Miksi vakuutusmatemaattisesti rehti työeläkejärjestelmä olisi kaikkien yhteinen etu?

Joka aamu kyseisen päivän työstä maksettavien eläkevakuutusmaksujen arvo on korkeampi kuin saatavien eläke-etujen nykyarvo. Työeläkejärjestelmämme ei siis ole vakuutusmatemaattisesti rehti (actuarially fair).

---

Helsingin Sanomat Mielipide julkaisi 12.11.2014 seuraavan vastineeni otsikolla "Työeläkemaksun roima alennus turvaisi eläkkeet":

HS pääkirjoitus ”Työeläkemaksun roima alennus on vaaraksi tuleville eläkkeille” (11.11) ei mitenkään perustele väitettään, mutta pelottelee: ”ehdotus tekisi nopeasti työeläkerahastoihin ison loven” ja ”pahimmillaan … tulevien eläkeläisten eläke-etuuksia leikattaisiin tai eläkeikää nostettaisiin vielä lisää”.

Työeläkejärjestelmämme ei noudata periaatetta, että eläkemaksut vastaisivat eläke-etujen nykyarvoa työntekijän tullessa työelämään eli (että) järjestelmän kaikki osat olisivat vakuutusmatemaattisesti rehtejä, actuarially fair. Jos näin tehtäisiin, työeläkemaksu alenisi pysyvästi kolmanneksella nykyisestä

Mitään lovea työeläkerahastoihin ei kuitenkaan syntyisi, koska jokainen työelämään tuleva uusi työntekijä tulisi työssäoloaikana rahoittaneeksi omat eläkkeensä. Nykyiset työeläkerahastot kasvaisivat absoluuttiselta kooltaan koko ajan. Vain niiden suhde BKT:en asettuisi vakiotasolle.

---

Lisäkommentteja: HS pääkirjoituksen 11.11.14 pelottelu oli lehden kanta valtakunnan talousviisas Raimo Sailakseen kolumnissaan esittämään ajatukseen laskea työeläkevakuutusmaksuja tilapäisesti työllisyyden kasvattamiseksi, koska työllisyyden ja palkkasumman kasvattaminen on oleellisempi työeläkejärjestelmän kestävyyden turvaaja kuin maksujen jatkuva korottaminen tai eläkeiän korottaminen.

Taloustieteen oppien mukaan tilapäisten toimenpiteiden työllisyysvaikutukset ovat useimmiten kyseenalaisia perustuen joihinkin erityisolettamuksiin, koska hyvin toimivilla markkinoilla yritykset, työntekijät ja kuluttajat pyrkivät käyttäytymisellään kumoamaan tilapäisten toimien ajatellut vaikutukset: ennustaessaan että tilapäinen alennus tullaan myöhemmin korjaamaan työeläkevakuutusmaksujen korotuksella yritysten kannusteet työllistää lisää eivät kasva.

Työssä olevia on yli kaksinkertainen määrä kuin eläkeläisiä. Siksi on täysi mahdottomuus, että eläkerahastoihin syntyisi jokin tulevia eläkkeitä vaarantava lovi, jos eläkejärjestelmä olisi vakuutusmatemaattisesti rehti, jolloin jokaisen työpäivän eläkevakuutusmaksut rahoittavat kyseisestä työpäivästän saatavien eläkkeiden lisäykset.

Jos työeläkejärjestelmämme olisi kaikilta osiltaan vakuutusmatemaattisesti rehti, järjestelmän kannalta olisi samantekevää, hakeutuuko työntekijä vanhuuseläkkeelle 57 vuotiaana vai 67 vuotiaana; edellisessä tapauksessa hänen työeläkkeensä olisi vain paljon pienempi kuin jälkimmäisessä.

Viime vuonna aikaansaatu konsensus eläkeiän vähittäisestä noususta oli siten aivan turha vääntö; oikea uudistuksen kohde olisi ollut tehdä työeläkejärjestelmä aktuaarisesti rehdiksi.

Tällaisen uudistuksen välittömät edut olisivat valtaisat:

Työeläkevakuutusmaksut ovat vähennyskelpoisia verotuksessa myös siltä osin kun ne ovat vakuutusmatemaattisesti rehtejä korkeammat. Tältä osin valtio ja kunnat menettävät sekä tulo- että yhteisöveron tuottoa noin miljardia euroa tänä vuonna (vuonna 2013 työeläkevakuutusmaksut olivat noin 20 miljardia euroa).  

Tämän lisäksi yksityisille yrityksille syntyisi valtaisa kannuste lisätä työpaikkoja Suomessa eikä siirtää suomalaista työtä ulkomaille, mikä edelleen lisäisi Suomessa verotettavaa työtä ja voittoja ja niistä kertyviä verotuottoja.

Lisäksi valtion ja kuntien eläkemaksujen alennus laskisi suoraan niiden budjettialijäämiä. Täten verotulojen lisäyksen ja eläkevakuutusmaksujen alennuksen yhteisvaikutus helpottaisi valtion ja kuntien budjettialijäämiä ensi vuonna jo noin viisi miljardia euroa.

 

 

Nykyajan itselliset

Ajallemme ovat luonteenomaisia yksisilmäiset ruikutuskirjelmät. Yrittäjien, ammatinharjoittajien ja itsensä työllistävien sosiaaliturva on Elina Grundströmin kolumnin ”Nykyajan torpparit" aiheena Helsingin Sanomissa 5.6.2012. 

Se ei ota huomioon sitä, että yrittäjän on otettava itselleen samat vakuutukset kuin palkkatyössä olevalla on työsuhteen perusteella, jotta yrittäjän ja työntekijän sosiaaliturvaa on ylipäätänsä mielekästä verrata. Siis itsensä työllistäjän on otettava ansiosidonnainen työttömyysvakuutus mahdollisen työttömyyden varalta ja sairausvakuutus, joka tarjoaa samat päiväraha- ja sairauskuluedut kuin palkkatyössä. Ja lisäksi hänen on säästettävä karenssiaikojen varalle.

Kolumnissa on totta ainoastaan se, että ammatinharjoittajat ja yrittäjät eläkevakuuttavat itsensä tyypillisesti lain sallimasta pienimmästä ansiotulosta. Sillekin on täysin luonnollinen taloudellinen perusteensa. Pienimmästä vakuutetusta työtulosta määräytyvän yrittäjäeläkkeen lisäksi yrittäjä saa kansaneläkettä ollessaan vanhuuseläkkeellä. Kansaneläke viedään häneltä kuitenkin pois, jos hän vakuuttaa itsensä minimiä korkeammasta eläketulosta.

Siksi yrittäjän eläkejärjestelmä on kansaneläkkeen poistumisalueella laskelmieni mukaan yrittäjän kannalta valtaisa vero: jokaista käteen jäävää lisäeläke-euroa kohtia yrittäjän työskentelyaikanaan maksamat eläkemaksut kartuttavat hänen eläkkeellä ollessaan eläkerahastoja ja vähentävät kansaneläkemenoa yhteensä noin viisi euroa siihen nähden, että hän säästää eläkevakuutusmaksut ja sijoittaa ne vuokra-asuntoihin, joiden vuokratuotoilla ja pääoman kuoletuksilla hän kustantaa itselleen omaeläkkeen.

Senkin jälkeen, kun kansaneläke on poistunut, eläkejärjestelmämme toimii veron tavoin: ETLAssa Lassila ja Valkonen laskivat, että työntekijä saa nykyisin eläke-eduin joissakin tapauksissa vain alle kahden prosentin reaalituoton työnantajan ja työntekijän maksamille eläkevakuutusmaksuille, kun rahastoitujen eläkevarojen tuottovaatimus on eläkelaitosten omissa laskelmissa reaalisesti neljä prosenttia; siis joku vie välistä puolet eikä se ole verottaja, vaan ”Väärien Viinasten” kultainen tunkio!

Eläkejärjestelmämme ei ole kunnossa ennen kuin se tehdään kaikilta yksityiskohdiltaan vakuutusmatemaattisesti rehdiksi (actuarially fair).

Rautanaulan uitto

Lehdistö elää vastakkainasettelusta. Iänikuinen eläkeriita jatkuu taas, otsikoi Helsingin Sanomat pääkirjoituksensa eilen 25.1.2012 kerraten työnantajien ja työntekijöiden edustajien vastakkainasettelun kipupisteitä: eläkeiän alaraja, vuoden 2014 jälkeiset eläkemaksut, osa-aikaeläkkeen ehdot, työttömyyseläkeputken ikäraja, 53-vuotiaasta kertyvä korotettu karttuma ja 63-vuotiaasta kertyvä superkarttuma. Viime eduskuntavaalien alla työnantajien edustaja kuvasi neuvotteluja rautanaulan uitoksi.

Jos eläkejärjestelmän kaikki osat olisivat vakuutusmatemaattisesti rehtejä (actuarially fair) eli jos työuran alussa vakuutetun ja hänen työnantajiensa tulevat maksut vastaisivat vakuutetun saamia eläke-etuja, vastakkainasettelu olisi tarpeetonta, tai paremminkin täysin läpinäkyvää, jos joku yrittäisi voitonpyyntiä (rent seeking) eli korottaa tulojaan kuppaamalla muita, nauttien samalla lainsuojaa.

Esimerkiksi nykyjärjestelmässä 53 - 62 vuotiaille kertyvä korotettu eläkekarttuma on suunnilleen vakuutusmatemaattisesti rehti vallitsevin eläke-eduin, kun eläkkeen reaaliarvo nousee reaaliansioiden viidesosalla. Samoin elinaikakertoimen vaikutukset ovat vakuutusmatemaattisesti rehtejä.

Kummankaan elementin oikeellisuutta julkisuus ei korosta, koska nykyistä eläkejärjestelmää vartioivien henkilökohtaisten etujen mukaista on se, että valheet ja totuudet sekoittuvat kuin rusinat ja taatelit jälkiruoassa: vartijoista voi kuka tahansa itse tulla töykätyksi järjestelmän kultaiselle tunkiolle ”Väärän Viinasen” tavoin.

Siksi HS:n pääkirjoitus henkii ajattelua, että eläkejärjestelmä riippuu vain väliaikaisesta poliittisesta voimatasapainosta: kumman osapuolen voimakestävyys riittää parhaiten rautanaulan uitossa. Olisiko vihdoinkin aika irtautua tällaisesta ja tavoitella politiikan markkinoilla jokaiselta osaltaan aktuaarisesti rehtiä eläkejärjestelmää kaikille?