Vihreät vaativat eilen luopumista listaamattomien yhtiöiden jakamien "osinkojen nollaverokannasta" unohtaen tarkoituksella sen, että osinko jaetaan osakeyhtiöveron jälkeisistä voittovaroista.
Koko tiedote huokuu kyvyttömyyttä analysoida osakeyhtiön kautta toimivan yrittäjän verotusta ja sisältää eliitin tavanomaista kansaan kohdistamaa sumutusta: 90000 euron palkkatulojen veroaste ei ole tänä vuonna väitetty 42 prosenttia vaan noin 37 prosenttia (riippuu kunnasta ja seurakunnasta), koska palkanansaitsijan eläkemaksu ei ole vero. Se on pakollista pitkäaikaissäästämistä, joka on säästämishetkellä vähennyskelpoista verotettavasta ansiotulosta, mutta säästöjä (eläkettä) nostettaessa sekä pääoma että sen tuotto ovat veronalaista ansiotuloa.
Suomalaiset poliitikot suosivat käytännöllisä ratkaisuja, koska heidän taustavoimansa eivät kykene selkeään ja johdonmukaiseen veroanalyysiin. Ennen yhtiöveron hyvitysjärjestelmää jaetut osingot olivat osittain vähennyskelpoisia valtionverotuksessa. Voitaisiinko nyt siirtyä järjestelmään, jossa listaamattomien yhtiöiden jakamat osingot olisivat kokonaan vähennyskelpoisia verotettavasta tulosta osakeyhtiöverotuksessa, mutta verotettaisiin saajiensa ansiotulona?
Omistajien kannattaisi hajauttaa omistus lasten kesken, jotta perheen osinkojen kokonaisveroste olisi progressiivisellä asteikolla alempi. Osakeyhtiöitä kannattaisi puhdistaa osingoilla vain siihen rajaan saakka, jossa perheen osinkotulojen keskimääräinen rajaveroaste ei ylittäisi yhtiön myynnissä realisoitavan verotettavan voiton kaksinkertaisen verotuksen astetta eli noin 45 prosenttia.
Suostuisivatko populistit ymmärtämään tällaisen verojärjestelmän?
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
lauantai 19. joulukuuta 2009
Yrittäjien osinkoverotusta voidaan uudistaa - ja osakeyhtiöverokantaa alentaa!
Intohimot kiristää osakeyhtiöiden kautta toimivien yrittäjien verotusta estävät viileän taloudellisen analyysin siitä, miten väitetty työtulon muuntaminen pääomatulo-osingoiksi ylipäätänsä tapahtuu. Pörssilistaamattomien yhtiöiden osingoista verottaja erottaa niitä jakavien yhtiöiden nettovarojen eli osakkeiden matemaattisen arvon perusteella ensiksi pääomatulo-osingot ja verottaa loppuosaa ansiotulona. Tämän jakosäännön vuoksi veronalaisen työtulon muunto pääomatulona verotetuiksi osingoiksi on monien vuosien yli ulottuva säästämisongelma. Yhtiöön säästetyillä veronjälkeisillä varoilla on kuitenkin kustannuksensa menetetyn riskisopeutetun korkotuoton muodossa. Siksi vain sen ylittävät pääomatulo-osingot edustavat aitoa työtulon muuntoa verotettavaksi pääomatuloksi.
Sivutoimisille yrittäjille, jotka tulevat toimeen päätoimensa tuloilla, osakeyhtiömuoto tarjoaa kuitenkin kannusteen käyttää osakeyhtiötä säästöporsaana. Vuosien mittaan kasvava pääomatulo-osinko mahdollistaa elintason kohottamisen, vaikka purkamisessa tai myynnissä realisoituvat, yhtiöön säästetyt voittovarat tullaankin verottamaan uudestaan luovutusvoittona; jos yhtiö siirtyy seuraaville sukupolville, ne tulevat perintöverotuksen kohteeksi.
Laantuisivatkohan intohimot yhtään, jos laki säätäisikin verottajan erottamaan ensiksi ansiotulona verotetun osingon ja verottaisi loppuosaa pääomatulona pörssiosinkojen tapaan? Osakkeiden matemaattisen arvon asemasta ansiotulo-osinkojen luonnollinen maksimiarvo voisi määräytyä korkeimman eläkevakuutettavan yrittäjän työtulon eli YEL-työtulon ylärajan perusteella. Raja voi luonnollisesti olla muukin, mutta joka tapauksessa se olisi osakkeenomistajakohtainen ilman velvollisuutta ottaa YEL-vakuutusta. Koska työtulo määritellään ennen veroja, myös ansiotulo-osinko tulee olla ennen osakeyhtiöveroa, siis osakeyhtiöveron hyvityksellä korotettuna.
Pörssilistaamattomista osakeyhtiöistä nostetut palkat ja palkkiot laskettaisiin yhteen asianomaisista yhtiöistä nostettujen osinkojen ja niiden osakeyhtiöveron hyvitysten kanssa ja verotettaisiin ansiotulona YEL-työtulon ylärajaan asti tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Sitä suuremmat osingot noteeraamattomista yhtiöistä verotettaisiin pääomatulona kuten pörssilistatuista yhtiöistä saadut osingot. Myös sellaisten yhtiöiden, joilla ei ole veronjälkeisiä pidätettyjä voittovaroja, osakkeiden luovutusvoitot pitäisi sisällyttää verotuksessa saman ylärajan piiriin, jotta yrittäjä ei kykene muuntamaan työtuloa luovutusvoitoksi. Suurta poliittista kiistaa voitaisiinkin käydä siitä, palautetaanko yhtiöveronhyvitys pienituloisimmille osakkeenomistajille vai ei.
Tämä uudistus mahdollistaisi alentaa nykyistä 26 prosentin osakeyhtiöverokantaa hieman. Luonnollisesti se elvyttäisi olemassa olevien, hajautetun omistusrakenteen yhtiöiden listautumiset pörsseihin, mutta osinkoverokannan nousu vaikuttaisi haitallisesti uusien osakeyhtiöiden perustantaan ja aloittavien yhtiöiden alkuinvestoinnin kokoon.
Sivutoimisille yrittäjille, jotka tulevat toimeen päätoimensa tuloilla, osakeyhtiömuoto tarjoaa kuitenkin kannusteen käyttää osakeyhtiötä säästöporsaana. Vuosien mittaan kasvava pääomatulo-osinko mahdollistaa elintason kohottamisen, vaikka purkamisessa tai myynnissä realisoituvat, yhtiöön säästetyt voittovarat tullaankin verottamaan uudestaan luovutusvoittona; jos yhtiö siirtyy seuraaville sukupolville, ne tulevat perintöverotuksen kohteeksi.
Laantuisivatkohan intohimot yhtään, jos laki säätäisikin verottajan erottamaan ensiksi ansiotulona verotetun osingon ja verottaisi loppuosaa pääomatulona pörssiosinkojen tapaan? Osakkeiden matemaattisen arvon asemasta ansiotulo-osinkojen luonnollinen maksimiarvo voisi määräytyä korkeimman eläkevakuutettavan yrittäjän työtulon eli YEL-työtulon ylärajan perusteella. Raja voi luonnollisesti olla muukin, mutta joka tapauksessa se olisi osakkeenomistajakohtainen ilman velvollisuutta ottaa YEL-vakuutusta. Koska työtulo määritellään ennen veroja, myös ansiotulo-osinko tulee olla ennen osakeyhtiöveroa, siis osakeyhtiöveron hyvityksellä korotettuna.
Pörssilistaamattomista osakeyhtiöistä nostetut palkat ja palkkiot laskettaisiin yhteen asianomaisista yhtiöistä nostettujen osinkojen ja niiden osakeyhtiöveron hyvitysten kanssa ja verotettaisiin ansiotulona YEL-työtulon ylärajaan asti tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Sitä suuremmat osingot noteeraamattomista yhtiöistä verotettaisiin pääomatulona kuten pörssilistatuista yhtiöistä saadut osingot. Myös sellaisten yhtiöiden, joilla ei ole veronjälkeisiä pidätettyjä voittovaroja, osakkeiden luovutusvoitot pitäisi sisällyttää verotuksessa saman ylärajan piiriin, jotta yrittäjä ei kykene muuntamaan työtuloa luovutusvoitoksi. Suurta poliittista kiistaa voitaisiinkin käydä siitä, palautetaanko yhtiöveronhyvitys pienituloisimmille osakkeenomistajille vai ei.
Tämä uudistus mahdollistaisi alentaa nykyistä 26 prosentin osakeyhtiöverokantaa hieman. Luonnollisesti se elvyttäisi olemassa olevien, hajautetun omistusrakenteen yhtiöiden listautumiset pörsseihin, mutta osinkoverokannan nousu vaikuttaisi haitallisesti uusien osakeyhtiöiden perustantaan ja aloittavien yhtiöiden alkuinvestoinnin kokoon.
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
”Emme elä pesemällä toistemme paitoja!”??
Sydämeni itkee verta aina kun kuulen tai luen otsikon väitteen. Miksi? Siksi että sen esittäjä ei ymmärrä markkinatalouden toimintaa ja vielä vähemmän hallitsee sitä kuvailevaa tiedettä, taloustiedettä. Vain pakottamiseen perustuvassa keskusjohtoisessa taloudessa meidät voidaan panna pesemään toistemme paitoja.
San Franciscossa näkee pesulamainoksia: viisi paitaa dollarilla tai jopa yhdeksän paitaa dollarilla; kaupunki on silmin nähden ja kaikin tilastoindikaattorein Helsinkiä vauraampi johtuen siitä, että ihmiset eivät siellä siellä pese toistensa paitoja; eikä paikallisissa lehdissä esiinny kolumneja, joissa vaaditaan nostamaan pesulapalvelujen tuottavuutta.
Markkinataloudessa ihmiset erikoistuvat suhteellisen etunsa mukaisiin tehtäviin eli niihin tehtäviin, joissa heidän tuottavuutensa markkinoiden palkitsemana on korkein. Lääkäri saattaa olla puuseppänä taitavampi kuin se, jolta hän ostaa keinutuolin. Mutta tehdessään keinutuolin isälleen 60-vuotislahjaksi hän joutuisi luopumaan yksityisvastaanottotunneista siinä määrin, että perheen elintaso laskisi suhteessa siihen, että hän ostaa keinutuolin ammattipuusepältä.
San Franciscossakin vain hyvin pieni määrä on pesulayrittäjiä tai töissä pesuloissa; luonnollisesti dollarilla pestyjen paitojen määrä on heille samanlainen houkutin kuin Juhla Mokka K-kauppiaille. Jostain syystä yksikään taloustietäjä ei ole Suomessa esittänyt, että kahvin paahtamisen tuottavuutta on nostettava, mutta vaatimuksia esiintyy jatkuvasti ”hyvinvointipalvelujen” ja muiden markkinoiden ulkopuolella tuotettujen ja julkisesti tarjolla olevien palvelujen osalta. Tuottavuuden nostattamisvaatimukset ovat peräisin talousvaikuttajiemme taipumuksesta ajatella keskusjohtoisen talouden suunnittelijoiden tavoin.
Jos otsikkoväitteen bagatellia esimerkkiä haluaa jatkaa, vaurastumme sillä, että paitapesijöiden ohella osa erikoistuu pesemään housuja, osa sukkia, jne. Erikoistumisen - ja vaurastumisemme - esteeksi muodostuu vain liian usein yrittäjien ja työntekijöiden valintoja rajoittava hyvinvointivaltio pakotteineen, kuten "Mätäkuun markkinat. Uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta" -pamfletti kuvaa.
San Franciscossa näkee pesulamainoksia: viisi paitaa dollarilla tai jopa yhdeksän paitaa dollarilla; kaupunki on silmin nähden ja kaikin tilastoindikaattorein Helsinkiä vauraampi johtuen siitä, että ihmiset eivät siellä siellä pese toistensa paitoja; eikä paikallisissa lehdissä esiinny kolumneja, joissa vaaditaan nostamaan pesulapalvelujen tuottavuutta.
Markkinataloudessa ihmiset erikoistuvat suhteellisen etunsa mukaisiin tehtäviin eli niihin tehtäviin, joissa heidän tuottavuutensa markkinoiden palkitsemana on korkein. Lääkäri saattaa olla puuseppänä taitavampi kuin se, jolta hän ostaa keinutuolin. Mutta tehdessään keinutuolin isälleen 60-vuotislahjaksi hän joutuisi luopumaan yksityisvastaanottotunneista siinä määrin, että perheen elintaso laskisi suhteessa siihen, että hän ostaa keinutuolin ammattipuusepältä.
San Franciscossakin vain hyvin pieni määrä on pesulayrittäjiä tai töissä pesuloissa; luonnollisesti dollarilla pestyjen paitojen määrä on heille samanlainen houkutin kuin Juhla Mokka K-kauppiaille. Jostain syystä yksikään taloustietäjä ei ole Suomessa esittänyt, että kahvin paahtamisen tuottavuutta on nostettava, mutta vaatimuksia esiintyy jatkuvasti ”hyvinvointipalvelujen” ja muiden markkinoiden ulkopuolella tuotettujen ja julkisesti tarjolla olevien palvelujen osalta. Tuottavuuden nostattamisvaatimukset ovat peräisin talousvaikuttajiemme taipumuksesta ajatella keskusjohtoisen talouden suunnittelijoiden tavoin.
Jos otsikkoväitteen bagatellia esimerkkiä haluaa jatkaa, vaurastumme sillä, että paitapesijöiden ohella osa erikoistuu pesemään housuja, osa sukkia, jne. Erikoistumisen - ja vaurastumisemme - esteeksi muodostuu vain liian usein yrittäjien ja työntekijöiden valintoja rajoittava hyvinvointivaltio pakotteineen, kuten "Mätäkuun markkinat. Uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta" -pamfletti kuvaa.
sunnuntai 15. marraskuuta 2009
Riskinoton kannustaminen ja verotus
Toimittaja Raeste selostaa vero-oikeuden professori Heikki Niskakankaan näkemyksiä (HS 12.11.2009) Elinkeinoelämän keskusliiton yrittäjävaltuuskunnan kokouksessa: ”Suomen osinkoverotuksessa ... ongelma on, että se ohjaa yrittäjän riskinottoa täysin väärään suuntaan, mahdollisimman vähäriskisiin ja huonosti tuottaviin sijoituksiin”. Pohditaanpa ongelmaa aivan alusta eikä yksinomaan osinkoverotuksen kannalta.
Verojärjestelmä kannustaa riskinottoon eniten, silloin kun riskinoton tappiot saa vähentää korkeammalla verokannalla kuin riskinoton tuottoja verotetaan, eli jos tappiot saisi vähentää ansiotuloista, jolloin verottaja osallistuisi niiden kantamiseen viimeisen ansiotulo-euron veroprosentilla, mutta riskinoton voitot verotettaisiin osakeyhtiöverotuksessa, jonka jälkeinen voitto jaettaisiin pääomatulo-osinkoina, jotka ovat saajalleen osaksi verottomia; oletan ansiotulon rajaverosteen olevan osakeyhtiön verokantaa korkeamman.
Mutta juuri tällainenhan Suomen verojärjestelmä on! Yrittäjä toimii aluksi yksityisyrittäjänä, jolloin yritystulo jaetaan verotuksessa pääomatuloksi, jonka vero on 28 prosenttia, ja ansiotuloksi, jota verotetaan tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Jos yrittäjä toteuttaa riskillisen hankkeen, joka osoittautuu täysin menetetyksi, hän vähentää hankkeen menon progressiivisesti verotetuista yrittäjätuloista. Jos hanke onnistuu, hän muuttaa yrityksensa osakeyhtiöksi ja pääsee nauttimaan sen verokannasta.
Sama on tulema, jos yrittäjä alunalkaen toimii osakeyhtiönä, jossa ei ole lainkaan nettovarallisuutta, myyden esimerkiksi veroneuvoja. Jos yhtiö jakaa koko veronjälkeisen voittonsa osinkoina, sitä verotetaan 70 prosenttisesti ansiotulona, jonka korkein rajaveroaste on Helsingissä noin 53 prosenttia. Oletetaan, että tällainen osakeyhtiö päättää toteuttaa riskillisen hankkeen. Jos se epäonnistuu, koko hanke kirjataan kuluksi, joka vähentää osakeyhtiön verotettavaa tuloa ja yrittäjän ansiotulo-osinkoa; verottaja siis osallistuu epäonnistuneen hankkeen menoihin noin 54 prosentilla. Jos taas hanke onnistuu, yhtiölle muodostuu nettovarallisuutta, jolloin osa yhtiön jakamista osingoista tuleekin verotetuksi pääomatulona; jos yrittäjä saa yhtiöön säästämänsä yhtiöveron jälkeisen voiton itselleen myymällä yhtiönsä, hän maksaa lisäksi luovutusvoittoveron säästöistä eli hänen kokonaisveroasteekseen tulee noin 47 prosenttia.
Entä jo osakeyhtiön kautta toimiva yrittäjä, joka nostaa nyt pelkästään pääomatulo-osinkoja ja joka odottaa myös riskillisen hankkeen toteuttamisen jälkeenkin elävänsä pääomatulo-osingoilla? Tällöin verottaja osallistuu samalla verokannalla sekä riskinoton tappioihin että tuleviin tuottoihin, jolloin verotus ei suosi eikä rankaise riskinoton määrää vaan on neutraalia; riskipitoisten hankkeiden tuottovaatimus on juuri samaan riskiluokkaan kuuluvien hankkeiden pitkän aikavälin tuotto rahoitusmarkkinoilla, niiden riskillinen markkinakorko.
Nykyinen osakeyhtiöiden verojärjestelmä ei siten jarruta yritysten kasvua ja riskinottoa, vaan sisältää aivan päinvastaisia elementtejä. Kasvu on aina rahoitettava , mutta nykyjärjestelmä ei enää suosi velkarahoitusta samassa laajuudessa kuin 1980-luvulla, jolloin yrityksen oli kannattavaa toteuttaa jopa markkinakorkoa heikommin tuottavia hankkeita. Yhtiöiden taseet ovat paisuneet, koska ne ovat kasvaneet, eivätkä suinkaan sen takia, että ne eivät olisi kasvaneet, kuten kommentoivat medistit uskottelevat.
Edellä olen ajatellut riskihankkeen niin pieneksi, että sen menot voidaan aina vähentää verotettavasta tulosta. Käytännössä näin ei ole, vaan yrityksille syntyy tappioita, joita ne saavat vähentää verotuksessa vain tulevista elinkeinotoiminnan tuloista eikä välittömästi. Tällöin todellinen veroaste, jolla verottaja osallistuu tappioihin, voi olla huomattavasti alhaisempi kuin riskinoton tuottojen veroaste, mikä vääristää riskinottoa vähäriskisempiin kohteisiin, mutta kyse ei enää ole osinkoverotuksen vaan epäsymmetrisen tappioiden tasausjärjestelmän vaikutuksesta.
Verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinoton määrään ei siis voi päätellä yritysten nykyisistä taseista, joissa on rekisteröity vain onnistuneiden hankkeiden tämät hetkiset arvot. Tarkastelu perustuu tällöin valikoitumisharhan vääristämään aineistoon; nykyään taloustieteen matemaattis-tilastollisten menetelmien eli ekonometrian perusteiden tärkeimpiä oppeja on ymmärtää valikoitumisharha ja sen vaikutusten eliminointi tuloksissa ja johtopäätöksissä.
Oikeampi tapa katsoa verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinottoon perustuukin niiden vähennysten määrään, jotka yrittäjät tekevät verotuksessa sekä yksityisyrittäjinä että osakeyhtiöinä, ja sitä, kuinka vähennykset ovat menneisyydessä riippuneet verojärjestelmän muutoksista; riskillisiä tuotekehitysmenoja voi palkkoina ja raaka-aineina vähentää välittömästi verotettavasta tulosta kuten pienimmät kojeetkin.
Alivaltiosihteeri Hetemäen johtaman verotuksen kehittämisryhmän työskentelyn todellinen ongelma on salamyhkäisyys. Olin keväällä 2007 Cambridgessa Englannissa Mirrlees -verokomission kolmipäiväisessä konferenssissa, jossa komission raportteja kommentoivat ensiksi opponentit ja raporttien kirjoittajat olivat vastaajina. Myös yleisölle varattiin useita tunteja aikaa esittää kysymyksiään raporttien tekijöille.
Hetemäen ryhmän pitäisi avautua samoin: sen jäsenet kirjoittamaan raporttinsa ja keskusteluttamaan analyysinsa ja johtopäätöksensa asiantuntijakritiikin avustamina! Nyt ryhmän jäsenet vuotavat erilaisia ”mutu”-akanoitaan lehdistön välityksellä lukijoille ja aivopesevät meitä suomalaisen ”Mätäkuun markkinat” –perinteen mukaisesti.
Verojärjestelmä kannustaa riskinottoon eniten, silloin kun riskinoton tappiot saa vähentää korkeammalla verokannalla kuin riskinoton tuottoja verotetaan, eli jos tappiot saisi vähentää ansiotuloista, jolloin verottaja osallistuisi niiden kantamiseen viimeisen ansiotulo-euron veroprosentilla, mutta riskinoton voitot verotettaisiin osakeyhtiöverotuksessa, jonka jälkeinen voitto jaettaisiin pääomatulo-osinkoina, jotka ovat saajalleen osaksi verottomia; oletan ansiotulon rajaverosteen olevan osakeyhtiön verokantaa korkeamman.
Mutta juuri tällainenhan Suomen verojärjestelmä on! Yrittäjä toimii aluksi yksityisyrittäjänä, jolloin yritystulo jaetaan verotuksessa pääomatuloksi, jonka vero on 28 prosenttia, ja ansiotuloksi, jota verotetaan tavanomaisella progressiivisella asteikolla. Jos yrittäjä toteuttaa riskillisen hankkeen, joka osoittautuu täysin menetetyksi, hän vähentää hankkeen menon progressiivisesti verotetuista yrittäjätuloista. Jos hanke onnistuu, hän muuttaa yrityksensa osakeyhtiöksi ja pääsee nauttimaan sen verokannasta.
Sama on tulema, jos yrittäjä alunalkaen toimii osakeyhtiönä, jossa ei ole lainkaan nettovarallisuutta, myyden esimerkiksi veroneuvoja. Jos yhtiö jakaa koko veronjälkeisen voittonsa osinkoina, sitä verotetaan 70 prosenttisesti ansiotulona, jonka korkein rajaveroaste on Helsingissä noin 53 prosenttia. Oletetaan, että tällainen osakeyhtiö päättää toteuttaa riskillisen hankkeen. Jos se epäonnistuu, koko hanke kirjataan kuluksi, joka vähentää osakeyhtiön verotettavaa tuloa ja yrittäjän ansiotulo-osinkoa; verottaja siis osallistuu epäonnistuneen hankkeen menoihin noin 54 prosentilla. Jos taas hanke onnistuu, yhtiölle muodostuu nettovarallisuutta, jolloin osa yhtiön jakamista osingoista tuleekin verotetuksi pääomatulona; jos yrittäjä saa yhtiöön säästämänsä yhtiöveron jälkeisen voiton itselleen myymällä yhtiönsä, hän maksaa lisäksi luovutusvoittoveron säästöistä eli hänen kokonaisveroasteekseen tulee noin 47 prosenttia.
Entä jo osakeyhtiön kautta toimiva yrittäjä, joka nostaa nyt pelkästään pääomatulo-osinkoja ja joka odottaa myös riskillisen hankkeen toteuttamisen jälkeenkin elävänsä pääomatulo-osingoilla? Tällöin verottaja osallistuu samalla verokannalla sekä riskinoton tappioihin että tuleviin tuottoihin, jolloin verotus ei suosi eikä rankaise riskinoton määrää vaan on neutraalia; riskipitoisten hankkeiden tuottovaatimus on juuri samaan riskiluokkaan kuuluvien hankkeiden pitkän aikavälin tuotto rahoitusmarkkinoilla, niiden riskillinen markkinakorko.
Nykyinen osakeyhtiöiden verojärjestelmä ei siten jarruta yritysten kasvua ja riskinottoa, vaan sisältää aivan päinvastaisia elementtejä. Kasvu on aina rahoitettava , mutta nykyjärjestelmä ei enää suosi velkarahoitusta samassa laajuudessa kuin 1980-luvulla, jolloin yrityksen oli kannattavaa toteuttaa jopa markkinakorkoa heikommin tuottavia hankkeita. Yhtiöiden taseet ovat paisuneet, koska ne ovat kasvaneet, eivätkä suinkaan sen takia, että ne eivät olisi kasvaneet, kuten kommentoivat medistit uskottelevat.
Edellä olen ajatellut riskihankkeen niin pieneksi, että sen menot voidaan aina vähentää verotettavasta tulosta. Käytännössä näin ei ole, vaan yrityksille syntyy tappioita, joita ne saavat vähentää verotuksessa vain tulevista elinkeinotoiminnan tuloista eikä välittömästi. Tällöin todellinen veroaste, jolla verottaja osallistuu tappioihin, voi olla huomattavasti alhaisempi kuin riskinoton tuottojen veroaste, mikä vääristää riskinottoa vähäriskisempiin kohteisiin, mutta kyse ei enää ole osinkoverotuksen vaan epäsymmetrisen tappioiden tasausjärjestelmän vaikutuksesta.
Verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinoton määrään ei siis voi päätellä yritysten nykyisistä taseista, joissa on rekisteröity vain onnistuneiden hankkeiden tämät hetkiset arvot. Tarkastelu perustuu tällöin valikoitumisharhan vääristämään aineistoon; nykyään taloustieteen matemaattis-tilastollisten menetelmien eli ekonometrian perusteiden tärkeimpiä oppeja on ymmärtää valikoitumisharha ja sen vaikutusten eliminointi tuloksissa ja johtopäätöksissä.
Oikeampi tapa katsoa verotuksen vaikutusta yrittäjien riskinottoon perustuukin niiden vähennysten määrään, jotka yrittäjät tekevät verotuksessa sekä yksityisyrittäjinä että osakeyhtiöinä, ja sitä, kuinka vähennykset ovat menneisyydessä riippuneet verojärjestelmän muutoksista; riskillisiä tuotekehitysmenoja voi palkkoina ja raaka-aineina vähentää välittömästi verotettavasta tulosta kuten pienimmät kojeetkin.
Alivaltiosihteeri Hetemäen johtaman verotuksen kehittämisryhmän työskentelyn todellinen ongelma on salamyhkäisyys. Olin keväällä 2007 Cambridgessa Englannissa Mirrlees -verokomission kolmipäiväisessä konferenssissa, jossa komission raportteja kommentoivat ensiksi opponentit ja raporttien kirjoittajat olivat vastaajina. Myös yleisölle varattiin useita tunteja aikaa esittää kysymyksiään raporttien tekijöille.
Hetemäen ryhmän pitäisi avautua samoin: sen jäsenet kirjoittamaan raporttinsa ja keskusteluttamaan analyysinsa ja johtopäätöksensa asiantuntijakritiikin avustamina! Nyt ryhmän jäsenet vuotavat erilaisia ”mutu”-akanoitaan lehdistön välityksellä lukijoille ja aivopesevät meitä suomalaisen ”Mätäkuun markkinat” –perinteen mukaisesti.
sunnuntai 8. marraskuuta 2009
Niin media kaikaa kuin siihen raikaa!
”Kaikki ammattikunnat ovat maallikkojen vastaisia salaliittoja”, sanoi George Bernard Shaw perinnetiedon mukaan. Taloustieteilijöitä syytetään usein taas siitä, että päätöksentekijä saa useamman tilannearvion kuin taloustieteilijöiden luku, joilta hän tilasi tilannearvion. Tämä ei koske Suomea, koska meillä päätöksentekijä ei tilaa tilannearvioita riippumattomilta tahoilta. Siksi meiltä puuttuu keskustelun perinne; keskustelu on mielipiteiden esittämistä, missä on tärkeintä niiden esittäjätaho.
Tosiasioihin perustuva johdonmukainen päättely, argumentointi, jonka lähtötiedot ja ajatuskulut ovat muiden tarkistettavissa ja ymmärrettävissä, on Suomessa luokattoman vähäistä kahdesta syystä. Pitkään vallinneena säännöstelykautena taloutta ja sen instituutioita koskevat päätökset tehtiin vallan kammareissa. Elimme keskusjohtoisessa kabinettitaloudessa, jossa ei ollut sijaa argumentoivalle keskustelulle, ainoastaan mielipiteille, jotka päättäjät leimasivat loiskiehunnaksi Kekkosta lainaten.
Argumentoivalle keskustelulle ei ole myöskään sopivia keskustelupaikkoja. Kansantaloustieteellinen aikakauskirja on tavattoman hidas, keskustelun avauksille puoli vuotta ja vastineille neljännesvuosi, eivätkä siinä olevat artikkelit herätä laajempaa mielenkiintoa ellei kirjoittaja ole verkostoitunut medistien kanssa. Se soveltuu taloutta koskevien ikuisuuskysymysten pohdintaan, mutta ei ajankohtaisempien kysymysten saattamiseksi raiteille.
Nopeatempoisen keskustelun paikat, päivä- ja viikkolehdet, pyrkivät rajoittamaan keskustelun tavoittelemansa linjan mukaiseksi. Kysymys ei ole salaliitosta vaan täysin avoimesta mielikuvavaikuttamisesta Pihtiputaan Mummoon, kuvitteelliseen keskivertolukijaan. Keinot ovat tosiasioiden vääristely tai huomiotta jättäminen, itse keksityt ”tosiasiat”, mielikuvien moralisointi sekä samanmielisten kannanottojen julkaiseminen muut lehdet- ja mielipideosastoissa sekä uutisissa poliitikkojen toistamina. Luodaan illuusio yleisesti hyväksytystä epäkohdasta.
Mätäkuun markkinat –pamfletti sisältää esimerkkejä siitä, minkälaista tosiasioihin perustuvaa johdonmukaista päättelyä lehdistö julkaisee ja EI julkaise, syventäviä tausta-analyyseja taloutemme instituutioiden kestoaiheista, ajankohtaisiakaan unohtamatta, sekä myllykirjeitä. Esittelen kirjan syntyä ja sisällön taustoja Oulunkylän kirjastossa.
Tosiasioihin perustuva johdonmukainen päättely, argumentointi, jonka lähtötiedot ja ajatuskulut ovat muiden tarkistettavissa ja ymmärrettävissä, on Suomessa luokattoman vähäistä kahdesta syystä. Pitkään vallinneena säännöstelykautena taloutta ja sen instituutioita koskevat päätökset tehtiin vallan kammareissa. Elimme keskusjohtoisessa kabinettitaloudessa, jossa ei ollut sijaa argumentoivalle keskustelulle, ainoastaan mielipiteille, jotka päättäjät leimasivat loiskiehunnaksi Kekkosta lainaten.
Argumentoivalle keskustelulle ei ole myöskään sopivia keskustelupaikkoja. Kansantaloustieteellinen aikakauskirja on tavattoman hidas, keskustelun avauksille puoli vuotta ja vastineille neljännesvuosi, eivätkä siinä olevat artikkelit herätä laajempaa mielenkiintoa ellei kirjoittaja ole verkostoitunut medistien kanssa. Se soveltuu taloutta koskevien ikuisuuskysymysten pohdintaan, mutta ei ajankohtaisempien kysymysten saattamiseksi raiteille.
Nopeatempoisen keskustelun paikat, päivä- ja viikkolehdet, pyrkivät rajoittamaan keskustelun tavoittelemansa linjan mukaiseksi. Kysymys ei ole salaliitosta vaan täysin avoimesta mielikuvavaikuttamisesta Pihtiputaan Mummoon, kuvitteelliseen keskivertolukijaan. Keinot ovat tosiasioiden vääristely tai huomiotta jättäminen, itse keksityt ”tosiasiat”, mielikuvien moralisointi sekä samanmielisten kannanottojen julkaiseminen muut lehdet- ja mielipideosastoissa sekä uutisissa poliitikkojen toistamina. Luodaan illuusio yleisesti hyväksytystä epäkohdasta.
Mätäkuun markkinat –pamfletti sisältää esimerkkejä siitä, minkälaista tosiasioihin perustuvaa johdonmukaista päättelyä lehdistö julkaisee ja EI julkaise, syventäviä tausta-analyyseja taloutemme instituutioiden kestoaiheista, ajankohtaisiakaan unohtamatta, sekä myllykirjeitä. Esittelen kirjan syntyä ja sisällön taustoja Oulunkylän kirjastossa.
maanantai 2. marraskuuta 2009
Äänenavaus
Kommentti-palstaansa (HS 2.11.09) ”Epäkohdat nousevat taas esiin” toimittaja Tuomo Pietiläinen on sujauttanut: ”Keskituloisen veroprosentti kun on yhä korkeampi kuin pääomatuloa nostavan miljonäärin”. Kuka on keskituloinen?
Verohallinnon Verotilaston Taulukon 5 mukaan vuonna 2007 veronalaisten kaikkien ansiotulojen keskitulo eli mediaani, jonka yläpuolella on puolet tulonansaitsijoista, oli vain 20000 euroa. Jos otetaan pelkkien palkkatulojen keskitulo, se oli noin 26700 euroa laskettuna saman tilaston luokitellusta aineistosta eikä yksilöhavainnoista. Tällöin palkan keskimääräinen veroprosentti oli vain 22.6 prosenttia eli selvästi pääomatulon veroprosentin alapuolella.
Palkkatulojen tuli olla kokonaista 37000 euroa vuonna 2007, jotta palkanansaitsijan veroprosentti nousi pääomatulon 28 prosenttiin. Tulorajan ylitti vain runsas viidesosa palkanansaitsijoista; tilastosta on suoraan laskettavissa 35000 euroa ylittäneiden määräksi 26.4 prosenttia palkanansaitsijoista ja 30.9 prosenttia kaikista ansiotuloja saaneista.
Mutta kun unohtaa osakeyhtiöveron vaikutuksen ja tuijottaa vain numeeris-naivistisia henkilökohtaisen pääomatulon veroprosentteja, päätyy toimittaja Pietiläisen ”epäkohtiin”. Populistien armeijan kuoro ei kykene laulamaan nouteista!
Verohallinnon Verotilaston Taulukon 5 mukaan vuonna 2007 veronalaisten kaikkien ansiotulojen keskitulo eli mediaani, jonka yläpuolella on puolet tulonansaitsijoista, oli vain 20000 euroa. Jos otetaan pelkkien palkkatulojen keskitulo, se oli noin 26700 euroa laskettuna saman tilaston luokitellusta aineistosta eikä yksilöhavainnoista. Tällöin palkan keskimääräinen veroprosentti oli vain 22.6 prosenttia eli selvästi pääomatulon veroprosentin alapuolella.
Palkkatulojen tuli olla kokonaista 37000 euroa vuonna 2007, jotta palkanansaitsijan veroprosentti nousi pääomatulon 28 prosenttiin. Tulorajan ylitti vain runsas viidesosa palkanansaitsijoista; tilastosta on suoraan laskettavissa 35000 euroa ylittäneiden määräksi 26.4 prosenttia palkanansaitsijoista ja 30.9 prosenttia kaikista ansiotuloja saaneista.
Mutta kun unohtaa osakeyhtiöveron vaikutuksen ja tuijottaa vain numeeris-naivistisia henkilökohtaisen pääomatulon veroprosentteja, päätyy toimittaja Pietiläisen ”epäkohtiin”. Populistien armeijan kuoro ei kykene laulamaan nouteista!
perjantai 30. lokakuuta 2009
Populistien armeijan kuorolla harjoitukset
Toimittaja Heikki Arolan ”Osinkoverotus näivettää pörssiä” (Näkökulma-palsta HS 30.10.2009) toteaa: ”Pörssilistojen ulkopuolella olevien osakeyhtiöiden omistajilla on mahdollisuus nostaa osinkoja verovapaasti 90 000 euron rajaan saakka vuosittain”, ja hieman jäljempänä: ”Korkein hallinto-oikeus ratkaisi, että käytäntöä voidaan soveltaa myös lääkäriyhtiöihin, jotka tekevät työntekijöistään osakkaita. Palkka pystytään näin muuttamaan verottomaksi pääomatuloksi”; välissä Arola huomauttaa: ”Edellytyksenä on, että yhtiöön on kerätty tietty määrä varallisuutta”.
Jos listaamaton osakeyhtiö todella olisi toimittaja Arolan kuvittelema väline Suomessa veroasuinpaikkaa pitäville, maamme olisi täynnä maailman huippuartisteja ja formulakuljettajia, jotka asuisivat täällä vaaditut 184 päivää vuodessa. Jos toimittaja Arola olisi vaivautunut perehtymään hieman syvemmin mainitsemaansa edellytykseen, hän olisi havainnut, että palkka ei osakeyhtiön kautta muutu verottomaksi; kaikella varallisuudella on lisäksi pitkäaikaisen markkinatuoton sanelema vaihtoehtoiskustannus. Siksi Suomi ei ole huipputuloisten verokeidas.
Tällaisesta raikulipopulismista, poliittisen talouden mediamarkkinoilla vallitsevasta ympärivuotisesta mätäkuusta, annoin useita esimerkkejä Mätäkuun markkinat –pamfletissa; Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa populistien armeijan kuoron paukuttelu estää lukijoiden ja kuulijoiden itsenäiseen ajatteluun perustuvat vastineet, populistien armeijahan ei raakkaa ketään. Sen juhlaviikot alkavatkin ensi maanantaina, kun vuoden 2008 verotiedot tulevat julkisiksi.
Se, että listautumattoman osakeyhtiön jakamien pääomatulo-osinkojen omistajakohtainen verovapaus kannustaa passiivista sijoittajaa muuntamaan pääomatulona verotetut pörssiosingot aktiivisesti yritysriskiä ottavan yhtiön jakamiksi pääomatulona verotetuiksi osingoiksi, oli vuoden 2005 verouudistuksen toteuttaneen hallituksen ja sen valtiovarainministerin tietoinen valinta yrittäjyyden edistämiseksi – ja luettavissa verouudistuksen taustamuistioista. Listaamattomien pääomatulo-osinkojen verovapaus myös kasvattaa osakeyhtiömuotoisten yritysten alkuinvestoinnin kokoa, kuten argumentoinin Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa ”Pienten joutsenten tanssi”. Kyllä ne yhtiöt pörssiin menevät, kunhan ovat ensiksi kasvaneet riittävän suuriksi ja ehtineet hajauttaa omistuspohjaansa.
Jos listaamaton osakeyhtiö todella olisi toimittaja Arolan kuvittelema väline Suomessa veroasuinpaikkaa pitäville, maamme olisi täynnä maailman huippuartisteja ja formulakuljettajia, jotka asuisivat täällä vaaditut 184 päivää vuodessa. Jos toimittaja Arola olisi vaivautunut perehtymään hieman syvemmin mainitsemaansa edellytykseen, hän olisi havainnut, että palkka ei osakeyhtiön kautta muutu verottomaksi; kaikella varallisuudella on lisäksi pitkäaikaisen markkinatuoton sanelema vaihtoehtoiskustannus. Siksi Suomi ei ole huipputuloisten verokeidas.
Tällaisesta raikulipopulismista, poliittisen talouden mediamarkkinoilla vallitsevasta ympärivuotisesta mätäkuusta, annoin useita esimerkkejä Mätäkuun markkinat –pamfletissa; Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa populistien armeijan kuoron paukuttelu estää lukijoiden ja kuulijoiden itsenäiseen ajatteluun perustuvat vastineet, populistien armeijahan ei raakkaa ketään. Sen juhlaviikot alkavatkin ensi maanantaina, kun vuoden 2008 verotiedot tulevat julkisiksi.
Se, että listautumattoman osakeyhtiön jakamien pääomatulo-osinkojen omistajakohtainen verovapaus kannustaa passiivista sijoittajaa muuntamaan pääomatulona verotetut pörssiosingot aktiivisesti yritysriskiä ottavan yhtiön jakamiksi pääomatulona verotetuiksi osingoiksi, oli vuoden 2005 verouudistuksen toteuttaneen hallituksen ja sen valtiovarainministerin tietoinen valinta yrittäjyyden edistämiseksi – ja luettavissa verouudistuksen taustamuistioista. Listaamattomien pääomatulo-osinkojen verovapaus myös kasvattaa osakeyhtiömuotoisten yritysten alkuinvestoinnin kokoa, kuten argumentoinin Verotus uusiksi? –kirjan loppuluvussa ”Pienten joutsenten tanssi”. Kyllä ne yhtiöt pörssiin menevät, kunhan ovat ensiksi kasvaneet riittävän suuriksi ja ehtineet hajauttaa omistuspohjaansa.
maanantai 26. lokakuuta 2009
Eikö kommentoijan pitäisi viitata lähteeseensä?
”Ei Suomi heikkoon taalaan kompastu” –näkökulmassa (HS 23.10.2009) toimittaja Jyri Raivio kirjoittaa: ”Yhdysvaltain hallinto sanoo pyrkivänsä vahvaan dollariin, Euroopan keskuspankki vakaisiin valuuttakursseihin”.
Missä ja koska ja kenen toimesta Euroopan keskuspankki on sanonut pyrkivänsä vakaisiin valuuttakursseihin? Se on päinvastoin ilmoittanut lukuisia kertoja pääjohtajansa sanomana että EKP:llä ei ole valuuttakurssitavoitetta. EKP:n hyvin tunnetusta inflaatiotavoitteesta ei seuraa euron vaihtokurssin vakaus, vaan sekä nimellisen että reaalisen korkotason vakaus.
Keynes sanoi asian monisanaisesti The General Theory - pääteoksensa (1936) loppupuolella ja selvimmin teoksessaan A Tract on Monetary Reform (1923): kansakunnan ei ole mieltä sitoa valuuttansa ulkoista arvoa (kultaan Keynesin aikana) vaan noudattaa sellaista korkopolitiikka, joka tuottaa mahdollisimman vakaan korkotason pitkällä aikavälillä.
Keynesiä lukematta jokainen Kullbergin aikaisen rahapolitiikan kokenut oppi asian Suomen 1990-alun laman kautta.
Missä ja koska ja kenen toimesta Euroopan keskuspankki on sanonut pyrkivänsä vakaisiin valuuttakursseihin? Se on päinvastoin ilmoittanut lukuisia kertoja pääjohtajansa sanomana että EKP:llä ei ole valuuttakurssitavoitetta. EKP:n hyvin tunnetusta inflaatiotavoitteesta ei seuraa euron vaihtokurssin vakaus, vaan sekä nimellisen että reaalisen korkotason vakaus.
Keynes sanoi asian monisanaisesti The General Theory - pääteoksensa (1936) loppupuolella ja selvimmin teoksessaan A Tract on Monetary Reform (1923): kansakunnan ei ole mieltä sitoa valuuttansa ulkoista arvoa (kultaan Keynesin aikana) vaan noudattaa sellaista korkopolitiikka, joka tuottaa mahdollisimman vakaan korkotason pitkällä aikavälillä.
Keynesiä lukematta jokainen Kullbergin aikaisen rahapolitiikan kokenut oppi asian Suomen 1990-alun laman kautta.
torstai 8. lokakuuta 2009
Vale, tilasto, ...
Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen VATT:in seminaarissa 6.10.2009 tulevan vuosikymmenen vero- ja sosiaalipolitiikasta oli toinen pääpuhuja Helsingin yliopiston entinen tilastotieteen lehtori, sittemmin kansanedustaja ja puoluejohtaja Osmo Soininvaara sosiaaliturvan uudistusta pähkäilevästä SATA-komiteasta. Hänellä oli lukuisia teräviä huomioita köyhyysloukusta ja siitä, kuinka se estää työhön osallistumisen. Paneeliosassa hän hauskuutti yleisöä väittämällä, että kansantalous voisi paremmin, jos valtionyhtiöitä kuten Postia ja Valtionrautateitä ei olisi saneerattu, vaan niitä voitaisiin käyttää työllistämään työttömiksi joutuvat; nyt valtionyhtiöt voivat Soininvaaran mukaan hyvin liiketaloudellisesti, mutta kansantalous voi huonommin. Valtionyhtiöitä on muitakin YLEen asti.
Järkyttävintä Soininvaaran bluffissa ei ollut se, että hän itse uskoo siihen aidosti, vaan se, että Säätytalon yleisössä oli asiantuntijoita, virkamiehiä ja ammattipainostajia, jotka jakoivat Soininvaaran näkemyksen. Mätäkuun markkinat -kirjalla riittää töitä.
Millä rahoilla Postin, YLEn ja VR:n lisähenkilöstö pidettäisiin töissä? Entä jos meillä olisi vielä Osuustukkukauppa Oy eli OTK, joka kaatui vasta 1990-luvun alun lamassa, vaikka huojui puujaloilla jo ennen 1973-1974 hurjan BKT-kasvun vuosia? Siellä riitti johtajia ja heille päällystakkeina apulaisjohtajia omine sihteereineen; paikat oli miehitetty kahden vasemmistopuoleen jäsenillä. Sama toistui organisaatiossa alaspäin. Kaikki kuluttajathan sen maksoivat, ei ainoastaan E-kaupan jäsenet.
Voi vain kuvitella sitä, mikä elintasomme tulisi olemaan 2 x 7 vuoden jälkeen, jos poliitikot toteuttaisivat Soininvaaran opin. Taloudellisessa kasvussa avainroolissa ovat sen kannalta hyvin toimivat instituutiot, mistä Douglass North sai Nobel-palkintonsa yhdessä Robert Fogelin kanssa vuonna 1993.
Järkyttävintä Soininvaaran bluffissa ei ollut se, että hän itse uskoo siihen aidosti, vaan se, että Säätytalon yleisössä oli asiantuntijoita, virkamiehiä ja ammattipainostajia, jotka jakoivat Soininvaaran näkemyksen. Mätäkuun markkinat -kirjalla riittää töitä.
Millä rahoilla Postin, YLEn ja VR:n lisähenkilöstö pidettäisiin töissä? Entä jos meillä olisi vielä Osuustukkukauppa Oy eli OTK, joka kaatui vasta 1990-luvun alun lamassa, vaikka huojui puujaloilla jo ennen 1973-1974 hurjan BKT-kasvun vuosia? Siellä riitti johtajia ja heille päällystakkeina apulaisjohtajia omine sihteereineen; paikat oli miehitetty kahden vasemmistopuoleen jäsenillä. Sama toistui organisaatiossa alaspäin. Kaikki kuluttajathan sen maksoivat, ei ainoastaan E-kaupan jäsenet.
Voi vain kuvitella sitä, mikä elintasomme tulisi olemaan 2 x 7 vuoden jälkeen, jos poliitikot toteuttaisivat Soininvaaran opin. Taloudellisessa kasvussa avainroolissa ovat sen kannalta hyvin toimivat instituutiot, mistä Douglass North sai Nobel-palkintonsa yhdessä Robert Fogelin kanssa vuonna 1993.
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Tasavallan tarkimmin varjeltu verosalaisuus nro 2
Valtion taloudellinen tutkimuslaitos VATT järjesti eilen 6.10.2009 tulevan vuosikymmenen vero- ja sosiaalipolitiikkaa käsittelevän seminaarin, jonka pääpuhuja oli professori Peter Birch Sørensen Kööpenhaminan yliopistosta. Hän on Englannissa toimivan, tämän vuosisadan veropolitiikkaa tutkailevan Mirrlees Review –komission jäsen.
Yksi hänen terveisistään Suomen veropolitiikan piirtäjille oli se, että toimiessaan yrittäjänä osakeyhtiön kautta yksilön nostamien osinkojen kokonaisveroasteen pitää vastata korkeinta ansiotulojen rajaveroastetta. Jos jälkimmäinen on edellistä korkeampi, yksilöllä on luonnollinen kannuste muuntaa työtulonsa osakeyhtiön jakamiksi osingoiksi. Kyseessä on siis aivan sama ongelma kuin Suomessa on ollut veropolitikoinnin keskiössä jo syksystä 1995 lähtien.
Tulonmuunto ei kuitenkaan Suomen verojärjestelmässä voi tapahtua näin yksinkertaisesti, vaan sitä rajoittaa osinkojen jakaminen verotuksessa pääomatuloksi ja ansiotuloksi. Pääomatulona verotettava osinko erotetaan osinkoja jakavan yhtiön nettovarallisuuden käyvän arvon perusteella lopun osingosta ollessa ansiotuloa. Jos yrittäjä puhdistaa osakeyhtiöön jättämänsä palkan joka vuosi osingonjaolla, yhtiön nettovarat vastaavat vain osakepääoman minimiä eli ovat käytännössä nolla.
Ensin siis osakeyhtiö maksaa yrittäjän työtulosta 26 prosentin veron, jonka jälkeisen voiton yrittäjä nostaa osinkoina. Koska osinkoja jakavan osakeyhtiön nettovarallisuus on nolla, koko osinko on ansiotuloa, mutta siitä 70 prosenttia on verotettavaa. Näin työtulon tosiasiallinen rajaveroaste EMTR ansiotulo-osinkoina on
EMTR = 0.26 + (1-0.26)(0.7)MTR ,
jossa MTR on progressiivisen tuloveroasteikon rajaveroaste asianomaisessa tuloluokassa. Kuinka korkean tulisi MTR:n olla, että se olisi yhtä suuri kuin EMTR? Asetetaan EMTR=MTR edellisessä yhtälössä, yksi tuntematon ja yksi yhtälö, josta voidaan ratkaista MTR = 53.9 prosenttia. Se on hieman korkeampi kuin valtion tuloveroasteikon korkeimman rajaveroasteen ja kunnallisveroasteen summa Helsingissä.
Ansiotulo-osingon rajaveroaste on kuitenkin jokaisella tulotasolla korkeampi kuin työtulon rajaveroaste progressiivisessa asteikossa: edellinen lähtee 26 prosentista, osakeyhtiön verokannasta, mutta jälkimmäinen alkaa nollasta. Siksi ansiotulona verotetun osingon keskimääräinen veroaste on aina korkeampi kuin progressiivisella asteikolla verotetun työtulon keskimääräinen veroaste.
Osakeyhtiössä siis pitää olla varallisuutta, että sen voiton saa nostettua pääomatulona verotettuna osinkona. Tottakai yrittäjät yrittävät säästää osakeyhtiöihinsä saadakseen pääomatuloina verotettuja osinkoja, mutta sen jälkeen osingot ovatkin vain tuottoa yhtiöön säästetylle pääomalle, siis aitoja pääomatuloja.
Olen tarkastellut laajemmin tulonmuunnon mahdottomuuden ongelmaa, tasavallan tarkimmin varjeltua verosalaisuutta nro 2, sekä Mätäkuun markkinat –kirjassa että Verotus –lehden nrossa 1/2009.
Yksi hänen terveisistään Suomen veropolitiikan piirtäjille oli se, että toimiessaan yrittäjänä osakeyhtiön kautta yksilön nostamien osinkojen kokonaisveroasteen pitää vastata korkeinta ansiotulojen rajaveroastetta. Jos jälkimmäinen on edellistä korkeampi, yksilöllä on luonnollinen kannuste muuntaa työtulonsa osakeyhtiön jakamiksi osingoiksi. Kyseessä on siis aivan sama ongelma kuin Suomessa on ollut veropolitikoinnin keskiössä jo syksystä 1995 lähtien.
Tulonmuunto ei kuitenkaan Suomen verojärjestelmässä voi tapahtua näin yksinkertaisesti, vaan sitä rajoittaa osinkojen jakaminen verotuksessa pääomatuloksi ja ansiotuloksi. Pääomatulona verotettava osinko erotetaan osinkoja jakavan yhtiön nettovarallisuuden käyvän arvon perusteella lopun osingosta ollessa ansiotuloa. Jos yrittäjä puhdistaa osakeyhtiöön jättämänsä palkan joka vuosi osingonjaolla, yhtiön nettovarat vastaavat vain osakepääoman minimiä eli ovat käytännössä nolla.
Ensin siis osakeyhtiö maksaa yrittäjän työtulosta 26 prosentin veron, jonka jälkeisen voiton yrittäjä nostaa osinkoina. Koska osinkoja jakavan osakeyhtiön nettovarallisuus on nolla, koko osinko on ansiotuloa, mutta siitä 70 prosenttia on verotettavaa. Näin työtulon tosiasiallinen rajaveroaste EMTR ansiotulo-osinkoina on
EMTR = 0.26 + (1-0.26)(0.7)MTR ,
jossa MTR on progressiivisen tuloveroasteikon rajaveroaste asianomaisessa tuloluokassa. Kuinka korkean tulisi MTR:n olla, että se olisi yhtä suuri kuin EMTR? Asetetaan EMTR=MTR edellisessä yhtälössä, yksi tuntematon ja yksi yhtälö, josta voidaan ratkaista MTR = 53.9 prosenttia. Se on hieman korkeampi kuin valtion tuloveroasteikon korkeimman rajaveroasteen ja kunnallisveroasteen summa Helsingissä.
Ansiotulo-osingon rajaveroaste on kuitenkin jokaisella tulotasolla korkeampi kuin työtulon rajaveroaste progressiivisessa asteikossa: edellinen lähtee 26 prosentista, osakeyhtiön verokannasta, mutta jälkimmäinen alkaa nollasta. Siksi ansiotulona verotetun osingon keskimääräinen veroaste on aina korkeampi kuin progressiivisella asteikolla verotetun työtulon keskimääräinen veroaste.
Osakeyhtiössä siis pitää olla varallisuutta, että sen voiton saa nostettua pääomatulona verotettuna osinkona. Tottakai yrittäjät yrittävät säästää osakeyhtiöihinsä saadakseen pääomatuloina verotettuja osinkoja, mutta sen jälkeen osingot ovatkin vain tuottoa yhtiöön säästetylle pääomalle, siis aitoja pääomatuloja.
Olen tarkastellut laajemmin tulonmuunnon mahdottomuuden ongelmaa, tasavallan tarkimmin varjeltua verosalaisuutta nro 2, sekä Mätäkuun markkinat –kirjassa että Verotus –lehden nrossa 1/2009.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)