Yleissitovuuden tuhovoimasta

HS Mielipide julkaisi eilen 29.9.2015 seuraavan stilisoituna otsikolla Työehtosopimusten yleissitovuus alentaa elintasoa:

Suurena hyväntekijänä esiintyvä ammattiyhdistysliike ei valtansa sumentamana ymmärrä työehtosopimusten yleissitovuuden alentavan jäsentensä ja kaikkien kuluttajien elintasoa:

”…yleissitovat työehtosopimukset…(ovat) on työnantajien etu, koska näin ehkäistään palkkojen polkeminen ja kilpailun vääristyminen”, kirjoittivat STTK:n puheenjohtaja Antti Palola ja johtaja Katariina Murto (HS Mielipide 20.3.2015).

Mitä tapahtuisi, jos yleissitovuus poistettaisiin?

Syntyisi uusia yrityksiä ja vanhat yritykset laajentuisivat uusille aloille yrittäen horjuttaa niillä jo toimivien vakiintuneiden yritysten markkina-asemaa. Investoinnit, työvoiman tarve ja tuotanto kasvaisivat kilpailun lisääntymisen vuoksi; reaalipalkat nousisivat, koska työvoiman tuottavuus kasvaisi ja koska hintataso nousisi hitaammin toimivamman kilpailun vuoksi.

Työehtosopimusten yleissitovuus näivettää myös pikku- ja taantuvia tehdaspaikkakuntia: kun omakotitalo Putaalla maksaa kolmasosan Kehä III:n sisällä olevasta talosta, Putaalla aloittavan yrittäjän pitäisi voida maksaa alhaisempia palkkoja kuin samalla alalla maksetaan Kehä III:n sisäpuolella; näin se kykenisi kilpailussa käyttämään hyväkseen alhaisempien asumiskustannusten tuottamaa suhteellista etuaan. Yleissitovuuden poisto nostaisi työllisyyden ja reaalipalkkojen tasoja Putaalla ja Voikkaalla.

Taloudellisen päättelyn johtopäätös on siten: työehtosopimusten yleissitovuus laskee reaalipalkkoja, koska se alentaa työvoiman tuottavuutta estämällä uusien yritysten ja kilpailevien tuotteiden markkinoillepääsyä suosimalla vanhaa yritystoimintaa. Kuluttajat siis lopulta maksavat yleissitovuuden ylläpitämät tehottomuudet korkeampien hintojen muodossa.

----

JK. Kirjoitin yleissitovuudesta työnantajien kannalta Saksan tapauksessa: Aivopesua itäsaksalaisten avulla 13.12.2012. Jos itä-saksalaisten omat resurssit olisivat olleet täysimääräisesti käytettävissä Itä-Saksan jälleenrakennukseen pienemmin resurssien siirroin Länsi-Saksasta, Saksan markka olisi revalvoitunut vähemmän 1990-luvun alussa ja D-markan korkotaso olisi ollut alhaisempi: seurauksena Suomen 1990-luvun alun BKT:n pudotus olisi ollut  matalampi ja lama lyhyempi.

Suomalaiset siis maksoivat valtaisasti työehtosopimusten yleissitovuudesta yhdistyneessä Saksassa!

Meillä on tietysti yleissitovuus juuri sen takia, että suuryritysten johto ajattelee samoin kuin ammattiyhdistysjohto: uutta odottamatonta kilpailua pitää saada torjuttua ennakolta kaikin keinoin; kilpailun lisääntyminen on heille aina epätervettä, tuonti halpatuontia, jne.

Syrizan vasen laita valmistautui ryöstämään Kreikan keskuspankin

Der Spiegel kertoo lähemmin Syrizan suunnitelmista, jos Kreikka ei olisi saanut aikaan sopimusta viime sunnuntaiaamuna lainoittajiensa kanssa.
Kreikan keskuspankin pääjohtaja olisi erotettu (Eurojärjestelmässä pitäisi nimenomaan olla niin, että keskuspankin johto on riippumaton poliittisesta päätöksenteosta? Mutta myös Suomen Pankinkin johto on poliitikkojen valitsema, ei riippumattomien uskottujen miesten kuten Bank of England'in tapauksessa).
Sen jälkeen olisi rosvottu keskuspankin käteisrahareservi 22 miljardia euroa, jonka turvin olisi maksettu palkat ja eläkkeet kunnes drakma olisi saatu laskettua liikkeelle.
Samoin Spiegelin artikkeli vahvistaa Varoufakisin suunnitteleman rinnakkaisrahan, IOU:n = olen sinulle velkaa -seteleiden muodossa.

Varoufakis halusi rinnakkaisvaluutan

Olen ihmetellyt, kun missään ei ole ollut juttua: miksi Varoufakis sai potkut. Mutta Frankfurter Allgemeine Zeitung kertoo Varoufakisin ajaneen rinnakkaisvaluutan käyttöönottoa kansanäänestyksen jälkeen, siis epäjärjestyksenomaista eroa eurosta.


Tällöin Tsipras vetäisi hätäjarrua, vapautti Varoufakisin tehtävästään ja kääntyi politiikassaan 180 astetta eli lainoittajien puoleen. Kansan ääni, halu pysyä eurossa, siis painoi enemmän kuin taloustieteilijän joustava devalvaatio.


Nyt Tsiprasilla ja Kreikalla on FAZ:in mukaan kolme vaihtoehtoa:
1. kansallistakoot eli kansallisen yhtenäisyyden hallitus vuoden 2019 alkuun asti;
2. heikompi vaihtoehto olisi hallita vain syksyyn asti ja järjestää silloin uudet vaalit, koska vaalintulos on epävarma, ja
3. yrittää hallita vähemmistöhallituksen avulla

Rinnakkaisvaluutta, Kreikan kolmas polku

Helsingin Sanomat esittelee tänään Kreikan ensimmäistä ja toista polkua, pysyä eurossa ja erota eurosta. Erityisesti saksalaisissa lehdissä on esiintynyt artikkeleita kolmannesta ratkaisusta, rinnakkaisvaluutasta, joka olisi käytössä tilivaluuttana, mutta euro säilyisi käteisvaluuttana.


Idean keksijäksi vuonna 2012 mainitaan Deutsche Bankin entinen pääekonomisti Thomas Mayer, joka oli toukokuun lopulla puolenviikon ajan Ateenassa selventämässä ajatuksen käytännöllisiä puolia Kreikan silloiselle valtiovarainministerille; ks. esim. Handelsblatt -haastattelu (lisätty 12.7.15 klo 11.20)


Valtio maksaisi työntekijöilleen osan palkoista euroissa, mutta loppuosan tilivaluuttana, Tsiprasin euroina. Tsiprasin eurojen ja oikean euron välinen vaihtokurssi määrittäisi Tsiprasin hallituksen markkina-arvon joka päivä Ateenan valuutanvaihtopisteissä.


Jos Tsipras saa politiikallaan Kreikan talouden jaloilleen, Tsiprasin eurojen arvo voisi nousta 1:1:en oikean euron kanssa. Spekulantit saisivat siten tehdä hyödyllistä työtään.


Todellista hyötyä Tsiprasin euroista olisi Kreikan kylmäkäynnistyksessä, jos osa työntekijöistä hyväksyisi Tsiprasin euron palkanmaksuksi eli jos työsopimuksia alettaisiin tehdä niissä. Näin vientisektori devalvoisi käytännössä. Koska osa julkisen sektorin palkoista maksettaisiin Tsiprasin euroissa, joka alussa devalvoituisi, julkisen talouden rasitus viennille vähentyisi. Vienti elpyisi, vientialat eli käytännössä maatalous alkaisi imeä resursseja ja työllistää. Kreikka alkaisi kasvaa. Tourismin avullahan maa perinteisesti imuroi oikeita euroja muualta Euroopasta.


Taloushistoriassa on rinnakkaisvaluuttoja esiintynyt usein sekasortoisissa oloissa: USA:ssa sisällissodan aikana pohjoisvaltiot joutuivat käytännössä luomaan oman tilapäisrahansa. Mitenkähän asia oli Suomessa 1918? Ainakin Kerenskin ruplasta suomalaisilla oli kokemusta.

Amerikkalainen ajopuuteoria

Andrew J. Polsky “Elusive Victories, The American Presidency at War” (Oxford 2012) on loistava teos USA:n seitsemästä presidentistä sodan vietävinä. Jo Abraham Lincoln tunnusti, että tapahtumat kontrolloivat häntä. Saman kokivat Woodrow Wilson, Franklin D. Roosevelt, Lyndon Johnson, Richard Nixon, George W. Bush ja Barack Obama.

Polsky yleistää tapahtumien analyysin viiteen arvoitukseen: 1) kuinka on mahdollista että presidentit ovat voineet lähettää amerikkalaisia joukkoja melkein minne tahansa ilman tehokkaita poliittisia rajoituksia? 2) miksi presidentit ylipäällikköinä eivät tahdo löytää tehokasta tapaa saavuttaa ne kansalliset tavoitteet, jotka he asettivat sodan alussa? 3) miksi sodanaikaisilla presidenteillä on säännöllisesti vaikeuksia saada ei-sotilaalliset haasteensa hoidettua kuten suunnitelman konfliktin jälkihoitoa varten? 4) miksi sodanaikaiset presidentit, jopa suurella voittomarginaalilla valitut, kärsivät tappion kotimaan politiikassa ja joutuvat perääntymään uudistusohjelmiensa tavoitteissa? 5) miksi presidentit havaitsevat, että heidät on itseasiassa riisuttu strategisista vaihtoehdoista muuttaa aloittamiensa sotien kulkua, joissa heidän liikkumatilansa on vähäinen?

Täten tutkimus päätyy eräänlaiseen yleiseen amerikkalaiseen ajopuuteoriaan.

Kirja alkaa kahden invaasion kuvauksella: harjaantumattomat joukot ja laivasto espanjalais-amerikkalaisella sodassa 1898, jossa USA asetti tavoitteekseen Kuuban vapauttamisen, ja maailman teknologisesti edistyneimmän ja hyvin harjoitetun armeijan isku Iraniin kevättalvella 2003, minkä tavoitteena oli demokratian vienti. Miksi edellinen onnistui, mutta jälkimmäinen epäonnistui surkeasti?

Maailmansodat

Kantava teema on juuri demokratian vienti muihin maihin; USA:n osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan perustuu tällaiseen ideologiaan.

Jo ennen USA:n osallistumispäätöstä Woodrow Wilson valmensi kansaa USA:n ylevistä päämääristä: kestävän rauhan puolesta; pienten ja suurten kansojen vapauttaminen; maailman täytyy olla turvallinen demokratialle; USA ei tavoittele valloituksia eikä dominioita; USA ei ole Entente-valtojen jäsen vaan kanssataistelija, jolla on yhteinen vihollinen Ranskan ja Englannin kanssa, mutta eri tavoitteet; Saksaa ei saa lannistaa rauhanehdoissa, vaan siitä pitää tehdä Kansain Liiton vastuuntuntoinen jäsen.

Näin naapurista katsottuna mielenkiintoinen on Wilsonin arvio bolshevikkien vallankumouksesta merkkinä demokratian tavoittelusta, jota USA tulisi edistämään: Venäjä on sydämeltään demokraattinen, taistellen maailmassa vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta (s. 114, alaviitta 121).

Yhtä uskomaton on Wilsonin hallinnon aikaansaama kansalaisoikeuksien laaja polkeminen kotimaisen opposition taltuttamiseksi, millä ei ole vertaa muiden sodanaikaisten presidenttien toimesta.

Franklin D. Roosevelt ajalta on hyvän yleiskuvan lisäksi mielenkiintoisia yksityiskohtia: USA laivasi 350000 kuorma-autoa Neuvostoliittoon toisen maailman sodan kahden viimeisen vuoden aikana (siitä ei ole mainintaa montako miljoonaa tonnia säilykepurkkilihaa lähetettiin); kuinka kansa ja kongressi väsyivät sodan aikana sekä virallisesti organisoituihin että laittomiin lakkoihin eri teollisuuden aloilla; ammattiliittoja politiikassaan suosineen Rooseveltin hallinto oli myötäsukainen laittomiakin lakkoja kohtaan, mutta pakotti lopulta kaivosmiehet, keskeiset tukijansa, takaisin töihin.

Vietnamin sodan aika on mielenkiintoista yksityiskohtien kertausta. Toisin kuin Wilson ja Roosevelt Lyndon Johnson ei asettanut tavoitteeksi maailmanjärjestyksen muuttamista vaan perimänsä tilanteen säilyttämisen, päätavoitteena Etelä-Vietnamin itsenäisyyden varjeleminen. Tällä hän ajoi itsensä nurkkaan, poliittiset aloitteet jäivät kommunistisen Pohjois-Vietnamin johtajien käsiin. Johnson ei ymmärtänyt strategisen joustavuuden merkitystä kansainvälisessä voimapolitiikassa, jossa perääntyminen on joskus viisas vaihtoehto.

Irak

Ensimmäisen maailmansodan vertainen on mielenkiinnossa George W. Bushin Irakin sotaretkeä koskeva luku. USA:n sotilaat eivät olleet harjaantuneet yhteistoimintaan siviiliväestön kanssa: demokraattisen Irakin rauhanrakentamisen tavoite repeytyi nopeasti repaleiksi.

Siviilihallinnon ja infrastruktuurin toiminta kangerteli heti alun alkaen, mutta Paul Bremerin tultua prokonsuliksi laajana mandaattinaan muuttaa Irak vapaamieliseksi, demokraattiseksi yhteiskunnaksi hän omavaltaisesti hylkäsi Bushin hyväksymän tavoitteen säilyttää jatkuvuus sekä sotilaallisessa että siviilihallinnossa. 

Siksi hän erotutti kaikki sotilaat ja virkamiehet, joilla hän epäili olevan yhteyksiä baath-puolueeseen: kolme ylintä organisaatiokerrostumaa jokaisessa ministeriössä sai lähteä, yhteensä noin 85000 henkilöä.

Puolueuskollisten mukana menivät asiantuntijat ja tekninen erikoishenkilöstö. Bremer ei tajunnut, että yhden puolueen hallitsemassa diktatuurissa opportunismi oli edellytys, jos halusi vastuulliseen asemaan. Opportunistit vaihtavat puolta kun valta vaihtuu.

Seuraavaksi Bremer hajotti koko Irakin armeijan ja turvallisuuspalvelut: 300000 aseistettua, työtöntä, USA:lle vihamielistä irakilaista. 

Bremerin lyhytaikainen edeltäjä oli sentään kutsunut Irakin uskonnollisten ja maallisten oppositioryhmien edustajat luonnostelemaan tietä itsehallintoon, mutta Bremer julisti itsensä ylimmäksi päättäjäksi ja yritti istuttaa maahan ulkopuolisen valloittajan perustuslain halventaen ja loukaten irakilaisia, marginalisoiden erityisesti sunnit.

Bremerin hallinnon työntekijät olivat suurimmaksi osaksi republikaanisen puoleen kampanjatyöntekijöitä presidentin vaaleissa, jotka eivät osanneet arabiaa ja joilla ei ollut kykyä ja taitoa auttaa irakilaisia hallinnon pyörittämisessä.

Näin ei ollut mikään ihme, että shiiojen pyhimpään moskeijaan hyökättiin helmikuussa 2006, minkä seurauksena alkoivat hyökkäykset sunnimoskeijoihin, korkeimmillaan 3000 tuhotekoa viikossa; seurasi etninen puhdistus kuin Balkanilla edellisellä vuosikymmenellä; amerikkalaiset raportoivat poliiseiksi pukeutuneista hyökkääjistä, mutta paikalliset tiesivät heidän olevan poliiseja.

Barack Obaman vastoinkäymiset perimissään sodissa ovat jo niin äskettäisiä, että ne eivät enää herättäneet minussa sellaisia elämyksiä kuin Irakia koskeva luku on, jonka valossa Irakin ja Syyrian tilanteen kehittyminen nykyiseksi on varsin luonnollinen ja ymmärrettävä tapahtumaketju.

Lisää rajoitteita työllistämiselle!

Hallitustunnustelija Juha Sipilän ajamassa yhteiskuntasopimuksessa työaikaa pidennettäisiin, mutta "korvaukseksi työajan pidennyksestä työntekijät voisivat saada vahvistusta työsuhdeturvaansa". Yhteiskuntasopimuksella siten heikennettäisiin yritysten kannusteita työllistää ja investoida Suomessa.

Poliittisen järjestelmän filosofit, valtiofilosofit, kuten Jean-Jacques Rousseau, ovat kautta vuosisatojen puhuneet ja kirjoittaneet hallitusvallan laillisuudesta ja rajoittamisesta, kansalaisten oikeuksista ja vapauksista sekä vähemmistöjen oikeuksista. Tässä mielessä yhteiskuntasopimus tarkoittaa perustuslakia Magna Cartasta lähtien.

Mutta keskustapuolueessa elää jokin oma rajoittunut käsityksensä työmarkkinoiden sääntelystä, jolle aina vaalivoiton jälkeen annetaan nimitys yhteiskuntasopimus.

Nykyiseen hätätilanteeseen päädyttiin sisäisin revalvaatioin, tekemällä työmarkkinaeliitin mielestä korostetusti maltillisia palkkaratkaisuja, mutta kuitenkin Suomen kilpailukyky menettäen. Saksa onnistui tekemään sisäisen devalvaation saman aikana, itseasiassa vuodesta 1995 vuoteen 2007 noin 20 prosenttia; vuonna 1995 EU päätti yhteisen valuutan käyttöönoton aikataulusta Madridin kokouksessa.

Suomi tarvitsee sopimusta, joka työllistämisen rajoituksia poistaen luo edellytykset  kasvattaa yrityksissä työvoiman rajatuottavuutta ja lisätä työvoiman kysyntää ja uusia työpaikkoja. Siksi tällainen sisäinen devalvaatio, josta olen kirjoittanut useasti tällä sivustolla, nostaisi palkkatasoa kautta koko yritystoiminnan, ei suinkaan polkisi palkkoja kuten ammattiliittojen johtajat uskottelevat.

Hakaniemen torin laidoita tulevan sääntelyn on aika purkautua

Valta Eduskunnalle

Kokoomus ja sdp molemmat oppositioon kirjoitukseni oletti, että keskustan ja perussuomalaisten hallitus olisi muodostettavissa nopeaasti. Toisin näyttää käyvän; hallituksen muodostamisen koreografia on saanut kreikkalaisia vaikutteita: Soinin ja Sipilän väliset puheet vastaavat Tsiprasin puhelinsoittoja Merkelille, mutta perussuomalaisten puoluevirkailijoiden vastaukset hallituksenmuodostaja Sipilän kysymyksiin vastaavat takapenkille joutuneen Varoufakisin ajanpeluuta euroryhmässä.

Jos vain keskusta ja rkp muodostaisivat tynkähallituksen, talouspoliittinen valta siirtyisi eduskunnalle: lait valmisteltaisiin lopulta valiokunnissa ja kumileimattaisiin suuressa salissa; valiokuntien puheenjohtajat ja heidän päällystakkinsa saisivat julkisuusvallan; ministerit näkyisivät julkisuudessa vain käydessään EU:n kokouksissa, ulkoministeri ja puolustusministeri useamminkin, tai tehdessään paaterot.

Vahvat enemmistöhallitukset ovatkin jo yli parinkymmenen vuoden ajan luoneet tilanteen, että hallitus jyrää vasta-argumenteista huolimatta pikkupiirin päätökset läpi Eduskunnassa. Kataisen-Urpilaisen eurososialistinen hybridihallitus ei vain ollut sisäisesti vahva ja siksi se ei saanut suurissa kysymyksissä esityksiä lainkaan aikaiseksi.

Lisäys klo 15.08: Pienin mahdollinen eduskuntaenemmistö, jolla hallitus pääsisi alkuun, olisi sdp:n korvaaminen keskustalla nykyisessä Stubbin hallituspohjassa eli 101-98; hallitus: keskustan 49 + kokoomuksen 37 + ruotsalaisten 10 + kristillisten 5 = 101; puhemiehen, joka ei äänestä, ollessa perussuomalaisista oppositiolla olisi 98 kansanedustajaa.

Suurissa kysymyksissä hallituksen olisi siten saatava joko sosialidemokraattien tai perussuomalaisten tai molempien tuki.

Irtisanomissuojan parantaminen

Henkistä paluuta DDR:n ajalle edustaa Helsingin Sanomien (30.4.2015) pikkuotsikko tänään: ”SAK parantaisi irtisanomissuojaa, kun voittoa tekevä yritys vähentää väkeä”.

SAK:ssa ei osata asettua työnantajan rooliin ja tehdä johtopäätökset siitä, mitä kalliimmasta irtisanomisesta seuraa työllisyyden ja investointien kannalta. Mätäkuun markkinat, uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta –pamfletti (ss. 52 – 55) kattaa tämän päättelyn seikkaperäisesti; tunnetusti valta sokaisee ajattelukyvyn, koska työllistämistä ei tarvitse ymmärtää myöskään SAK:n poliittisessa siivessä.

Vielä 1970-luvun alussa useimmilla aloilla otettiin töihin toistaiseksi; koeaikoja ei säännelty, mutta uuden työntekijän palkkaa korotettiin reilusti kolmen tai kuuden kuukauden jälkeen; irtisanomisaika oli palkanmaksuväli; vuonna 1974 työvoimatoimistoissa oli puolen vuoden ajan enemmän avoimia työpaikkoja kuin työttömiä työnhakijoita. Tosin jo seuraavana vuonna taksimiehet kertoivat kuskaavansa porukkaa sosiaalitoimistoista suoraan Alkoon - Sorsan-Virolaisen hallituksen aikaansaannoksia.

Mutta SAK:n vaatimus on myös EU:n kilpailulakien vastainen. Se johtaa ristisubventioon, koska yritysten kannattavat liiketoiminnot pakotetaan tukemaan jatkettavaa, kannattamatonta liiketoimintaa.

Hyvä esimerkki tällaisen sääntelyn turmiollisuudesta on se, kun poliitikkojen kontrolloima Suomen Pankki pakotti pankit keskikorkosääntelyyn 1960 - 1980 –luvuilla. Sen johdosta pankit laajensivat tappiollista vähittäispankkitoimintaa tehden voittonsa yritysten valuutan- ja maksujen välityksellä. Keskikorkosääntely oli suurimpia syitä siihen, ettei pankeilla ollut riskinsietokykyä 1990-luvun alussa. Tappioiden salailu johti tehottomuuksien poksahtamiseen - ja koko kansantalous ajautui lamaan.

Ymmärretäänköhän SAK:ssa myöskään sitä, mitä voitto tarkoittaa päätöksenteossa? Laskentanaisen voitto sisältää oman pääoman tuoton, mutta taloustieteilijän voitto ilmaistaan sekä oman että vieraan pääoman kustannuksen vähentämisen jälkeen; oman pääoman korko sisältää myös riskilisän. Taloudellinen voitto on siten lähinnä laskentamiehen liikevoitto vähennettynä koko sitoutuneen pääoman korolla riskilisineen.

Lisäys 4.5.2015 klo 12.20: Samaa työttömyyttä kasvattavaa ja investointeja alentavaa sanomaa tarjoaa myös MTV3:n sivusto täysin kritiikittömästi: sylikoirajournalismi elää klikkausjournalismista

Varoufakis vaihtoon?

Vastakkainasettelun game-of-chicken –peliä ei pitäisi alunalkaen lähteä pelaamaankaan, koska matemaattisesti sen ratkaisu on sekastrategia eli molempien osapuolten tulisi satunnaistaa käyttäytymistään. Siitä johtuen ratkaisu on epätyydyttävä: peli ei näytä olevan kenenkään kontrollissa.

Mutta Kreikan valtiovarainministeri, peliteoreetikko Varoufakisia peli kiinnostaa. Viikonlopun lehtitiedot euroryhmän kokouksesta Riiasta kertovat kuitenkin, että Varoufakis oli kokouksessa täysin yksinäinen eikä osallistunut yhteisille päivällisille eikä small talk'iin, mutta silti luennoi kollegoilleen, vaikka oli etukäteen täysin valmistautumaton kokoukseen.

Eilisillan uutinen oli, että Tsipras oli päivällä soittanut Merkelille ja pyytänyt rahaa.

Median yleinen povaus näyttää olevan, että professori pääsee vaihtoon valtiovarainvahdin hommistaan.

Mutta millainen varavahti Kreikalla on asettaa? Siitä ei ole minkäänlaista spekulaatiota. Kaikilla lienee sama valtakirja.

Vai tuleeko sittenkin katkera loppu: Kreikan virallinen maksukyvyttömyys ja uudet vaalit