastoivan järjestelmän eläkevakuutusmaksu, työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeiden osuudella lisättynä, on nykytasoa selvästi alhaisempi. Eläkemaksujen alentamisesitykseni perustuu ajatukseen, että voimme rauhassa alentaa eläkevakuutusmaksun tasolle, joka vastaa uusien työntekijöiden osalta täysin rahastoivaa maksua. Tällöin meillä on kolme puskuria ikääntymisongelman hoitamiseksi:
1. Ketjukirjepeli pyörii kaikkien ikäryhmien osalta: uudet työeläkejärjestelmän piiriin tulevat rahoittavat vanhempien ikäluokkien eläkkeitä jatkossakin.
2. Nykyisen eläkemaksutason enemmyys täysin rahastoivaan maksuun nähden: ero kannattaa poistaa vähitellen, esimerkiksi puoli prosenttiyksikköä vuodessa. Rahastot kasvaisivat koko tämän sopeutusperiodin ajan.
3. Nykyiset rahastot.
ETK:n tulisi siis laskelmissaan haarukoida sitä, milloin eläkevakuutusmaksu olisi alentunut täysin rahastoivalle tasolle.
Tässä kirjoituksissa esiintyvissä kansainvälisissä vertailuissa olen käyttänyt CESifon Database for Institutional Comparisons in Europe eli DICE –tietokantaa.
keskiviikko 16. huhtikuuta 2008
Näin eläkkeitä ylirahastoidaan!
Jos nuorilla menisi tasavallassa paremmin, kaikki muutkin voisivat paremmin. Helsingin Sanomat julkaisi viime vuonna kaksi kirjoitustani, jota koskivat yksityisalojen eläkemaksujen, eläkkeiden ja eläkerahastojen keskinäistä suhdetta: "Suomi perii liian suuria eläkemaksuja" HS-sunnuntaidebatti 29.4.2007 ja ”Eläkerahastoja kartutetaan irrallaan eläke-etujen kehityksestä” HS-vieraskynä 15.12.2007.
Jälkimmäisessä kuvasin lyhyesti eläkkeiden rahastoinnin mekaanisuutta, joka ei riipu lainkaan ansioeuron synnyttämän eläke-etuuden arvosta. Korostin myös sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden edellyttävän sitä, että kullakin sukupolvella tulee olla yhtäläinen oikeus luottaa tuleviin sukupolviin eläkkeidensä maksajina. Tämä rahastoimaton osa eläkejärjestelmää on sukupolvien välistä ketjukirjepeliä.
Julkisuudessa ei käydä lainkaan keskustelua siitä, mikä sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta olisi sopiva eläke-etujen rahastoinnin aste.
Ensimmäisessä kirjoituksessa toin esille sen, että julkisuudessa esitetyt eläkkeiden rahoituksen kestävyyslaskelmat käyttävät huomattavasti alhaisempaa eläkerahastojen reaalista tuottoastetta kuin on kansainvälisesti hyvin hajautetun eläkerahaston odotettavissa oleva pitkän ajan reaalinen tuottoaste, jota pitäisi käyttää diskonttokorkona laskettaessa eläke-etujen tämän päivän arvoa.
(diskonttaaminen = koron vähentäminen tulevasta pääoma-arvosta)
Kun eläke-etuja ei diskontata oikealla tuottoasteella, ei luonnollisesti pystytä keskustelemaan oikeudenmukaisesta rahastointiasteesta.
Eläkejärjestelmä käyttää kolmen prosentin nimellistä diskonttokorkoa. Sen merkitys ei näytä vieläkään valjenneen kaikille. Esimerkiksi Eläketurvakeskuksen soturit Biström, Klaavo ja Risku kirjoittavat: ”Eläkelaitokset laskevat vastuunsa niin, että rahastoidut edut voidaan maksaa myös keskimääräistä huonomman kehityksen toteutuessa. Tämä turvaavuusperiaate sisältyy vakuutuslainsäädäntöön yleisesti maailmalla. Kolmen prosentin nimellinen diskonttokorko luo turvaavuutta laskuperusteisiin” (HS 28.12.2007).
Tuskin enempää virkamies voi väheksyä kiireistä lukijaa pyrkiessään antamaan tälle mielikuvan, että virkamies toimii aina kansalaisten parhaaksi!
Tuottoasteiden keskiarvo sisältää tietenkin keskimääräistä huonomman tuottokehityksen vuodet, kuten keskiarvoa paremmat vuodet. Muutoinhan se ei olisi keskituotto. Sillä, että rahastojen tuotto voi joinain vuosina jäädä alle niiden keskituoton, ei siten voi perustella diskonttokoron korkeutta.
Turvaavuus saavutetaan sen sijaan siten, että rahastoidut varat hajautetaan hyvin kaikkien mahdollisten varaluokkien kesken maailmanlaajuisesti ylipainottamatta mitään sijoituskohdetta.
Se, että maailmalla vakuutusyhtiöt maksavat alhaisempaa korkoa vakuutuksenottajien varoille kuin itse ansaitsevat niiden avulla tehdyistä sijoituksista, johtuu vakuutusyhtiöiden tarkoituksesta tehdä voittoa omistajille, mikä taas ei pakollisen eläkejärjestelmämme tarkoitus.
Euroopan keskuspankki ankkuroi pitkän aikavälin inflaatio-odotukset korkeintaan kahteen prosenttin vuodessa. Silloin kolmen prosentin nimelliskorko vastaa yhden prosentin reaalikorkoa. Jos rahastoiduin varoin lunastetaan 25 vuoden kuluttua eläke-etuus, joka on nykyrahassa 100 euroa, yhden prosentin diskonttokorolla tarvitsee rahastoida nyt 78 euroa. Eli yhden prosentin reaalikorolla 78 euroa kasvaa 25 vuodessa 100:ksi euroksi nykyhintasolla.
Jos rahastoitujen varojen todellinen reaalituotto tulee olemaan 4.5 prosenttia vuodessa, rahaston pääoma kasvaa 25 vuodessa nykyhinnoin kolminkertaiseksi eli 234 euroksi eli eläkevakuutusyhtiölle syntyisi 25 vuoden kuluttua 134 euron ylijäämä!
Ylijäämää ei syntyisi, jos nyt rahastoitaisiin vain 33.3 euroa eli jos rahastoitava eläke-etuus diskontattaisiin sijoitusten oikealla reaalisella keskituotolla. Rahasto kasvaisi 25 vuodessa juuri vaaditun eläke-vekselin suuruiseksi.
Debattiartikkelissa (HS 29.4.07) perustelin eläkevakuutusmaksujen alentamiseen sitoutuvaa politiikkaa parhaimpana keinona poistaa eläkevarojen ylirahastointi seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa. Se johtaisi nopeampaan reaaliansioiden nousuun ja hyödyttäisi eniten niitä, joilla on pisin työura edessään. Jos nuorilla menisi tasavallassa paremmin, kaikki muutkin voisivat paremmin. Olen siitä aivan varma opetettuani nuoria 28 vuotta.
Jälkimmäisessä kuvasin lyhyesti eläkkeiden rahastoinnin mekaanisuutta, joka ei riipu lainkaan ansioeuron synnyttämän eläke-etuuden arvosta. Korostin myös sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden edellyttävän sitä, että kullakin sukupolvella tulee olla yhtäläinen oikeus luottaa tuleviin sukupolviin eläkkeidensä maksajina. Tämä rahastoimaton osa eläkejärjestelmää on sukupolvien välistä ketjukirjepeliä.
Julkisuudessa ei käydä lainkaan keskustelua siitä, mikä sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta olisi sopiva eläke-etujen rahastoinnin aste.
Ensimmäisessä kirjoituksessa toin esille sen, että julkisuudessa esitetyt eläkkeiden rahoituksen kestävyyslaskelmat käyttävät huomattavasti alhaisempaa eläkerahastojen reaalista tuottoastetta kuin on kansainvälisesti hyvin hajautetun eläkerahaston odotettavissa oleva pitkän ajan reaalinen tuottoaste, jota pitäisi käyttää diskonttokorkona laskettaessa eläke-etujen tämän päivän arvoa.
(diskonttaaminen = koron vähentäminen tulevasta pääoma-arvosta)
Kun eläke-etuja ei diskontata oikealla tuottoasteella, ei luonnollisesti pystytä keskustelemaan oikeudenmukaisesta rahastointiasteesta.
Eläkejärjestelmä käyttää kolmen prosentin nimellistä diskonttokorkoa. Sen merkitys ei näytä vieläkään valjenneen kaikille. Esimerkiksi Eläketurvakeskuksen soturit Biström, Klaavo ja Risku kirjoittavat: ”Eläkelaitokset laskevat vastuunsa niin, että rahastoidut edut voidaan maksaa myös keskimääräistä huonomman kehityksen toteutuessa. Tämä turvaavuusperiaate sisältyy vakuutuslainsäädäntöön yleisesti maailmalla. Kolmen prosentin nimellinen diskonttokorko luo turvaavuutta laskuperusteisiin” (HS 28.12.2007).
Tuskin enempää virkamies voi väheksyä kiireistä lukijaa pyrkiessään antamaan tälle mielikuvan, että virkamies toimii aina kansalaisten parhaaksi!
Tuottoasteiden keskiarvo sisältää tietenkin keskimääräistä huonomman tuottokehityksen vuodet, kuten keskiarvoa paremmat vuodet. Muutoinhan se ei olisi keskituotto. Sillä, että rahastojen tuotto voi joinain vuosina jäädä alle niiden keskituoton, ei siten voi perustella diskonttokoron korkeutta.
Turvaavuus saavutetaan sen sijaan siten, että rahastoidut varat hajautetaan hyvin kaikkien mahdollisten varaluokkien kesken maailmanlaajuisesti ylipainottamatta mitään sijoituskohdetta.
Se, että maailmalla vakuutusyhtiöt maksavat alhaisempaa korkoa vakuutuksenottajien varoille kuin itse ansaitsevat niiden avulla tehdyistä sijoituksista, johtuu vakuutusyhtiöiden tarkoituksesta tehdä voittoa omistajille, mikä taas ei pakollisen eläkejärjestelmämme tarkoitus.
Euroopan keskuspankki ankkuroi pitkän aikavälin inflaatio-odotukset korkeintaan kahteen prosenttin vuodessa. Silloin kolmen prosentin nimelliskorko vastaa yhden prosentin reaalikorkoa. Jos rahastoiduin varoin lunastetaan 25 vuoden kuluttua eläke-etuus, joka on nykyrahassa 100 euroa, yhden prosentin diskonttokorolla tarvitsee rahastoida nyt 78 euroa. Eli yhden prosentin reaalikorolla 78 euroa kasvaa 25 vuodessa 100:ksi euroksi nykyhintasolla.
Jos rahastoitujen varojen todellinen reaalituotto tulee olemaan 4.5 prosenttia vuodessa, rahaston pääoma kasvaa 25 vuodessa nykyhinnoin kolminkertaiseksi eli 234 euroksi eli eläkevakuutusyhtiölle syntyisi 25 vuoden kuluttua 134 euron ylijäämä!
Ylijäämää ei syntyisi, jos nyt rahastoitaisiin vain 33.3 euroa eli jos rahastoitava eläke-etuus diskontattaisiin sijoitusten oikealla reaalisella keskituotolla. Rahasto kasvaisi 25 vuodessa juuri vaaditun eläke-vekselin suuruiseksi.
Debattiartikkelissa (HS 29.4.07) perustelin eläkevakuutusmaksujen alentamiseen sitoutuvaa politiikkaa parhaimpana keinona poistaa eläkevarojen ylirahastointi seuraavan kahden vuosikymmenen kuluessa. Se johtaisi nopeampaan reaaliansioiden nousuun ja hyödyttäisi eniten niitä, joilla on pisin työura edessään. Jos nuorilla menisi tasavallassa paremmin, kaikki muutkin voisivat paremmin. Olen siitä aivan varma opetettuani nuoria 28 vuotta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)