Intohimot kiristää osakeyhtiöiden kautta toimivien yrittäjien verotusta estävät viileän taloudellisen analyysin siitä, miten väitetty työtulon muuntaminen pääomatulo-osingoiksi ylipäätänsä tapahtuu. Pörssilistaamattomien yhtiöiden osingoista verottaja erottaa niitä jakavien yhtiöiden nettovarojen eli osakkeiden matemaattisen arvon perusteella ensiksi pääomatulo-osingot ja verottaa loppuosaa ansiotulona. Tämän jakosäännön vuoksi veronalaisen työtulon muunto pääomatulona verotetuiksi osingoiksi on monien vuosien yli ulottuva säästämisongelma. Yhtiöön säästetyillä veronjälkeisillä varoilla on kuitenkin kustannuksensa menetetyn riskisopeutetun korkotuoton muodossa. Siksi vain sen ylittävät pääomatulo-osingot edustavat aitoa työtulon muuntoa verotettavaksi pääomatuloksi.
Sivutoimisille yrittäjille, jotka tulevat toimeen päätoimensa tuloilla, osakeyhtiömuoto tarjoaa kuitenkin kannusteen käyttää osakeyhtiötä säästöporsaana. Vuosien mittaan kasvava pääomatulo-osinko mahdollistaa elintason kohottamisen, vaikka purkamisessa tai myynnissä realisoituvat, yhtiöön säästetyt voittovarat tullaankin verottamaan uudestaan luovutusvoittona; jos yhtiö siirtyy seuraaville sukupolville, ne tulevat perintöverotuksen kohteeksi.
Laantuisivatkohan intohimot yhtään, jos laki säätäisikin verottajan erottamaan ensiksi ansiotulona verotetun osingon ja verottaisi loppuosaa pääomatulona pörssiosinkojen tapaan? Osakkeiden matemaattisen arvon asemasta ansiotulo-osinkojen luonnollinen maksimiarvo voisi määräytyä korkeimman eläkevakuutettavan yrittäjän työtulon eli YEL-työtulon ylärajan perusteella. Raja voi luonnollisesti olla muukin, mutta joka tapauksessa se olisi osakkeenomistajakohtainen ilman velvollisuutta ottaa YEL-vakuutusta. Koska työtulo määritellään ennen veroja, myös ansiotulo-osinko tulee olla ennen osakeyhtiöveroa, siis osakeyhtiöveron hyvityksellä korotettuna.
Pörssilistaamattomista osakeyhtiöistä nostetut palkat ja palkkiot laskettaisiin yhteen asianomaisista yhtiöistä nostettujen osinkojen ja niiden osakeyhtiöveron hyvitysten kanssa ja verotettaisiin ansiotulona YEL-työtulon ylärajaan asti tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Sitä suuremmat osingot noteeraamattomista yhtiöistä verotettaisiin pääomatulona kuten pörssilistatuista yhtiöistä saadut osingot. Myös sellaisten yhtiöiden, joilla ei ole veronjälkeisiä pidätettyjä voittovaroja, osakkeiden luovutusvoitot pitäisi sisällyttää verotuksessa saman ylärajan piiriin, jotta yrittäjä ei kykene muuntamaan työtuloa luovutusvoitoksi. Suurta poliittista kiistaa voitaisiinkin käydä siitä, palautetaanko yhtiöveronhyvitys pienituloisimmille osakkeenomistajille vai ei.
Tämä uudistus mahdollistaisi alentaa nykyistä 26 prosentin osakeyhtiöverokantaa hieman. Luonnollisesti se elvyttäisi olemassa olevien, hajautetun omistusrakenteen yhtiöiden listautumiset pörsseihin, mutta osinkoverokannan nousu vaikuttaisi haitallisesti uusien osakeyhtiöiden perustantaan ja aloittavien yhtiöiden alkuinvestoinnin kokoon.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste osinkoverotus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste osinkoverotus. Näytä kaikki tekstit
lauantai 19. joulukuuta 2009
sunnuntai 15. marraskuuta 2009
Riskinoton kannustaminen ja verotus
Toimittaja Raeste selostaa vero-oikeuden professori Heikki Niskakankaan näkemyksiä (HS 12.11.2009) Elinkeinoelämän keskusliiton yrittäjävaltuuskunnan kokouksessa: ”Suomen osinkoverotuksessa ... ongelma on, että se ohjaa yrittäjän riskinottoa täysin väärään suuntaan, mahdollisimman vähäriskisiin ja huonosti tuottaviin sijoituksiin”. Pohditaanpa ongelmaa aivan alusta eikä yksinomaan osinkoverotuksen kannalta.
Verojärjestelmä kannustaa riskinottoon eniten, silloin kun riskinoton tappiot saa vähentää korkeammalla verokannalla kuin riskinoton tuottoja verotetaan, eli jos tappiot saisi vähentää ansiotuloista, jolloin verottaja osallistuisi niiden kantamiseen viimeisen ansiotulo-euron veroprosentilla, mutta riskinoton voitot verotettaisiin osakeyhtiöverotuksessa, jonka jälkeinen voitto jaettaisiin pääomatulo-osinkoina, jotka ovat saajalleen osaksi verottomia; oletan ansiotulon rajaverosteen olevan osakeyhtiön verokantaa korkeamman.
Mutta juuri tällainenhan Suomen verojärjestelmä on! Yrittäjä toimii aluksi yksityisyrittäjänä, jolloin yritystulo jaetaan verotuksessa pääomatuloksi, jonka vero on 28 prosenttia, ja ansiotuloksi, jota verotetaan tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Jos yrittäjä toteuttaa riskillisen hankkeen, joka osoittautuu täysin menetetyksi, hän vähentää hankkeen menon progressiivisesti verotetuista yrittäjätuloista. Jos hanke onnistuu, hän muuttaa yrityksensa osakeyhtiöksi ja pääsee nauttimaan sen verokannasta.
Sama on tulema, jos yrittäjä alunalkaen toimii osakeyhtiönä, jossa ei ole lainkaan nettovarallisuutta, myyden esimerkiksi veroneuvoja. Jos yhtiö jakaa koko veronjälkeisen voittonsa osinkoina, sitä verotetaan 70 prosenttisesti ansiotulona, jonka korkein rajaveroaste on Helsingissä noin 53 prosenttia. Oletetaan, että tällainen osakeyhtiö päättää toteuttaa riskillisen hankkeen. Jos se epäonnistuu, koko hanke kirjataan kuluksi, joka vähentää osakeyhtiön verotettavaa tuloa ja yrittäjän ansiotulo-osinkoa; verottaja siis osallistuu epäonnistuneen hankkeen menoihin noin 54 prosentilla. Jos taas hanke onnistuu, yhtiölle muodostuu nettovarallisuutta, jolloin osa yhtiön jakamista osingoista tuleekin verotetuksi pääomatulona; jos yrittäjä saa yhtiöön säästämänsä yhtiöveron jälkeisen voiton itselleen myymällä yhtiönsä, hän maksaa lisäksi luovutusvoittoveron säästöistä eli hänen kokonaisveroasteekseen tulee noin 47 prosenttia.
Entä jo osakeyhtiön kautta toimiva yrittäjä, joka nostaa nyt pelkästään pääomatulo-osinkoja ja joka odottaa myös riskillisen hankkeen toteuttamisen jälkeenkin elävänsä pääomatulo-osingoilla? Tällöin verottaja osallistuu samalla verokannalla sekä riskinoton tappioihin että tuleviin tuottoihin, jolloin verotus ei suosi eikä rankaise riskinoton määrää vaan on neutraalia; riskipitoisten hankkeiden tuottovaatimus on juuri samaan riskiluokkaan kuuluvien hankkeiden pitkän aikavälin tuotto rahoitusmarkkinoilla, niiden riskillinen markkinakorko.
Nykyinen osakeyhtiöiden verojärjestelmä ei siten jarruta yritysten kasvua ja riskinottoa, vaan sisältää aivan päinvastaisia elementtejä. Kasvu on aina rahoitettava , mutta nykyjärjestelmä ei enää suosi velkarahoitusta samassa laajuudessa kuin 1980-luvulla, jolloin yrityksen oli kannattavaa toteuttaa jopa markkinakorkoa heikommin tuottavia hankkeita. Yhtiöiden taseet ovat paisuneet, koska ne ovat kasvaneet, eivätkä suinkaan sen takia, että ne eivät olisi kasvaneet, kuten kommentoivat medistit uskottelevat.
Edellä olen ajatellut riskihankkeen niin pieneksi, että sen menot voidaan aina vähentää verotettavasta tulosta. Käytännössä näin ei ole, vaan yrityksille syntyy tappioita, joita ne saavat vähentää verotuksessa vain tulevista elinkeinotoiminnan tuloista eikä välittömästi. Tällöin todellinen veroaste, jolla verottaja osallistuu tappioihin, voi olla huomattavasti alhaisempi kuin riskinoton tuottojen veroaste, mikä vääristää riskinottoa vähäriskisempiin kohteisiin, mutta kyse ei enää ole osinkoverotuksen vaan epäsymmetrisen tappioiden tasausjärjestelmän vaikutuksesta.
Verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinoton määrään ei siis voi päätellä yritysten nykyisistä taseista, joissa on rekisteröity vain onnistuneiden hankkeiden tämät hetkiset arvot. Tarkastelu perustuu tällöin valikoitumisharhan vääristämään aineistoon; nykyään taloustieteen matemaattis-tilastollisten menetelmien eli ekonometrian perusteiden tärkeimpiä oppeja on ymmärtää valikoitumisharha ja sen vaikutusten eliminointi tuloksissa ja johtopäätöksissä.
Oikeampi tapa katsoa verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinottoon perustuukin niiden vähennysten määrään, jotka yrittäjät tekevät verotuksessa sekä yksityisyrittäjinä että osakeyhtiöinä, ja sitä, kuinka vähennykset ovat menneisyydessä riippuneet verojärjestelmän muutoksista; riskillisiä tuotekehitysmenoja voi palkkoina ja raaka-aineina vähentää välittömästi verotettavasta tulosta kuten pienimmät kojeetkin.
Alivaltiosihteeri Hetemäen johtaman verotuksen kehittämisryhmän työskentelyn todellinen ongelma on salamyhkäisyys. Olin keväällä 2007 Cambridgessa Englannissa Mirrlees -verokomission kolmipäiväisessä konferenssissa, jossa komission raportteja kommentoivat ensiksi opponentit ja raporttien kirjoittajat olivat vastaajina. Myös yleisölle varattiin useita tunteja aikaa esittää kysymyksiään raporttien tekijöille.
Hetemäen ryhmän pitäisi avautua samoin: sen jäsenet kirjoittamaan raporttinsa ja keskusteluttamaan analyysinsa ja johtopäätöksensa asiantuntijakritiikin avustamina! Nyt ryhmän jäsenet vuotavat erilaisia ”mutu”-akanoitaan lehdistön välityksellä lukijoille ja aivopesevät meitä suomalaisen ”Mätäkuun markkinat” –perinteen mukaisesti.
Verojärjestelmä kannustaa riskinottoon eniten, silloin kun riskinoton tappiot saa vähentää korkeammalla verokannalla kuin riskinoton tuottoja verotetaan, eli jos tappiot saisi vähentää ansiotuloista, jolloin verottaja osallistuisi niiden kantamiseen viimeisen ansiotulo-euron veroprosentilla, mutta riskinoton voitot verotettaisiin osakeyhtiöverotuksessa, jonka jälkeinen voitto jaettaisiin pääomatulo-osinkoina, jotka ovat saajalleen osaksi verottomia; oletan ansiotulon rajaverosteen olevan osakeyhtiön verokantaa korkeamman.
Mutta juuri tällainenhan Suomen verojärjestelmä on! Yrittäjä toimii aluksi yksityisyrittäjänä, jolloin yritystulo jaetaan verotuksessa pääomatuloksi, jonka vero on 28 prosenttia, ja ansiotuloksi, jota verotetaan tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Jos yrittäjä toteuttaa riskillisen hankkeen, joka osoittautuu täysin menetetyksi, hän vähentää hankkeen menon progressiivisesti verotetuista yrittäjätuloista. Jos hanke onnistuu, hän muuttaa yrityksensa osakeyhtiöksi ja pääsee nauttimaan sen verokannasta.
Sama on tulema, jos yrittäjä alunalkaen toimii osakeyhtiönä, jossa ei ole lainkaan nettovarallisuutta, myyden esimerkiksi veroneuvoja. Jos yhtiö jakaa koko veronjälkeisen voittonsa osinkoina, sitä verotetaan 70 prosenttisesti ansiotulona, jonka korkein rajaveroaste on Helsingissä noin 53 prosenttia. Oletetaan, että tällainen osakeyhtiö päättää toteuttaa riskillisen hankkeen. Jos se epäonnistuu, koko hanke kirjataan kuluksi, joka vähentää osakeyhtiön verotettavaa tuloa ja yrittäjän ansiotulo-osinkoa; verottaja siis osallistuu epäonnistuneen hankkeen menoihin noin 54 prosentilla. Jos taas hanke onnistuu, yhtiölle muodostuu nettovarallisuutta, jolloin osa yhtiön jakamista osingoista tuleekin verotetuksi pääomatulona; jos yrittäjä saa yhtiöön säästämänsä yhtiöveron jälkeisen voiton itselleen myymällä yhtiönsä, hän maksaa lisäksi luovutusvoittoveron säästöistä eli hänen kokonaisveroasteekseen tulee noin 47 prosenttia.
Entä jo osakeyhtiön kautta toimiva yrittäjä, joka nostaa nyt pelkästään pääomatulo-osinkoja ja joka odottaa myös riskillisen hankkeen toteuttamisen jälkeenkin elävänsä pääomatulo-osingoilla? Tällöin verottaja osallistuu samalla verokannalla sekä riskinoton tappioihin että tuleviin tuottoihin, jolloin verotus ei suosi eikä rankaise riskinoton määrää vaan on neutraalia; riskipitoisten hankkeiden tuottovaatimus on juuri samaan riskiluokkaan kuuluvien hankkeiden pitkän aikavälin tuotto rahoitusmarkkinoilla, niiden riskillinen markkinakorko.
Nykyinen osakeyhtiöiden verojärjestelmä ei siten jarruta yritysten kasvua ja riskinottoa, vaan sisältää aivan päinvastaisia elementtejä. Kasvu on aina rahoitettava , mutta nykyjärjestelmä ei enää suosi velkarahoitusta samassa laajuudessa kuin 1980-luvulla, jolloin yrityksen oli kannattavaa toteuttaa jopa markkinakorkoa heikommin tuottavia hankkeita. Yhtiöiden taseet ovat paisuneet, koska ne ovat kasvaneet, eivätkä suinkaan sen takia, että ne eivät olisi kasvaneet, kuten kommentoivat medistit uskottelevat.
Edellä olen ajatellut riskihankkeen niin pieneksi, että sen menot voidaan aina vähentää verotettavasta tulosta. Käytännössä näin ei ole, vaan yrityksille syntyy tappioita, joita ne saavat vähentää verotuksessa vain tulevista elinkeinotoiminnan tuloista eikä välittömästi. Tällöin todellinen veroaste, jolla verottaja osallistuu tappioihin, voi olla huomattavasti alhaisempi kuin riskinoton tuottojen veroaste, mikä vääristää riskinottoa vähäriskisempiin kohteisiin, mutta kyse ei enää ole osinkoverotuksen vaan epäsymmetrisen tappioiden tasausjärjestelmän vaikutuksesta.
Verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinoton määrään ei siis voi päätellä yritysten nykyisistä taseista, joissa on rekisteröity vain onnistuneiden hankkeiden tämät hetkiset arvot. Tarkastelu perustuu tällöin valikoitumisharhan vääristämään aineistoon; nykyään taloustieteen matemaattis-tilastollisten menetelmien eli ekonometrian perusteiden tärkeimpiä oppeja on ymmärtää valikoitumisharha ja sen vaikutusten eliminointi tuloksissa ja johtopäätöksissä.
Oikeampi tapa katsoa verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinottoon perustuukin niiden vähennysten määrään, jotka yrittäjät tekevät verotuksessa sekä yksityisyrittäjinä että osakeyhtiöinä, ja sitä, kuinka vähennykset ovat menneisyydessä riippuneet verojärjestelmän muutoksista; riskillisiä tuotekehitysmenoja voi palkkoina ja raaka-aineina vähentää välittömästi verotettavasta tulosta kuten pienimmät kojeetkin.
Alivaltiosihteeri Hetemäen johtaman verotuksen kehittämisryhmän työskentelyn todellinen ongelma on salamyhkäisyys. Olin keväällä 2007 Cambridgessa Englannissa Mirrlees -verokomission kolmipäiväisessä konferenssissa, jossa komission raportteja kommentoivat ensiksi opponentit ja raporttien kirjoittajat olivat vastaajina. Myös yleisölle varattiin useita tunteja aikaa esittää kysymyksiään raporttien tekijöille.
Hetemäen ryhmän pitäisi avautua samoin: sen jäsenet kirjoittamaan raporttinsa ja keskusteluttamaan analyysinsa ja johtopäätöksensa asiantuntijakritiikin avustamina! Nyt ryhmän jäsenet vuotavat erilaisia ”mutu”-akanoitaan lehdistön välityksellä lukijoille ja aivopesevät meitä suomalaisen ”Mätäkuun markkinat” –perinteen mukaisesti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)