Pimeä professoriviisaus

”Kaiken maailman dosentit” ovat puhuttaneet insinööripääministerimme ohella ensisijassa sisäpiiriläisiä eli yliopistojen henkilökuntaa, joka tietysti on koonnut kaikki käytettävissä olevat keinot vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja poliitikkoihin yliopistojen budjettivarojen säilyttämiseksi: koskaan ennen ei tiede eikä koulutus ole olleet talouskasvua - ja jopa noususuhdannetta - niin voimakkaasti edistäviä keinoja kuin kuluneen syksyn painostuspuheissa ja -kirjoituksissa; valtion budjetin toisella momentilla työministeriö on kurssittanut ja kouluttanut työttömiä huippuvauhtia jo runsaan kahden vuosikymmenen ajan, mikä osaltaan estää kustannussopeutusta pitkittäen jättityöttömyyttämme; julkiselta sektorilta löytyy harvoin virkamiestä tai poliitikkoa, joka pitää oman sektorinsa toimintaa valtakunnan voimavarojen tuhlauksena (maatilahallituksen lopetus tulee ainoana mieleen).

Samalla tavoin menneen syksyn aikana painostivat yleistä mielipidettä kehitysyhteistyötyöntekijät omien työpaikkojensa ”tarpeellisuuden” puolesta; siihen aikaan kun kävin kansainvälisissä konferensseissa, niissä oli usein esiintyjiä, jotka esitelmissään propagoivat kansainvälisen kehitysyhteistyöjärjestöjen autuaallisesta voimasta saattaa alikehittyneet maat talouskasvun uralle; yhtä säännöllisesti yleisön joukosta tuli asiantunteva kysymys, miksi maailmassa on kehitysmaita, joiden valtion budjettituloista jopa 70 prosenttia tulee kansainvälisiltä järjestöiltä, mutta samanaikaisesti kaikesta tästä vuosikymmenien kestoisesta kehittämisestä huolimatta pääomien virtaussuunta on edelleenkin kehitysmaista kehittyneisiin maihin; ja miksi kehitysmaat käyttävät henkiset resurssinsa kehitysyhteistyöjärjestöjen miellyttämiseen, mutta eivät kehitä verojärjestelmäänsä ja lainsäädäntöään omaa yritystoimintaansa ja investointeja suosiviksi siten, että valtiot voisivat rakentaa budjettinsa omien verotulojensa varaan; suurlähettiläs Matti Kääriäinen julkaisi asiavyyhdestä kirjan Kehitysavun kirous (Into 2014), joka minulta on vielä lukematta.

Nämä kaksi esimerkkiä tavoittelevat samanlaista omanvoitonpyyntiä (rent seeking), kuin olen useasti aikaisemmin kirjoittanut ammattiyhdistysliikkeestä tai työnantajajärjestöistä.

Vuoden lopulla on tapana kerrata vuoden yllättävimpiä tapahtumia ja jakaa palkintoja. Kirjassaan Demokratian itsepuolustus (WSOY 1934) Urho Kekkonen käytti luonnehdintaa "pimeä professoriviisaus", jonka ehdottomasti ansaitsee professori Pertti Haaparanta lausunnostaan, jonka Suomen Kuvalehden toimittaja otti vakavasti.

Miksi tehdaspaikkakunnille ei synny uutta teollisuutta?

Mahtimedia mylvi UPM:n Voikkaan paperitehtaan lopettamista vastaan vuoden 2007 eduskuntavaalien alla: työpaikat olisi pitänyt säilyttää; olisiko tasapuolisuuden nimissä pitänyt perustaa uudelleen myös Killinkosken 1954 lopetetun puuhiomon työpaikat.

Poikkesin Voikkaalla pari kesää tehtaan lopettamisen jälkeen. Pääraitin näivettyminen oli kyllä alkanut jo pari vuosikymmentä aikaisemmin; työväentalon ulkokunto kertoi kylän yhteisöllisyyden rappeutumisesta jo ennen Halosen presidenttikausia. Samanlainen ehtootunnelma vallitsi Myllykoskella, vaikka siellä paperitehdas vielä toimi silloin.

Miksi aikoinaan virkeät tehdaspaikkakunnat eivät ole synnyttäneet ympäristöönsä muuta uutta teollisuutta?

Paperialan yleinen ansiotaso on tunnetusti ollut reippaasti korkeampi kuin muilla toimialoilla; vuoden 2005 selkkauksen aikana ilmeni, että paperitehtaissa jopa kanttiinin hoitajien ansiotaso oli silloin puolta korkeampi kuin tyypillisesti ravintola- ja kahvila-alalla Helsingissä.

Miksi paperitehtaiden ylikorkea palkkataso ei luo kannusteita investoida uuteen teollisuuteen paikkakunnilla? Koska se perustuu rent seeking –toimintaan (oman edun tavoitteluun, omanvoitonpyyntiin): joukkovoiman käytön tavoite on saada lainsäädäntö muutettua siten, että joukkovoiman käytön härskeimmätkin muodot ovat laillisia.

Näinhän meillä on tapahtunut sitten Killinkosken tehtaan lopettamisen, erityisesti nk. Sorsan-Virolaisen hallituksesta Holkerin-Liikasen hallitukseen; työelämän pelisääntöjä on jatkuvasti ”kehitetty” pidentämällä ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan kestoa, parantamalla irtisanomissuojaa, yhteistoimintalailla, työehtosopimusten yleissitovuudella ja Lipposen hallitusten innovaatiolla taata kuntaliitosten jälkeen henkilöstölle viiden vuoden irtisanomissuoja.

Poliittisen lakkoilun ja tukilakkoilun kieltämistä ei yksikään poliitikko ole uskaltanut kannattaa, puhumattakaan Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksesta.

Tehdaspaikkakuntien nuoriso oppii nopeasti, miten ylisuuri palkkataso saavutetaan. Vaihtoehtoinen urapolku on päästä herraksi rent seeking’issä, siis joko lukemaan työoikeutta ja sopimusjuridiikkaa tai valistusupseeriksi.

Näin tehdaspaikkakunnille ei synny aitoa pienyrityskulttuuria ja siksi sinne halutaan vain suuria tehdaslaitoksia; työmarkkinoidemme rakenteet on luotu suuryritysmaailmaa varten ja erityisesti valtio-omisteisia ja poliitikkojen vaikutusvallassa olevia suuryrityksiä varten.

Juuri näitä rakenteita Urpilaisen (ja Rinteen) jarrukentälliset puolustivat ehdottoman menestyksellisesti viime hallituskaudella.

 

Kun se toi roiman vaalitappion, ehkä tehdaspaikkakunnat ovat heräämässä: saavutettujen ”etujen” peruuttaminen nostaisi nopeasti työn tuottavuutta kautta koko teollisuuden, mikä kasvattaisi työvoiman kysyntää eli loisi uusia työpaikkoja; Suomeen kannattaisi jälleen investoida; hyvyyden kierre jatkuisi

Sisäinen revalvaatio – epäsymmetrinen shokki

Suomi sai lentävän lähdön liittyessään euroon. Markka devalvoitui sen oltua kiinteässä suhteessa EU-alueen muihin valuuttoihin eli ERM-kytkennässä 1990-luvun lopussa ennen euroa, ja aluksi itse euro devalvoitui 2000-luvun alkuvuosina jopa hälyttävästi. Suomen kustannuskilpailukyky oli vuosituhannen alussa samalla huipputasolla kuin välittömästi markan 1991 ja 1992 devalvointien jälkeen 1993.

Suomi oli markan aikana aina syönyt devalvaatiohyödyt kolmessa, neljässä vuodessa, koska poliitikkojen täysin ohjaileman Suomen Pankin lepsu rahapolitiikka kannusti kotimaisten kustannusten karkaamiseen. Mitkään keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut eivät hillinneet sitä pidempään.

Eurossa delegoimme rahapolitiikan Euroopan keskuspankille (EKP), koska itse emme taitaneet rahapolitiikan perusteita. EKP instituutiona ei kuitenkaan mitenkään suojaa meitä itse aiheuttamiltamme kustannuskriiseiltä. Tauti pääsikin iskemään uudestaan, koska vallassa olevat ja valtaan pyrkivät poliitikot eivät halunneet muuttaa lainsäädäntöä, joka olisi hillinnyt väkevien ammattiliittojen omanvoitonpyyntiä (rent seeking).

Eurostat –tilastoista olen laatinut seuraavan taulukon: 

Yksikkötyökustannusten indeksit vuosi Euroalue Suomi Saksa 2000    81   76   86 2007 100 100 100 2014/II 116 125 117

 Taulukosta voi laskea, että verrattuna koko euroalueeseen Suomi menetti kilpailukykyään vuodesta 2000 vuoteen 2007 mennessä noin kuusi prosenttia eli meillä yksikkötyökustannukset nousivat nopeimmin, kun taas Saksa samana aikana paransi kilpailukykyään lähes seitsemän prosenttia.

Vuodesta 2007 kuluvan vuoden toiseen neljännekseen mennessä Saksa on säilyttänyt kilpailukykynsä suunnilleen ennallaan euroalueeseen verrattuna; talousmenestys ei ole mennyt päähän, vaan päinvastoin Saksa on koonnut vuosituhannen alkuvuosina tehdyn sisäisen devalvaation hedelmiä nämä vuodet.

Suomi sen sijaan on vuodesta 2007 menettänyt kilpailukykyään muuhun euroalueeseen verrattuna yli seitsemän prosenttia, vaikka maamme bruttokansantuotos BKT on samana ajanjaksona alentunut: vuoden 2013 volyymi = 95, kun vuosi 2007 = 100!

Liityttäessä euroon hoettiin epäsymmetrisiä shokkeja ja EMU:a. EMU eli talous- ja rahaunioni mainitaan nykyisin harvoin, epäsymmetrisiä shokkeja tuskin ollenkaan ehkä siksi, että yleistä ymmärrystä siitä, mitä käsitteellä tarkoitetaan, ei koskaan syntynyt.

Itseaiheutettu kustannuskriisi eli sisäinen revalvaatio on epäsymmetrisistä shokeista pahin, koska sen alussa kotimarkkinoiden tila on aina vahva eli yhden kustannus on toisen tulo, mikä sokaisee poliitikot kustannuskriisin pidemmän aikavälin vaikutuksilta: voimakkaasti progressiivisen tulo- ja välillisen verotuksen vuoksi valtion verotulokertymä on alussa aina voimakkaasti kasvava, kunnes vienti sakkaa …

Tasa-arvotupon tuhoa vai sittenkin vanhat voitonpyytäjät?

Marraskuun työttömyys- ja työllisyysluvut ovat todella surkeita: työttömiä 26000 enemmän ja työllisiä 37000 vähemmän kuin vuoden 2011 marraskuussa. Mutta luvut täsmäävät suunnilleen BKT:n nollakasvun kanssa, jota useat pitävät ihanteellisena tavoitteena.

Työllisyyskatsauksen mukaan tosiallisen työttömyyden eli työttömien työnhakijoiden, työttömyyseläkeläisten ja toimenpitein sijoitettujen määrän kasvu oli vuodessa 11000 henkilöä.

Saksa kykeni tekemään vuosina 1995 - 2008 sisäisen devalvaation eli sen hinta- ja palkkataso nousivat hitaammin kuin muiden euromaiden. Saksassa hinta- ja kustannustaso eivät alentuneet nimellisesti. Muut maat vain inflatoivat talouttaan Saksan pankkien tarjoamien halpojen luottojen avulla. 

Suomi onnistui sensijaan tekemään tasa-arvotupossa sisäisen revalvaation kuten analysoin Mätäkuun markkinat -kirjassa s. 155. Meillä yksityisen sektorin tehdyn työtunnin kustannus nousi heinä - syyskuussa 4,2 prosenttia verrattuna edellisvuoden 2011 vastaavaan ajankohtaan. Vuosivauhti vastaa suunnileen sitä, mitä se on ollut vuodesta 2007. 

Mutta mitkä työntekijäryhmät ovat menestyneet palkkakilpailussa parhaiten eli mitkä ryhmät ovat vauhdittaneet Suomen kilpailukyvyn menetystä? Vuodesta 2005 ansiotason nousu on ollut nopeinta valtiolla, nimenomaan naisilla, ja yhtä nopeaa kuin paperi- ja kartonkiteollisuuden kuukausipalkkaisilla.

Lyhyen tilastojen kaivannan tulos on siis se, että jos vuoden 2007 vaaleissa Kataisen voittoisa tasa-arvotupo pani ammattiliitot kilpailemaan palkankorotuksilla, niin säilyttääkseen suhteellisen asemansa paperi- ja kartonkiteollisuuden työntekijät ovat kyenneet nostamaan ansioitansa samaa vauhtia kuin Kataisen kohderyhmä; paperi- kartonkiteollisuuden ylikorkea palkkatasohan perustuu työntekijöiden voitonpyyntiin (rent seeking), kykyyn ulosmitata työnantajiltaan ja niiden asiakkailta todellista tuottavuuttaan (mitä on mahdoton havaita) ja vaihtoehtoisia työpaikkojaan korkeammat ansiot.

Rautanaulan uitto

Lehdistö elää vastakkainasettelusta. Iänikuinen eläkeriita jatkuu taas, otsikoi Helsingin Sanomat pääkirjoituksensa eilen 25.1.2012 kerraten työnantajien ja työntekijöiden edustajien vastakkainasettelun kipupisteitä: eläkeiän alaraja, vuoden 2014 jälkeiset eläkemaksut, osa-aikaeläkkeen ehdot, työttömyyseläkeputken ikäraja, 53-vuotiaasta kertyvä korotettu karttuma ja 63-vuotiaasta kertyvä superkarttuma. Viime eduskuntavaalien alla työnantajien edustaja kuvasi neuvotteluja rautanaulan uitoksi.

Jos eläkejärjestelmän kaikki osat olisivat vakuutusmatemaattisesti rehtejä (actuarially fair) eli jos työuran alussa vakuutetun ja hänen työnantajiensa tulevat maksut vastaisivat vakuutetun saamia eläke-etuja, vastakkainasettelu olisi tarpeetonta, tai paremminkin täysin läpinäkyvää, jos joku yrittäisi voitonpyyntiä (rent seeking) eli korottaa tulojaan kuppaamalla muita, nauttien samalla lainsuojaa.

Esimerkiksi nykyjärjestelmässä 53 - 62 vuotiaille kertyvä korotettu eläkekarttuma on suunnilleen vakuutusmatemaattisesti rehti vallitsevin eläke-eduin, kun eläkkeen reaaliarvo nousee reaaliansioiden viidesosalla. Samoin elinaikakertoimen vaikutukset ovat vakuutusmatemaattisesti rehtejä.

Kummankaan elementin oikeellisuutta julkisuus ei korosta, koska nykyistä eläkejärjestelmää vartioivien henkilökohtaisten etujen mukaista on se, että valheet ja totuudet sekoittuvat kuin rusinat ja taatelit jälkiruoassa: vartijoista voi kuka tahansa itse tulla töykätyksi järjestelmän kultaiselle tunkiolle ”Väärän Viinasen” tavoin.

Siksi HS:n pääkirjoitus henkii ajattelua, että eläkejärjestelmä riippuu vain väliaikaisesta poliittisesta voimatasapainosta: kumman osapuolen voimakestävyys riittää parhaiten rautanaulan uitossa. Olisiko vihdoinkin aika irtautua tällaisesta ja tavoitella politiikan markkinoilla jokaiselta osaltaan aktuaarisesti rehtiä eläkejärjestelmää kaikille?