Velkojen korot vähennyskelvottomiksi osakeyhtiöverotuksessa

Viime vuosien vakio kohu-uutinen on ollut Suomessa toimivien kansainvälisten rahastojen tai yhtiöiden omistamien tytäryhtiöiden mitättömät verot. Viime päivinä on otsikoissa ollut sähköverkkoyhtiö Caruna; ks. YLEn uutinen ja Ilta-Sanomien haastattelu: "Ihan normaalilla suomalaisella kirjanpitokäytännöllä ja tuloskäytännöllä ...meidän verotettava tulos on nolla", toteaa yhtiön toimitusjohtaja.

Olen joskus luonnehtinut poliitikkojamme väpelöiksi, joita he ehdottomasti ovat tässä asiassa. Näyttää siltä, että myös heidän virkamiehensä ovat samaa lajia eli genreä Laura Lindqvistin sanoin Yliopisto-lehdessä 1/16.

Nykyisillä rahoitusmarkkinoilla oman pääoman ja velkapääoman raja on veteenpiirretty viiva. Siksi ei ole mitään mieltä yrittää verolaeissa määritellä sitä, mikä rahoitustapa on vierasta pääomaa ja tehdä sen kustannus vähennyskelpoiseksi.

Osakeyhtiöverokantamme on jo niin alhainen että on vihdoinkin aika tehdä velkojen korot vähennyskelvottomiksi osakeyhtiöverotuksessa eli yhteisöverotuksessa. Olen korostanut asian tärkeyttä tällä sivustolla jo yli seitsemän vuoden ajan ainakin seuraavissa kirjoituksissa

Verokeitaisiin maksettavat korot voitaisiin panna lähdeverolle

Osakeyhtiöiden maksamat korot vähennyskelvottomiksi!

Ulkomaalaisten yhtiöiden suomalaisten tytäryritysten veronmaksu Suomeen on vapaaehtoista

Verokeidasta hyväksikäyttävä monikansallinen yhtiö voi vähentää velankorot kahdesti verotuksessaan!

Valtiovarainministerit ovat tänä aikana vaihtuneet monesti vaan ei ministeriön vaakunaeläin

Pimeä professoriviisaus

”Kaiken maailman dosentit” ovat puhuttaneet insinööripääministerimme ohella ensisijassa sisäpiiriläisiä eli yliopistojen henkilökuntaa, joka tietysti on koonnut kaikki käytettävissä olevat keinot vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja poliitikkoihin yliopistojen budjettivarojen säilyttämiseksi: koskaan ennen ei tiede eikä koulutus ole olleet talouskasvua - ja jopa noususuhdannetta - niin voimakkaasti edistäviä keinoja kuin kuluneen syksyn painostuspuheissa ja -kirjoituksissa; valtion budjetin toisella momentilla työministeriö on kurssittanut ja kouluttanut työttömiä huippuvauhtia jo runsaan kahden vuosikymmenen ajan, mikä osaltaan estää kustannussopeutusta pitkittäen jättityöttömyyttämme; julkiselta sektorilta löytyy harvoin virkamiestä tai poliitikkoa, joka pitää oman sektorinsa toimintaa valtakunnan voimavarojen tuhlauksena (maatilahallituksen lopetus tulee ainoana mieleen).

Samalla tavoin menneen syksyn aikana painostivat yleistä mielipidettä kehitysyhteistyötyöntekijät omien työpaikkojensa ”tarpeellisuuden” puolesta; siihen aikaan kun kävin kansainvälisissä konferensseissa, niissä oli usein esiintyjiä, jotka esitelmissään propagoivat kansainvälisen kehitysyhteistyöjärjestöjen autuaallisesta voimasta saattaa alikehittyneet maat talouskasvun uralle; yhtä säännöllisesti yleisön joukosta tuli asiantunteva kysymys, miksi maailmassa on kehitysmaita, joiden valtion budjettituloista jopa 70 prosenttia tulee kansainvälisiltä järjestöiltä, mutta samanaikaisesti kaikesta tästä vuosikymmenien kestoisesta kehittämisestä huolimatta pääomien virtaussuunta on edelleenkin kehitysmaista kehittyneisiin maihin; ja miksi kehitysmaat käyttävät henkiset resurssinsa kehitysyhteistyöjärjestöjen miellyttämiseen, mutta eivät kehitä verojärjestelmäänsä ja lainsäädäntöään omaa yritystoimintaansa ja investointeja suosiviksi siten, että valtiot voisivat rakentaa budjettinsa omien verotulojensa varaan; suurlähettiläs Matti Kääriäinen julkaisi asiavyyhdestä kirjan Kehitysavun kirous (Into 2014), joka minulta on vielä lukematta.

Nämä kaksi esimerkkiä tavoittelevat samanlaista omanvoitonpyyntiä (rent seeking), kuin olen useasti aikaisemmin kirjoittanut ammattiyhdistysliikkeestä tai työnantajajärjestöistä.

Vuoden lopulla on tapana kerrata vuoden yllättävimpiä tapahtumia ja jakaa palkintoja. Kirjassaan Demokratian itsepuolustus (WSOY 1934) Urho Kekkonen käytti luonnehdintaa "pimeä professoriviisaus", jonka ehdottomasti ansaitsee professori Pertti Haaparanta lausunnostaan, jonka Suomen Kuvalehden toimittaja otti vakavasti.

Jälkisosialistisen aatemaailmattomuuden hämminki

”Uusliberalistisen ideologian narratiivissa”, aloitti kertomakirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja Laura Lindstedt erään lauseen nykyhallitusta suomivassa vastaanottopuheessaan eilen web-sivustojen ja aamun lehtien mukaan.

Aloin miettiä, mitenkä sen ymmärtäisi selkosuomalainen kaivinkoneyrittäjä Juvan Teboilin kahviossa, jos sellainen kohtaamispaikka olisi vielä olemassa.

Poikkeaisiko vastakkainen lainatusta:

Uusliberalistisen - käsitteenä sekään ei ole minulle koskaan valjennut, muuta kuin että se on eräänlainen sosialidemokraattinen kirosana - lähin vastakohta lienee jälkisosialistinen; vai tarkoittavatko ne samaa?; liberalistinen merkitsee toisaalta suvaitsevaista vastakohtana pakottamiselle, joka on hyvinvointivaltion, sosialidemokraattien sosialismin ydin.

Ideologia on aatemaailma.

Narratiivi on säntillinen tapahtumakertomus (orderly account of events) Oxford-sanakirjani mukaan.

Päädyin siten otsikon ilmaisuun, joka kuvannee paremmin maamme nykytilaa ylipäätänsä, vaikka meillä olisi valtakunnanviisas Raimo Sailaksen virkamieshallitus.

Epätoivon valo!

Ekonomisti tarvitsee kolme pistettä trendin havaitsemiseen, journalisti kaksi, vitsaillaan anglo-saksisessa mediassa. Tähän olen lisännyt, että sosiologi yleistää jo yhdestä havainnosta.

Helsingin Sanomat julistaa toivon valoa tänään web-sivunsa pääuutisena ja myös paperilehdessään. Mihin se perustuu?

Tilastokeskus julkisti eilen ennusteensa teollisuustuotannon muutoksesta syyskuussa: kasvua vuodentakaisesta syyskuusta ja myös kausitasoitettu tuotanto kasvoi elokuusta 2015. Toimialoittain tuotanto kasvoi eniten kaivostoiminnassa ja supistui eniten, lähes 10 prosenttia, sähkö- ja elektroniikkateollisuudessa.

Samaan aikaan tilastokeskus julkisti teollisuuden uudet tilaukset: pudotusta kolmannes vuodentakaisesta, kasvua vain tekstiiliteollisuudessa!

Epätoivoinen kirjoittaja kuuluu selvästi sosiologien ryhmään.

Tarun mukaan Pandoran lippaaseen jäi jäljelle vain Toivo, jonka sieltä tietysti jokainen havaitsee.

Snellman otti ulkomaista lainaa 1867 viljanostoihin

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo ja sosiaalitieteiden laitoksen johtaja Keijo Rahkonen (HS vieraskynä 26.9.2015) kertovat 1860-luvun kato- ja nälkävuosina valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä toimineen J.V. Snellmanin ja Suomen suurruhtinaskunnan ”kieltäytyneen ottamasta ulkomaista velkaa, jolla olisi rahoitettu viljan tuontia”.

Samaa levittää Elina Grundström HS vieraskynässä 13.10.2015: ”HS:n sunnuntaisivujen jutussa kuvattiin (30.8), miten J. V. Snellman ja Zacharias Topelius antoivat nälkävuosina suomalaisten ennemmin vaikka nääntyä kuin ostaa viljaa velaksi ulkomailta”.

Törmäsin tähän sekohistorialliseen Snellman-käsitykseen ensi kerran 1990-luvulla, kun eräs Aamulehden toimittajista sitä käyttäen tölvi haastatteluani selostamatta pakinassaan luonnollisesti sitä, mitä olin sanonut.

Oiva Turpeinen: NÄLKÄ VAI TAUTI TAPPOI? – Kauhunvuodet 1866 – 1868 (Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1986) on tieteellinen tutkimus 1860-luvun pahimmista kato- ja nälkävuosista ja johtaa täysin päinvastaiseen käsitykseen senaattori Snellmanista; ks. yhteenvetoni

Suomalaisista 9/10 sai elantonsa maataloudesta 1800-luvun puolivälissä. Parin kymmenen vuoden ajan ilmasto-olot olivat olleet suotuisat, kunnes vuosina 1856 – 1867 oli useita katovuosia ja vain kolme runsaan sadon vuotta. Kylvöt tehtiin myöhässä vuonna 1867 ja syyskuun alun pakkaset lopulta tuhosivat suurruhtinaskunnan viljasadon. Senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkö J.V. Snellman ja senaatti toimivat heti erittäin ripeästi noin kuukauden ajan, kunnes vakituinen kenraalikuvernööri palasi virkaansa.

Lainaa ei ollut saatavissa Venäjältä, koska Keski-Aasiassa meneillään olevien valloitusten vuoksi keisarikunta kamppaili taloudellisissa vaikeuksissa. Snellman käytti hyväkseen Saksan yhteyksiään ja neuvotteli nopeasti Rothschildin pankkiiriliikkeeltä 5,4 miljoonan markan lainan. Keisari hyväksyi sen Krimillä syyskuun lopulla ja varojen siirtämisen keisarillisella kirjeellä 24.9.1867 perustettuun hätäapurahastoon.

Vuonna 1867 valtion tulot olivat vain noin 16 miljoonaa markkaa. Laina oli siten kolmasosa valtion tuloista.

Lainavaroilla ostettiin viljaa Keski-Euroopasta, olihan Pietari viljan suhteen suurruhtinaskunnan kanssa samassa tilanteessa: kato oli kohdannut samanaikaisesti myös Venäjää ja Ruotsia.

Viljan ostot syksyllä 1867 tapahtuivat hitaasti siksi, että yksityiset viljakauppiaat olivat haluttomia ostamaan ulkomaista viljaa hallituksen asettamilla ehdoilla, koska viljan kansainvälinen hinta nousi nopeasti paljon korkeammalle. Viljan toimitukset Pohjois-Pohjanmaalle viivästyivät aluksi talven tultua kuukautta normaalia aikaisemmin sekä Perämeren ja Merenkurkun satamien jäätyessä.

Kaiken viljan, jauhojen ja jyvien tuonti vuonna 1867 oli 74 miljoonaa kiloa ja vienti 10 miljoonaa kiloa.

Talvella 1868 lainan loppuosa käytettiin siemenviljan ostoon. Se toimitettiin hevos- ja rekipelein Pohjois-Suomeen. Ongelmaksi muodostui se, miten rahoitetaan siemenviljan osto eteläisempiä läänejä varten, joissa myös oli pula siemenestä, koska keisarille oli perusteltu Rothschildilta otettavaa lainaa vain kolmen pohjoisimman läänin tarpeilla.

Kenraalikuvernööri oli erittäin tarmollinen ja sai lopulta Venäjän finanssiasiainministerin Mikael Reuternin kanssa aikaan sopimuksen: Venäjä myöntää jo talvella 1868 rahoitusta Riihimäki-Pietari-radan rakennustöitä varten vuodeksi 1869, joista voitiin lainata 300000 ruplaa, 1,2 miljoonaa markkaa, siemenviljan ostoa varten.

Tämä lyhytaikainen laina takasi sen, että siementä oli tarjolla myös eteläisempiin lääneihin. Vuoden 1868 sadosta tuli koko maassa erittäin hyvä, paikoin ennätyksellinen.

Julkisuudessa usein esiintyvä käsitys, että Suomen suurruhtinaskunta ei ottanut ulkomaista lainaa viljanostoihin hätätilasyksynä 1867 perustuu Turpeisen mukaan Snellmanin ulkomaista lainanottoa torjuviin kirjoituksiin Virallisessa lehdessä, siis hallinnon tiedotuslehdessä. Eihän hän voinut myöntää arvostelijoilleen suurruhtinaskunnan olevan ottamassa ulkomaista lainaa ja vaikeuttaa kirjoituksella meneillään olevia lainaneuvotteluja Pankkiiriliike Rothschildin kanssa, kun lainan lopullinen koko sekä korko- ja kuoletusehdot olivat vielä sopimatta.

Virallisen lehden jälkikäteislukijat eivät vain ole viitsineet tutkia lähteitä Turpeisen tapaan, miten hallinto todella toimi kriittisimpänä syksynä 1867.

Miksi sekohistoriallinen Snellman-myytti elää edelleenkin? Hauskuuttavatko nykyprofessorit opiskelijoita sen avulla edelleenkin kuten ehkä heitä aikoinaan heräteltiin luennoilla?

“Syrizan” nettovelkaantuminen 26 mrd

Kataisen/Stubbin ja Urpilaisen/Rinteen vetämä Syriza-hallitus velkaantui puuduttavaan tasaiseen tahtiin, etten jaksanut kommentoida sitä yli kahteen ja puoleen vuoteen. Viimeisin analyysi vertaili Kataisen hallituksen runsasta ensimmäistä vuotta Vanhasen hallituksen velanottoon kansainvälisen finanssikriisin puhkeamisen jälkeen.

Kuten edelliskerralla, syyskuun loppu on sovelias vertailukuukausi. Valtiokonttorin tilastokannan mukaan valtion bruttovelka oli 97,0 (77,9) miljardia euroa 30.9.15 (30.9.11) ja valtion likvidikassa vastaavina ajankohtina 4,1 (11,0) miljardia euroa.

Valtion bruttovelka kasvoi siten 19,1 miljardilla eurolla, mutta samanaikaisesti valtio söi likvidikassastaan 6,9 miljardia euroa. 

”Syrizamme” aikana valtion nettovelkaantuminen oli siten 26,0 miljardia euroa, keskimäärin 6,5 miljardia euroa vuodessa. (korjattu klo 10.32) Koko nelivuotisaikana nettovelkaantuminen oli kolmasosan lähtötilanteen valtion bruttovelasta.

Koko 1990-luvun pankkikriisi maksoi Suomelle noin 12 miljardia euroa senaikaista rahaa, josta valtion osuus oli puolet, pankkien sulatellessa toisen puolen voitoistaan ja omista pääomistaan. Rakkaan "Syrizamme" vuosittainen nettovelkaantuminen vastasi siten melkein (korjattu) veronmaksajien osuutta pankkikriisin luottotappioiden kantamisessa.

Suomen Kuvalehti Stalinin-Göbbelsin tiellä

Leikkaus tai elvytys –kolumnissaan (SK 40/2015 2.10.2015) toimittaja Teppo Tiilikainen kirjoittaa: professori Pertti Haaparannan mukaan Suomen ”teollisuuden yksikkökustannukset ovat enemmän kuin puolittuneet suhteessa Saksan teollisuuteen kahdessa vuodessa”. Siksi ”Haaparanta pitää Sipilän tuottavuusloikkaa täysin turhana”. Yksikkötyökustannus on työntekijöiden keskimäärin saama kokonaiskorvaus jaettuna heidän tuottavuudellaan, BKT/työntekijä.

Jos Haaparannan tilastojen tulkinta olisi totta, maassamme vierailisi solkenaan ulkomaisia lähetystöjä tutustumassa suomalaiseen yhdessä sopimisen kulttuuriin: kuinka sisäinen devalvaatio tehdään yhteisen edun ollessa kyseessä; maamme olisi ulkomaisten lehtien sivuilla tähtimaa ja myös kaikkien taloutta sivuavien kansainvälisten järjestöjen ylistämä.

EU:n virallisen tilastoijan EUROSTATin tilastot kertovat täysin päinvastaista: neljännesvuosittainen kaikkien teollisuudenalojen nimellinen yksikkötyökustannus (indeksin perusvuosi 2010 = 100) nousi Saksassa 4,5 prosenttia mutta Suomessa 6,6 prosenttia kahdessa vuodessa, toisesta neljänneksestä 2013 ja toiseen neljännekseen 2015. Edes yksikkökustannusten kasvuvauhti ei siis puolittunut Saksaan nähden, vaan oli Suomessa lähes puolitoistakertainen.

Stalinin kerrotaan sanoneen, että poliitikon pitää vain valehdella niin paljon, ettei kukaan kuvittele hänen uskaltavan valehdella niin rutkasti, ja toistaa valetta riittävän usein, niin sitä aletaan pitää totena; Göbbels on periaatteen toteuttajista tunnetuin.

Suomen Kuvalehti aikoo mahtua Stalinin-Göbbelsin tielle, koska luonnehdittuaan keynesiläisyyttä sama kirjoitus toteaa myös: ”Sipilän kilpailukykyloikka parantaisi tuottavuutta lähinnä työllisyyden kustannuksella”.

Väite ei vastaa Keynesin mallin johtopäätöstä. Sen sisäisen logiikan ulkopuolelta aiheutuva työvoiman rajatuottavuuden nousu, työn nimellisen yksikkökustannuksen pysyessä ennallaan, lisää työvoiman kysyntää. Eli samalla vuosityökorvauksella yritykset haluavat työllistää useamman työntekijän. Siksi ensimmäisen kierroksen vaikutus on aina työllisyyttä parantava; myös reaalipalkka nousee sopeutumisen johdosta. Sama johtopäätös seuraa kaikista keynesiläisistä malleista, joissa työmarkkinat on mallitettu.

Tilinpäätös: työlliset

Kataisen ja Stubbin hallitusten aikana työllisten määrä väheni hieman yli 50000:lla ja valtio työllisti palveluihinsa vajaa 10000 henkilöä enemmän; edellinen on keskiarvo Työvoimatutkimuksen työllisistä kesä-elokuusta 2011 vastaaviin kuukausiin 2015 ja jälkimmäinen on työ- ja elinkeinoministeriön toivoimapoliittisin toimenpitein (2015 palveluihin) sijoitettujen lisäys keskimäärin samana aikana.

Aitojen työllisten nettovähennys neljässä vuodessa oli siten noin 60000 työpaikkaa.

Tässäkin blogissa on useassa eri kirjoituksessa mainioita neuvoja, kuinka hallitus sen poliittisesta koostumuksesta riippumatta voisi lisätä suoraan ja välittömästi työvoiman kysyntää, eli kansan kielellä, kuinka hallitus voisi lisätä työpaikkojen tarjontaa, uusia työpaikkoja, kasvattamalla tehokasta kysyntää.

Sylikoirajournalismi ei pakota poliitikkoja ymmärtämään työpaikkojen tarjontaa vaan suosii pellekeynesiläisiä toisen kierroksen kokonaiskysynnän lumelisäyksiä, joiden ensimmäisen kierroksen vaikutus on kansantalouden tehokasta kysyntää alentava.

Poliitikkoja kiinnostaa vain se, kuinka paljon he kykenevät kierrättämään veronmaksajien varoja julkisen sektorin kautta ymmärtämättä, että jokainen sen kautta kiertävä lisäeuro, verojen korotuksen vuoksi, aiheuttaa ylimääräisen yhden euron tuotannon menetyksen. 

Kerätty lisäveroeuro alentaa yksityisen sektorin tuotantoa kahdella eurolla, mutta käytettynä julkisiin kulutus- tai investointimenoihin lisää sitä yhdellä eurolla; näkymätön nettomääräinen tuotannon alentuminen on siten yksi euro, mitä kutsutaan verotuksen marginaaliseksi tehokkuustappioksi; ks. Mätäkuun markkinat, Uusjournalismi taloustieteilijän näkökulmasta, ss. 30 – 31 seuraavassa:

Erään ”Syriza”-hallituksen tilinpäätös: työttömyys

Jyrki Kataisen eurososialistinen hallitus, jossa Jutta Urpilainen vastasi jarruista, oli eräänlainen suomalainen Syriza-hallitus; Alexander Stubbin lumehallitus, jarruissa Antti Rinne, jatkoi samalla linjalla. Syriza-hallituksellamme, kuten aikaisemmillakin, oli tapana syyttää työttömyydestä ulkoisia tekijöitä ja rakennemuutosta.

Olen lukenut talousuutisia vuodesta 1953 alkaen. Koko ajan on ollut käynnissä rakennemuutos, välillä hieman hitaammin, välillä taas voimistuen. Helsingin Sanomien talousuutiset tahtovat edelleenkin olla yhtä käsittämättömiä kuin taantumavuonna 1953, mutta suomeksi ne sentään vielä ovat.

Seuraavassa taulukossa Työttömiä- sarakkeessa rivi TK = Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen luvut tuhansina; % = työttömyysaste edellisen mukaan; TEM = työ- ja elinkeinoministeriön työvoimatoimistoissa kuukauden lopun laaja työttömyys: työttömät työnhakijat + työttömyyseläkeläiset + toivoimapoliittisin toimenpitein (2015 palveluihin) sijoitetut.

Työttömiä	7/11	7/15	kasvu	8/11	8/15	kasvu	9/11	9/15
TK	192	232	+40	177	222	+45	180
%	6,9	8,4	+1,5	6,6	8,3	+1,7	6,9
TEM	373	483	+110	374	456	+82	395

Vertailukuukaudet heinä-, elo- ja syyskuu ovat siksi, että silloin uusi hallitus ei vielä ole saanut mitään aikaiseksi; tämän vuoden syyskuun tiedot eivät vielä ole saatavissa. 

Kataisen/Stubbin ja Urpilaisen/Rinteen hallituksen aikana työttömyys näyttää kasvaneen runsaan puolitoista prosenttiyksikköä eli yli 40000:lla henkilöllä ja laaja työttömyys kasvoi noin 100000:lla henkilöllä.

Yleissitovuuden tuhovoimasta

HS Mielipide julkaisi eilen 29.9.2015 seuraavan stilisoituna otsikolla Työehtosopimusten yleissitovuus alentaa elintasoa:

Suurena hyväntekijänä esiintyvä ammattiyhdistysliike ei valtansa sumentamana ymmärrä työehtosopimusten yleissitovuuden alentavan jäsentensä ja kaikkien kuluttajien elintasoa:

”…yleissitovat työehtosopimukset…(ovat) on työnantajien etu, koska näin ehkäistään palkkojen polkeminen ja kilpailun vääristyminen”, kirjoittivat STTK:n puheenjohtaja Antti Palola ja johtaja Katariina Murto (HS Mielipide 20.3.2015).

Mitä tapahtuisi, jos yleissitovuus poistettaisiin?

Syntyisi uusia yrityksiä ja vanhat yritykset laajentuisivat uusille aloille yrittäen horjuttaa niillä jo toimivien vakiintuneiden yritysten markkina-asemaa. Investoinnit, työvoiman tarve ja tuotanto kasvaisivat kilpailun lisääntymisen vuoksi; reaalipalkat nousisivat, koska työvoiman tuottavuus kasvaisi ja koska hintataso nousisi hitaammin toimivamman kilpailun vuoksi.

Työehtosopimusten yleissitovuus näivettää myös pikku- ja taantuvia tehdaspaikkakuntia: kun omakotitalo Putaalla maksaa kolmasosan Kehä III:n sisällä olevasta talosta, Putaalla aloittavan yrittäjän pitäisi voida maksaa alhaisempia palkkoja kuin samalla alalla maksetaan Kehä III:n sisäpuolella; näin se kykenisi kilpailussa käyttämään hyväkseen alhaisempien asumiskustannusten tuottamaa suhteellista etuaan. Yleissitovuuden poisto nostaisi työllisyyden ja reaalipalkkojen tasoja Putaalla ja Voikkaalla.

Taloudellisen päättelyn johtopäätös on siten: työehtosopimusten yleissitovuus laskee reaalipalkkoja, koska se alentaa työvoiman tuottavuutta estämällä uusien yritysten ja kilpailevien tuotteiden markkinoillepääsyä suosimalla vanhaa yritystoimintaa. Kuluttajat siis lopulta maksavat yleissitovuuden ylläpitämät tehottomuudet korkeampien hintojen muodossa.

----

JK. Kirjoitin yleissitovuudesta työnantajien kannalta Saksan tapauksessa: Aivopesua itäsaksalaisten avulla 13.12.2012. Jos itä-saksalaisten omat resurssit olisivat olleet täysimääräisesti käytettävissä Itä-Saksan jälleenrakennukseen pienemmin resurssien siirroin Länsi-Saksasta, Saksan markka olisi revalvoitunut vähemmän 1990-luvun alussa ja D-markan korkotaso olisi ollut alhaisempi: seurauksena Suomen 1990-luvun alun BKT:n pudotus olisi ollut  matalampi ja lama lyhyempi.

Suomalaiset siis maksoivat valtaisasti työehtosopimusten yleissitovuudesta yhdistyneessä Saksassa!

Meillä on tietysti yleissitovuus juuri sen takia, että suuryritysten johto ajattelee samoin kuin ammattiyhdistysjohto: uutta odottamatonta kilpailua pitää saada torjuttua ennakolta kaikin keinoin; kilpailun lisääntyminen on heille aina epätervettä, tuonti halpatuontia, jne.