Aamun paikallislehdessäkään ei ollut toimittajan näkökulma-palstaa lentoemojen ja stuerttien lakosta ja tukilakoista. Yleensähän toimittajat ovat nykytyylin mukaan varsin kärkkäitä käyttämään ilmaisuvapauttaan tosiasioita oikovine fakta-osioineen. Varsinaisessa kommenttipalstassa voi käyttääkin toimittajan itse keksimiä tai toimittajakerholla todeksi kuviteltuja sanakäänteitä; ks. kirjassani Mätäkuun markkinat, luku 3 ”Totuuden muovailtavuus?” ja 7 ”Älyllinen epärehellisyys toimituksissa”; ks. myös Virkkunen lähtee: silloin kun lehti kirjoittelullaan ajaa parempaa huomista, sen ei tarvitse oikaista kaikkia virheellisiä yksityiskohtia.
Eilen 8.12.2010 sentään Helsingin Sanomien pääkirjoitus ”Finnairin työriita uhkaa levitä käsistä” kommentoi tilannetta, mutta sekin neuvoi vain ”välttämään uhittelua ja kovia puheita”. Lehti moitti Finnairin toimitusjohtajan näyttäneen ”julkisuudessa vain yhdet kasvot: hän on antanut rajuja ja provosoivia lausuntoja” ja lakkoyhdistyksen puheenjohtaja ”ei liioin ole profiloitunut harkittujen lausuntojen antajana”.
Lehden käsitys, että ongelma voidaan ratkaista lausuntojen sanamuotoa muuntamalla, on harvinaisen naiivi. Eikö tukilakkoilun laillisuutta ole tarve kumota, jotta tällaiset tilanteet eivät toistuisi jatkuvasti? Eikö yleensä ole tarve purkaa koko yleissitovan työehtosopimuksen käsitettä? Eikö ole tarve poistaa kaikkia niitä yhteiskunnan taloudellisia tukia, jotka pönkittävät ammattiyhdistysten neuvotteluvoimaa harjoittaa omanvoitonpyyntöä (rent seeking) muiden työntekijöiden ja kuluttajien kustannuksella?
Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus
Kova kovaa vastaan
torstai 9. joulukuuta 2010
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Paljonko bloggaamisella tienaa?
Tarkistin juuri tilille kertyneeksi summaksi 18,16 euroa maaliskuun lopusta 2008 lähtien, jolloin rupesin ottamaan mainoksia sivulle. Ilman niitä koko sivustoni eivät olisi näkyneet Googlen hauissa.
tiistai 7. joulukuuta 2010
Tukilakkoilu ja työttömyyden puolittamattomuus
Paavo Lipponen nousi pääministeriksi luvattuaan puolittaa työttömyyden vaalikaudessa. Populismia tai ei, mutta vuosien 1975 - 1978 nollakasvukokeilun, jota kansa kutsui lamaksi, synnyttämän työttömyyden puolittaminen vei 11 – 12 vuotta, riippuen vertailuajankohdista. Sen jälkeen työhön osallistumisen kannusteita heikennettiin: työttömyyseläkeputki tuli 1980-luvun puolivälissä; ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen maksuaikaa pidennettiin kahteen vuoteen 1989; paisutettiin työministeriön varoja ostaa työmarkkinoilta työntekijöitä koulutusohjelmiin pelkästään ansiosidonnaisjaksojen uusimiseksi; toimeentulotuen normitasoja korotettiin reaalisesti; jne.
Ovatkohan tukilakkoilu ja poliittinen lakkoilu olleet Suomessa aina laillisia vai onko ilmiö syntynyt nk. hyvinvointivaltion kyljessä muuttuneen työlakien tulkinnan kanssa? ”Mielenilmaisut eivät ole laittomia lakkoja, ainoastaan voimassa olevaan työehtosopimukseen kohdistuvat lakot”. Suurin piirtein näin totesi työoikeuden professori televisiohaastattelussa sen jälkeen, kun ahtaajat eivät perjantaina tehneetkään töitä alkuviikosta solmitun työehtosopimuksen jälkeen.
Myös työn taloustieteilijät korostavat usein, että työehtosopimuksilla työnantajat ostavat työrauhaa. Heillä on siten perusolettamuksena se, että tullessaan töihin yritykseen työntekijällä on oikeus mieltymyksensä mukaan tehdä wälläreitä.
Miksi yksikään yritys investoisi nykyaikana maahan, jossa työehtosopimukset ja työsopimukset eivät todellisuudessa takaa työntekovelvoitetta työaikana? Kauttakulkuliikenteenkin työpaikat ollaan menettämässä lopulta Venäjälle. Suomella on reservissä puolimiljoonaa työntekijää; ks. Mätäkuun markkinat ss. 48-49 ja Kova kovaa vastaan.
Tukilakkoilun laillisuus lisää ammattiyhdistysliikkeen ulosmittausvoimaa. Reaalinen ansiotaso onkin Suomessa korkeasuhdannevuoden 1989 jälkeen ollut Länsi-Euroopan maiden nopeimpia; vain Irlanti oli edellä, kun viimeksi asiaa tutkin. Mitalin toinen puoli on nopeasti noussut työn tuottavuus. Se olisi tavattoman hyvä asia, jos työhön osallistumisaste ja työttömyysaste olisivat pysyneet ennallaan. Palkanasetantavoimallaan ay-liike tuhoaa alemman tuottavuustason työpaikkoja, mikä tietysti nostaa keskimääräistä työn tuottavuutta. Suomalainen työn taloustieteilijä ymmärtää tämän, mutta ei sano sitä julkisesti.
Euroopan Unionin jäsenmaista poliittinen ja tukilakkoilu eivät ole sallittua Saksassa, Tanskassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa eikä Luxemburgissa, mutta vanhan (2004, ei kaikkia EU-maita) lähteeni mukaan sallittua Ranskassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Ruotsissa, loppujen silloisista jäsenmaista sijoittuessa välimaastoon; siis työmarkkinalakien puolesta Suomi on jo valmiiksi euroalueen nykyisten ja mahdollisten tulevien kriisimaiden joukossa.
Franklin D. Rooseveltin ”New Deal” –sokaistunut USA haivutti idealisminsa lopulta nopeasti ja kielsi tukilakkoilun (secondary picketing) ja poliittisen lakkoilun 1947 alkaen. Historioitsija Markku Ruotsilan kirjan Churchill ja Suomi (Otava 2002) mukaan Roosevelt uskoi USA:n ja Neuvostoliiton talousjärjestelmien lähestyvän toisiaan; siksi hän jätti Suomen Neuvostoliiton valvontakomission hoteihin syksyllä 1944.
Iso-Britanniassa yksi Thatcherin aikaansaannoksista oli se, että lakon aloitus pitää perustua aina ammattiyhdistyksen jäsenäänestykseen ja saada siinä määräenemmistö, jotta lakkoa ei käynnistetä pelkästään ammattiyhdistysjohtajien suuren egon vuoksi.
Ylen TV1:n Ykkösaamussa 4.12.2010 haastateltu SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Ihalainenkin ihmettelee jatkuvien riitojen työmarkkinoita ja kaipaa uutta konseptia Suomen Tietotoimiston mukaan.
Ihalaisen harteillahan Lipponenkin hallitsi. Kun poliitikot ja ay-johtajat kaipaavat yrityksiltä yhteiskuntavastuuta, olisiko heidän lopulta aika tehdä thatcherit?
Lawfulness of Strikes and Lock-outs, about 2004 (lisätty 9.12.10)
Ovatkohan tukilakkoilu ja poliittinen lakkoilu olleet Suomessa aina laillisia vai onko ilmiö syntynyt nk. hyvinvointivaltion kyljessä muuttuneen työlakien tulkinnan kanssa? ”Mielenilmaisut eivät ole laittomia lakkoja, ainoastaan voimassa olevaan työehtosopimukseen kohdistuvat lakot”. Suurin piirtein näin totesi työoikeuden professori televisiohaastattelussa sen jälkeen, kun ahtaajat eivät perjantaina tehneetkään töitä alkuviikosta solmitun työehtosopimuksen jälkeen.
Myös työn taloustieteilijät korostavat usein, että työehtosopimuksilla työnantajat ostavat työrauhaa. Heillä on siten perusolettamuksena se, että tullessaan töihin yritykseen työntekijällä on oikeus mieltymyksensä mukaan tehdä wälläreitä.
Miksi yksikään yritys investoisi nykyaikana maahan, jossa työehtosopimukset ja työsopimukset eivät todellisuudessa takaa työntekovelvoitetta työaikana? Kauttakulkuliikenteenkin työpaikat ollaan menettämässä lopulta Venäjälle. Suomella on reservissä puolimiljoonaa työntekijää; ks. Mätäkuun markkinat ss. 48-49 ja Kova kovaa vastaan.
Tukilakkoilun laillisuus lisää ammattiyhdistysliikkeen ulosmittausvoimaa. Reaalinen ansiotaso onkin Suomessa korkeasuhdannevuoden 1989 jälkeen ollut Länsi-Euroopan maiden nopeimpia; vain Irlanti oli edellä, kun viimeksi asiaa tutkin. Mitalin toinen puoli on nopeasti noussut työn tuottavuus. Se olisi tavattoman hyvä asia, jos työhön osallistumisaste ja työttömyysaste olisivat pysyneet ennallaan. Palkanasetantavoimallaan ay-liike tuhoaa alemman tuottavuustason työpaikkoja, mikä tietysti nostaa keskimääräistä työn tuottavuutta. Suomalainen työn taloustieteilijä ymmärtää tämän, mutta ei sano sitä julkisesti.
Euroopan Unionin jäsenmaista poliittinen ja tukilakkoilu eivät ole sallittua Saksassa, Tanskassa, Iso-Britanniassa, Itävallassa eikä Luxemburgissa, mutta vanhan (2004, ei kaikkia EU-maita) lähteeni mukaan sallittua Ranskassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Ruotsissa, loppujen silloisista jäsenmaista sijoittuessa välimaastoon; siis työmarkkinalakien puolesta Suomi on jo valmiiksi euroalueen nykyisten ja mahdollisten tulevien kriisimaiden joukossa.
Franklin D. Rooseveltin ”New Deal” –sokaistunut USA haivutti idealisminsa lopulta nopeasti ja kielsi tukilakkoilun (secondary picketing) ja poliittisen lakkoilun 1947 alkaen. Historioitsija Markku Ruotsilan kirjan Churchill ja Suomi (Otava 2002) mukaan Roosevelt uskoi USA:n ja Neuvostoliiton talousjärjestelmien lähestyvän toisiaan; siksi hän jätti Suomen Neuvostoliiton valvontakomission hoteihin syksyllä 1944.
Iso-Britanniassa yksi Thatcherin aikaansaannoksista oli se, että lakon aloitus pitää perustua aina ammattiyhdistyksen jäsenäänestykseen ja saada siinä määräenemmistö, jotta lakkoa ei käynnistetä pelkästään ammattiyhdistysjohtajien suuren egon vuoksi.
Ylen TV1:n Ykkösaamussa 4.12.2010 haastateltu SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Ihalainenkin ihmettelee jatkuvien riitojen työmarkkinoita ja kaipaa uutta konseptia Suomen Tietotoimiston mukaan.
Ihalaisen harteillahan Lipponenkin hallitsi. Kun poliitikot ja ay-johtajat kaipaavat yrityksiltä yhteiskuntavastuuta, olisiko heidän lopulta aika tehdä thatcherit?
Lawfulness of Strikes and Lock-outs, about 2004 (lisätty 9.12.10)
maanantai 6. joulukuuta 2010
Vaihtuuko valtiovarainministerien vaakunaeläin?
Mistähän oppositiopoliitikkomme kuvittelivat tuoreen rahan tulevan Irlannin ja muiden euroalueen ongelmamaiden vanhojen velkojen uusintaan ja uusien alijäämien rahoittamiseksi, kun he kuuluttivat Irlannin valtion takaamisvaltuuksien eduskuntakäsittelyn yhteydessä tarvetta saada Irlantia ja irlantilaisia pankkeja rahoittaneet sijoittajat, pankit ja niiden omistajat kantamaan vastuunsa eli hyväksymään tappioita jo tekemistään sijoituksista osana uusien luottojen myöntämistä?
Toimittajat olivat niin innoissaan ”uskotteko, että…”- ja ”sataako tämä nyt opposition laariin”-kysymyksineen, ettei uuden rahan lähde pälkähtänyt yhdenkään mieleen. Eivätkä pääministeri, valtiovarainministeri ja muut hallituspuolueiden edustajat osanneet vetää tästä narusta. Poliitikot tarvitsevat julkisuutta. Siksi en muista yhdenkään poliitikon asettaneen haastattelijaa pinteeseen.
Siis mistä? Irlannin pankkien omistajat ovat jo käytännössä menettäneet sijoituksensa. Vain Bank of Ireland ei ole menossa täysin valtion omistukseen. Muiden merkittävien pankkien osalta valtion omistusosuus tulee olemaan tai on jo 99,9 prosenttia tai korkeampi.
Mikä on pankkien muiden rahoittajien tilanne? Vähittäistalletukset ovat valtion takaamia ja siksi yhtä varmoja kuin Irlannin valtion verotusvoima. Poliitikkomme peesaavat populistisesti saksa- ja ranskalaisia kollegojaan silmätikkunaan Irlannin 12,5 prosentin osakeyhtiöverokanta, jolla Irlanti OECD:n verotilastojen mukaan on kerännyt veroja prosenttiyksikön verran enemmän bruttokansantuotoksesta kuin Saksa noin 35 prosentin verokannallaan. Irlanti ei suostu nostamaan yhtiöverokantaansa, koska muutoin siellä tuotantotoimintaa harjoittavat monikansalliset yhtiöt muuttavat Puolaan. Verokeidasprosenttinakin 12,5 on puolta korkeampi kuin Alankomaiden kauttakulkuliiketoiminnalle todellisuudessa soveltama noin 8-9 prosenttia ja yli kaksinkertainen Belgian vastaavaan noin 5-6 prosenttiin nähden.
Oman pääoman ja talletusten välissä pankkien pitkäaikaisia rahoittajia ovat etuoikeusjärjestykseltään eriasteisiin joukkolainoihin sijoittaneet lopullisten säästäjien varoja hallinnoivat eläkevakuuttajat, eläkerahastot, henkivakuutusyhtiöt sekä rikkaiden että köyhien säästövaroja hoitavat sijoitusrahastot. Juuri näiden sijoittajien toivotaan uusivan sijoituksensa ja tuovan vielä lisärahaa uusien alijäämien rahoittamiseksi, mutta ensiksi poliitikkojen mukaan niiden olisi realisoitava lopullisia lisätappioita! Esimerkiksi Anglo Irish pankin etuoikeusasemassa viimeisimpien joukkolainojen sijoittajat joutuivat kuukausi sitten hyväksymään 80 prosentin pääomatappion joukkolainojen nimellisarvosta. Allied Irish pankin pitkäaikaissijoittajat joutuivat jo kesäkuussa 2009 hyväksymään tappiota kolmanneksen tai puolet nimellisarvosta osana velkojen silloista uudelleen järjestelyä.
Tukkurahan markkinoilla lyhyen ajan sijoitukset pankkien velkasitoumuksiin ovat peräisin tilapäisesti likviditeettiylijäämäisiltä yhtiöiltä tai muilta pankeilta. Siis poliitikkomme olisivat halunneet Eurooppaan oman Veljekset Lehmaninsa, jonka Ameriikan versio aiheutti juuri sen maailmanlaajuisen talouskasvun äkkipysähdyksen, josta Irlanti ei toipunut omin voimin.
Lyhyt on poliitikkojemme ja heidän kaksoissielujensa, toimittajien muisti. Vai johtuuko se siitä, että heidän ainoa taloustieteellinen koulutuksensa on kommarikeynesiläinen esikurssi, joka opettaa, että valtiovarainministeriöiden vaakunaeläin on kenguru: mitä tyhjempi sen kukkaro, sitä pidemmät loikat.
Vaakunaeläimen vaihtaminen koskee yhtälailla USA:n, Japanin kuin euroalueen valtiovarainministeriöitä. Yhdistynyt Kuningaskuntahan on jo uuden hallituksensa myötä vaihtamassa sen säästöporsaaseen; poliitikoilla on vain pidemmän päälle taipumus rikkoa se, jakaa varat köyhille ja rukoilla rikkaiden puolesta, kuten Gordon Brownin valtiovarain- ja pääministerikaudet osoittivat.
Toimittajat olivat niin innoissaan ”uskotteko, että…”- ja ”sataako tämä nyt opposition laariin”-kysymyksineen, ettei uuden rahan lähde pälkähtänyt yhdenkään mieleen. Eivätkä pääministeri, valtiovarainministeri ja muut hallituspuolueiden edustajat osanneet vetää tästä narusta. Poliitikot tarvitsevat julkisuutta. Siksi en muista yhdenkään poliitikon asettaneen haastattelijaa pinteeseen.
Siis mistä? Irlannin pankkien omistajat ovat jo käytännössä menettäneet sijoituksensa. Vain Bank of Ireland ei ole menossa täysin valtion omistukseen. Muiden merkittävien pankkien osalta valtion omistusosuus tulee olemaan tai on jo 99,9 prosenttia tai korkeampi.
Mikä on pankkien muiden rahoittajien tilanne? Vähittäistalletukset ovat valtion takaamia ja siksi yhtä varmoja kuin Irlannin valtion verotusvoima. Poliitikkomme peesaavat populistisesti saksa- ja ranskalaisia kollegojaan silmätikkunaan Irlannin 12,5 prosentin osakeyhtiöverokanta, jolla Irlanti OECD:n verotilastojen mukaan on kerännyt veroja prosenttiyksikön verran enemmän bruttokansantuotoksesta kuin Saksa noin 35 prosentin verokannallaan. Irlanti ei suostu nostamaan yhtiöverokantaansa, koska muutoin siellä tuotantotoimintaa harjoittavat monikansalliset yhtiöt muuttavat Puolaan. Verokeidasprosenttinakin 12,5 on puolta korkeampi kuin Alankomaiden kauttakulkuliiketoiminnalle todellisuudessa soveltama noin 8-9 prosenttia ja yli kaksinkertainen Belgian vastaavaan noin 5-6 prosenttiin nähden.
Oman pääoman ja talletusten välissä pankkien pitkäaikaisia rahoittajia ovat etuoikeusjärjestykseltään eriasteisiin joukkolainoihin sijoittaneet lopullisten säästäjien varoja hallinnoivat eläkevakuuttajat, eläkerahastot, henkivakuutusyhtiöt sekä rikkaiden että köyhien säästövaroja hoitavat sijoitusrahastot. Juuri näiden sijoittajien toivotaan uusivan sijoituksensa ja tuovan vielä lisärahaa uusien alijäämien rahoittamiseksi, mutta ensiksi poliitikkojen mukaan niiden olisi realisoitava lopullisia lisätappioita! Esimerkiksi Anglo Irish pankin etuoikeusasemassa viimeisimpien joukkolainojen sijoittajat joutuivat kuukausi sitten hyväksymään 80 prosentin pääomatappion joukkolainojen nimellisarvosta. Allied Irish pankin pitkäaikaissijoittajat joutuivat jo kesäkuussa 2009 hyväksymään tappiota kolmanneksen tai puolet nimellisarvosta osana velkojen silloista uudelleen järjestelyä.
Tukkurahan markkinoilla lyhyen ajan sijoitukset pankkien velkasitoumuksiin ovat peräisin tilapäisesti likviditeettiylijäämäisiltä yhtiöiltä tai muilta pankeilta. Siis poliitikkomme olisivat halunneet Eurooppaan oman Veljekset Lehmaninsa, jonka Ameriikan versio aiheutti juuri sen maailmanlaajuisen talouskasvun äkkipysähdyksen, josta Irlanti ei toipunut omin voimin.
Lyhyt on poliitikkojemme ja heidän kaksoissielujensa, toimittajien muisti. Vai johtuuko se siitä, että heidän ainoa taloustieteellinen koulutuksensa on kommarikeynesiläinen esikurssi, joka opettaa, että valtiovarainministeriöiden vaakunaeläin on kenguru: mitä tyhjempi sen kukkaro, sitä pidemmät loikat.
Vaakunaeläimen vaihtaminen koskee yhtälailla USA:n, Japanin kuin euroalueen valtiovarainministeriöitä. Yhdistynyt Kuningaskuntahan on jo uuden hallituksensa myötä vaihtamassa sen säästöporsaaseen; poliitikoilla on vain pidemmän päälle taipumus rikkoa se, jakaa varat köyhille ja rukoilla rikkaiden puolesta, kuten Gordon Brownin valtiovarain- ja pääministerikaudet osoittivat.
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Sellainen lehti kuin lukijatkin
”Köyhyys lisääntyy Suomessa”, otsikoi Helsingin Sanomat (HS) 31.7.2010 valtion vuoden 2011 budjettiehdotusta käsittelevän sivunsa A5. Otsikko perustuu ennusteeseen: köyhyysaste tulee valtiovarainministeriön mukaan olemaan ”tänä vuonna 13,1 prosenttia ja kasvaa ensi vuonna 13,2 prosenttiin”. Yli kuuden palstan otsikkoa kahta eri vuotta koskevien köyhyysennusteiden pienimmästä mahdollisesta muutoksesta voi pitää innovatiivisena, tilastomies taas osoituksena toimittajakoulujen täydellisestä ymmärtämättömyydestä sellaisia käsitteitä kuin luottamusväli tai pyöristysvirhe kohtaan.
Näennäisestä todellisuuspohjastaan huolimatta uutisesta kuitenkin tulee mätäkuun juttu, kun miettii HS:n antaman köyhyysasteen määritelmää tarkemmin: ”Köyhyysaste tarkoittaa sitä osuutta suomalaisista, joilla on käytettävissään vähemmän kuin 60 prosenttia koko väestön mediaanitulosta eli keskimmäisestä tulosta”. Siis valtiovarainministeriön tulee tietää väestön tulojakauman muoto tarkalleen sekä tänä että ensi vuonna: paljonko keskimmäisen tulo tulee muuttumaan ja kuinka väestö on jakautunut sen alapuolelle kumpanakin vuonna.
Tulojakaumathan eivät missään maassa eivätkä milloinkaan ole noudattaneet normaalijakaumaa, Gaussin kellokäyrää. Siksi tarkan ennusteen teko luonnistuu vain keskussuunnittelijoilta, jotka määritelmän mukaan tietävät tulevaisuuden tarkasti.
Pääotsikon yläpuolen teksti ”Toimeentulotuen varassa elää ensi vuonna 400000 suomalaista” jättää kertomatta sen, että pelkästään toimeentulotuen varassa ei Suomessa elä kukaan, vaan saa vähintäänkin asumistukea. Pääministeri Kekkosen Suomessa köyhien piti tehdä töitä pienestä alkaen; Kiviniemen Suomessa köyhä elää muutoinkin.
”Sellainen lehti kuin lukijatkin”, sanoisi entinen luokanvalvojani.
Näennäisestä todellisuuspohjastaan huolimatta uutisesta kuitenkin tulee mätäkuun juttu, kun miettii HS:n antaman köyhyysasteen määritelmää tarkemmin: ”Köyhyysaste tarkoittaa sitä osuutta suomalaisista, joilla on käytettävissään vähemmän kuin 60 prosenttia koko väestön mediaanitulosta eli keskimmäisestä tulosta”. Siis valtiovarainministeriön tulee tietää väestön tulojakauman muoto tarkalleen sekä tänä että ensi vuonna: paljonko keskimmäisen tulo tulee muuttumaan ja kuinka väestö on jakautunut sen alapuolelle kumpanakin vuonna.
Tulojakaumathan eivät missään maassa eivätkä milloinkaan ole noudattaneet normaalijakaumaa, Gaussin kellokäyrää. Siksi tarkan ennusteen teko luonnistuu vain keskussuunnittelijoilta, jotka määritelmän mukaan tietävät tulevaisuuden tarkasti.
Pääotsikon yläpuolen teksti ”Toimeentulotuen varassa elää ensi vuonna 400000 suomalaista” jättää kertomatta sen, että pelkästään toimeentulotuen varassa ei Suomessa elä kukaan, vaan saa vähintäänkin asumistukea. Pääministeri Kekkosen Suomessa köyhien piti tehdä töitä pienestä alkaen; Kiviniemen Suomessa köyhä elää muutoinkin.
”Sellainen lehti kuin lukijatkin”, sanoisi entinen luokanvalvojani.
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Epä-älyllistä politikointia osa-aikaeläkkeillä
Osa-aikaeläkkeiden tulkintaongelma poistuisi vakuutusmatemaattisesti rehdissä järjestelmässä, kuten myös valitun eläkkeelle jäämisiän pitäminen ongelmana. Mutta jostain syystä toimitukset julkaisevat mieluummin tosiasioihin perustumattomia kannanottoja asiantuntija-arvioina kuin sellaisia, joiden faktapohja ja niihin nojaava päättely olisi lukijoiden tarkistettavissa.
Kaiken tieteellisen kirjoittamisen, silloinkin kun se kohdistuu suurelle yleisölle, kantava periaate on kirjoittaa siten, että kirjoitusten sisältämät päätelmät ovat muiden replikoitavissa, toistettavissa. Vain tällöin keskustelu etenee, muutoinhan se junnaa ojan ja allikon välissä.
Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLAn toimitusjohtaja Sixten Korkman kirjoittaa Helsingin Sanomien vieraskynässä 29.11.2010 ”Keskusjärjestöt saisivat jälleen aktivoitua” lähinnä työaikakysymyksistä, että ikääntyvien työntekijöiden lyhennetty työviikko voi olla joissakin työajan joustotilanteissa hyvä ratkaisu, mutta sivaltaa sitten: ”samaa ei voi sanoa nykyisestä osa-aikaeläkkeestä, joka käytännössä tarkoittaa vapaa-ajan subventointia muiden veronmaksajien kustannuksella”. Lainausmerkeissä olevan kohdan toimitus on lisäksi erottanut mustalla ladotuksi houkutustekstiksi, mutta minulle taloustieteilijänä se on täysin käsittämätön. Tohtorimiehenä Korkmanin tulisi esittää jonkinlainen perustelu väitteensä tueksi, jotta lukija voi yrittää varmistua ajatuskulun oikeellisuudesta; lukijan tehtävä ei ole arvailla Korkmanin päättelyä.
Jos pakollinen työeläkejärjestelmä olisi kaikilta osiltaan vakuutettujen kannalta vakuutusmatemaattisesti rehti (actuarially fair), sen paremmin osa-aikaeläkkeessä kuin vakuutetun valitsemassa eläkkeelle jäämisiässä ei olisi mitään ongelmaa. Sama koskee Korkmanin mainitsemaa elinajanodotteen vaikutusta eläkkeen suuruuteen ja eläkkeelle jäämisikään.
Vakuutusmatemaattinen rehtiys tarkoittaa sitä, että maksettujen eläkevakuutusmaksujen ja saavutettavien eläke-etujen nykyarvot ovat yhtä suuret työuran alussa. Rahoitusteoriassa käsite tunnetaan investoinnin nettonykyarvona yhtä kuin nolla eli kun investoinnin ”sisäinen” korko, jolla diskontattuna investoinnin tuottojen nykyarvo on yhtä suuri kuin investoinnin vaatimien menojen nykyarvo, vastaa investoinnin tarvitseman rahoituksen vaihtoehtoistuottoa rahoitusmarkkinoilla. Vedonlyönnin teoriassa järjestelmää kutsutaan pelaajien kannalta rehdiksi, jos vedonlyönnin järjestäjä jakaa panokset kokonaan voittoina eikä vie itse mitään välistä.
Nykyisin vaaditaan läpinäkyvyyttä kaikkialla, paitsi ei työeläkejärjestelmältä. Sen paremmin Eläketurvakeskus (ETK), ETLA kuin sosiaali- ja terveysministeriö (STM) ei tuota laskelmia, jotka osoittaisivat sen, millä edellytyksillä pakollinen työeläkevakuutus olisi nuoren - tai työuran pidennystä vuodella miettivän vanhan - työntekijän kannalta rehti sijoitus.
Onko olemassa yhtäkään tahoa, joka voisi asiassa aktivoitua?
Kaiken tieteellisen kirjoittamisen, silloinkin kun se kohdistuu suurelle yleisölle, kantava periaate on kirjoittaa siten, että kirjoitusten sisältämät päätelmät ovat muiden replikoitavissa, toistettavissa. Vain tällöin keskustelu etenee, muutoinhan se junnaa ojan ja allikon välissä.
Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLAn toimitusjohtaja Sixten Korkman kirjoittaa Helsingin Sanomien vieraskynässä 29.11.2010 ”Keskusjärjestöt saisivat jälleen aktivoitua” lähinnä työaikakysymyksistä, että ikääntyvien työntekijöiden lyhennetty työviikko voi olla joissakin työajan joustotilanteissa hyvä ratkaisu, mutta sivaltaa sitten: ”samaa ei voi sanoa nykyisestä osa-aikaeläkkeestä, joka käytännössä tarkoittaa vapaa-ajan subventointia muiden veronmaksajien kustannuksella”. Lainausmerkeissä olevan kohdan toimitus on lisäksi erottanut mustalla ladotuksi houkutustekstiksi, mutta minulle taloustieteilijänä se on täysin käsittämätön. Tohtorimiehenä Korkmanin tulisi esittää jonkinlainen perustelu väitteensä tueksi, jotta lukija voi yrittää varmistua ajatuskulun oikeellisuudesta; lukijan tehtävä ei ole arvailla Korkmanin päättelyä.
Jos pakollinen työeläkejärjestelmä olisi kaikilta osiltaan vakuutettujen kannalta vakuutusmatemaattisesti rehti (actuarially fair), sen paremmin osa-aikaeläkkeessä kuin vakuutetun valitsemassa eläkkeelle jäämisiässä ei olisi mitään ongelmaa. Sama koskee Korkmanin mainitsemaa elinajanodotteen vaikutusta eläkkeen suuruuteen ja eläkkeelle jäämisikään.
Vakuutusmatemaattinen rehtiys tarkoittaa sitä, että maksettujen eläkevakuutusmaksujen ja saavutettavien eläke-etujen nykyarvot ovat yhtä suuret työuran alussa. Rahoitusteoriassa käsite tunnetaan investoinnin nettonykyarvona yhtä kuin nolla eli kun investoinnin ”sisäinen” korko, jolla diskontattuna investoinnin tuottojen nykyarvo on yhtä suuri kuin investoinnin vaatimien menojen nykyarvo, vastaa investoinnin tarvitseman rahoituksen vaihtoehtoistuottoa rahoitusmarkkinoilla. Vedonlyönnin teoriassa järjestelmää kutsutaan pelaajien kannalta rehdiksi, jos vedonlyönnin järjestäjä jakaa panokset kokonaan voittoina eikä vie itse mitään välistä.
Nykyisin vaaditaan läpinäkyvyyttä kaikkialla, paitsi ei työeläkejärjestelmältä. Sen paremmin Eläketurvakeskus (ETK), ETLA kuin sosiaali- ja terveysministeriö (STM) ei tuota laskelmia, jotka osoittaisivat sen, millä edellytyksillä pakollinen työeläkevakuutus olisi nuoren - tai työuran pidennystä vuodella miettivän vanhan - työntekijän kannalta rehti sijoitus.
Onko olemassa yhtäkään tahoa, joka voisi asiassa aktivoitua?
tiistai 30. marraskuuta 2010
Maabrändinä Ollila?
”Kylmä ja pimeä” on Suomi-kuva, johon törmään useimmiten. Sitä, että pysyvän lumen tulon jälkeen Suomessa on valoisampaa kuin Englannissa tai Ranskassa, englantilaisen tai ranskalaisen on mahdoton käsittää; Helsinki on kylmin paikkakunta päivittäisissä säätiedoissa melkein aina ja keskilämpötilavertailuissa aina.
Ulkoministeri Stubbin vuonna 2008 asettaman maabrändivaltuuskunnan raportin tiedotteesta ei käy selville se, miten työryhmän hahmottelema luomuruokaan, juomakelpoiseen järviveteen, kouluviihtyvyyden edistämiseen ja rauhansovitteluun perustuva Suomi-strategia voittaa kylmyyden ja pimeyden. Siksi varsinaista raporttiakaan ei kannata tulostaa etsiäkseen, onko asia haudattu jonnekin sen lukuisista yksityiskohdista.
Kylmyys ja pimeys ovat luonnollisesti Suomen heikkouksia, kun taas työryhmä haluaa Suomen vahvistavan vahvuuksiaan. Ulkoministeriön tiedote: ”Suomi-kuvan on pohjauduttava todellisiin, olemassa oleviin vahvuuksiin”, valtuuskunnan puheenjohtaja Jorma Ollila sanoi; "Suomi-kuva ei kehity kampanjoilla, vaan todellisilla teoilla. Parantamalla maailmaa teemme myös Suomesta paremman maan asua ja tehdä työtä.”
Todellakin, ” parantaa maailmaa”, jotta Suomi-strategia ”saa maailman kääntymään puoleemme entistä useammin ja tehokkaammin”. 1970-luvun alun ylioppilasjohtajana Ollila on parantumaton maailmanparantaja neljä vuosikymmentä myöhemminkin.
”Kerran porilainen, aina porilainen”, sanottiin Porin Prikaatissa. 40 vuotta sitten alokkaita aivopestiin vaivihkaa, että Porin Prikaati on pysyvämpi instituutio kuin tasavallan presidentti, koska prikaatin varsinainen kunniamarssi, Porilaisten marssi, on lainassa tasavallan presidentille. Tulevaisuus näyttää, muuttuuko tasavallan presidentti tarpeettomaksi EU-Suomessa. Ehkä nopeammin tapahtuu vain se, mikä alkoi jo Koiviston presidenttiyden alussa: Porilaisten marssi soi harvemmin ja harvemmin; siksi jonain päivänä virkamiestyöryhmä palauttaa marssin alkuperäiselle paikalleen.
Se, että Suomi kuuluu nyt poliittisesti Eurooppaan, on eittämätön vahvuus, joka monessa tilanteessa kompensoi kylmyyden ja pimeyden. Mutta tunnetaanko poliittiset johtajamme Euroopassa tai maailmalla?
USA:ssa on vastaava ongelma: kukaan ei tahdo muistaa yhtäkään senaattoria, joka tulee tai olisi tullut Idahosta, Mainesta tai Dakotoista, vaikka kullakin osavaltiolla on aina kaksi senaattoria Washingtonissa. Pienen EU-maan poliittisen johtajan on tehtävä jotakin koko Euroopan tai maailman hyväksi edistääkseen maansa tunnettavuutta. Lausuntoja antavia poliitikkoja maailma on täynnä; vain todelliset teot kehittävät Suomi-kuvaa, kuten Ollila todellisena tekijänä filosofoi; Olli Rehnkin on mahtavan komissaarialun jälkeen kuihtumassa kahden rivin lausunnonantajaksi kansainvälisten uutistoimistojen välittämissä pitkissä arvioinneissa - jonnekin sinne loppupuolelle.
Tulisiko Ahtisaari-päivistä maailmalla suuren yleisön keskuudessa yhtään tunnetummat kuin Millennium -palkinnosta? Entä jos rahalla palkittaisiinkin NJK-Regatan voittaja? Helsinkihän on merellisempi kaupunki kuin Venetsia! Vai kykenisikö Ollila tasavallan presidenttinä nostamaan Ahtisaari-päivät maailman tietoisuuteen?
Onko Millennium -teknologiapalkinto edes insinöörien ja keksijöiden keskuudessa yhtä tunnettu kuin Sibelius tai nykyajan mainiot kapellimestarimme ja oopperalaulajamme ovat klassisessa musiikissa?
Se, että suomalaiset pääsevät kansainväliselle huipulle mahdollisimman monella rintamalla, edistää Suomi-kuvaa. Pitää jatkuvasti kuulua maailmalla voittajiin; viidennet sijat eivät riitä eivätkä edes satunnaiset mitalisijat. Pitää myös olla maailman medioissa arvostetumpi kuin kotimaassa; näinhän oli Ahtisaaren laita 1990-luvun lopussa.
Ulkoministeri Stubbin vuonna 2008 asettaman maabrändivaltuuskunnan raportin tiedotteesta ei käy selville se, miten työryhmän hahmottelema luomuruokaan, juomakelpoiseen järviveteen, kouluviihtyvyyden edistämiseen ja rauhansovitteluun perustuva Suomi-strategia voittaa kylmyyden ja pimeyden. Siksi varsinaista raporttiakaan ei kannata tulostaa etsiäkseen, onko asia haudattu jonnekin sen lukuisista yksityiskohdista.
Kylmyys ja pimeys ovat luonnollisesti Suomen heikkouksia, kun taas työryhmä haluaa Suomen vahvistavan vahvuuksiaan. Ulkoministeriön tiedote: ”Suomi-kuvan on pohjauduttava todellisiin, olemassa oleviin vahvuuksiin”, valtuuskunnan puheenjohtaja Jorma Ollila sanoi; "Suomi-kuva ei kehity kampanjoilla, vaan todellisilla teoilla. Parantamalla maailmaa teemme myös Suomesta paremman maan asua ja tehdä työtä.”
Todellakin, ” parantaa maailmaa”, jotta Suomi-strategia ”saa maailman kääntymään puoleemme entistä useammin ja tehokkaammin”. 1970-luvun alun ylioppilasjohtajana Ollila on parantumaton maailmanparantaja neljä vuosikymmentä myöhemminkin.
”Kerran porilainen, aina porilainen”, sanottiin Porin Prikaatissa. 40 vuotta sitten alokkaita aivopestiin vaivihkaa, että Porin Prikaati on pysyvämpi instituutio kuin tasavallan presidentti, koska prikaatin varsinainen kunniamarssi, Porilaisten marssi, on lainassa tasavallan presidentille. Tulevaisuus näyttää, muuttuuko tasavallan presidentti tarpeettomaksi EU-Suomessa. Ehkä nopeammin tapahtuu vain se, mikä alkoi jo Koiviston presidenttiyden alussa: Porilaisten marssi soi harvemmin ja harvemmin; siksi jonain päivänä virkamiestyöryhmä palauttaa marssin alkuperäiselle paikalleen.
Se, että Suomi kuuluu nyt poliittisesti Eurooppaan, on eittämätön vahvuus, joka monessa tilanteessa kompensoi kylmyyden ja pimeyden. Mutta tunnetaanko poliittiset johtajamme Euroopassa tai maailmalla?
USA:ssa on vastaava ongelma: kukaan ei tahdo muistaa yhtäkään senaattoria, joka tulee tai olisi tullut Idahosta, Mainesta tai Dakotoista, vaikka kullakin osavaltiolla on aina kaksi senaattoria Washingtonissa. Pienen EU-maan poliittisen johtajan on tehtävä jotakin koko Euroopan tai maailman hyväksi edistääkseen maansa tunnettavuutta. Lausuntoja antavia poliitikkoja maailma on täynnä; vain todelliset teot kehittävät Suomi-kuvaa, kuten Ollila todellisena tekijänä filosofoi; Olli Rehnkin on mahtavan komissaarialun jälkeen kuihtumassa kahden rivin lausunnonantajaksi kansainvälisten uutistoimistojen välittämissä pitkissä arvioinneissa - jonnekin sinne loppupuolelle.
Tulisiko Ahtisaari-päivistä maailmalla suuren yleisön keskuudessa yhtään tunnetummat kuin Millennium -palkinnosta? Entä jos rahalla palkittaisiinkin NJK-Regatan voittaja? Helsinkihän on merellisempi kaupunki kuin Venetsia! Vai kykenisikö Ollila tasavallan presidenttinä nostamaan Ahtisaari-päivät maailman tietoisuuteen?
Onko Millennium -teknologiapalkinto edes insinöörien ja keksijöiden keskuudessa yhtä tunnettu kuin Sibelius tai nykyajan mainiot kapellimestarimme ja oopperalaulajamme ovat klassisessa musiikissa?
Se, että suomalaiset pääsevät kansainväliselle huipulle mahdollisimman monella rintamalla, edistää Suomi-kuvaa. Pitää jatkuvasti kuulua maailmalla voittajiin; viidennet sijat eivät riitä eivätkä edes satunnaiset mitalisijat. Pitää myös olla maailman medioissa arvostetumpi kuin kotimaassa; näinhän oli Ahtisaaren laita 1990-luvun lopussa.
tiistai 23. marraskuuta 2010
Mikä valtionvelka?
Papukaijajournalistit toistelevat valtion eri velkalukuja kertomatta täsmällisesti, minkä rodun ”Vilkkilän kissasta” on kyse. Yksi käyttää koko julkisen sektorin EMU-velkaa, toinen vain valtion EMU-velkaa, kolmas Valtiokonttorin hoitamaa velkaa, neljäs bruttomääräistä lisävelkaa ilman valtionvelan kuoletuksia, viides väittää budjetissa ennustettua lisävelanottoa jo toteutuneeksi, jne.
Kenen tahansa on ilmeisen vaikea perehtyä tarkkoihin käsitteisiin ja toisinaan tuntuu siltä, että lukijat, kuulijat ja toimittajat ovat nimenomaan tyytyväisiä valtion ja kuntien velkaantumisongelman paisutteluun: yksi tavoittelee sitä, että suurituloisia verotettaisiin rankemmin, toinen taas sitä, että tulonsiirtojen ja julkisten menojen lisäyspaineet eivät kasvaisi. – Ja kansanedustuslaitos on kansa pienoiskoossa!
Itse olen seurannut kirjoituksissani Valtiokonttorin hoitamaa nimellismääräistä velkaa ja nimellismääräisen velan lisäystä. Jälkimmäisen olen lisäksi korjannut valtion kassavarojen muutoksella. Valtiokonttorin velkalukujakin on useita. Tällä hetkellä merkittävää on valtion lainakannan markkina-arvon ero sen nimellismäärästä; lainojen kiinteiden kuponkikorkojen ollessa markkinakorkojen yläpuolella (alapuolella) sijoittajien kannattaa maksaa lainoista niiden nimellistä velkamäärää enemmän (vähemmän).
Kuinka suuria eroja eri luvuissa on? Täydellisimmät luvut ovat Tilastokeskuksen tuottamia ja vertailukelpoisia EU:n tilastoviranomaisen, Eurostatin, jäsenmaiden välillä.
Julkisyhteisöjen eli valtion, paikallishallinnon ja sosiaaliturvarahastojen (mukana pakollinen yksityisen sektorin työeläkevakuutus) EMU-velka oli 82,6 miljardia euroa 30.6.2010, siitä valtion 74,9 mrd, paikallishallinnon 11,6 mrd ja sosiaaliturvarahastojen 0,0 mrd. Valtion ja kuntien keskinäisten velkojen ja saatavien eliminoinnin vuoksi kokonaisvelka on osien summaa pienempi, siis EMU-velka on konsolidoitu kuin konsernitaseessa. EMU-velka on kirjattu nimellismääräänsä.
Julkisyhteisöjen rahoitustilinpidossa varat, velat ja nettorahoitusvarallisuus tilastoidaan myös markkina-arvoihin ilman konsolidointia: 30.6.2010 valtion velka oli 81,7 mrd euroa, paikallishallinnon 21,0 mrd ja sosiaaliturvarahastojen 4,9 mrd eli yhteensä 107,6 mrd. Valtion rahoitusvarallisuuden markkina-arvo, jossa on mukana kassavarojen ja pörssisijoitusten lisäksi valtion myöntämät lainat, oli puolestaan niin mittava, että valtion nettorahoitusvarallisuus oli vain 22,0 mrd miinuksella; vuoden 2007 lopussa se oli jopa 2,8 mrd plussalla; valtio onkin itse asiassa valtaisa hedge-rahasto! Kuntienkin rahoitusvarat ylittivät niiden velat 1,0 miljardilla! Sosiaaliturvarahastojen nettorahoitusvarallisuus oli 126,5 miljardia euroa 30.6.2010.
Valtiokonttorin Rahoitustoimialan hoitaman valtionvelan nimellismäärä oli 69.8 miljardia euroa 30.6.2010. Ero EMU-velkaan muodostuu Finnvera Oy:n lainanotosta valtion riskillä ja joistakin rahastoista.
Kokonaan toisen kirjoituksen arvoinen olisi käydä läpi eri virtasuureet: korkomenot bruttona ja nettona ja nettolainanotto. Lisäongelmansa on myös valtion myöntämät takaukset, velkojahan nekin ovat. Onneksi tappiota tekevien tai huonosti kannattavien valtionyhtiöiden jatkuvista pääomittamisista on päästy eroon.
Kenen tahansa on ilmeisen vaikea perehtyä tarkkoihin käsitteisiin ja toisinaan tuntuu siltä, että lukijat, kuulijat ja toimittajat ovat nimenomaan tyytyväisiä valtion ja kuntien velkaantumisongelman paisutteluun: yksi tavoittelee sitä, että suurituloisia verotettaisiin rankemmin, toinen taas sitä, että tulonsiirtojen ja julkisten menojen lisäyspaineet eivät kasvaisi. – Ja kansanedustuslaitos on kansa pienoiskoossa!
Itse olen seurannut kirjoituksissani Valtiokonttorin hoitamaa nimellismääräistä velkaa ja nimellismääräisen velan lisäystä. Jälkimmäisen olen lisäksi korjannut valtion kassavarojen muutoksella. Valtiokonttorin velkalukujakin on useita. Tällä hetkellä merkittävää on valtion lainakannan markkina-arvon ero sen nimellismäärästä; lainojen kiinteiden kuponkikorkojen ollessa markkinakorkojen yläpuolella (alapuolella) sijoittajien kannattaa maksaa lainoista niiden nimellistä velkamäärää enemmän (vähemmän).
Kuinka suuria eroja eri luvuissa on? Täydellisimmät luvut ovat Tilastokeskuksen tuottamia ja vertailukelpoisia EU:n tilastoviranomaisen, Eurostatin, jäsenmaiden välillä.
Julkisyhteisöjen eli valtion, paikallishallinnon ja sosiaaliturvarahastojen (mukana pakollinen yksityisen sektorin työeläkevakuutus) EMU-velka oli 82,6 miljardia euroa 30.6.2010, siitä valtion 74,9 mrd, paikallishallinnon 11,6 mrd ja sosiaaliturvarahastojen 0,0 mrd. Valtion ja kuntien keskinäisten velkojen ja saatavien eliminoinnin vuoksi kokonaisvelka on osien summaa pienempi, siis EMU-velka on konsolidoitu kuin konsernitaseessa. EMU-velka on kirjattu nimellismääräänsä.
Julkisyhteisöjen rahoitustilinpidossa varat, velat ja nettorahoitusvarallisuus tilastoidaan myös markkina-arvoihin ilman konsolidointia: 30.6.2010 valtion velka oli 81,7 mrd euroa, paikallishallinnon 21,0 mrd ja sosiaaliturvarahastojen 4,9 mrd eli yhteensä 107,6 mrd. Valtion rahoitusvarallisuuden markkina-arvo, jossa on mukana kassavarojen ja pörssisijoitusten lisäksi valtion myöntämät lainat, oli puolestaan niin mittava, että valtion nettorahoitusvarallisuus oli vain 22,0 mrd miinuksella; vuoden 2007 lopussa se oli jopa 2,8 mrd plussalla; valtio onkin itse asiassa valtaisa hedge-rahasto! Kuntienkin rahoitusvarat ylittivät niiden velat 1,0 miljardilla! Sosiaaliturvarahastojen nettorahoitusvarallisuus oli 126,5 miljardia euroa 30.6.2010.
Valtiokonttorin Rahoitustoimialan hoitaman valtionvelan nimellismäärä oli 69.8 miljardia euroa 30.6.2010. Ero EMU-velkaan muodostuu Finnvera Oy:n lainanotosta valtion riskillä ja joistakin rahastoista.
Kokonaan toisen kirjoituksen arvoinen olisi käydä läpi eri virtasuureet: korkomenot bruttona ja nettona ja nettolainanotto. Lisäongelmansa on myös valtion myöntämät takaukset, velkojahan nekin ovat. Onneksi tappiota tekevien tai huonosti kannattavien valtionyhtiöiden jatkuvista pääomittamisista on päästy eroon.
lauantai 20. marraskuuta 2010
Välittömän verotuksen painopisteen muutos
Eilen mainitsin Suomessa vuosina 1987 - 2007 tapahtuneesta välittömän eli tulo- ja varallisuusverotuksen painopisteen muutoksesta työtuloista pääomatulojen verotukseen; ks. Köyhimmät vai itselliset?. Itse asiassa pääoman tuoton verot suhteessa bruttokansantuotokseen (BKT) ovat nelinkertaistuneet tänä aikana, kun myös kiinteistöveron tuotto 0,5 prosenttia BKT:sta otetaan huomioon; ks. viitattua konferenssiesitelmääni vuodelta 2008
Fiscal consequences of greater openness: from tax avoidance and tax arbitrage to revenue growth
jossa laskelmat ja tilastoviitteet on selitetty tarkemmin. Asunto- ja opintolainojen, vuonna 1987 myös kulutusluottojen, korkovähennysten aiheuttama verotulojen menetys on vähennetty pääoman tuoton verojen BKT-prosenttiosuudesta.
Muistio vastaa myös kysymykseen, keiden tuloverotus on tänä aikana keventynyt? Verohallinnon Verotilaston eli entisen verojen maksuunpanotilaston mukaan kahden alhaisimman tuloviidenneksen ansiotuloverojen BKT-osuus on vuosina 1995 – 2007 pysynyt ennallaan alle yhtenä prosenttina, mutta sekä kahden keskimmäisen tuloviidenneksen että korkeimman tuloviidenneksen ansiotuloverojen BKT-osuus on alentunut noin neljänneksellä.
Fiscal consequences of greater openness: from tax avoidance and tax arbitrage to revenue growth
jossa laskelmat ja tilastoviitteet on selitetty tarkemmin. Asunto- ja opintolainojen, vuonna 1987 myös kulutusluottojen, korkovähennysten aiheuttama verotulojen menetys on vähennetty pääoman tuoton verojen BKT-prosenttiosuudesta.
Muistio vastaa myös kysymykseen, keiden tuloverotus on tänä aikana keventynyt? Verohallinnon Verotilaston eli entisen verojen maksuunpanotilaston mukaan kahden alhaisimman tuloviidenneksen ansiotuloverojen BKT-osuus on vuosina 1995 – 2007 pysynyt ennallaan alle yhtenä prosenttina, mutta sekä kahden keskimmäisen tuloviidenneksen että korkeimman tuloviidenneksen ansiotuloverojen BKT-osuus on alentunut noin neljänneksellä.
perjantai 19. marraskuuta 2010
Köyhimmät vai itselliset?
”Suuri osa kansan köyhimmästä viidenneksestä aikoo äänestää tulevissa eduskuntavaaleissa perussuomalaisia”, tietää professori Risto Heiskala vieraskynässä HS 15.11.2010. Hän ei kuitenkaan anna mitään viitettä, että tieto perustuisi johonkin mielipidekyselyyn. Koko artikkeli näyttää enemmänkin perustuvan professorin omaan mielikuvitukseen parin viime vuosikymmenen aikana rattailta pudotetusta kansan viidenneksestä.
Hän esimerkiksi väittää, että ”pääomatulojen verotusta on samaan aikaan tuntuvasti kevennetty”. Kokoamani tosiasiat osoittavat aivan toista konferenssiesitelmässä, jonka Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi (VATT-muistioita 82, 2008). Vuonna 1987 osakeyhtiöveron ja pääomatulojen veron osuus bruttokansantuotoksesta (BKT), nettona korkovähennysten veromenetyksistä, oli vain 1,4 prosenttia, mutta ne olivat nousseet vuonna 2007 5,1 prosenttiin. Vastaava prosenttisosuus oli 2,5 vuonna 1995, jolloin nykyinen eriytetty tuloverotus toimi jo kolmatta vuotta. Itse asiassa Suomi siirsi välittömän verotuksen painotusta merkittävästi pääomatulojen verotukseen, koska ansiotulojen BKT-osuus putosi melkein viisi prosenttiyksikköä 12,6 prosenttiin vuodesta 1987 vuoteen 2007.
Heiskalan ”valtion velanmaksuinnossa … päätöksentekijät eivät välitä köyhimmästä viidenneksestä” vihjaa, että valtion lisälainanotto ja sen jakaminen köyhimmälle viidennekselle olisi ollut viisasta. Äänestäjien liikkumisessa perussuomalaisten kannattajiksi on tuskin kyse siitä, että he kaipaisivat valtionlainojen korkoraippaa Suomeenkin.
Pääkaupunkiseudun ja maakuntien lehdistä, Internetistä ja korvakuulolta on välittynyt aivan toisenlainen liikehdintä. Kyseessä eivät ole etuoikeutettujen ryhmät, jotka kansalaisjärjestöiksi naamioituneina rettelöivät Itsenäisyyspäivän iltana Helsingin kaduilla. Kyse on osaksi rälssitetyn työn etujen vartijoiden köyhyysloukkuun ajamista, mutta he eivät ainakaan alkuvuosina kuulu kansan köyhimpään viidennekseen. Merkittävämmän osan muodostanevat nykyajan itselliset, jotka työntekijöinä, ammatinharjoittajina tai yrittäjinä hankkivat tai ovat itse hankkineet elantonsa työllistäen ehkä myös muita.
Liikehdinnässä on kyse Tuntemattoman Suomen keinosta vaikuttaa politiikkaan vaihtamalla hallituksen koostumusta. Kuinka tunkkainen kuluva vaalikausi olisikaan ollut henkisesti, jos vanha hallitus olisi jatkanut viime eduskuntavaalien jälkeen!
Hän esimerkiksi väittää, että ”pääomatulojen verotusta on samaan aikaan tuntuvasti kevennetty”. Kokoamani tosiasiat osoittavat aivan toista konferenssiesitelmässä, jonka Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi (VATT-muistioita 82, 2008). Vuonna 1987 osakeyhtiöveron ja pääomatulojen veron osuus bruttokansantuotoksesta (BKT), nettona korkovähennysten veromenetyksistä, oli vain 1,4 prosenttia, mutta ne olivat nousseet vuonna 2007 5,1 prosenttiin. Vastaava prosenttisosuus oli 2,5 vuonna 1995, jolloin nykyinen eriytetty tuloverotus toimi jo kolmatta vuotta. Itse asiassa Suomi siirsi välittömän verotuksen painotusta merkittävästi pääomatulojen verotukseen, koska ansiotulojen BKT-osuus putosi melkein viisi prosenttiyksikköä 12,6 prosenttiin vuodesta 1987 vuoteen 2007.
Heiskalan ”valtion velanmaksuinnossa … päätöksentekijät eivät välitä köyhimmästä viidenneksestä” vihjaa, että valtion lisälainanotto ja sen jakaminen köyhimmälle viidennekselle olisi ollut viisasta. Äänestäjien liikkumisessa perussuomalaisten kannattajiksi on tuskin kyse siitä, että he kaipaisivat valtionlainojen korkoraippaa Suomeenkin.
Pääkaupunkiseudun ja maakuntien lehdistä, Internetistä ja korvakuulolta on välittynyt aivan toisenlainen liikehdintä. Kyseessä eivät ole etuoikeutettujen ryhmät, jotka kansalaisjärjestöiksi naamioituneina rettelöivät Itsenäisyyspäivän iltana Helsingin kaduilla. Kyse on osaksi rälssitetyn työn etujen vartijoiden köyhyysloukkuun ajamista, mutta he eivät ainakaan alkuvuosina kuulu kansan köyhimpään viidennekseen. Merkittävämmän osan muodostanevat nykyajan itselliset, jotka työntekijöinä, ammatinharjoittajina tai yrittäjinä hankkivat tai ovat itse hankkineet elantonsa työllistäen ehkä myös muita.
Liikehdinnässä on kyse Tuntemattoman Suomen keinosta vaikuttaa politiikkaan vaihtamalla hallituksen koostumusta. Kuinka tunkkainen kuluva vaalikausi olisikaan ollut henkisesti, jos vanha hallitus olisi jatkanut viime eduskuntavaalien jälkeen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)