Maabrändinä Ollila?

”Kylmä ja pimeä” on Suomi-kuva, johon törmään useimmiten. Sitä, että pysyvän lumen tulon jälkeen Suomessa on valoisampaa kuin Englannissa tai Ranskassa, englantilaisen tai ranskalaisen on mahdoton käsittää; Helsinki on kylmin paikkakunta päivittäisissä säätiedoissa melkein aina ja keskilämpötilavertailuissa aina.


Ulkoministeri Stubbin vuonna 2008 asettaman maabrändivaltuuskunnan raportin tiedotteesta ei käy selville se, miten työryhmän hahmottelema luomuruokaan, juomakelpoiseen järviveteen, kouluviihtyvyyden edistämiseen ja rauhansovitteluun perustuva Suomi-strategia voittaa kylmyyden ja pimeyden. Siksi varsinaista raporttiakaan ei kannata tulostaa etsiäkseen, onko asia haudattu jonnekin sen lukuisista yksityiskohdista.

Kylmyys ja pimeys ovat luonnollisesti Suomen heikkouksia, kun taas työryhmä haluaa Suomen vahvistavan vahvuuksiaan. Ulkoministeriön tiedote: ”Suomi-kuvan on pohjauduttava todellisiin, olemassa oleviin vahvuuksiin”, valtuuskunnan puheenjohtaja Jorma Ollila sanoi; "Suomi-kuva ei kehity kampanjoilla, vaan todellisilla teoilla. Parantamalla maailmaa teemme myös Suomesta paremman maan asua ja tehdä työtä.”

Todellakin, ” parantaa maailmaa”, jotta Suomi-strategia ”saa maailman kääntymään puoleemme entistä useammin ja tehokkaammin”. 1970-luvun alun ylioppilasjohtajana Ollila on parantumaton maailmanparantaja neljä vuosikymmentä myöhemminkin.

”Kerran porilainen, aina porilainen”, sanottiin Porin Prikaatissa. 40 vuotta sitten alokkaita aivopestiin vaivihkaa, että Porin Prikaati on pysyvämpi instituutio kuin tasavallan presidentti, koska prikaatin varsinainen kunniamarssi, Porilaisten marssi, on lainassa tasavallan presidentille. Tulevaisuus näyttää, muuttuuko tasavallan presidentti tarpeettomaksi EU-Suomessa. Ehkä nopeammin tapahtuu vain se, mikä alkoi jo Koiviston presidenttiyden alussa: Porilaisten marssi soi harvemmin ja harvemmin; siksi jonain päivänä virkamiestyöryhmä palauttaa marssin alkuperäiselle paikalleen.

Se, että Suomi kuuluu nyt poliittisesti Eurooppaan, on eittämätön vahvuus, joka monessa tilanteessa kompensoi kylmyyden ja pimeyden. Mutta tunnetaanko poliittiset johtajamme Euroopassa tai maailmalla?

USA:ssa on vastaava ongelma: kukaan ei tahdo muistaa yhtäkään senaattoria, joka tulee tai olisi tullut Idahosta, Mainesta tai Dakotoista, vaikka kullakin osavaltiolla on aina kaksi senaattoria Washingtonissa. Pienen EU-maan poliittisen johtajan on tehtävä jotakin koko Euroopan tai maailman hyväksi edistääkseen maansa tunnettavuutta. Lausuntoja antavia poliitikkoja maailma on täynnä; vain todelliset teot kehittävät Suomi-kuvaa, kuten Ollila todellisena tekijänä filosofoi; Olli Rehnkin on mahtavan komissaarialun jälkeen kuihtumassa kahden rivin lausunnonantajaksi kansainvälisten uutistoimistojen välittämissä pitkissä arvioinneissa - jonnekin sinne loppupuolelle.

Tulisiko Ahtisaari-päivistä maailmalla suuren yleisön keskuudessa yhtään tunnetummat kuin Millennium -palkinnosta? Entä jos rahalla palkittaisiinkin NJK-Regatan voittaja? Helsinkihän on merellisempi kaupunki kuin Venetsia! Vai kykenisikö Ollila tasavallan presidenttinä nostamaan Ahtisaari-päivät maailman tietoisuuteen?

Onko Millennium -teknologiapalkinto edes insinöörien ja keksijöiden keskuudessa yhtä tunnettu kuin Sibelius tai nykyajan mainiot kapellimestarimme ja oopperalaulajamme ovat klassisessa musiikissa?

Se, että suomalaiset pääsevät kansainväliselle huipulle mahdollisimman monella rintamalla, edistää Suomi-kuvaa. Pitää jatkuvasti kuulua maailmalla voittajiin; viidennet sijat eivät riitä eivätkä edes satunnaiset mitalisijat. Pitää myös olla maailman medioissa arvostetumpi kuin kotimaassa; näinhän oli Ahtisaaren laita 1990-luvun lopussa.