Miten yli 50-vuotiaille järjestyisi töitä?

Työkyvyttömyyseläkkeiden rahoitus syyllistää uuden työantajan. Otsikolla "Yli 50-vuotias on työnantajalle riski" julkaisi Helsingin Sanomat Mielipide 7.2.2015 seuraavan kommenttini:

Yli 50-vuotias työtön ky­syi (HS Mie­li­pi­de 6. 2.), ku­ka palk­kai­si yli 50-vuo­tiaan töi­hin. Yli 50-vuo­tias työn­ha­ki­ja on työn­an­ta­jal­le suu­rem­pi ta­lou­del­li­nen ris­ki kuin nuo­rem­pi, kos­ka työ­ky­vyt­tö­myy­den sat­tues­sa työn­an­ta­jan on mak­set­ta­va ker­ral­la kaik­ki työ­elä­ke­va­kuu­tus­mak­sut van­huus­elä­ke­ikään as­ti. Pien­työn­an­ta­jil­la on hel­po­tuk­sia. Kun van­huus­elä­ke­ikä nou­see, yli 50-vuo­tiai­den syr­jin­tä työ­mark­ki­noil­la vain li­sään­tyy.

Työn­an­ta­ja ei voi ha­vai­ta, on­ko työn­ha­ki­jal­la pii­le­vä työ­ky­vyt­tö­myys. Sik­si hän palk­kaa työn­ha­ki­jan ryh­mäs­tä, jon­ka jä­sen­ten pii­le­vä työ­ky­vyt­tö­myys on kes­ki­mää­rin al­hai­sem­pi. Jos työ­ky­vyt­tö­myys­eläk­keet ra­hoi­tet­tai­siin sa­man­as­tei­ses­ti kai­kis­ta pal­kois­ta, ris­ki pois­tui­si.


Mikä opiksi? Yli kahdenkymmenen vuoden ajan media on valistanut lukijoita ja kuulijoita, että työnantajat ovat asennevammaisia, koska ne eivät palkkaa kokeneita yli 50-vuotiaita. Tosiasiat työnantajien taloudellisista kannusteista palkata iäkkäämpiä hukkuvat parilla rivillä uutissivuille, ehkäpä jonkun haastattelun lomaan. 

Työttömyyseläkkeet rahoitetaan samalla tavoin työkyvyttömyyseläkkeiden kanssa.

On selvä, että uusi työnantaja karttaa iäkkään työnhakijan palkkaamista, jos työttömyyden tai työkyvyttömyyden ilmetessä työmarkkinatoimitsijoiden suunnittelema ja poliitikkojen eduskunnassa hyväksymä järjestelmä rasittaa yksinomaan uutta työnantajaa eikä työnhakijan aikaisempia työnantajia. Yksilö, olkoon kuinka työkykyinen tahansa kuten nimimerkki 50-vuotias työtön, rutistuu kovan työmarkkinapolitiikan  rattaisiin, koska hän ei kykene uskottavasti viestittämään työkykyään.

Muutoksen saamiseksi median pitäisi irtautua viiden markan asennevammaopeista ja perehtyä työnantajan taloudellisiin kannusteisiin palkata työntekijöitä, päätöksentekoon epävarmuuden vallitessa (ks. Mätäkuun markkinat, ss. 52 - 55).

Vaikeasti työllistettävät

“Kyllä se niin on, että Suomi ei pärjää ilman maahanmuuttajia, kun katsoo ympärilleen”, totesi arvokkaasti harmaantunut herrasmies toiselle vastapäätäni maatessamme Meilahden kirurgisella päivystyspoliklinikalla viime toukokuussa; Elinkeinoelämän valtuuskunnan Suomi ei pärjää ilman maahanmuuttoa –raportti on päätynyt samaan, jota myös ylijohtaja Vartiainen propagoi haastatteluissaan ympäri Suomen.

Olin sen verran selvinnyt pökkeröstäni, että en voinut olla kysymättä: ”Mutta hyvät herrat, mihin poliitikkomme tarvitsevat työvoimatoimistojen listoilla olevat 640000 työtöntä ja työvoiman ulkopuolista työhaluista työnhakijaa”. Eipä herroilla ollut vastausta.

Joulukuussa 2014 työministeriön tilastoissa oli 616000 työhaluista työnhakijaa. Talousviisaat vartiaiset selittävät, että he ovat vaikeasti työllistettäviä, kun sitä kysyy heiltä julkisissa tilaisuuksissa. Mistä he tietävät sen?

En voi ymmärtää, miksi nykyajan työttömistä työhakijoista on tullut vaikeasti työllistettäviä, kun vielä 40 vuotta sitten työvoimatoimistoissa oli avoimia työpaikkoja enemmän kuin työnhakijoita; omaikäluokkani, joka oli 1960-luvun loppupuolella tullut työmarkkinoille, oli hyvin heikosti koulutettua verrattuna 2000-luvulla työmarkkinoille tulleisiin.

Jos työhön osallistumisen ja uusien työpaikkojen perustamisen kannusteita muutettaisiin, kuten olen tällä huutelupalstallani kirjoittanut, meille syntyisi vaalikaudessa enemmän työpaikkoja kuin niitä on poistunut vuodesta 1990.

Kysymys on siis kannusteiden analysoinnista eli päätöksiin vaikuttavista tekijöistä ex ante, kuten taloustieteessä tavattiin sanoa opiskeluaikanani. Nykyinen työmarkkinoiden moralisointi keskittyy vain huonojen kannusteiden johdosta tehtyjen valintojen seurauksiin eli ex post -havaintoihin.

Nykyinen ansiosidonnainen työttömyysvakuutus vääristää palkanmuodostusta

Helsingin Sanomat (HS) Mielipide julkaisi tänään 28.1.2015 kommenttini otsikolla "Arajärvellä on lakimiehen yhdenvertaisuuskäsite" seuraavasti:

Nykyinen ansiosidonnainen työttömyysvakuutus vääristää palkanmuodostusta. 

Professori Arajärvellä on lakimiehen yhdenvertaisuuskäsite, kun hän kritisoi (HS Mielipide 27.1) Juhana Vartiaisen ja kumppaneiden kirjoitusta (HS Mielipide 23.1) siitä, miksi ja miten työttömyysturva olisi tehtävä yhdenvertaiseksi.

Nykyisessä järjestelmässä ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen peruspäiväraha vastaa työttömyyskassoihin kuulumattomien työttömien työmarkkinatukea, mitä Arajärvi pitää yhdenvertaisena, koska molemmat rahoitetaan valtion budjetista.

Toimialan ulkopuolelta rahoitettava peruspäiväraha saadaan samanaikaisesti ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen osan kanssa mutta vastaavaa rahamäärää ei saada työssä oltaessa. Siksi palkoista sopivat eivät pane tarpeeksi suurta painoa sille, että huono maailmantila, työttömyys ja sen pitkittyminen, on osaksi seurausta heidän sopimistaan liian korkeista palkoista.

Toisin kuin Vartiainen ja kumppanit ehdottavat ansiosidonnainen työttömyysvakuutus pitäisi rahoittaa kokonaan toimialan sisäisin sekä työnantajilta että työntekijöiltä koottavin maksuin, jotta se ei vaikuttaisi palkanmuodostukseen ja lisäisi työttömyysriskiä.

----

Toistan: Siis sekä perusosa että ansiosidonnainen osa pitäisi rahoittaa toimialan sisäisin työttömyysvakuutusmaksuin. Vain tällöin vastuuttoman palkanasetannan seurauksia ei tuettaisi valtion budjetin kautta yleisistä työttömyysvakuutusmaksuista, mikä otettaisiin luonnollisesti alunperin huomioon palkoista ja työehdoista sovittaessa.

Lisäys klo 6.55: Parikymmentä vuotta sitten ehdotin, että kaikkien työntekijöiden olisi pakko ottaa itselleen ansiosidonnainen työttömyysvakuutus, joka olisi siis järjestettävä vakuutusmatemaattisesti rehdin järjestelmän periaatteiden mukaisesti kaikkien työmarkkinoille osallistuvien ryhmien kannalta. Tällöin työttömyysvakuutusmaksu ei olisi vero, koska odotetut etuudet vastaisivat vakuutusmaksuja.

Katso etelään, Alex, Antti ja Lauri!

Viime eduskuntavaalien alla Helsingin Sanomien (HS) pääkirjoitus neuvoi saksalaisia palkkapolitiikassa, tänään suomalaisia, ”Seu­raa­val­la hal­li­tuk­sel­la on ol­ta­va roh­keut­ta ot­taa oppia Saksasta”, ei kylläkään suoraan palkkapolitiikassa, mutta mainitsee Saksan muuttaneen itse kurssiaan ja tehneen uudistuksia muun muassa työmarkkinoihin ja työttömyystukiin.

Tietysti pääkirjoituksen 16.2.2011 sanoma oli suunnattu Suomeen, koska kolme päivää aikaisemmin se oli kommentoinut käynnissä olleita palkkaneuvotteluja. Vaikka HS –pääkirjoitustoimituksessa on tapahtunut muutoksia viime vuosina, tänäkään päivänä se ei tarjoa varsinaista tilanneanalyysia.

Kannattaneeko Alexanderin, Antin ja Laurin katsoakaan Saksaan, joka kärsii pienten avainryhmien kuten veturinkuljettajien ja liikennelentäjien lakoista?

Lisäksi Saksassa tulee sosialidemokraattien hallitukseen osallistumisen ehtona voimaan minimipalkka. Se tulee tuhoamaan alhaisen tuottavuuden työpaikkoja yksityisellä sektorilla ja siirtämään  työntekijöitä pelkän sosiaaliturvan varaan tai sosiaalituen ja tukityöllistämisen yhdistelmän pariin; Saksassahan työttömän vastaanottama pienipalkkainen työ ei tällä hetkellä alenna perussosiaalitukea.

Sisäinen revalvaatio – epäsymmetrinen shokki

Suomi sai lentävän lähdön liittyessään euroon. Markka devalvoitui sen oltua kiinteässä suhteessa EU-alueen muihin valuuttoihin eli ERM-kytkennässä 1990-luvun lopussa ennen euroa, ja aluksi itse euro devalvoitui 2000-luvun alkuvuosina jopa hälyttävästi. Suomen kustannuskilpailukyky oli vuosituhannen alussa samalla huipputasolla kuin välittömästi markan 1991 ja 1992 devalvointien jälkeen 1993.

Suomi oli markan aikana aina syönyt devalvaatiohyödyt kolmessa, neljässä vuodessa, koska poliitikkojen täysin ohjaileman Suomen Pankin lepsu rahapolitiikka kannusti kotimaisten kustannusten karkaamiseen. Mitkään keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut eivät hillinneet sitä pidempään.

Eurossa delegoimme rahapolitiikan Euroopan keskuspankille (EKP), koska itse emme taitaneet rahapolitiikan perusteita. EKP instituutiona ei kuitenkaan mitenkään suojaa meitä itse aiheuttamiltamme kustannuskriiseiltä. Tauti pääsikin iskemään uudestaan, koska vallassa olevat ja valtaan pyrkivät poliitikot eivät halunneet muuttaa lainsäädäntöä, joka olisi hillinnyt väkevien ammattiliittojen omanvoitonpyyntiä (rent seeking).

Eurostat –tilastoista olen laatinut seuraavan taulukon: 

Yksikkötyökustannusten indeksit vuosi Euroalue Suomi Saksa 2000    81   76   86 2007 100 100 100 2014/II 116 125 117

 Taulukosta voi laskea, että verrattuna koko euroalueeseen Suomi menetti kilpailukykyään vuodesta 2000 vuoteen 2007 mennessä noin kuusi prosenttia eli meillä yksikkötyökustannukset nousivat nopeimmin, kun taas Saksa samana aikana paransi kilpailukykyään lähes seitsemän prosenttia.

Vuodesta 2007 kuluvan vuoden toiseen neljännekseen mennessä Saksa on säilyttänyt kilpailukykynsä suunnilleen ennallaan euroalueeseen verrattuna; talousmenestys ei ole mennyt päähän, vaan päinvastoin Saksa on koonnut vuosituhannen alkuvuosina tehdyn sisäisen devalvaation hedelmiä nämä vuodet.

Suomi sen sijaan on vuodesta 2007 menettänyt kilpailukykyään muuhun euroalueeseen verrattuna yli seitsemän prosenttia, vaikka maamme bruttokansantuotos BKT on samana ajanjaksona alentunut: vuoden 2013 volyymi = 95, kun vuosi 2007 = 100!

Liityttäessä euroon hoettiin epäsymmetrisiä shokkeja ja EMU:a. EMU eli talous- ja rahaunioni mainitaan nykyisin harvoin, epäsymmetrisiä shokkeja tuskin ollenkaan ehkä siksi, että yleistä ymmärrystä siitä, mitä käsitteellä tarkoitetaan, ei koskaan syntynyt.

Itseaiheutettu kustannuskriisi eli sisäinen revalvaatio on epäsymmetrisistä shokeista pahin, koska sen alussa kotimarkkinoiden tila on aina vahva eli yhden kustannus on toisen tulo, mikä sokaisee poliitikot kustannuskriisin pidemmän aikavälin vaikutuksilta: voimakkaasti progressiivisen tulo- ja välillisen verotuksen vuoksi valtion verotulokertymä on alussa aina voimakkaasti kasvava, kunnes vienti sakkaa …